MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Jouko Heikura: Asemapaikka New York

Jouko Heikura tutustutti minut Bosnian sotaan teoksessaan Mustien vuorten varjossa ja Iso-Britannien lähimenneisyyteen Joki kaupungin alla -kirjassaan. Kaiketi Euuropan historia on paketissa noissa kahdessa teoksessa, sillä Heikuran uusin teos Asemapaikka New York vie kirjojen päähenkilön, Rakel Ahon, New Yorkin sydämeen, Manhattanille. 

Kun vapaudenpatsas oli paljastettu pian Chelsea Hotelin valmistumisen jälkeen 1886, Amerikkaan oli saapunut jo miljoonia ihmisiä Atlantin takaa, mikä sai New York Timesin kysymään: Olemmeko me todellakin valmiita ottamaan vastaan Euroopan kaikki köyhät, kiertolaiset, rikolliset, mielisairaat ja hullut vallankumoukselliset?




Rakel tutustuu uudessa kaupungissaan pariin paikalliseen naiseen, joiden kanssa viettää sinkkuelämää aitoon manhattanilaistyyliin unohtamatta manolo blahnikeja. Uusien amerikkalaisystäviensä kautta Rakel paitsi pääsee huikeisiin juhliin myös tutustuu erilaisiin ja eritaustaisiin ihmisiin Amerikan mantereella. 

Journalistina hän etsii jatkuvasti uusia jutunaiheita, joista isoimpina amerikkalainen aseenkantolupa ja kodittomat ihmiset Manhattanin kaduilla. Rakel asuu Chelsea-hotellissa, joka huokuu historiaa: taiteilijat ja muusikot ovat suoltaneet hotellin huoneissa enemmän taidetta kuin missään toisessa paikassa maailmassa. Rakel matkustaa myös länsirannikolle ja Floridaan jutunaiheiden perässä. 

Kaikki kuitenkin katkeaa syyskuun 11. päivänä, kun Rakel kuulee kauniissa aamussa lentokoneiden äänen. Aivan liian kovan jylinän aivan liian matalalta. WTC-iskujen jälkeen kirjan loppuosa onkin tragedian jälkipuintia. Rakel miettii iskujen merkitystä ystäviensä kanssa, joista yksi sattumalta on nuori musliminainen. 

Jouko Heikura on itse asunut vuosina 2001 - 2003 New Yorkissa, jossa toimi kirjeenvaihtajana. Tapahtumien kuvailu on siis varmasti osin omiin kokemuksiin perustuvaa. 

Kun luin kirjan loppuun, aloin etsiä tietoa WTC-iskuista. Näin minulle taitaa käydä aina, kun luen historiaan ja oikeisiin tapahtumiin liittyviä kirjoja. Yksi havainnoistani oli se, että Heikuran kirjassa oli aika paljon samaa kuin mitä kaikissa löytämissäni pätkissä iskujen ajalta. Toki Heikuran kirjassa oli myös jotain omaperäistä, niin kuin naisten vitsailu ja pelokas, mutta silti elämässä säilynyt nauru, joka tuli takaisin tapahtumien jälkeen. Myös New Yorkin pysähtyneisyys ja pelko tulevista tapahtumista, siitä, miten ihmiset alkoivat muuttaa kaupungista pois, tuli lähemmäksi Heikuran kirjassa kuin uutisissa.

Toinen asia, johon törmäsin esimerkiksi videoita katsoessani, oli suuri määrä erilaisia todisteita siitä, ettei iskuissa esimerkiksi ollut mitään lentokoneita. WTC-iskut muuttivat maailmanhistoriaamme siinä missä pienten ihmisten elämää. Vasta viime viikolla uutisissa oli spekulointia WTC-pölyjen vaikutuksesta ihmisiin. Ja miten paljon historiaa tai ihmisten elämää on muuttanut USA:n kostoiskut ja sodat Irakissa ja Afganistanissa. WTC-iskujen mukanaolo kirjan tapahtumissa on tärkeää, sillä niin paljon ja nopeasti unohdamme asioita, jotka ovat tapahtuneet oman elämämme aikana. Pakolaisvirta edellä mainituista maista ei ole syntynyt tyhjästä, asioilla on syy-ja seuraussuhteet.

