Victoria Hislop: Saari

Jaahas, pakolliset numerot on jaettu, todistukset ojennettu ja kesäloman ovi avattu. Se alkais olla aika sitten taas tarttua näppikseen ja kerrankin voin sanoa, että alkaa olla jo vähän jonoa kirjoilla, jotka haluan esitellä omassa pikkuruisessa blogissani.

Toukokuun aikana en ole hirmuisen paljon ehtinyt lukea, sillä toukokuu on mun joulukuu. Tuntuu, että kuukaudessa on vain kymmenen päivää ja kaikki vuoden juhlat ovat samalla viikolla.

Nyt kaikesta on yhtä lukuunottamatta suoriuduttu ja voi taas tehdä niinkin laiskottavaa asiaa kuin lukea.

Lähinnä loppuun ne kaikki kirjat, jotka ovat melkein loppu ja mun laskuopin mukaan jonossa blogiinkin jo.

Ensimmäisestä keskeneräisten lukupinosta sain luetuksi

Victoria Hislopin Saari

(2012, Bazar. suom. Laura ja Olga Jänisniemi) -nimisen teoksen.

Hislopin Saari (alkuperäinen The Island 2005) on julkaisumaassaan Isossa-Britanniassa ollut menestys: kirjaa on myyty 1,2 miljoonaa kappaletta, ja teosta on viety muihin maihin:

käännösoikeudet on myyty 26 maahan.

Saari on myös muuntautunut tv-sarjaksi, teoksen tapahtumamaassa Kreikassa siitä on tullut historian suosituin 26-osainen sarja, jonka traileriin muuten pääsee tästä.  

Hislopin teos kertoo nimensä mukaisesti saaresta. Saaresta nimeltä Spinalonga, joka toimi leprapotilaiden sijoituspaikkana aina vuoteen 1957 asti.

Hislopin teos kertoo myös nuoresta naisesta nimeltä Alexis, joka miettii, mihin päin elämässään lähtisi. Alexis miettii, mitä tekisi poikaystävänsä Edin suhteen, toinen asia, joka on Alexisin mielessä koko ajan, on hänen äitinsä kreikkalainen menneisyys, josta Alexis ei tiedä mitään. Äiti on muuttanut nimittäin Isoon-Britanniaan nuorena, avioitunut brittimiehen kanssa ja halunnut unohtaa kaiken menneisyydessä olevan. Alexis matkustaa Kreikkaan, ja alkaa selvittää menneisyyttään.

Alexis saa Sofia-äidiltään mukaan kirjeen Fotinille, joka oli Sofian äidin ja tädin ystävä. Kirjeessä äiti pyytää Fotinia kertomaan tyttärelleen kaiken, minkä tämä haluaa tietää. Fotinin tarina vie nuoren naisen ja lukijan Spinalongaan, leprapotilaiden saarelle.

****

Hislopin tarina tuo esille Kreikan ja erityisesti lepran historiaa. Teoksen päätesanoina Hislop kirjoittaa, miten lepra on vieläkin ongelma maailmassa, erityisesti Intiassa, vaikka tauti on tutkittu ja parannuskeinot siihen tunnetaan.

Teos oli kiinnostava tarina siihen, minkälainen eurooppalaisen ihmisen sukuhistoria voikaan olla. Tai miten kiinnostava kenen tahansa ihmisen oma sukuhistoria voi olla. Miten historialliset tapahtumat voivat vaikuttaa elämään.

Kyllä, kirja oli kiinnostava ja ymmärrän, miksi se on niin suosittu. Kuitenkin luulen, että se on tv-sarjana parempi ja toimivampi, sillä itsenikin täytyi käydä välillä fiilistelemässä sarjan miljöötä tv-tuotannossa, esim. täällä, koska en jotenkin osannut matkata Kreikan vesistöillä Hislopin tekstin avulla (ja olen käynyt Kreikassa, sekään ei auttanut).

Teoksen miinuksena siis lähinnä se, että siinä keskityttiin kertomaan tapahtumia, ei kuvailemaan miljöötä. 

Tämä teos oli sellainen, joka saa minut ottamaan käyttöön itselleni vieraana pysyneen käsitteen lukuromaani. Olen huomannut, että aika monesti blogeissa käytetään käsitettä lukuromaani. Sikäli hassua, että en ole ennen blogeja törmännyt koko sanaan. Kun tutkin käsitteen määrittelyjä, ymmärsin, että käsite tarkoittaa kirjaa, joka on ikään kuin viihteen ja syvällisen teoksen väliinputoaja.

HS:n lukupiirissä lukuromaanin käsite on ollut myös keskustelussa mukana, ja Tampereen yliopistolta on saatu arvioijaksi Yrjö Hosiaisluoma, joka liittää käsitteen lukuromaanin enemmän markkinointikeinoksi kuin kirjallisuustieteeseen. Koska olen opiskellut herra Hosiaisluoman teoriakirjoja, huokaan helpotuksesta, että en olekaan ollut laiska opiskelija, vaan ehkä koko käsite on puuttunut omista opiskeluistani. Sitä en osaakaan sitten sanoa, että onko lukuromaanin käsite tänä päivänä kirjallisuustieteen opintoihin liittyvä?

No, mutta lukuromaanin määritelmä kuitenkin on löydettävissä netistäkin (mitäpä ei!) ja täällä (lähdekritiikkini lepäää nyt, en osaa sanoa, mitkä sivut ovat kyseessä) se määritellään näin:

Lukuromaaniksi sanotaan ensisijaisesti viihdyttämään pyrkiviä romaaneja, joiden aihepiireinä ovat pääasiallisesti rakkaus ja väkivalta.

