Mari A:n kirjablogi

Maria Amelie: Luvaton norjalainen

2012-02-23T11:14:00.001+02:00

Halveksin ammattipakolaisia. He matkustavat ympäri Eurooppaa ja anovat joka maassa turvapaikkaa, saavat käännytyspäätöksen ja jatkavat matkaa. He näkevät uusia kaupunkeja ja tapaavat uusia ihmisiä ja joka paikassa he keksivät uuden nimen. - -

Jotkut varmaan tarvitsevat turvaa ihan oikeasti, mutta meillä on taatusti pätevimmät perusteet saada oleskelupa. Minua inhottaa kun meidät niputetaan näiden ihmisten joukkoon.

Maria Amelien Luvaton norjalainen (2011, Into - alkuperäinen teos Ulovlig norsk 2010) kertoo tarinan nuoresta kaukasuslaisesta naisesta, joka on kirjan nimen mukaisesti luvattomasti Norjassa.

Marian matka hänen perheensä kanssa Kaukasukselta kulkee Moskovan kautta Suomeen ja sen jälkeen, kun perhe saa Suomesta kieltävän päätöksen turvapaikkahakemukseensa, he ajavat autolla luvatta Norjaan.

Sitä miksi perhe pakenee, kirjassa ei kerrota, koska Amelie ei uskalla kertoa perimmäisiä syitä heidän lähtöönsä.

Kaukasuksella hänen isänsä on kuitenkin ollut rikas mies, jolla on ollut omia yrityksiä, palkattuja työntekijöitä yrityksissä;

Vanhemmat lähettivät Marian Moskovaan, jossa tämä ei saanut käydä koulua ja Kaukasuksellakin hänen piti olla varovainen kulkiessaan.

Oli syy lähtöön Venäjältä mikä tahansa, se oli tarpeeksi iso, että koko perhe lähti nopeasti Moskovasta Suomeen ja haki Suomessa turvapaikkaa.

Hakemuksen käsittelyn aikaan Maria ehti luoda verkoston ja oman uuden elämän Suomessa, joten lähtö Norjaan oli katastrofi.

Myös Norja piti olla kauttakulkumaa, sillä perhe oli jo valmiiksi varma, että he saisiva myös Norjasta kielteisen päätöksen, koska Venäjä ei kuulu ns. turvattomiin maihin.

Siksi Mariakaan ei halua alkaa rakentaa elämäänsä taas uudelleen,

mutta koska hän on sosiaalinen ihminen, niin hän onkin yhtäkkiä suorittanut lukion ja opiskelee yliopistossa norjalaista korkeakoulututkintoa.

Opiskelunsa hän rahoittaa tekemällä työtä pimeästi ja hän tekee paljon vapaaehtoistyötä.

Lopulta kuitenkin on edessä seinä:

hän ei voi tehdä työtä, eikä hakea työpaikkaa,

joten hänellä on kaksi vaihtoehtoa:

yrittää saada väärä passi tai lähteä maasta.

Amelie päättää kirjoittaa kirjan, joka tietysti ilmiantaa hänet.

Teoksessa on paljon pohdintaa maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista, ja kirjan pohjana ovat Amelien omat päiväkirjat, joita hän on kirjoittanut elämässään. Kun Amelie 15-vuotiaana pohtii elämäänsä, monet asiat ovat musta-valkoisia, mutta myöhemmin hän huomaa, että asiat eivät ole niin selviä, vaan elämässä on harmaan eri sävyjä mustan ja valkoisen välissä. Tekstini alun lainaus on kirjasta 15-vuotiaan Marian kirjoittamaa; vanhempana hän joutuu miettimään kirjoittamaansa uudelleen, sillä asia ei ole enää niin selvä, kun hän itsekin on keksinyt uuden tarinan elämästään.

Amelie pohtii myös, mikä on kirjan tarkoitus hänelle ja miettii, että ehkä se on anteeksipyyntö norjalaisille, koska hän oli luvattomasti maassa, samalla se on kiitos kaikille niille ihmisille, jotka auttoivat heitä maassa.

Luulen, että lukijalle tämä teos on merkittävä siksi, että siitä voi saada harmaan sävyjä käsitykiin maailmasta, jos maailmankuva sattuu olemaan musta-valkoinen, samanlainen kuin Marian ajatukset tämän ollessa 15-vuotiaana (alun lainaus).

Joskus aikoinani olin kunniallisen, lainkuuliaisen, sivistyneen perheen tyttö. Minut kasvatettiin puhumaan aina totta, erottamaan oikea väärästä, olemaan ylpeä itsestäni ja käyttäytymään arvokkaasti, tulipa eteen mitä tahansa. Nyt tässä istuessani ymmärrän, että tosielämä on paljon mutkikkaampaa. Arvokkuus ja lainkuuliaisuus - tyhjiä sanoja sille, joka joutuu tekemään vaarallisia ja rikollisia ratkaisuja pysyäkseen hengissä. Joku voi tietysti sanoa, että ihmisellä on aina mahdollisuus valita. Mutta onko tosiaan?

Teoksen kaunokirjalliset ansiot eivät ole kovin hohdokkaita, mutta omaelämäkerrallisista teoksista, joita olen lukenut, tämä on ihan normaalia tasoa. Olisin kyllä ottanut lopusta noin 50 sivua pois, koska siellä ei tullut mitään uutta tarinaan. Olisin ehkä myös hieman raottanut Kaukasuksen tilannetta; jos vanhempien tarinaa ei voinut kertoa, olisi voinut ehkä yleisesti kertoa, mitä asioita siellä tapahtuu.

Lukiessa kirjaa minulle tuli tietysti esiin joitakin kysymyksiä, kun mietin, että miten yliopistossa on mahdollista opiskella ilman henkilötodistusta, Suomessahan sama asia tuli esiin viime syksynä tässä tapauksessa; Amelien tapauksessa hän oli kuitenkin jo saanut kieltävän päätöksen. Myöskin kirjassa jäi mietityttämään se, miten maahanmuuttajan maahan pääsy nojaa niin paljon henkilön kertomuksiin kotimaan tilanteesta; miten väkivallasta voi kertoa uskottavasti tai kuka uskottavuuden mittaa? Asia on myös tämän päivän Hesarissa esillä. Myöskin kerran mietin sitä, miten jollakin virastolla ja yksittäisellä virkamiehellä voi ollakin oikeus määrätä yksittäisen henkilön elämästä (samaa mietti Amelie kirjassa)? Ja miten epäarvoinen onkaan maailmamme, kun toisten pitää hakea turvapaikkaa turvallisesta maasta, ja turvallisesta maasta, voimme vain lähteä toiseen maahan.

Teoksessa tulee esiin myös uuteen maahan sopeutuminen. Kuinka vaikeaa se on sukupolvelle, joka on jo kerran rakentanut elämänsä omassa kotimaassaan (Amelien vanhemmat) ja kuinka helppoa se on nuorelle naisenalulle, joka rakentaa itseään ja omaa uutta ystäväpiiriään aloittaessaan opinnot uudessa koulussa.

Kirjassa hieman ärsytti se vakuuttaminen, miten norjalaisia vanhemmat lopultakin ovat: kun he olivat asuneet Norjassa tarpeeksi kauan, he puhuivat täydellistä norjaa ja katsoivatkin norjalaisia viihdeohjelmia aivan kuin oikeat ja ehdat norjalaiset. Samoin Maria oli kuin kuka tahansa norjalainen, välillä häntä luultiinkin adoptoiduksi.

Heidän (norjalaisten) ja vastaanottokeskuksen asukkaiden välinen ero on siinä, että jälkimmäiset puhuvat vähän hiljaisemmin ja norjaa. Yrittävätkö vastaanottokeskuksen asuvat vain tehdä niin kuin norjalaiset? On vaikea löytää tasapaino, niin ettei sitä, mikä oikeastaan on yhtäläisyyttä, koeta ärsyttäväksi erilaisuudeksi.

Onko uuteen kotimaahan todellakin pakko sopeutua niin hyvin, että unohtaa oman alkuperänsä, eikä seuraa oman maansa uutisia ja elämää? Amelien perhehän joutui katkaisemaan välinsä omaan perheeseensä lähtiessään ja pakoillessaan, ehkä se oli selviytymiskeino: unohtaa kaikki mennyt.