Heikuran tekstissä ei tunteilla ja paikoin tekstiä lukiessa tulee mieleen, että kirjailija toteaa reportterin tyyliin asioita. Toisaalta kirja vaikutti niin kuin sen kaiketi pitääkin: aloin miettiä iskuja ja niiden seuraamuksia. Ja tietenkin muistelin myös omia hetkiäni iskujen aikaan: olin varmaan sivistyneen maailman viimeinen ihminen, joka sai tietää iskuista. Istuin työssä kaupan kassalla ja koska oli tiistai-ilta, kaupassa oli tosi hiljaista, enkä ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa (työntekijät olivat varmaan kokoontuneet viereiselle osastolle televisioiden ääreen). Itse asiassa siellä oli hiljaisempaa kuin yleensä - ja syykin selvisi puoli kymmenen aikaan, kun pääsin kassalta pukuhuoneeseen. Kollega tuli vastaan ja kertoi, että nyt syttyi kolmas maailmansota. Muistan myös, miten aloin katsoa BBC:stä uutisia iltaisin, koska suomenkieliset uutiset eivät täyttäneet tiedonjanoani. Ehkä iskujen seurauksena englantini parani huomattavasti... Joka tapauksessa, tapahtuma oli ensimmäinen niin järkyttävä asia maailmassani, että en vain pystynyt ymmärtämään sitä. Ne kaikki ihmiset torneissa, heidän elämänsä loppuminen tuntui niin pahalta. 

Kirjan on lukenut myös Krista

Jouko Heikura: Asemapaikka New York
2015, Gummerus
287 sivua

Pieni murahdus tämän kirjan oikolukuun: kirjassa oli melkoisen paljon kirjoitus-/painovirheitä: kirjain sieltä ja toinen täältä puuttui ja gynekologi oli monesti kirjoitettu gynegologi. 


lauantai 29. elokuuta 2015

Taina Haahti: Mariaanien hauta

Taina Haahtia olen aiemmin lukenut melkein neljä (!) vuotta sitten, jolloin ilmestyi Kaikki mitä tiedän huomisesta.  Mariaanien hauta (2015, Siltala) kiinnosti siis etukäteen kovastikin syksyn uutuuskirjojen joukossa. Mariaanien hauta veikin minut heti alusta alkaen mukanaan - luulen, että Ala-Harjan lyhytlauseisen kirjan jälkeen oli juuri sopiva hetki lukea kirjaa, jossa tarina rakentuu hitaasti eteenpäin.


Mariaanien hauta kertoo Helistä, jolla on kaikki, mitä nainen voi haluta: hyvä mies, kaksi lasta ja täydellinen koti. Heli on omistautunut kodilleen: hänen lääketieteen opintonsa ovat jääneet aikoinaan niin pitkäksi aikaa kesken, että Helin on helpompi olla työssä vastaanottoapulaisena kuin yrittää saada opintojaan päätökseen. Heli oli kotiäitinä lastensa takia ja hän myös keskittyi oman kotinsa suunnitteluun ja sisustamiseen täysin. Jopa hieman pakkomielteenomaisesti, siitä kertoo Helin lisälainan anomiset pankista: Heli haluaa tietynlaiset materiaalit kotiinsa, mutta tarvitsee melkoisesti lisää rahaa toteuttaakseen suunnitelmansa. Vaikka omakotitalo Tuusulassa on hulppea ja elämä ulospäin pelkkää unelmaa, ei elämä kuitenkaan ole sitä, mitä Heli uskoi sen olevan. Helin mies Justus ei ole ollenkaan sellainen kuin Heli haluaisi. 

