Lasten raati ~ lastenkirjat

Tällä viikollakin käväisimme kirjastossa ja koska edellisestä kerrasta oli kerrankin aikaa, maksoin jäsenyysmaksua kirjastoon taas muutamasta unohtuneesta (pika)lainastani.

Samalla lapset saivat valita kirjansa, ja koska lapset haluavat lähinnä prinsessakirjoja (tyttö) ja kaivurikirjoja (poika), niin avustin myös hieman valinnoissa.

Olen ottanut kirjastosta mukaan satukirjoja, siis sellaisia, joissa on eri kertojien satuja. Tällä menetelmällä olen kantanut monta kirjaa säkissä kotiin: välillä on tullut mitä sattuu ja välillä ollaan innolla luettu. 

Richard Scarryn Saturalli nyt ei voinut mennä vikaan. Scarrystä meillä tykkää kaikki, ja kirjasta voi valita hieman kevyempää iltapalaa kiireisempään iltasatuhetkeen.  

Kirjasta löytyi meidän supersuosikkii Suuri intiaani ja pikku intiaani, joka luettiin aiempina vuosina Tammen kultaisena kirjana puhki.

Paras kohta kirjassa on tämä, jossa pikku intiaani syö enemmän kuin suuri intiaani - pitäähän tarinassa pieni juju olla. Muista satukirjakokoelman tarinoista en tiedä, mutta tämä tarina oli ainakin pahasti lyhennelty, mikä hieman närkästytti ainakin lukijaa.

Scarry on tässä tarinassa ollut kuvittajan roolissa.

Kirjoittajana on ollut Margaret Wise Brown, jonka kotisivuilta löytyy muita ihastuttavia lastenkirjoja. 

Nykyisin enää harvemmin lainataan Tammen kultaiset kirjat -sarjan kirjoja, sillä kirjat alkavat käydä liian lyhyiksi lapsillemme.

Ehkä näihin on hyvä palata sitten, kun lapset oppivat itse lukemaan, sillä kirjasarjassa on toinen toistaan suloisempia tarinoita, jotka myös itse muistan lapsuudestani. Lastenkirjoissa tarinan kanssa yhtä tärkeitä ovat kuvitukset, muistan ainakin itse ihailleeni joidenkin kuvakirjojen piirustuksia ihan jo lapsena - ja näissä Tammen kirjoissa suurin osa kuvituksesta on ykkösluokkaa.

No, kuinka ollakaan, huomasin, että meille oli lähtenyt

saman kirjailijan, Margaret Wise Brownin toinenkin kirja,

Pieni uninen kani,

joka oli myös minun kirjahyllyssä, kun olin lapsi.

Toisennäköisenä painoksena tosin.

Tarina on kiehtova: 

pieni uninen kani haukottelee ja nielaisee mehiläisen, jonka poistamiseen yrittää miettiä kaikkia hiljaisia asioita, kuten lumen sataminen maahan.

Lopulta kani keksii tarpeeksi hiljaisen ajatuksen ja mehiläinen pörähtää pois.

Ja niinpä pieni uninen kani voi käydä lopultakin nukkumaan. 

Pojan valinta kirjastosta oli Viidakkobuugi (alkuperäisenä the Animal boogie by Debbie Harter), jossa oli mukana myös musiikki-cd. Ideana on, että kirjan tarina on cd:ssä lauluna, jonka laulaa suomi-versiona Satu Sopanen.

Enkkuversio on nähtävissä täällä. Ehkä jopa hauskempi. Youtubessa näytti olevan myös muita kivoja enkkurenkutuksia Barefoot Booksilta, esim. tämä.

No, näihin palaamme. Itse kun olen ihan surkea keksimään mitään laululeikkejä, niin meillä leikitään paljolti youtuben tahtiin.

Hämmentävin kirjastolöytö oli kuitenkin tämä:

Maulana Rumin Kauppias ja papukaija, jonka on suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila.

Tarkistamatta mistään asiaa tulkitsen, että tämä Rumi on samainen kuin Rakkauden aikakirjan Rumi.

Korjatkaa, jos olen väärässä, minullekin tämä oli hämmentävä yhteensattuma.

Tarinassa kuitenkin kauppias lähtee Intiaan ja kysyy kaikilta ystäviltään ja papukaijaltaan, että mitä he haluavat tuliaisina. Papukaija haluaa, että kauppias kysyisi Intian vapailta linnuilta, mitä mieltä he ovat papukaijan vankeudesta. Onko oikein, että papukaija joutuu istumaan elämänsä vankeudessa.