Entä ne, joiden tausta ei ole yhtä hyvä; joiden koulutuspohja ei ole akateeminen, eikä kyky oppia kieltä lähes täydellisen norjalaisen tasolle, ole mahdollista? Entä omat norjalaiset (ja suomalaiset), jotka eivät ole kykeneviä oppimaan vaikkapa peruskoulun tasoisesti ja jotka eivät pysty tai halua elättämään itseään. Miksi toisilta ihmisiltä vaaditaan toista ja omilta ei mitään? Eikö kuitenkin ole sattumaa, mihin maahan ihminen syntyy?

Eikö lopultakin se, että oppii kielen, tulee toimeen oman työnsä perusteella uudessa maassa, ole hyvä peruste antaa oleskelulupa maahan? Miksi se meille länsimaisille on, kun niille toisille ei ole?

Teos ei oikeastaan anna vastauksia mihinkään kysymyksiin, vaan se esittää yhden tarina erään ihmisen elämästä. Hyvä niin, sillä vastauksia ei ole olemassa, mutta maahanmuuttajan kertomuksia omasta elämästä omin sanooin, on vähän.

Talviloman elokuvat - osa II

2012-02-22T12:12:00.002+02:00

Niin kuin aiemmassa elokuvapostauksessa kirjoitin, kirjasto tarjosi My Name Is Khanin lisäksi kaksi Aamir Khanin elokuvaa, joista toinen on tietysti Lagaan (2001).

Lagaanin juoni on nopea kertoa, vaikka itse filmi on 224 minuuttia pitkä. Tällä kertaa minun muuten piti pitää unitauko välissä, intermissionin aikaan.

No, mutta juoni etenee niin, että eletään 1800-luvun loppua, jolloin britit hallitsevat Intiaa ja keräävät veroja intialaisilta maanviljelijöiltä, sadonkorjuuaikaan osa sadosta menee veroiksi ensin intialaiselle alueen kuninkaalle (rajalle) ja sitten englantilaisille maanherroille. Pienessä kylässä eletään jo toista kuivaa kautta, eikä veroja pystytä maksamaan. Intialainen kuningas keskustelee brittiläisten kanssa, ja alueelle lähetetty brittihallitsija metsästyintoisena haluaa nähdä intialaisen syövän lihaa. Näin veroja ei tarvitsisi maksaa. Intialainen kuitenkin kieltäytyy, minkä jälkeen verot kaksinkertaistuvat. Lopulta veroista kuitenkin päätetään pelata krikettiä; jos britit voittavat, verot ovat kolminkertaisia; jos intialaiset voittavat, verot unohdetaan paitsi tältä vuodelta myös seuraavalta.

Elokuvassa seuraa juonittelua, rakkautta, mustasukkaisuutta ja sateen turhaa odottelua. Ja paljon krikettin harjoittelua.

Brittihallitsijan sisko päättää auttaa Bhuvania (Aamir Khan), koska tuntee hieman vetoa tähän, ja koska hänen mielestään veli toimii typerästi. Bhuvanin kylästä taas eräs mies on pahis, joka haluaa kostaa Bhuvanille sen, että kylän ihanin nainen (Gauri) on ilmiselvästi ihastunut Bhuvaniin.

Nämä asiat selviävät ensimmäisen kahden tunnin aikana. Viimeinen 1,5 tuntia pelataan krikettiä.

Minulle on ensimmäisen kerran suositeltu elokuvaa vuonna 2004, jolloin kiltisti aloin katsoa leffaa, mutta hyydyin ensimmäisten 15 minuutin aikana. Silloin en ollut valmis Bollywood-leffoille ollenkaan. Elokuvien hidastempoisuus, laulu- ja tanssikohtaukset, omituisen näköiset näyttelijät, naiset, jotka istuvat syrjässä olivat ne syyt, joiden takia en edes halunnut katsoa kulttuurituotteita. En tiedä, mitä tapahtui, mutta muutama vuosi sitten olin kypsynyt elokuviin, siis sillä hyvällä tavalla, ja halusinkin katsoa melkein kaikkea Bollywood-elokuvaa. Nykyisin, kun aika moni pyörittelee päätään, kun hehkutan näistä elokuvista, ajattelen vain hiljaa, että etpä tiedä mistä jäät paitsi ja ehkä joskus haluat kunnon elokuvaelämyksen. Mutta enpä tyrkytä väkisin, sillä ilmeisesti näihin elokuviin pitää itse kypsyä mukaan.

Ihan samalla tavalla kuin Hollywoodilaista elokuvaa ei Bollywoodia voi katsoa. Nämä nyt vain kestävät pitkään, ovat siksi lyhyttempoisia ja ne tanssiosuudet: jos niistä ei tykkää, niin niistä ei tykkää. Ja jos tanssiosuuksista pitää, niin ne vahvistavat todella paljon elokuvaelämystä. Ja nyt pitää sanoa, että tanssit ja laulut eivät ole aina niidenkään mieleen, jotka ovat leffoja pienen ikänsä katsoneet; miehelläni on esimerkiksi ärsyttävä tapa kelata laulut leffoista ohi.

Minulle Bollywood on loppumaton tutkimuskohde. Nyt kun olen saanut katsottua suurimman osan Shah Rukh Khanin leffoista, niin olen hylännyt näyttelijän ja siirtynyt Aamir Khaniin, joka mieheni mielestä tekee Bollywoodin parhaat elokuvat. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, sillä Ghajini ja Dhobi Ghat olivat todella upeita tarinoita, hienosti tehtyjä elokuvia ja Aamir Khanin leffoissa otetaan aina kantaa asioihin.

Lagaanissa näytetään brittihallinto älyttömänä ja epäinhimillisenä. Maanviljelijät eivät saaneet tuotannostaan itselleen ruokaa, vaan se piti maksaa veroina pois. Nykyisinkin maanviljelijät ovat muiden riistämiä, vaikka hallitsija onkin toinen. Lisäksi pelissä brittiläiset pelaavat epäreilua peliä niin paljon kuin kykenevät. Alistetut ja vähäosaiset intialaiset kuitenkin taistelevat kykyjensä äärirajoilla, kykynsä välillä ylittäenkin "talvisodan henkeen", huippuja yksilösuorituksia unohtamatta.

Toinen asia, johon elokuva ottaa vahvasti kantaa, on kastijärjestelmä, joka siis on laiton, mutta ihmisten keskuudessa kuitenkin käytössä, vieläkin. Kun kyläläiset alkavat harjoitella krikettimatsia varten, Bhuvan näkee kastittoman Kachran heittävän palloa, ihastuu tämän aikaansaamaan kierteeseen ja käskee joukkueeseen mukaan. Enemmän kuin mitään muuta, elokuvassa kapinoidaan kastittoman mukaan ottamista vastaan. Bhuvan kuitenkin saa toiset puolelleen, ja kastiton pääseen mukaan paitsi peliin myös yhteisöön.

Ja miten käy pelissä? Joutuvatko kyläläiset maksamaan kolminkertaisen veron (lagaanin) vai eivät? No, sehän selviää katsomalla tämä 3,5-tuntinen leffa.

Arvio leffasta? No, laulut pelastivat sen, minkä krikettimatsi tappoi innostuksessa. En nimittäin ymmärrä kriketistä muuta kuin että siinä heitetään palloa, toiset yrittävät osua siihen ja sitten juostaan tai ei juosta. Ja seurataan hirveästi, että mihin pallo menee. Onneksi leffassa yleisön reaktiot kertoivat, oliko pelissä hyvä vai huono juttu kyseessä. Ihan kiva leffa, mutta en ehkä kuitenkaan ensimmäisenä leffana tämän nähtyäni innostuisi katsomaan toista.

En ole rasisti, mutta....

2012-02-21T16:41:00.000+02:00

En ole rasisti, mutta ... Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä (2009, Vastapaino) oli lainassa jo aiemmin - viime eduskuntavaalien jälkeen - mutta silloin aika ei ollut oikealla tavalla kypsä siihen, että olisin jaksanut lukea teosta.

Nyt kuitenkin hain kirjan uudelleen luettavaksi. Harvoin johdanto-kappaletta lukiessa on tullut nyökyteltyä yhtä paljon "olen niin samaa mieltä" -liikkeellä kuin tämän kirjan alkusivuilla; johdannossa kerrottiin pääsääntöisesti se, mikä itseäni häiritsee maahanmuuttajista keskusteltaessa: maahanmuuttajat on mediassa nähty rikkautena - media on nostanut esiin menestystarinoita; tai maahanmuuttajat on nähty uhkana tai uhrina; ja lisäksi maahanmuuttajista yleensä puhuvat kaikki muut paitsi ne, joita keskustelu koskee.