Ensin katseettomuus, sitten kosketuksettomuus - vai menikö se toisin päin - ja kuulemattomuus. Kuin ihminen kadottaisi tärkeimmät aistinsa, mutta vain määrätyissä olosuhteissa. Se ei vaikuttanut tietoiselta tai tarkoitukselliselta, vaan eteni asteittain ja tapahtui niin vaivihkaan, että näytti siltä kuin kysymys todellakin olisi jostain ainoastaan avioliitossa tavattavasta aistihäiriön muodosta. 

Justus ei enää huomaa Heliä: ei koske, ei rakastele, ei kuuntele eikä muutenkaan huomaa. Heli päättää, että tällaisesta avioliitosta, joka tappaa hänet sisäisesti, on päästävä pois. Helppoa olisikin erota, mutta jättivelka tuusulalaisesta unelmasta ja täydellisestä elämästä ei mahdollista avioeroa. Heli on kuitenkin nainen, joka ei osaa jättää suunnitelmiaan puolitiehen. 

Tuusulan raitilla Heli tapaa itseään vanhemman naisen, Airan, joka tuo tarinaan näkökulmaa sodanjälkeisestä Suomesta ja sen ajan vaikeuksista. Airan kanssa ystävystyessään Heli huomaa itsessään uusia asioita, joita ei aiemmin tiennyt olevankaan. 

Samaan aikaan kun Heli kamppailee omissa ajatuksissaan, Justus kokee työelämän kovuuden ja pariskunnan lapset kasvavat. Miten kaikki pysyy hallinnassa elämässä, vai pysyykö lainkaan? 

Nautin kirjasta alusta loppuun, vaikka täytyy sanoa, että loppu oli hieman yllättävä, koska loppu olisi voinut kääntyä moneen eri suuntaan ja siitä annettiin paljon vihjeitä toiseen suuntaan. 

Tykästyin teoksesta sen verran, että ajatuksissa on lukea Haahtia enemmänkin lähiaikoina. 

Kirjan on lukenut myös Henna Hemulin kirjahylly -blogista

Taina Haahti: Mariaanien hauta
2015, Siltala
369 sivua

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Olen lukenut aika monta Riikka Ala-Harjan kirjaa jo ajalla ennen blogia, ja pari, Reikä ja Maihinnousu -teokset, myös blogin aikana. Niinpä ei ollut yllätys, että Ala-Harjan uusin teos Kevyt liha (2015, Like) kiinnosti minua myös.




Kevyt liha kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka elää kaksin poikansa Martin kanssa. Saaran entinen mies asuu Oulussa, eikä ole heidän elämässään muuten kuin muutaman kerran vuodessa, kun Martti matkustaa lentäen isänsä luokse. Saara on töissä teatterissa, jossa suunnittelee valaistusta näytelmiin, töiden jälkeen hän on äiti, jonka harrastuksena on salilla oman lihansa muokkaaminen. Jotta liha(s) tulisi tarpeeksi painotetusti kirjassa esiin, näytelmän lavasteiksi valmistellaan Daavid-patsasta ja Saara on kiinnostunut patsaasta ja sen kaikista lihaksista. Saara tapaa parinkymmenen vuoden takaisen poikaystävänsä, joka on myös eronnut hiljan, ja he alkavat tutustua toistensa lihaan. 

Lihan lisäksi kirjassa pohditaan aikuisen ihmisen elämää, naisen ja miehen elämisen eroja, ja esimerkiksi sitä, miksi sählypeleihin poikien sekaan ei oteta tyttöjä. 

