Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Joillekin lukijoille ei ole kovinkaan paljon väliä sillä, minkälainen kirjan kirjoittaja on, tai minkälainen on kirjailijan elämä. Itse kuulun siihen uteliaiden tai tirkistelijöiden sakkiin, joille on tärkeää tietää jotain kirjailijasta. Kirjat kuitenkin pääsääntöisesti syntyvät oman elämän kaikuna, vaikka eivät olisikaan omaelämäkerrallisia. Tai ainakin luulen niin. Riikka Ala-Harjan teos Maihinnousu (2012, Like) alkoi ainakin itseäni kiinnostaa entistä enemmän sen jälkeen, kun luin MeNaisten jutun kirjailijasta kesälomamatkallani. Kaltaisilleni taustojen nuuskijoille juttu löytää täältä.

Maihinnousu kertoo nimensä mukaisesti maihinnoususta, siitä suuresta Normandian maihinnoususta toisen maailmansodan aikaan. Teoksen päähenkilö, 41-vuotias Julie, ei saanutkaan koskaan valmiiksi suunnittelemaansa väitöskirjaansa maihinnoususta, vaan kertoo tietojaan oppaana turistiryhmille Normandiassa. Kirjassa on taitavasti ujutettu maihinnousun kulku kirjan muiden tapahtumien joukkoon.

Muut tapahtumat tapahtuvat Julien perheen sisällä: hänen lapsensa, Emma sairastuu leukemiaan ja samaan aikaan Julielle selviää, että hänen miehensä, Henri, pettää häntä toisen naisen kanssa. 

Myös kirjailija Ala-Harja on asunut Ranskassa Normandiassa, lähellä rantaa ja hän on vastikään kokenut eron, koska hänen miehensä petti häntä.

MeNaisten haastattelussa Ala-Harja kertoo, että kumpikaan ei kerro suoraan minusta tai perheestäni, mutta eroamiseen liittyvät havainnot ja tunteet ovat omiani. Jos tekstissä ei ole jotain omaa, joka kolahtaa, se on tyhjä teksti.

Omaelämäkerrallista tai ei, Ala-Harja liittää kirjassaan maihinnousun, lapsen sairauden ja avioeron kiinteästi toisiinsa. Olen lukenut Ala-Harjan teoksia aiemminkin, ja usein niissä on jotenkin keskeneräisyyden maku mukana: aihe on ollut hyvä, mutta tarina ei ole kestänyt loppuun asti. Maihinnousussa ei ollut tällaista ongelmaa: tarina veti ja pysyi kasassa alusta loppuun. Taisi käydä niin, että lukaisin kirjan kutakuinkin alusta loppuun kertaistumalta. Kirja ei ole kovin pitkä, ja se on nopeasti luettava, tästä ainoa miinus kirjalle: olisin halunnut lukea kirjaa hieman syvemmälle ja ajatuksia hieman pidemmälle. Mutta hyvä tämä oli näinkin. 

Tarinan Julie kestää monta asiaa näennäisen rauhallisesti, sillä kovin montaa kertaa hänen ei tee mieli tuhota Henriä. Onneksi inhimillisen kärsimyksen vuoksi edes kerran. Eron ja siihen johtama pettäminen ja sen syyt kuvataan hieman lakonisesti, mutta ehkä kuitenkin aivan todellisesti. 

Marina on vaalea, minä tumma, Marina on pieni, minä keskikokoinen, Marina on laiha, minä olen tavallinen, Marina on Henriä nuorempi, Minä olen Henriä vanhempi, Marina kai kehuu Henriä, minä en. Marina on Henrille uusi, minä olen Henrille kymmenen vuotta vanha. 

Pettäminen ja salasuhteet liittyvät kirjassa kevyesti myös sota-aikaan: kun ranskalaiset sotilaat olivat rintamalla, maaseudulla olevat saksalaiset sotilaat auttoivat sinne jääneitä naisia monin tavoin. Ala-Harjalla on mielenkiintoinen tyyli vain kirjoittaa asiat esiin: lukija voi itse pohtia, miten salasuhteet olivat erilaisia sodan aikaan, vai olivatko? 

Kirja etenee Emman sairautta seuraten, sytostaattihoitoja jännittäen, ja Julie liikkuu "tuhoan Henri" -ajatuksista "olen täysin epäonnistunut" -ajatuksiin. 

Tuhoan kaiken mihin kosken, olen synnyttänyt maailmaan tytön joka kuolee kahdeksanvuotiaana, millaisen elämän Emma olisi voinut saada ilman minua, elämän jonka Henri ja Marina olisivat yhdessä kehitelleet, se tyttö tanssisi, rullaluistelisi ja potkaisisi maalin tai useampia maaleja ylivoimaiseksi luultua vihollista vastaan. 

Julie käy muistoissa, kaipaa mennyttä elämää, jossa joku asia tuntui joltain ja pitää mykkäkoulua Henrin kanssa, murehtii ettei hänellä ole ketään, kenelle puhua ja Henrillä on Marina. Kuten oikeassa elämässäkin ihmiset, myös Julie, saa tukea yllättävältä taholta ja alkaa nousta synkistä ajatuksistaan. 

Kaiken kaikkiaan on helppo uskoa, että Julien ajatukset nousevat Ala-Harjan omista eron aiheuttamista ajatuksista. Julie on kovin inhimillinen. Ja ehkä näistä seikoista johtuen Ala-Harjan teos on hänen onnistuinein kirjansa tähän asti. 

Erosta on monta kirjaa kirjoitettu, mutta tämän teki erinomaiseksi se, miten ero oli kirjassa yhdistetty sotaan ja toisaalta, miten myös sairastuminen kulki yhdessä näiden kahden asian kanssa. Vaikka täytyy sanoa, että lapsen sairastuminen jäi kirjassa ehkä vähän pinnallisemmaksi kuin eron käsittely. Ehkä se oli myös hyvä asia, sillä lapsen sairastumisen käsittely ei ole kovin kevyt aihe yhdessä sodan, eron ja pettämisen kanssa. 

Tykkäsin kirjasta tosi paljon. Hieman höttöisten ja kylmäksi jättäneiden eurooppalaisten suhdekuvausten jälkeen tämä tuntui paljon koskettavammalta kolmiodraaman kuvaukselta. Ala-Harja on itse asunut Ranskassa ja hänen kirjassaan perhe on ranskalainen. Mietin paikoin, miten uskottavaa ranskalaisuus on, mutta en sitten kovin tarkasti kuitenkaan palannut asiaa miettimään. Minusta tämä kirja oli onnistunut kuvaus elämän käännekohdista, jotka osuivat (kuten oikeassa elämässäkin) samaan aikaan.

Huomasin vasta nyt myöhemmin, että myös HS oli kirjoittanut kirjasta tänään.  

Arvioni: + + + +.