En ole rasisti, mutta... -teos on syntynyt viimeisten kuntavaalien jälkeen ja ilmeisen paljon PS:n voitokkailla vaaleilla oli osuutta kirjan julkaisemiseen. Eduskuntavaalien jälkeen voi vaan todeta, että samoilla teemoilla ja ajatuksilla on edelleen kannattajansa. Miten paljon median tavalla käsitellä maahanmuuttajia on sitten vaikutusta asiaan, varsinkin kun omakohtaista kokemusta jokaisella ei edes ole maahanmuuttajista, voi arvailla.

Teoksessa käsitellään maahanmuuttajia nimenomaan median käsittelemänä. Oman puheenvuoronsa saavat myös keskustelun kohteet. Kaisla Löyttyjärven (mitenköhän hän muuten on maahanmuuttaja...) puheenvuoro hänen omasta elämästään on erityisen koskettava. Kaikkea sitä, mitä Löyttyjärvi on saanut kokea lapsena ja nuorena, on vaikea käsittää. Kirjan lähtökohtana onkin se, että jokainen lapsi saisi olla rasistisen puhetavan ulottumattomissa. Myöskin asiallisen maahanmuuttokeskustelun jatkuminen on kirjan tekijöiden toiveena ja kirjan lähtökohtana.

Maahanmuuttajien ääntä teoksessa käyttävä Said Aden kuvaa, miten somalialaisia kuvattiin heti 90-luvun alussa mediassa tavalla, jossa tulijat nähtiin yksipuolisesti huonoina. Mediassa somalialaisista on annettu kuva yhtenäisenä ryhmänä, jossa kaikki ajattelisivat asioista samalla tavalla ja toimisivat samalla tavalla. Suvi Keskinen, joka kirjoittaa yleisemmin median kuvasta maahanmuuttajiin, muistuttaa että julkisessa keskustelussa unohdetaan, että Suomi jo on monikulttuurinen maa, ja maahanmuuttajista puhutaan kuin he olisivat joku yhtenäinen ryhmä. Anna Rastas jatkaa ajatusta omassa artikkelissaan, että jos ja kun maahanmuuttajat nähdään pahana, yhtenäisenä ryhmänä, maahanmuuttaja-lapsi, joka erottuu ulkonäöltään meistä suomalaisista, kasvaa koko lapsuutensa ympäristössä, jossa hänen vanhempansa nähdään "sosiaalipummina" ja uhkana suomalaiselle yhteiskunnalle.

Mitä värisokea ihminen sitten ei tiedä eikä ymmärrä? Hän ei ymmärrä sitä, että paikat ja tilanteet, joissa hänen ja hänen lastensa ei tarvitse tuntea pelkoa, voivat olla toisille vaarallisia. Värisokea ei ole koskaan joutunut ajattelemaan sitä, että hänet havaittaisiin kaikkialla helpommin kuin muut ja miellettäisiin aina ensisijaisesti jonkin vähemmistön edustajaksi - - siis ei esimerkiksi vain asiakkaaksi, oppilaaksi tai lapseksi tai mieheksi tai naiseksi. - - Hän ei joudu pohtimaan sitä, milloin häntä syrjitään avoimilla asuntomarkkinoilla, työmarkkinoilla tai palveluissa. Koska hän ei joudu miettimään jatkuvasti sitä, liittyykö asioihin ja tapahtumiin rasismia, hän ei myöskään ole tietoinen oman tietonsa rajallisuudesta.

Siirryttäessä tarkastelemaan 2000-luvun journalismia teoksessa Pentti Raittila kirjoittaa, että maahanmuuttajista kerrottaessa oltiin siirrytty "suvaitsevaisuusjournalismiin", jossa kerrottiin ns. menestystarinoita maahanmuuttajista ja nähtiin eksotiikkaa heidän elämässä. Menestystarinoita onkin helppo löytää, kun etsii maahanmuuttajista tarinoita: suomalaista koulutusta arvostava intialainen Sunitha on kouluttautumassa yksinhuoltajana ja kuuden (!) lapsen äitinä lähihoitajaksi. Abib on palkittu maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteiden sillanrakentamisesta.

Karina Horsti jatkaa ja esittelee tavan tuottaa maahanmuuttaja myös uhrina: yleensä nainen kuvataan paitsi rasismin, myös oman kulttuurinsa ja Suomen maahanmuuttopolitiikan uhrina. Samanlaisia uhritarinoita ei ole kovin vaikea löytää ihan viime aikojenkaan uutisoinnista: sympaattiset vietnamilaiset keräsivät jopa PS:n kannattajat puolelleen. Horsti kysyykin tekstissään, että miksi juuri tietyt kansat ovat uhrin asemessa mediassa, kun taas toiset nähdään uhkana? Olisikohan mahdollinen sama uutinen kuin edellä, jos vietnamilaisen perheen vaihtaisi somalialaiseksi...

Kiinnostavaa mediassa onkin se, miten eri tavalla kuvissa maahanmuuttajat näkyvät. Kun jutuissa maahanmuuttaja on uhka, uhri, menestyjä tai jotenkin spesiaalitapaus, niin median kuvissa maahanmuuttajat kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ihan luonnollisena osana. Camilla Haavisto ja Ullamaija Kivikuru ovat huomioineet tätä asiaa artikkelissaan. Heidän mukaansa mediassa eritaustaiset henkilöt kuuluvat aivan neutraalien juttujen kuviin. Siis, olisikohan ihan sen takia, että monikulttuurisuus nyt on ihan normaali asia nyky-Suomessa (ainakin kehien sisäpuolella); maahanmuuttajia ei saa piiloon raivattua. Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

(kuva)

Laura Huttunen artikkelissaan vielä muistuttaa, että monessa paikassa käytetään käsitettä maahanmuuttaja kuin se olisi yksi hahmo, jonka jokainen tämän parissa työskentelevä tuntee: näin maahanmuuttaja ajattelee ja puhuu.

Jo tilastojen lukeminen kuitenkin kertoo, että Suomessa muualta muuttaneet ihmiset ruumiillistavat valtavaa kirjoa kansallisuuksia, maahantulosyitä, ammatteja, koulutustaustoja, äidinkieltä ja perhesuhteita. Persoonallisuuksien, elämänkoatsomusten ja elämänasenteiden kirjoa tilastot eivät tietystikään pysty näyttämään.

Mediassa tämä kirjo ei välttämättä näy, ja kun media muokkaa ihmisten mieliä paljon, olisi hyvä, jos median kuva monipuolistuisi. Ehkä vielä joskus koittaisi se aika, jolloin ihmisen tausta ei olisi se, joka vaikuttaisi ihmisen kokonaisarviointiin kohtaamistilanteissa.

Vaikeutena on myös se, että maahanmuuttajat itse eivät ole äänessä: monesti esteenä on se, että ei ole oikeaa kanavaa päästä ääneen - tai joskus voi puuttua halu lähteä tielle, jonka varrella on odotettavissa taisteluita.

****

Ennakkoluulot kuuluvat ihmisluonteeseen, mutta on vain veteen piirretty viiva, milloin ennakkoluulot alkavat vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja milloin käyttäytymisestä tulee syrjintää.

Koska itse vähän joskus työkseni teen tätä, eli etsin juttuja maahanmuuttajista, niin joitakin juttuja olen löytänyt, joissa maahanmuuttajat nähdään neutraalisti (niin kuin valokuvissa). Uskallan kuitenkin sanoa, että niitä juttuja on vaikea löytää, eikä niitä ole ainakaan valtakunnan suurimmissa lehdissä.

Bussikuskin päivä Abdin kanssa -jutun voi nähdä tietysti ammattisuuntausmainoksena, mutta minusta se on kiva, neutraali juttu normaalista arjesta työtä tekevän mamun elämästä. Bussikuski, lähihoitaja ja kaupan kassa ovat niitä paikkoja, joissa mamut mediassa nykyisin nähdään työpäivänä. Ihan hyvä niinkin, mutta kaikki eivät toki halua samaa uraa, mikä on ehkä ymmärrettävää, koska kaikki suomalaisetkaan eivät halua samaan ammattiin.