Aikuisen ihmisen pitäisi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen kun hänellä on koti, säännöllinen palkka, automaattisesti tililtä veloitettava kuukausikortti kuntosalille, terve lapsi, pehmeä sohva, josta on näkymä sisäpihan koivuihin, kun hänet on kutsuttu ystävien keskelle juhlimaan ja hänellä on vuoden vanha taulutelevisio ja siivouskaapissa imuri leivänmurusten siivoamiseen. Tietokone, tabletti ja älypuhelin. Kun valtio on tasavaltainen ja vapaa, väestöltään pieni ja iältään nuori mutta itsenäinen. 

Kaiken kaikkiaan teoksessa korostui liha, takakansitekstissä esitetty kysymys: miksi nainen on edelleen näkymättömämpi kuin mies? jäi vaille vastausta ja suurempaa pohdintaakin. Kirja oli nopealukuinen ja -tempoinen, teatterimaailmaan sopivasti tässä teoksessa oli paljon dialogia. Jollain lailla jäin hieman kylmäksi kirjalle ja sen sisällölle. Tarina oli hieman liian ilmavaa minun makuuni. 

Kirjablogeissa luettu ainakin Kirjasähkökäyrässä.

Riikka Ala-Harja. Kevyt liha
2015, Like
216 sivua

perjantai 21. elokuuta 2015

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan nainen (2015, WSOY) sattui silmiini todennäköisesti muista kirjablogeista, ja kirja vaikutti mukavalta. Mukava kirja olikin lukea, se ei varsinaisesti tuonut elämääni mitään uutta ja mullistavaa - mutta oli kiva ja viihdyttävä lukaista lyhyilläkin työmatkoilla. Krista mainitsee blogissaan, että kirjasta tuli mieleen Lukija aamujunassa, ja kun luin Kristan maininnan, niin on helppoa olla samaa mieltä. Itse luin molempia kirjoja työmatkoillani, ja jotenkin nämä molemmat kirjat sopivat erityisen hyvin tilanteeseen. 



Punaisen muistikirjan nainen on Laure, joka kirjoittaa punaiseen muistikirjaansa elämänsä pieniä asioita. Lauren käsilaukku ryöstetään ja kun lompakko ja puhelin on viety laukusta, ryöstäjä jättää laukun läheisen roskiksen päälle. Laurent, kirjakauppias läheltä, löytää laukun ja tutkii sisältöä. Koska poliisiasemalle on pitkä jono, päättää Laurent palauttaa laukun itse. Koska laukussa ei ole osoitetta eikä puhelinnumeroa, on palauttaminen tietenkin hieman vaikeaa. Matkalla laukun omistajan luo Laurent tapaa mm. kirjailija Patrick Modianon, jolta etsii vinkkejä siihen, kuka Laure on. 

Kirja on rakkaustarina, jossa kaksi henkilöä kohtaa toisensa sattumalta, ja henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Kirja on tarina siitä, mistä asioista ihastus ja rakkaus syttyy ja miten hyvä ihminen palkitaan. Kevyttä ja hieman höttöistä luettavaa, mutta samalla menevää ja koukuttavaa. Tykkäsin. 

Kirjasta jäi myös kiinnostus Modianon kirjoja kohtaan, kirjastosta olikin pakko ottaa mukaan Modianon teos. Toimivaa mainosta kirjan sisällä! 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
2015 WSOY
La femme au carnet rouge 2014
suomentanut Lotta Toivanen
190 sivua

tiistai 18. elokuuta 2015

Roope Sarvilinna: Kateissa

Roope Sarvilinnan Kateissa (2015, Tammi) vaikutti kirjalta, jonka halusin lukea ja joka sopi hyvin syksyn alun hetkiin, jolloin kouluarkeen sopeutuminen vie energian - kaipasin jotain pikaista, ja ehkä vähän helppoakin tekstiä luettavaksi. Sellaisen teoksen sain Sarvilinnalta. 