Tähän määritelmään Hislopin Saari tietysti uppoaa oikein hyvin, mutta monessako teoksesa rakkaus ja väkivalta ei yleensä olisi pääaihe? Kuulostaa kovasti naisille (rakkaus-aihe) ja miehille (väkivalta-aihe) suunnatulta viihdekirjallisuudelta. Myös tämä jatko: 

Lukuromaani ei esitä ongelmia tai pohdi syvällisiä katsomuksia. Asioita ei kyseenalaisteta eikä elämän tarkoitusta pohdita. Kerronnassa ja kuvaustavassa käytetään helposti ymmärrettäviä kaavoja. Kielenkäytössä pyritään helppolukuisuuteen. Suurin osa ilmestyvistä romaaneista on nimenomaan lukuromaaneja. (Vainionpää 1974, 102-108.) 

Samasta lähteestä löytyykin heti perään edellä mainitun Hosiaisluoman määritelmä viihdekirjallisuudesta:

Viihdekirjallisuudeksi sanotaan lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettua kaavamaista ja pinnallista kaunokirjallisuutta, jossa henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja juonet ennalta arvattavan kaavan mukaan toistuvia. Puhutaan myös populaarikirjallisuudesta tai ajanvietekirjallisuudesta. Lajin piiriin kuuluu suuri osa rakkaus-, seikkailu-, dekkari- ja tieteiskirjallisuudesta. Painokset ovat suuria ja tavoitteena kustantajilla ja kirjailijoilla ovat suuret myyntiluvut. (Hosiaisluoma 2003, 1010)

Kiinnostavaa, että lukuromaanit ja viihdekirjallisuus on kuitenkin mahdollista erottaa, ainakin kirjablogeissa näin on tehty. Leena Lumi kirjoittaa aiheesta täällä ja varsinkin kommenteista voi lukea, että jokaisella lukijalla on mielessään käsitys siitä, mikä kirja on viihdettä ja mikä lukuromaani. Yhteenvedoksi voi vetää sen, että viihdekirjallisuus on siis ns. alinta kastia, lukuromaanista on löydettävissä "sitä jotain" ja sitten on syvällinen kirjallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa lukuromaania (ja niin, tietysti viihdettä) enemmän.

Edellä mainitussa HS:n jutussa Hosiaisluoma sanoo:

 joidenkin pitävän tyypittelyä matala- ja korkeakulttuuriin aikansa eläneenä: “Lukijat lukevat kirjoja moniin tarpeisiin, tiedä häntä vaikka joku lukisi Kafkaakin viihteeksi ja ajankuluksi!” hän toteaa.

Itse taidan kuulua noihin "joihinkin", koska minua ei oikeastaan kiinnosta, onko kirja viihdettä, lukuromaani vai sitä ns. "oikeaa kirjallisuutta", jota voi kertoa lukevansa.

Mutta jotenkin tuntuu siltä, että tietynlaiset romaanit ovat kuitenkin niitä, joita myydään ja joita luetaan. Nämä teokset voisin katsoa kuuluvaksi ns. lukuromaaneiksi, jos kirjoja on pakko jaotella. Hislopin Saari on kovin samantapainen kirja kuin Elif Shafakin Kirottu Istanbul. Niissä molemmissa kerrotaan sukuhistoriaa ja molemmista löytyy historiallisia tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet kirjan henkilöiden elämään. Kun mietin, miksi nämä kirjat ovat myyntimenestyksiä, niin voin hyvin ajatella, että eurooppalaisen ihmisen on helppo samaistua tarinaan, koska omassa sukuhistoriassa voi olla juuri samanlaisia tapahtumia, unohduksiin ja piiloon vaiettuja asioita.

Jos ajatellaan kotimaisia kirjoja, niin Riikka Pulkkisen Totta on myös kovin samanlainen teos, jossa sukuhistoriasta paljastuu jotain vaiettua. Hosiaisluoma taas edellä mainitussa HS:n jutussa nostaa esiin kotimaisisita kirjoista (vaikkakin vastahakoisesti) mm. Täällä pohjantähden alla -kirjan, Eeva Joenpellon tai Antti Tuurin romaanit.

Jotenkin lukuromaani alkaa näyttäytyä sellaisena kirjana, joka kertoo eräänlaista sukutarinaa, jonka voi liitttää useamman oikean ihmisen elämään. Historialliset tapahtumat, jos eivät muut, liittävät tarinan jokaisen ihmisen elämään ja sukuun. Luulen, että tällaiselle lähimenneisyydelle ja sen avaamiselle on kova tarve, ainakin tilanteissa, joissa ihmiset ovat juurettomia tai tilanteissa, joissa lähimenneisyydestä halutaan vaieta. Samaan juurettomuuteen ja suuriin historiallisiin ketjuihin voisi siten hyvin liittää Leena Lumin blogissa kirjoituksen aiheena olleen Daphne Kalotayn Bolšoin perhosen tai HS:n lukupiirin puheenaiheena olleen Zadie Smithin Kauneudesta.

*****

Ja siis, mitä tulee Hislopin teokseen Saari, niin teos oli mukava lukea, mutta se ei elämääni tuonut mitään ihmeellistä; tai se sai aikaan saman kuin jonkun itseäni vanhemman ihmisen kanssa keskustelu: Olen hämmentynyt, miten historia on vaikuttanut ihmisen elämään, ja miten lähelle historia tulee. Ehkä näissä kirjoissa on lopultakin kyse ihan samasta: siitä, että joku kertoo tarinaansa. Ja meillä ihmisillä on tarve kuulla tarinoita.