Surkuhupaisinta on se, että kun näitä ammatteja, joita kukaan suomalainen ei kuitenkaan halua tehdä, kaupataan muille, ne alkavat kiinnostaa myös suomalaisia, kuten kävi Alepan jutussa. Erästä keskustelupalstaa kävin lukemassa ja siellä asenne oli sama kuin lukemani teoksen Huttusen artikkelissa: maahanmuuttajista pitäisi karsia ne, jotka tulevat eläteiksi, ja myös ne, jotka vievät työpaikat eli ansaitsevat itse rahansa.

Joskus tuntuu, että eri maista ja kulttuureista tulleiden ihmisten eroja on aivan liiaksi korostettu. Itse opiskelin kulttuurintutkimusta ja muistan, miten eri kulttuurit kiinnostivat juuri sen takia, että ne olivat erilaisia ja tutkimuskin oli paljolti juuri niitä erojen etsimistä. Usein mietin, että ehkä maailma olisi rauhallisempi paikka, jos tutkimus olisi alun perin korostanut ihmisten samanlaisuuksia eikä niinkään eroja.

Sillä kaikilla meillä on samat inhimilliset piirteet ja perustarpeet. Nykymaailmassa ihmiset voivat, jotkut haluavat ja toisten on pakko muuttaa toiseen paikkaan kuin missä ovat syntyneet esi-isiensä kanssa. Silloin tietyt asiat pitää opiskella: uuden paikan kieli ja ne tavat, joilla muut pidetään tyytyväisinä ympärillä.

Ehkä joskus se riittää: uuden kielen ja tapojen oppiminen, eikä tarvitse enää voittaa ennakkoluuloja. Työpaikkahaastatteluun ja asunnonnäyttöön pääsee siinä missä muutkin, eikä tarvitse epäillä, että työpaikan sai jälleen kerran se toinen aivan muiden kuin pätevyyden perusteella.

****

Talviloman leffaillat - osa I

2012-02-21T09:38:00.001+02:00

Katsoin ihan huvikseni, että mahtaako pääkaupunkiseudun kirjasto tarjota intialaisia elokuvia, ja löysinkin peräti kolme leffaa, jotka kulkevat asiasanalla bollywood: Aamir Khania kaksi ja Shah Rukh Khania yksi elokuva. Otin lomalle mukaan, jotta voin päivällä rentoutua lukemalla sarjiksia ja yöllä katsella leffoja.... ja vajota loman syvimpiin merkityksiin...

Ensimmäisenä katsoin SRK:n elokuvan My Name Is Khan, jonka olen aloittanut joskus aiemmin, mutta en jaksanut silloin katsoa loppuun asti. Vähällä oli, etten luovuttanut nytkin: tämä ei ole mikään paras elokuva, jonka olen Bollywoodista / SRK:lta nähnyt. Elokuva on ahdettu noin kahteen tuntiin ja tästä on riisuttu tanssiosuudet ja monimutkaiset juonikuviot pois. Tämä vuonna 2010 valmistunut Karan Joharin elokuva on paitsi kallein Bollywood-elokuva ikinään myös laajimmin länsimaihin levinnyt Bollywood-elokuva. Voisi sanoa, että elokuva on tehty länsimaisemmaksi ja tietenkin tässäkin on taustalla länsimainen elokuva: leffan kannessa mainitaan leffan olevan Bollywoodin vastaus Rainmanille, ja sikäli se onkin, että SRK näyttelee autisti/asperger-miestä, joka on lahjakas joissain asioissa, mutta joissakin asioissa ei. Elokuvasta tulee mieleen myös Forrest Gump, sillä päähenkilö Rizwan Khan (SRK) joutuu myös keskelle USA:n merkittäviä historiallisia tapahtumia: WTC:n sortuminen, suuri tulva (jonka nimi oli muutettu) ja Obaman valinta presidentiksi.

Rizwan Khan on luvannut äidilleen Mumbaissa, että hän muuttaa USA:han ja tulee onnelliseksi siellä. Kotimaassa häntä on aina kiusattu hänen omituisuutensa takia; USA:ssa hänen omituisuudelleen annetaan vihdoin nimi: Asperger. Koska Rizwan kuitenkin kuuluu hyviin ihmisiin, hän tutustuu naiseen, Mandiraan (Kajol), joka on kuitenkin hindu, ja Rizwanin USA:ssa asuva veli kieltää veljensä, jos Rizwan menee naimisiin Mandiran kanssa. Tietenkin Rizwan menee, ja katkaisee näin välinsä veljeensä.

Elokuvassa parasta oli Kajolin näytteleminen. Olen tässä asiassa hieman puolueellinen, sillä minusta Kajol on vain yksi kauneimmista Bollywoodin näyttelijättäristä, ja ehdottomista upein. Kajolin roolit ovat usein sellaisia, että hän on hieman villi, hullu ja estoton. Niinpä tässäkin elokuvassa hän näyttelee ehkä meikäläisittän hieman yli: nauraa liikaa ja kun sekoaa, hän rääkyy ja elämöi kuin villieläin. Kajol ja SRK ovat näytelleet monessa elokuvassa yhdessä, mutta palasivat monen vuoden jälkeen tässä elokuvassa yhteen näyttelemään. Ja ovatkin ihastuttava pari!

SRK:n roolista Asperger-tyyppinä en ollut kovin innoissani, sillä olen pitänyt SRK:stä romanttisena hupsuna, mikä hän on tässäkin leffassa, mutta Asperger-hahmona. Täytyy sanoa, että SRK:sta on kuitenkin moneksi: romanttisen hupsun lisäksi hän on näytellyt Bollywoodissa hyvis-rikollista (Don), supersankaria (Ra One) ja nyt autistista miestä. Miettikääpä, kuinka moni länsimaisessa elokuvamaailmassa vääntyisi näin erilaisiin rooleihin: Hugh Grant toimintasankarina tai lipevän ihanana roistona?

Elokuvan juoni Rizwanin ja Mandiran häiden jälkeen olisi kaunis elämä, mutta WTC:n tornit tuhotaan ja Khanit joutuvat vihan kohteeksi. Mandiralla on poika, joka ottaa Mandiran tavoin Khanin sukunimen itselleen. Nyt jokainen elokuvan katsoja tietysti tietää, että Khanin sukunimi on musliminimi ja kun mies on muslimi, niin hindupojastakin tulee muslimi. Ainakin muiden silmissä. Myönnän, että minun oli nyt vaikea ymmärtää tätä osaa elokuvasta, että miten kaikista yhtäkkiä tulee muslimeja, kun Mandira oli hindu, mutta tulin siihen tulokseen, että elokuvassa näin on.

Joka tapauksessa, tapahtuu kaamea väkivaltainen teko, jonka jälkeen Mandira uhoaa, että Rizwanin täytyy häipyä, ja takaisin hän voi tulla, kun on sanonut kaikille USA:ssa, että hän ei ole terroristi, voisi sanoa samantien vaikka presidentillekin, että hän ei ole terroristi. Niinpä Rizwan lähtee retkelle, jonka tavoitteena hänellä on tavata presidentti.

Ja lopultahan hän pääsee tavoitteeseensa ja sanoo: My name is Khan and I am not a terrorist.

Tämä tietysti ensin kuullaan väärin, sillä on helpompi uskoa, että Khan on terroristi.

****
Elokuva oli mielestäni ihan tynkä ja vaikka empaattisena ihmisenä näyttelijöiden kyynelehtiessä pari tippaa kyynelkanavistani sainkin tiputettua, niin elokuvassa ei tullut isoja tunteita, vaikka siinä isoja asioita käsiteltiinkin.

Muslimien ja hindujen (tässä elokuvassa myös kaikki muut uskonnot) väliset ennakkoluulot ovat SRK:tä lähellä oleva aihe. Hän itse muslimina on mennyt naimisiin hindunaisen kanssa ja menestynyt musliminäyttelijänä hindumaassa ja päässyt "kuninkaan" asemaan (King Khan). SRK on itse joutunut lentokentällä USA:han lentäessään turvatarkastukseen nimensä takia, Khaneja varmaan ei ole maailma täynnä... WTC:n jälkeen hän on ollut Intiassa erilaisissa tapahtumissa puhumassa, miten ihmiset uskonnosta riippumatta ovat samanlaisia. Tämä on elokuvankin tärkeä sanoma, mikä tuli leffasta hyvin esiin. Mutta elokuva ei ollut kuitenkaan hyvä eikä loistava. Vähän sääli, että kirjastosta löytyy tällainen keskitason elokuva, kun parempaankin olisi tarjolla.