(Kuva: Tammi)

Kateissa kertoo veljeksistä, joiden nimet ovat Höntynen ja Juntunen. Tai oikeastaan Juntunen ja Höntynen, sillä kaikilla pareilla on aina järjestyksensä ja näillä veljeksillä ensin on aina Juntunen, jota Höntynen, kirjan kertoja, seuraa. Veljekset lähtevät opiskelemaan, toinen oikikseen, toinen kauppikseen. Keskiluokkainen toimeentulo, perhe ja asuntovelka on elämässä edessä. Kunnes Juntunen lähtee. Höntynen jää, ja ennen kuin tämä huomaakaan, hänellä on elämässään siisti toimistotyö, vaimo ja lapset. Elämässä on kaikki mallillaan, mutta vittu Juntunen. Veli ilmestyy elämään katoamisellaan. Juntusesta ei ole kuulunut mitään, ja vanhempiensa vaatimuksesta Höntynen lähtee veljensä perään. Tapaillessaan Juntusen ystäviä Höntynen luo kuvaa paitsi veljestään myös itsestään, ja yleensäkin miehen elämästä. 

Tätä kirjaa lukiessa ajattelin, että välillä on kiinnostavaa lukea tilitystä miehen elämästä, kun aika usein luen keski-ikäisten naisten elämästä ja jotenkin minulla on myös käsitys, että naisen elämästä on enemmän kirjoitettuja kirjoja. Tarinan loppu jää avoimeksi, ja aika moni muukin asia. Kirjassa on enemmän alkuja kuin loppuja. Aika monta asiaa jää myös keskeneräiseksi, esimerkiksi Juntusen Intian-matkalla tapaamien ihmisten merkitys. Sarvilinnasta varmaan kasvaa kiinnostava kirjailija, kaikkein parasta kirjassa oli, että siinä ei ollut kotimaisille mieskirjailijoille tyypillistä ironisen huumorin otetta. Jäin vähän kaipaamaan kirjalta vielä suurempaa filosofista mietintää, mutta kirja oli ihan mukava paketti näinkin.

Muita kirjan lukeneita: Krista ja Jonna


Roope Sarvilinna: Kateissa
2015, Tammi
176 sivua

tiistai 11. elokuuta 2015

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskajan Ehkä Esther (2015, Tammi) vaikutti kiinnostavalta teokselta: entisen Neuvostoliiton kansalainen ja juutalainen Katja etsii sukuaa ja juuriaa Facebookin ja Googlen avulla pitkin Eurooppaa. Matkallaan sekä netissä että konkreettisesti tapahtumapaikoilla Euroopan kaunpungeissa Katja tuntee pääsevänsä lähelle sukulaisiaan, ja hän yrittää kuvitella omaa - ja myös Euroopan historiaa. 



Hiukan ironisesti Petrovskaja kirjoittaa kirjansa saksaksi. Niiden kielellä, jotka yrittivät, ja osin onnistuivatkin, kukistaa hänen sukunsa ja ison osan eurooppalaisia. Katja käy seuduilla, jotka ovat osa juutalaisten historiaa: getoissa ja keskitysleireissä, mutta myös niillä kaduilla, joilla sukulaiset elivät ennen maailmansotaa. 

Petrovskaja löytää suvustaan kuuromykkien koulujen perustajia ja opettajia, jotka ottivat opettaakseen kuuromykät puhumaan ja kirjoittamaan. Erityisen pitkäksi aikaa kirja pysähtyy tarkastelemaan Judas Sternin elämää. Isosetä Stern yrittää murhata saksalaisen suurlähettilään (/lähetystöneuvoston), ja attentaatista on arkistoissa niin paljon materiaalia, että siitä saa paljon materiaalia kirjaan. Katjaan asia vaikuttaa niin, että hänen isänsä syntyy ennenaikaisesti: asiasta järkyttynyt isoäiti nimittäin alkaa synnyttää ennen laskettua aikaa. Eurooppaan asia vaikuttaa niin, että Saksan ja Venäjän suhteet huononevat ennen toista maailmansotaa. Kiinnostavaa kirjassa onkin se, miten yksityinen ja yleinen historia vuorottelevat tarinan kulussa. 

