Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista

Minulla on ollut haaveissa jo jonkin aikaa tutustua Zinaida Lindénin kirjoittamiin teoksiin ja nyt nappasin lomakirjastostani mukaan

Kirjeitä Japanista (2007, Gummerus, alkuperäinen teos Takakirves-Tokyo, suomentanut Jaana Nikula) -teoksen, joka vaikutti kivalta kesäkirjalta:

kirja koostuu kirjeistä, ja myöhemmin sähköpostiviesteistä, minkä takia kirja on huippukivaa lukea kesällä, sillä kirjeiden välillä voi aina laittaa silmät kiinni ja nauttia auringosta.

Zinaida Lindén on suomenruotsalainen kirjailija, jonka kotimaa on Neuvostoliitto ja kotikaupunki Leningrad. Lindén on opiskellut Leningradin yliopistossa ruotsin kieltä, Suomeen hän on muuttanut avioliiton kautta vuonna 1991 (tiedot wikistä).

Teoksessa Kirjeitä Japanista Lindénin tausta on mukana ja teos onkin osin omaelämäkerrallinen, sillä teoksessa toinen kirjeiden ja sähköpostien kirjoittaja on Iraida, Takakirves-nimisessä paikassa elävä kirjailija, jonka tausta on sama kuin Lindénin. Iraida kärsii identiteetti-ongelmasta, vaikka inhoaa koko sanaa ja varsinkin kysymystä: 

tunnetko olevasi suomalainen? 

Iraida ei tunne olevansa suomalainen, hän ei rakasta eikä pidä Suomesta eikä Helsingistä, eikä myöskään osaa olla suomalaisten kanssa. 

Ruotsia Iraida taas ei saa puhua missään, sillä maahanmuuttaneen venäläisen pitäisi osata suomea - muiden mielestä. 

Kirjeiden vastaanottaja ja toinen kirjoittaja on samasta kaupungista lähtöisin oleva Ivan, entinen sumopainija, joka elää Japanissa koti-isänä ja rahattomana. 

Yhteistä heille on se, että he haikailevat entiseen kotimaahansa ja -kaupunkiinsa, vaikkakaan sitä ei ole olemassakaan. 

Lindén on itse asunut myös Japanissa, ja myös sumopainija on tuttu hänen edellisistä teoksista, joihin en ole tutustunut. 

Kirjaa lukiessa joutuu hieman kamppailemaan fiktion ja faktan ja intertekstuaalisuuden kanssa: 

milloin Lindén leikittelee edellisen teoksen kanssa, joka on minulta siis lukematta, en osaa sitä sanoa.

Maahanmuuttaja ei enää ole mikään tila, se on ammatti. Malli-identiteetistä saa palkintoja. On keksitty uusia titteleitä: Vuoden maahanmuuttaja.

Maahanmuuttaja Lindén ja maahanmuuttaja Iraida ja Ivan kamppailevat paikastaan uudessa maassa ja tilasta maassa. Iraida kohtaa vanhoja ihmisiä, jotka eivät halua olla missään tekemisissä venäläisten kanssa. Iraida tietää myös, että on venäläisiä, jotka eivät halua olla suomalaisten ystäviä. Iraida on ruotsinkielisenä vielä suurempi kummajainen, ja vaikka hän onkin oppinut ruotsin, eivät suomen opinnot häneltä ota sujuakseen.

Hepulin kirjailija-Iraida saa, kun naistenlehden haastattelija ei ymmärrä hänen identiteettiään.

Erityisen vaikeaa Iraidalla on, kun sota seuraa kaikkialle häntä.

Ivan, joka elää Japanissa, on joutunut tekemään joitain myönnytyksiä elämässään: sumopainijana hän on joutunut värjäyttämään hiuksensa mustaksi saadakseen otteluluvan, kansalaisuutta ei ole luvassa, eikä myöskään töitä.

Sukupuoliroolit ovat vielä tiukemmassa kuin hänen entisessä kotimaassaan, ja kun Ivan, iso mies, hoitaa kotona lasta, on se jo vähän liian outoa.

Teoksessa pyöritellään sellaisia asioita kuin

pitääkö maahanmuuttajan omaksua uusi maailma tapoineen, vai saako hän pitää mitään omaansa? 

Millainen ihminen on kunnon suomalainen?

Siihenkin sivuilla löytyy vastaus.  

Samalla kun kirjoitin sinulle kuulin radiohaastattelun jossa puhui maahanmuuttaja, luullakseni hollantilainen. Mies työskentelee valokuvaajana ja on hyvin suosittu tiedotusvälineissä. Hän pitää saunasta, makkarasta, Jari Sillanpäästä ja Arabian kupeista. - - Kysymykseen, tunteeko hän itsensä suomalaiseksi, hän vastaa myöntävästi. Kysymykseen koti-ikävästä kieltävästi. Hän harrastaa avantouintia, pitää luonnosta ja juoksee usein pihalla.  

Vaikka suomalaisuuteen tai japanilaisuuteen mahtuminen on välillä hieman vaikeaa, löysäävät Iraida ja Ivan omia vaatimuksiaan ja ehkä odotuksiaankin ja löytävät oikean kokoiset kansalaisuuden vaatteensa - ja Iraidakin päättää antaa suomen kielelle mahdollisuuden.

****

Kuten arvelinkin lainatessa, niin tämä kirja oli aika helppo ja varsin nopea lukaista läpi. Olin tyytyväinen Lindénin tyyliin ja iloinen, kun uskalsin avata ensimmäisen Lindénin kirjan, joka ei varmastikaan jää viimeiseksi.

Lindénin kuvaus suhtautumisesta maahanmuuttajiin oli reipasta ja hauskaa, mutta myöskin maahanmuuttajien suhtautuminen uuteen kotimaahan ja sen ihmisiin oli virkistävän poikkeavaa: ei mitään hyssyttelyä siitä, miten kivaa on, kun on puhdasta luontoa ympärilä; päähenkilö Iraida ei pitänyt luonnosta, mutta ei päässyt rakastumaan Suomen kaupunkeihinkaan.

Puhdas luontokaan ei korvaa sitä, että ihmiset ovat hiljaisia ja varautuneita.

Toisaalta myöskin Iraidan suhtautuminen kaikkeen oli yliampuvaa, ja hänen rakkain harrastuksensa olikin ampuminen...

Loppuyhteenvetona sanoisin, että piristävän poikkeava teos, jonka asnsiosta aion tutustua Lindénin muihinkin teoksiin.