Mutta tämä on ensimmäinen elokuva, jonka olen katsonut suomen kielen tekstityksillä. Sehän tässä oli hieman erikoista myös.

Guy Delisle: Shenzhen, Pjongjang, Merkintöjä Burmasta

2012-02-20T19:53:00.001+02:00

Jossain vaiheessa ehdin jo kirjoittamaan, että tämä (kirja)vuosi tuntuu erittäin lupaavalta Murakamin ja Haahtelan myötä. Mutta vuosihan vaan parani, kun tartuin Guy Delislen sarjakuva-albumeihin, joissa Delisle kuvaa maita, joihin on matkustanut tekemään töitä tai olemaan koti-isinä. Kirjat ovat siis yhdistettyjä matkakertomuksia ja päiväkirjoja Delislen elämästä.

Guy Delisle on syntynyt vuonna 1966 Kanadassa ja ammatiltaan animaattori. Hän on työskennellyt studioissa Kanadassa ja myöhemmin Euroopassa, mm. Ranskassa. Hän oli myös Aasiassa animaatiostudioissa ohjaajana: näistä vuosista kertovat kirjat Shenzhen (2010, WSOY - alkuperäinen teos Shenzhen 2000) ja Pjongjang (2009, WSOY - alkuperäinen teos Pyongyang 2003). Myöhemmin Delisle on ollut Myanmarissa vaimonsa kanssa, joka työskenteli lääkärinä maassa: Merkintöjä Burmasta (2008, WSOY - alkuperäinen teos Chroniques Birmanes 2007) kertoo tästä ajasta, jolloin Delisle itse on koti-isänä pienen poikansa kanssa. Suomentamatta on vielä teos Chroniques de Jérusalem (2011), jonka kirjoittamisen aikana hänen vaimonsa työskenteli Jerusalemissa. Viimeisin teos on myös palkittu vuoden parhaana sarjakuva-albumina, joten lienee odottelun arvoinen.

Luin kirjat alkuperäisten kirjojen aikajärjetyksessä, mikä oli hyvä järjestys, sillä Burmassa liikutaan pienen lapsen kanssa - ja näkökulma maahankin on hieman erilainen. Voi olla, että en olisi innostunut tästä viimeisestä teoksesta niin paljon, että olisin lukenut muut teokset. Minusta se ei ollut niin hyvä ja kiinnostava kuin Shenzhen tai Pjongjang.

Shenzhen-teos kertoo kirjoittajan toisesta matkasta Kiinaan: Shenzhen on harmaa ja tylsä kaupunki, jossa oikeastaan kukaan ei osaa englantia. Edes ja varsinkaan tulkit, joiden kanssa pitäisi tehdä työtä. Kirjoittajan mielestä elämä on lähinnä hotellissa, kuntosalilla ja työpaikalla notkumista ja on ihme, jos kirjan sivuilta syntyy yhtään toisenlaista kuvaa Shenzhenistä. No, minusta kiinnostavaa kirjassa oli se, miten ilmeisen eristyksissä elävä länsimaalainen elää Kiinassa työkomennuksella. Miten kielitaidottomana ilonaiheena on se, että saa järkevää syötävää ravintolasta ja miten elämä alkaa rutinoitua, kun alkaa harrastaa kuntosalilla käymistä.

Kirjasta tulee kovasti mieleen oma työkomennukseni - ei tosiaankaan yhtä kauaksi, eikä yhtä eksoottiseen paikkaan, mutta paikkaan, jossa kaupassa osti jotain, joka oli purkissa, ja kotona tutki, että voiko siitä jostain tehdä ruokaa. Sielläkin elämään alkoi saada enemmän rutiinia, kun aloin käydä salilla.

Kirja keskittyy aika paljon ruokaan, mutta siinä on myös kerrottu kiinalaisten ihmeellisistä tavoista ja hämmentävistä nähtävyyksistä (pienoiskoossa maailman nähtävyydet), joiden äärellä Delisle huomaa, miten vapaa on, kun voi matkustaa mihin haluaa, jos vain haluaa.

Shenzhen-teoksessa Delisle tuntee olevansa hieman erakko ja irrallaan muusta maailmasta. Juurikin kielitaidon puutteen vuoksi hän jää muun maailman ulkopuolelle.

Shenzhenin ovat myöskin lukeneet mm. Salla ja Norkku.

Pjongjang taas kertoo matkasta Pohjois-Koreaan, jossa on paljon outoja ja ihmeellisiä asioita. Pohjois-Koreassa matkassa on George Orwellin teos 1984, johon maan tilanteella halutaan viitata. Pjongjangissa Delisle ei pääse mihinkään yksin, ilman opasta, joka seuraa ulkomaalaisia vierailijoita. Joihinkin paikkoihin ei pääse edes oppaan kanssa. Pohjois-Koreassa muut ulkomaalaiset ovat lähinnä avustusjärjestöjen työntekijöitä, joiden tulo maahan muuten nähdään maan avautumisena länteen.

Pjongjang on asioiden hämmästelyä: sitä, miten asiat tehdään tässä oudossa ja eristäytyneessä maassa, mm. "vapaaehtoiset" maalaavat siltaa (kunnes ehkä maali loppuu); "vapaaehtoisuuden" vastakohtana ovat työleirit, joita ei virallisesti ole, mutta joiden olemassaolon kaikki tietävät. Työkaverit ja oppaat eivät varsinaisesti ole hilpeintä porukkaa, ja vartioivat myös, että länsimaalainen ei tee mitään hölmöä. Kaikkein vaikein kysymys on se, uskovatko pohjoiskorealaiset siihen propagandaan, jota virallinen taho tarjoaa. Työleirit voivat olla se voimakkain keino saada ihmiset uskomaan, kirjoittaa Delisle.

Vaikka Pjongjang antaa sellaisen kuvan kuin mitä länsimaissa kuuluukin antaa, on kirjassa myös toinen puoli. Tutustuessaan kaupungin eri puoliin Delisle kokee maata eri tavalla kuin mitä länsimaissa on tapana kuvata: kaupungin metrossa (josta saa nähdä kaksi asemanväliä) Delisle huomaa, että vaikka sähköä ei maanpäällä aina olekaan, niin maan alla on salainen loistokas paikka, jossa myöskään sähköä ei säästetä. Jotkut asiat saavat myös toisenlaisen selityksen kuin mihin olemme tottuneet:

Sunnuntai on kävelypäivä. Suuri johtaja on julistanut, että kunnossa pysyäkseen pitäisi kävellä 10 000 askelta päivässä. Lisäksi näin ehkäistään pääkaupungin ylenmääräinen saastuminen. Kyseessä ei siis ole toimenpide kallisarvoisen polttoaineen säästämiseksi, toisin kuin moni kyyninen kapitalisti saattaisi luulla.

Kiinnostava teos oli siksi, että siinä raotettiin toisenlaista kuvaa maasta, jota kauhistellaan ja ihmetellään vähän väliä omassa mediassamme.

Merkintöjä Burmasta on hieman näistä kahdesta eroava teos. Delisle on Myanmarissa vaimonsa mukana ja hoitaa heidän poikaansa koti-isänä. Tai no, tekee hän töitäänkin, sarjakuvakirjan, aina siihen asti, kunnes hänen kyynärpäänsä menee epäkuntoon. Maailmaa tarkastellaan siis myös koti-isän näkökulmasta: sosiaaliset suhteet tulevat paitsi vaimon työpaikalta (lääkärit) myös äitikerhosta, jossa Delisle ainoana miehenä on mukana.

Myös tässä kirjassa Aasian ominaisuudet ja outoudet iskevät päälle: maassa on kuuma, ilmastointi toimii jos toimii, mutta ei kuitenkaan useimmiten, koska maassa on luvattoman usein sähkökatkoja. Myös Myanmarissa on paljon salattuja asioita ja paikkoja, joihin ulkomaalainen ei pääse ilman lupaa tai ei ollenkaan. Vaikka maassa ja kaupungissa tapahtuu paljon (pommeja räjähtelee), Delisle perheineen suhtautuu niihin arjen osana. Kun kauppakeskuksessa räjähtää, niin Delisle miettii vain, että no, hyvä että suunnitelmiin tuli muutos aamulla, emmekä menneet ostoksille sinne.