Kirjana Ehkä Esther on hieman poukkoileva ja tempoileva: toiset henkilöt saavat paljon tilaa ja toiset taas vähän. Kaunokirjallisesti tämä ei ollut kovinkaan huikea kirja, mutta historialliselta puoleltaan kylläkin. Kysymys kuuluukin, oppiiko ihminen jotain historiasta, vai jatkuuko sama ihmisryhmien vainoaminen?

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddisin kielen katoamisesta. Sodasta hengissä selvinneet olivat taas vaarassa. Juutalaiset, puolijuutalaiset, neljännesjuutalaiset - taas opittiin maistelemaan prosentteja niin että kieli jäätyi kiinni kylmään rautaan. Heidät leimattiin isänmaattomiksi kosmpoliiteiksi, ehkä koska heitä tapettiin valtakunnanrajoista piittaamatta, ihmisiä, jotka ylläpitivät kiellettyjä suhteita ulkomaailmaan eivätkä siksi saaneet kuulua neuvostoliittolaisten veljeskansojen suureen perheeseen. 

Kirjan on lukenut ainakin Lukutoukka.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
2015, Tammi
Vielleicht Esther, 2014
suomentanut Ilona Nykyri
272 sivua

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat

Luin Saku Heinäsen ensimmäisen Zaida-kirjan (Zaida ja lumienkeli) viime vuoden joulukuussa. Vaikka kirja ei aivan täydelliseltä vaikuttanutkaan, jäi Zaida mieleeni ja halusin lukea myös toisen kirjan, Zaida ja elovalkeat (2015, Tammi). 



Zaida on Kiinasta suomalaiseen perheeseen adoptoitu tyttö, joka joutuu aina silloin tällöin kohtaamaan oman erilaisuutensa, vaikka itse haluaisi elää aivan samanlaisena tyttönä kuin muutkin ympärillään. Tässä kirjassa Zaida matkustaa kesäloman viettoon maaseudulle paikkaan, jota ei nimetä, mutta joka sijaitsee merenrannalla. Zaida kohtaa maaseudun nuoret ja joutuu kohtaamaan monta tilannetta, joista selviytyminen avaisi portit nuorten jengiin. Zaida kuitenkin tuntuu viihtyvän paremmin naapurin vanhan, sokean naisen kanssa. Kirjassa kulkee monta teemaa vierekkäin, joista yksi tärkeimmistä on se, miten kuulua joukkoon. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea on valmis tekemään kuuluakseen joukkoon. Teoksessa on siis myös moraalinen teema koko ajan läsnä. 

Maaseudulla on mukavaa uida ja nauttia auringosta, mutta edellisen seikkailun mukaan tässäkin kirjassa on mystinen puolensa: Zaida ajautuu naapurinmummon tarinoiden maailmaan hieman liiankin syvästi. Sanotaanko, että tarinat vievät Zaidan mennessään. 

Kun moitin ensimmäistä Zaida-kirjaa siitä, että mystinen osuus oli hieman irrallinen, niin tässä toisessa teoksessa juoni pysyi paremmin kasassa ja mystisyys liittyi muuhun tarinaan saumattomasti. 

Kustantajan sivuilla kirja luokitellaan 9-vuotiaista ylöspäin luettavaksi, ja kun mietin omaa 8-vuotiasta tyttöäni (ajattelen tätä tyttökirjana, sillä kirjan henkilöt ovat tyttöjä), niin jännitystä on varmasti aivan tarpeeksi. Kirjassa on kuitenkin yli 200 sivua, joten kovin laiskalle lukijalle tätä kirjaa ei voi suositella, vaikka tarinan välissä onkin muutamia piirroskuvia. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa.

Kirjankansibingossa kirja pääsee kohtaan piirroskuva. Kirjankansibingo tosin loppuu jo 15.8., joten taidan jäädä bingorivistä aika pahasti.