Palattuaan kauppias kertoo papukaijalle, että kun hän kysyi asiaa, papukaijoista yksi kaatui kuolleena maahan.

Niinpä papukaija oivaltaa, että senkin pitää kaatua kuolleeksi.

Kun kauppias avaa häkin nostaakseen kuolleeksi luulemansa linnun,

papukaija pääsee vapauteen.

Lapsia ei pidä koskaan aliarvioida, sillä vaikka kirja onkin hieman erityylinen kuin walt disneyt, ei se jättänyt lapsia ollenkaan kylmäksi,

vaan lapset ryhtyivät pohtimaan kertomusta.

Vaikka nyt puhutaankin lapsista, niin minun mielestä kirjallisuuden tarkoitus on herättää kysymyksiä,

ei vastata niihin.

Tämä kirja tekee niin:

luottaa lukijaansa ja tämän kykyihin ymmärtää rivien väliin.

Kiinnostavan erilainen ja poikkeava kirja.

Ja sokerina pohjalla, Astrid Lindgrenin Melukylän lapset, jonka aloittamista olen odotellutkin.

Olen huomannut, että lapset pitää kyllästyttää, jotta he jaksaisivat innostua jostain uudesta, niin kuin pidemmistä teksteistä ja hieman erilaisista tarinoista.

Ja sitä jotain Lindgrenin tarinoissa on, sillä lapset rakastuivat Melukylän lapsiin heti.

Luulen, että se jokin on se, että lapset leikkivät ja tutkivat kirjassa maailmaa yksikseen. Sitähän ei nykyinen kaupunkilaislapsi kai pääse tekemään, jos uskoo lehtikirjoituksiin.

Mietinkin tarinoita lukiessa, että jäävätkö omat lapseni jostain paitsi, jos eivät pääse tällaisille tutkimusmatkoille.

Ja takaraivossa ääni huusi, että tietysti jäävät, ja pahasti.

Melukylän lapset elävät maailmassa, jota ei enää ole olemassa, ei edes maalla. Tai ainakaan kovin monessa paikassa. 

En ole itsekään elänyt tällaisessa maailmassa, ja siksi lasten kysymyksistä 'äiti, mikä on sonni?' tuli mieleen eräs vuosien takainen radio-ohjelma, jossa (nuoret) toimittajat paheksuivat, että nykynuoret eivät tiedä enää, että mikä ero on sonnilla ja härällä. Päiviteltyään aikansa tätä lehdessä julkaistua uutista he alkoivat sitten selittää eroa, kunnes tajusivat, että eivät muuten sitä itsekään tiedä. Täytyy sanoa, että mulla ei asiasta ollut harmainta aavistustakaan. 

Kirjassa on vanhoja sanoja, joita kukaan ei nykypäivänä enää muista eikä käytä ja siksi minusta on ihanaa lukea niitä omille lapsilleni. Yläkoulussa olen huomannut, että niin monet sanat ovat painuneet unholaan ja esimerkiksi vanhoja sanontoja ei kukaan ymmärrä, kun ei ole niitä kuullut. Tai kyllä kukaan ymmärtää: normiluokasta noin kolme-neljä tunnistaa sanontoja ja osaa ajatella niiden merkityksiä ja loput ihmettelevät, että mistä muut puhuvat. 

Tässä kirjaston kirjassa joku oli muuten alleviivannut kaikkia oudoimpia sanoja kuten kuravelli, lieka ja riukuaita. Oli hauska seurata alleviivauksia. 

No, sanojen lisäksi tarinat ovat juuri sellaisia kuin niiden kuuluukin olla: navetan katolle kiivetään näyttääkseen että on rohkeampi kuin muut, mutta sitten jostain äiti kuitenkin huomaa kiipeilijän ja huutaa tämän alas. Tässä varmaan kiteytettynä tarinoiden kuvio.  

Tässä vielä tytön valinnat: prinsessat ovat kovin sana.

Ja vaikka yritänkin hieman suunnata lasten huomiota kaikkeen omasta mielestäni parempaan, niin walt disneyn merenneitoa olemme lukenneet noin miljoona kertaa.

Ensi viikonloppuna taas uusi satsi lastenkirjoja.