Ne omituisuudet, jotka Pjongjang-teoksessa olisivat olleet ihmettelyn aihe, ovat asettuneet Myanmarissa jo aivan tavalliseksi osaksi arkipäivää. Toisaalta, onhan meidän omakin asenteemme hieman myönteisempi Myanmariin.

Delislet jättävät Myanmarin, kun Delislen vaimon järjestö lähtee maasta pois, kokonaan. Samalla teoksessa pohditaan myös eri avustusjärjestöjen toimintaa.

Hallitus on viimeiset kaksi vuotta pakottanut meidät työskentelemään Mudonin ympäristössä. Mudon ei ole kriisialueella eikä siellä ole syrjittyjä vähemmistöryhmiä. Alueen pitäisi selkeästi olla valtion terveydenhoitojärjestelmän heiniä, ei MSF:n (järjestön nimi). Eikä maksuttomien lääkärinpalvelujen ja lääkkeiden tarjoaminen välttämättä kannusta maata kehittymään.

Burmassa ovat käyneet Delislen kanssa mm. Norkku, Linnea, Paula, jonka inspiroimana aloin Delislen kirjoja metsästää.

Moni on nimennyt Burma-kirjan parhaimmaksi, ja itse juuri kirjoitin, että en pitänyt tästä niin paljon kuin muista. Se voi johtua myös turnausväsymyksestä, kun luin putkeen kaikki kolme kirjaa. Ja kieltämättä, Burma-teos oli pisin.

No, mutta kuitenkin. Olen niin iloinen, että kirjablogit ovat auttaneet minua löytämään näin mahtavan kirjailijan ja kirjasarjan. En varmastikaan olisi muuten tutustunut Delisleen, mikä olisi ollut hirveä sääli.

Delisle kirjoittaa juuri siitä, mistä olen kiinnostunut: Aasiasta, maista, jotka eivät kuulu normaali-ihmisten kiinnostuksen kohteisiin ja vielä tavalla, joka paitsi näyttää myös puhuttelee.

En tiedä, onko tämä putkeen lukeminen paras vaihtoehto, mutta kun en voinut olla lukemattakaan. Melkein tekisi mieli opiskella ranskaa, että voisi lukea myös kaiken suomentamattoman Delisleltä.

Nyt talviloma jatkuu. Enkä osaa sanoa, mihin suuntaan. Onpa vain mahtavia kirjoja. Kompensoi ehkä ei-niin-mahtavan-hyvää-säätä.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

2012-02-19T20:36:00.002+02:00

Hiljaisuus.

Varjelkaa toisianne.

Vaalikaa haurautta.

Tukekaa voimaa.

Suojelkaa liittoanne.

Lilian ei aluksi ymmärtänyt.

Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa kuistin ikkunasta yli pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.

Tällä erää viimeinen Joel Haahtelan teos Naiset katsovat vastavaloon (2000, Otava) oli hieman erilainen Haahtelan teos.

Teoksessa seurataan vuonna 1972 juuri naimisiin menneiden Lilianin ja Klausin elämää.

Pariskunta muuttaa Kirkkonummelle, kaupungin ulkopuolelle. Klaus käy kaupungissa töissä ja Lilian tekee kotona käännöstöitä. Naapuriin muuttavat Jimi ja Emma kiehtovat pariskuntaa, sillä elämä tuoreessa avioliitossa on - no, ehkä hieman tavallista ja tylsää?

Kiinnostavaa teoksessa on ajankuvaus, vaikka sitä avataan Haahtelan tapaan vain vähän - verhot jäävät raolleen. Ajankuvaus näkyy esimerkiksi käynnissä olevista Münchenin olympialaisista ja e-pilleristä, joka tekee avioliiton ulkopuoliset suhteet niin paljon aiempaa helpommaksi. Pettävästä aviomiehestä kärsii Lilianin ystävätär Martta.

Vaikka Martan aviomies ilmeisen selvästi pettää vaimoaan, ovat muut pariskunnat salaisuuksien verkostoissa. Miksi Klaus törmää vaimoonsa Helsingissä, vaikka Lilianin piti olla kotona töissä? Mitä tapahtuu, kun Lilian lähtee Firenzessä hotellissa nukkuvan Klausin vierestä yöhön? Tai mitä tapahtuu, kun Klausin ja Emman keskustellessa melkein syttyy jotain? Henkilöhahmojen elämät risteilevät ja kohtaavat toisten elämässä niin, että jokaisella voisi olla jotain vipinää toisten kanssa. Silti teoksessa vain vihjaillaan: Mitä oikeasti tapahtuu vai jääkö tapahtumatta, sitä ei kerrota. Miten Lilianin elämää tästäkin nyt voisi tulkita:

Hän sammuttaa valot, menee kuistille ja katselee taivasta, jonka yli jyrisee hopeanhohtoinen lentokone. Lilian ei halua olla seestynyt. Hän haluaa olla seikkailijatar. Mutta vastapestyn pyykin tuoksu on silti vastustamaton.

Haahtela jättää paljon kertomatta. Ehkä liiankin paljon tällä kertaa, sillä olin vaikeuksissa, kun yritin ymmärtää teoksen sanomaa, ydintä ja teemaa. Luulen, että ne kuitenkin olivat ajankuva ja salaisuuksien verhoamat suhteet.

Ja, Haahtelan taito luoda tunnelmia on tässäkin teoksessa valovoimaisen upeaa.

Kokonaisuudessaan ei ihan niin hieno kirja kuin kaksi aiemmin lukemaani: Traumbach ja Elena, mutta kiinnostava kuitenkin.

Arvio: + + + ½.

Haahtelan seurassa on ollut ilo elää hetkinen, mutta nyt kuitenkin matkustan Kiinaan ja Pohjois-Koreaan.

Joel Haahtela: Elena

2012-02-19T16:35:00.000+02:00

Miten usein ihmiset kulkevat toistensa ohitse,

jättävät jälkeensä haaveen siitä

miten kaikki olisi voinut olla,

nuo satunnaiset kohtaamiset, ohikiitävät hetket,

jotka hetkeksi piirtyvät mieleen

ja katoavat arkiseen maailmaan,

autojen meluun,

puheensorinaan,

huutoon

ja kolinaan - -

Joel Haahtelaan ihastuin Traumbachin myötä, joten ei tässä rakkaudentuskassa muu auta kuin lukea lisää.

Elena on Haahtelan pienoisromaani ja se on julkaistu vuonna 2003 (Otava). Kirjassa sen nimen mukaisesti kerrotaan Elenasta, jota mies seuraa: Mies törmää Elenaan vahingossa noustessaan päivärutiinejaan rikkoen väärällä pysäkillä ratikasta. Mies kuvittelee Elenan, ja näkee Elenan nimen kirjassa, jonka nainen unohtaa kahvilaan. Mies odottaa joka päivä Elenan näkemistä ja iloitsee sydämessään, kun tämän näkee. Kesällä Elena katoaa näkyvistä ja mies seuraa häntä, saareen, jossa Elena on kesätöissä. Elena on kuin pakkomielle, joka pitää miehen liikkeessä joka päivä.

Elena-kirja on kovin samanlainen kuin Traumbach, sillä molemmissa on päähenkilönä mies, josta ei paljon kerrota. Miehen ikä, ulkonäkö ja ammatti ovat sivuseikkoja ja pysyvät salaisuutena teoksen loppuun asti; miehen päivistä kerrotaan vain hänen päivärutiininsa ja ne hetket, jolloin hän näkee Elenan.

Vasta teoksen lopussa lukijalle annetaan lisätietoja, joilla utelias lukija voi paikata puuttuvat tietonsa. Elenassa tiedot annetaan suoremmin kuin Traumbachissa. Miehen henkilöllisydellä ja ajallisuudella leikitellään kovin samaan tapaan kuin Traumbachissa.