Saku Heinänen: Zaida ja elovalkeat
2015, Tammi
230 sivua 

tiistai 4. elokuuta 2015

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Gerbrand Bakkerin Isä muuttaa yläkertaan (2012, Karisto) tuli alun perin tietoisuuteeni jostain kirjablogista (kaiketi englanninkielisestä, vaikka on tätä kotimaisissakin luettu), kiinnostus kirjaan jäi, ja kirja päätyi kotiini vihdoin kirjaston poistomyynnistä. Bakkerin teksti sai vieläkin odottaa lukijaansa, mutta vihdoin kirja pääsi kesäkirjapinooni ja yritän ryhdistäytyä ennen kesän loppua - ja saada jopa pari kirjaa lukupinosta luettua. No, joskus kirjalla on pitkä matka, että se päätyy luettavaksi, joskus se päätyy suoraan uutuushyllyltä luettavaksi, niin kuin Kochin Naapuri edellä. 



Isä muuttaa yläkertaan on hyvä kirja, joten pääasia, että kirja tuli vihdoin luettavaksi. Kirjassa seurataan hollantilaista maajussia Helmeriä, joka on jäänyt kotitilalleen pitämään huolta lampaista ja lehmistä sen jälkeen, kun hänen kaksosveljensä, Henk, kuoli. 

Kirjassa palataan Henkin ja Helmerin lapsuuteen ja nuoruuteen, niihin hetkiin, kun pojista muodostui yksikkö, jossa kuitenkin Henk oli aina ykkönen, Helmer tunsi aina jäävänsä kakkoseksi. Tuntui itsestäänselvältä, että Henk menee naimisiin naapurintytön kanssa, saa lapsia ja elää maatilalla perheensä kanssa. Helmer lähti kaupunkiin opiskelemaan ja aloittamaan elämäänsä. 

Keski-ikäisenä Helmer huomaa olevansa yhä kotitilalla, hän kohtaa Henkin jättämän tyhjän tilan ja alkaa ehkä vihdoin elää omaa elämäänsä, kun hän vie isänsä talon yläkertaan, ja alkaa isännäksi talossa ja elämässään. 

Inhoa sinua, koska olet pilannut elämäni. En kutsu tänne lääkäriä koska minusta on korkea aika, että lakkaat pilaamasta elämääni - - 

Vieläkö Helmerin on mahdollista saada oma elämä, kun kaikki mielenkiintoiset asiat ja ihmiset hänen isänsä on aina pyrkinyt karkottamaan Helmerin elämästä. 

Kirja on hidastempoinen ja siinä on maaseudun tunnelmaa: "ei ole mitään niin rauhoittavaa, niin turvaavaa kuin navetta täynnä tyynesti hengittäviä lehmiä talvi-iltana" - ja myös samalla maaseudun hiljaisuuden ja liikahtamattomuuden tuomaa ahdistusta. Pidin kirjasta: siinä oli jotain tuttua verrattuna kotimaisiin maaseuturomaaneihin, mutta kuitenkin kotimaista kirjallisuuttamme enemmän vihjeitä, että elämä on ja odottaa, kun siihen vain hyppää kyytiin. Lohduttomuus ei ollut ensimmäinen ajatus, kun lopetin kirjan, vaan toivo.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Maija. Osallistun kirjalla kirjankansibingoon: kannessa eläin (aasit ja varis, jotka liittyvät kirjan juoneen tiiviisti). 

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan
2012, Karisto
Boven is het stil 2006
suomentanut Antero Helasvuo
323 sivua

maanantai 3. elokuuta 2015

Herman Koch: Naapuri

No niin, nyt olen ottanut pientä etäisyyttä espanjalaisesta kirjallisuudesta ja tutustunut pariin hollantilaiseen kirjaan. Herman Koch on minulle entuudestaan tuttu hänen teoksistaan Illallinen ja Lääkäri, jotka ovat vieneet minua aivan täysillä. 