Jään kuuntelemaan musiikkia, joka täyttää ruokasalin. Se on Tsaikovskin viulukonsertto ja tuo mieleeni illan, josta on kulunut vuosia. Olin matkalla niin kuin nyt. Istuin hotellin ravintolassa, joka silloinkin oli tyhjä ja katsoin ikkunasta ulos kadulle. Näin lasin läpi ihmiset, jotka kiirehtivät ohitse. Yhtäkkiä joku mies hidasti kävelyään, pysähtyi ja katsoessani hänen kasvojaan minusta tuntui kuin olisin nähnyt itseni peilistä, mutta toisessa ajassa, toisessa paikassa.

Voi miten rakastankaan tällaista ajatusta. Monestiko olen nähnyt itseni kulkemassa toisessa elämäntilanteessa ja -ajassa ohitseni. Ainakin mielikuvituksessani. Pidän myös lynchimäisistä juonista, joissa ajan määrittäminen on vaikeaa ja aika mieluummin kiertää kehää kuin kulkee kronologisesti eteenpäin.

Elenassa Haahtelan kieli on alkeellisempaa, ei niin runollista eikä maalailevaa kuin Traumbachissa. Mutta muuten kirjojen tunnelma on kovin samanlainen. Hienoja ajatuksia ei tästäkään teoksesta kuitenkaan puutu: Tunsin kerran miehen, joka sanoi: rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Hieno kirjallisuus on tehty hienoista ajatuksista ja niiden takia jaksan lukea kirjoja.

Vaikka tässä teoksessa Haahtelan kieli ei ole yhtä hioutunutta eikä juoni yhtä taitavasti rakennettu kuin Traumbachissa, ihastuin Elenankin tarinaan ja teoksen tunnelmaan. Tällaisen kirjan tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen ja sitä on niin ällistynyt, että tällaista on. Olemassa.

Jatkan matkaani Haahtelan seurassa.

Arvioni: + + + + ½

Liza Marklund & Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan

2012-02-18T21:06:00.000+02:00

Liza Marklundin & Lotta Snickaren: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006, Otava) on pitänyt lukea aina siitä lähtien, kun kirja julkaistiin, mutta tulipa nyt viimein luetuksi ennen kuin sukellan Marklundin seuraavan teoksen kimppuun.

There's a special place in hell for women who don't help each other on USA:n ensimmäisen naispuolisen ulkoministerin ja kirjoittajien idolin lausahdus, sillä hän on naisena miesten maailman ansoihin astumatta pystynyt rakentamaan uran politiikan - miesten - maailmassa.

Kirjasta täytyy mainita heti alkuun virhe, sillä teoksen lainauksessa alkusivuilla Albright nimetään pääministeriksi.

Mutta itse kirjaan: Marklundin ja Snickaren tekstissä kerrotaan, miten epäreilu paikka maailma on naisille, sillä heti maailmaan tultuaan poikia ja tyttöjä kohdellaan eri tavalla. Lapsuusajan kohtelusta jäi mieleen se, että pojat saavat kontata pidempiä matkoja kuin tyttölapset: tyttövauvat noukitaan maasta syliin - näin kertoo naisten lainaamaa tutkimus.

Kuulostaa aika hurjalta väitteeltä mielestäni, mutta sen sijaan teoksessa ollut ajatus, että pojat vaativat ja saavat tyttöjä enemmän tilaa heti päiväkoti-iästä alkaen ei vaikuta juuri nyt kovinkaan oudolta, sillä olen päässyt ihmettelemään tämän viikon samaa asiaa: tyttöporukalla tuntuu, että koti on hiljaisempi ja siistimpi paikka kuin silloin, kun kotona on miesväkeä paikalla.

Teoksessa myöskin mainitaan, että jo päiväkodissa pojat saavat tytöt palvelemaan itseään. Aika karua vai mitä?

Ensimmäisenä tuli mieleen, että täytyy olla joitain vanhoja tutkimuksia pohjalla, koska ei nykypäivänä voi näin olla. Mutta toisaalta, olen nähnyt, miten pojat saavat yläasteikäiset tytöt tekemään tunnilla muistiinpanot puolestaan.

Se, mikä päiväkodissa ja äidinmaidossa imetään, jatkuu aikuiselämässä. Marklund ja Snickare keskittyvät kirjassaan työelämään ja siihen, miten työpaikoilla naiset ja miehet ovat eriarvoisessa asemassa.

Koska naiset ovat ryhmässä (=työpaikalla) arvoasteikon pohjimmaisia, he eivät onnistuessaan pääsemään johtavaan asemaan auta muita naisia, koska muut naiset hylkäävät hänet. Näin naiset toimivat sen takia, että ryhmädynamiikka toimii (myös miesten kesken) niin, että ryhmästä irronneet hylätään.

Koska naisjohtajat ovat vähemmistönä, heidän virheet huomataan erityisen hyvin; naisjohtajan täytyy olla kymmenen kertaa parempi kuin miesjohtajan (sama toimii tietysti kaikkien vähemmistöjen suhteen). Mutta nainen ei saa pärjätä liian hyvin, koska on silloin uhka myös miehille.

Jos nainen epäonnistuu, se todistaa, etteivät naiset osaa.

Jos hän onnistuu, se ei paradoksaalista kyllä todista päinvastaista. Sen sijaan naisesta tulee poikkeus, joka vahvistaa säännön, jonka mukaan naiset eivät oikeastaan osaa.

Sama pätee myös muihin vähemmistöihin.

Teoksessa pohditaan aika paljon sitä, miten naisen on mahdollista (siis lähinnä mahdotonta) nousta johtavaan asemaan työpaikalla miesten maailmassa. Teoksessa on myös strategioita, joiden avulla voi nousta työpaikalla korkeampaan asemaan. Näitä strategioita nimitetään miinanraivaajan strategioiksi.

Eräs keino on luoda kontakteja, ja kirjan lopussa kerrotaan, miten Albright onnistui nousemaan ulkoministeriksi nimenomaan luomiensa kontaktien avulla.

Teoksessa myös puretaan useita myyttejä, esimerkiksi se, että naisten on mahdollista keskittyä moneen eri asiaan ja miesten vain yhteen.

Nainen voi tehdä monta kotityötä yhtä aikaa, mutta mies on sopivampi työelämään, jossa paneutuu vain yhteen työasiaan kerrallaan.

Kirjoittajien mukaan tämä biologisena tosiasiana nähty taipumus ei pidä paikkaansa, mutta on palvellut yhteiskuntaa, jonka mielestä naisten kuuluu olla kotitöissä jakautumassa moneen eri suuntaan, ja miesten töissä, joissa pitääkin olla vain yksi asia mielessä kerrallaan.

Vapauttavaa tällaiselle naishenkilölle, joka ei ole koskaan pystynyt keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan.

Teos oli kiinnostavaa luettavaa, ja laittoi miettimään montaa asiaa, heti siitä alkaen, että miksi poikani vie niin paljon tilaa ja ääntä, kun taas tytön kanssa pärjää pienemmällä reviirillä.

Työelämään käytännönläheiset esimerkit antavat hyvin esimerkkiä toimimiseen. Tosin kun itse työskentelen kovin naisvaltaisella alalla, ei niitä miehiä ole kollegoina kovin paljon.

Oikeastaan minua alkoi kiinnostaa Albrightin hahmo eniten kirjassa.

Saattaa olla, että etsin käsiini elämäkerrallista kirjallisuutta tästä Amerikan rautarouvasta:

Minulta kysyttiin usein, oliko minulla ollut ongelmia suhteissa arabimaihin. Toden sanoakseni minua kohdeltiin kaikkialla erittäin asiallisesti. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että saavuin paikalle hyvin isolla lentokoneella, jossa luki United States of America. Itse asiassa minulla oli huomattavasti pahempia ongelmia oman hallintoni "poikien" kanssa.

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

2012-02-16T21:20:00.002+02:00

Pidelkää rakkauteni itua kämmenellänne,

ja kun olette valmis,

istuttakaa se sieluunne,

missä se puhkeaa kukkaan

ja kasvaa ikuisesti.

Kevään uutuuksista Cecilia Samartinin Kaunis sydän (2012, Bazar - alkuperäinen teos Vigil, suomentanut Tiina Sjelvgren) kuului ehdottomasti luettavieni listaan, vaikka Nora & Alicia ei minua täysin vuosi sitten vakuuttanutkaan.