Naapuri (2015, Siltala) on vähintäänkin yhtä koukuttava kuin Kochin aiemmat teokset, mutta ehkä kuitenkin kirjan loppua kohden ei aivan niin huikean yllättävä kuin nuo kaksi muuta, jotka yllättivät minut täysin loppumetreillä. Vaikka Naapurinkin päähenkilö, kirjailija Herra M. on saatu melkoisen inhottavaksi tyypiksi, en aivan yhtä paljon hihkunut ällöä miestä kohtaan kuin Kochin muita teoksia lukiessani. Ehkä tämä kirja alkoi jo toistaa Kochin kerrontaa liiaksi? En myöskään ole koskaan aivan hirveästi pitänyt kirjoista, joissa kirjailija pohtii kirjalijan elämää ja varsinkin kirjalijan ohimenevää kuuluisuutta, suosion hiipumista. Herra M. nimittäin on tällainen kirjailija: hänen menestynein teos on jo jonkin aikaa sitten ilmestynyt, ja mies pyydetään kaikenmaailmaan turhiin tapahtumiin lähinnä sen takia, että hänet muistetaan menneisyydestä. Suosionpäivät ovat jo menneet. On kuitenkin eräs, joka muistaa Herra M:n - naapuri. 

Lukijalle paljastetaan, mitä M:n kirjassa tapahtui: opettajan murha. Vähän kerrassaan lukija ymmärtää, miten naapuri liittyy tositapahtumiin, joihin kirjan juoni rakentuu. Opettajan myötä kirjan miljöö on paikoin myös koulussa ja koulun oppilaiden sosiaaliset suhteet nousevat sivujuoneksi. Koulujen pian alkaessa on varmaan kiinnostavaa kulkea koulun sosiaalisten suhteiden verkoissa. Ja jos koulun alkaminen pännii ja opettajat ärsyttävät, niin tämä kirja voi auttaa: opettajat ovat kirjassa melkoisen ärsyttäviä henkilöitä, jotka ovat keskinkertaisiksi jääneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät siedä itseään viisaampia oppilaita ja joilla on ärsyttäviä tapoja, kuten kiinnostus teini-ikäisiin tyttöihin. 

Pikemminkin he (opettajat) ovat lauma, vaikkakin lauma erityisen keskinkertaisen eläinlajin yksilöitä. Parvi harmaita kaloja: niin kauan kuin ne pysyttelevät yhdessä, ne ovat paremmin aseistautuneita ulkoisten hyökkäysten varalta. Koulurakennuksen sisällä heillä ei juuri ole pelättävää, vaan he voivat kenenkään rankaisematta jatkaa tappavan tylsää paskanjauhantaansa tunti tunnin perään, heitä ei kiinnosta vittuakaan vaikka kaikki olisivat ajat sitten nukahtaneet tai kuolleet tylsyyteen

Opettajista kirjassa ei sanota montakaan hyvää sanaa, mutta eipä teinienkään maailma kovin empaattinen ole. Tarina kääntäytyy dekkariksi, jossa lukija saa pohdittavaksi, kuka oli murhaaja, kun opettajia alkaa kuolla. Vastausta ei aivan suoraan kerrota, päätelmät jäävät lukijan harteille. Varmaa on vain se, että kirjan luettuaan kaikki oikeatkin ihmiset alkavat vaikuttaa tavallista pahemmilta, Kochin kirjassa jokaisella on jotain salattavaa. 

Pidin kirjasta, vaikka en ehkä aivan niin paljon kuin Kochin aiemmista teoksista. Luulen kuitenkin, että seuraavakin Koch on pakko lukea aivan heti, kun se saapuu maailmaan. 

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Annika

Herman Koch: Naapuri
2015, Siltala
Geachte Heer M. 2014
suomentanut Sanna van Leeuwen
516 sivua