Kaunis sydän kertoo El Salvadorista ja maassa kasvaneesta Anasta, joka elää kotimaassaan lapsuutensa. Maassa, jossa perheet hajoavat, kun miehet lähtevät ryyppyreissuille tai vierailevat toisten naitsensa luona. Perheet eivät pysy kasassa, eikä maakaan pysy enää liitoksissaan, vaan siellä aletaan sotia. Anan kotikylä tuhotaan lähes täysin, vain Ana säästyy tuholta.

Anan matka vie hänet USA:han ja lastenhoitajaksi perheeseen. Kaksi aikatasoa: nykyhetki ja lapsuus vuorottelevat - ja aikaväliä kurotaan umpeen kronologisesti - sanoisinko, että hieman tylsästi.

Kiinnostavinta teoksessa oli El Salvador -osuus, koska en ollut aiemmin tullut huomanneeksi, että sellainenkin väkivaltainen maailmankolkka on olemassa kuin El Salvador. Lapsuuskuvaukset olivat viehättäviä - ja kuvaukset maasta antoivat taustaa siihen, minkälaisista olosuhteista USA:han tullaan etelästä. Samoin kuin Shafak toi esiin unohdettujen turkinarmenialaisten kohtelun teoksessaan Kirottu Istanbul, tuo Samartin esiin väkivaltaisen maan unohdetut naiset.

Takakannessa kerrotaan, että Samartin saa inspiraationsa kirjoihinsa tapaamiensa latinalaisamerikkalaisten selviytymistarinoista. Valitettavasti kirjasta tuli juuri sellainen olo, että tässä kerrotaan erästä selviytymistarinaa: kronologiseen kertomistapaan pitkäksi aikaa lipsahtanut kerronta on juuri kuin selviytymistarina. Vaikka takaumat ja nykypäivän hetket tulevat aika ajoin esiin kerronnassa, ne eivät luo jännitystä tarinaan, koska nykyhetken tapahtumat ovat selvillä hyvin varhaisessa vaiheessa kirjassa. Olin pettynyt kirjan kerrontaan: se teki kirjasta tylsän, ja kaunokirjallisuuden hienoutta en siitä löytänyt; oli kuin olisin lukenut elämäkertaa. Juonesta puuttui jotain, joka olisi pitänyt minut otteessaan. Tai tehnyt kirjasta elämyksen, jossa olisin sisäistänyt jotain mullistavaa maailmasta. Olisin kaivannut pohdiskelevampaa otetta kirjaan, vaikkapa El Salvadorista tai siitä, miten entinen maailma ja nykyinen elämä olivat erilaisuudessaan jotenkin niin samanlaisia. Miten kaikki ne kauheudet, joita Ana oli kokenut, eivät tuntuneet ollenkaan vaikuttavan hänen elämässään: se, että Ana halusi unohtaa tapahtumat, ei vakuuttanut minua.

Kirja oli luettavaa, sujuvaa tekstiä Samartin osaa kirjoittaa ja myös tarina on kiinnostava. Samoin kuin Nora & Alicia -kirjassa myös tässä aloin kuitenkin ajankulukseni miettiä joitain tarinan loogisuuksia, esim. sitä, miten lastenhoitaja voi olla perheessä, kun "lapset" ovat jo melkein kodista lähteneet. Miten Anan lapsuuden ja nuoruuden aikaiset tapahtumat tuntuivat olevan vailla vaikutusta Anan myöhempiin tapahtumiin? Miten Anan syvä uskonnollisuus ei vaikuttanut hänen myöhempiin valintoihin? Tai tuottanut sen enempää tuskaa? Lopulta aloin miettiä myös sitä, miten luotettavaa oli, kun minäkertoja (Ana) antaa hyvin huonon kuvan perheen äidistä. Olisiko tarinaan tullut syvyyttä esimerkiksi sillä, että kertojan ääniä olisi ollut enemmän, vaikkapa perheen äiti toisena äänenä?

Pidin kirjassa siitä, että viihteellisin keinoin tuotiin esiin unohdettujen elämää, mutta aiheesta olisi voinut kirjoittaa myös pohdiskelevan ja syvällisen kirjan. Enemmän kuitenkin pidin kuin en pitänyt.

Arvio + + + ½.

Kuten ajattelinkin, tämä on Leena Lumen kirja, myös Maija ja Tuulia olivat tämän lukeneet.

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä - ja uudenvuodenlupausten arviointia

2012-02-14T17:55:00.002+02:00

Cecelia Ahernin Tyttö peilissä (Gummerus, 2012 - suom. Terhi Leskinen, alkuperäinen teos Girl in the Mirror) sisältää kaksi tarinaa, jotka kirjasto ainakin on luokitellut novelleiksi: molemmat tarinat/novellit ovat noin 60 sivua pitkiä.

Tyttö peilissä kertoo Lilasta, jonka isoäidin talossa kaikki peilit on peitetty mustalla kankaalla. Lilan ystävä ihmettelee tätä, koska isoäiti on sokea.

Lila kasvaa ja hääpäivänään hän haluaisi nähdä itsensä mummolan peilistä...

Ensimmäistä tarinaa lukiessa en vielä tajunnut, että tässä on kaksi tarinaa - ja siksi tämä ensimmäinen tuntui päättyvän täysin kesken.

Olisin mieluummin lukenut jatkoa tälle ensimmäiselle tarinalle,

kuin aloittanut uuden tarinan -

enkä päässyt sisään toiseen oikein ollenkaan.

Muistojentekijä on kirjan toinen tarina, jossa mies voi luoda koneellaan uusia muistoja ihmisille. Konetta haluavat käyttää esim. ne, jotka ovat käyneet vieraissa, eivätkä haluaisi muistaa näitä tapahtumia, koska sen jälkeen on niin vaikeaa olla rehellinen.

Pidin ensimmäisestä tarinasta, vaikka se olikin hieman kliseinen juoneltaan; tähän toiseen en päässyt sisään. Ahernilta mieluummin lukisin ihan kokonaisia romaaneja. En oikein osaa päättää, mihin tarpeeseen nämä kaksi tarinaa on kirjoitettu ja julkaistu. Takakansi auttaa: maagisia ja mieleenpainuvia satuja aikuisille.

Arvio: + + +

Sitten, tein kirjojen suhteen pari uudenvuodenlupausta:

Toinen oli se, että luen vanhempaa kirjallisuutta.

Ei ole ollenkaan pätenyt.

Suurin osa tämän vuoden lukemistani kirjoista on vuodelta 2011 tai 2012.

Toinen lupaukseni oli, että luen vain hyviä kirjoja.

Kyllä, voin ilmoittaa suurella tyytyväisyydellä,

että olen uskaltanut laittaa kirjan kiinni ja kiikuttaa sen pois.

Näin kävi Johan Schmidtin Reality Show'lle. Kirjaa luin ja innostuin,

vaikka se seikkailikin tosi-tv:n maailmassa niin kuin moni muukin kirja.

Mutta, kirja, joka jää junnaamaan paikoilleen ilman tekstin ilotulitusta,

jää lukematta.

Hanif Kureishin Esikaupungin Buddha oli joskus kiinnostava, mutta

tällä kertaa minua ei päässyt yhtään kiinnostamaan, että

mitä hänellä olisi ollut kerrottavaa.

Raakaa, mutta olen tyytyväinen.

Kaikki kirjat eivät ole makuuni.

Ovathan ne selvästi jonkun makuun olleet,

kun ne ovat julkaistussa asussa,

joten varmaan syytän vain huonoa makuani,

mutta kaikki kirjat eivät nyt läpäise seulaani.

Ihmettelen myös sitä, että miksi uudet kirjat vaikuttavat paljon kiinnostavammalta kuin vanhat?

Eikö kirjallisuuden pitäisi olla ajatonta?

Joel Haahtela: Traumbach

2012-02-11T10:48:00.001+02:00

Kyllä tästä vuodesta 2012 on selvästi tulossa hyvä vuosi.

Ensin löysin Murakamin ja heti seuraavalla viikolla löydän Joel Haahtelan.
Miten kirjailijasta voikaan olla niin väärä ja vääristynyt kuva päässä niin kuin Haahtelasta minulla. Niistä vääristyneistä kuvista nyt ei sen enempää (kun en halua vaikuttaa enää yhtään enemmän siltä, että olisin jotenkin tipahtanut kirjallisuus-scenestä, enkä muka aina tunnistaisi kaikkia vastaantulevia kirjailijoita), muuten kuin että thank God, uskalsin sittenkin tarttua kirjaan, jonka kirjailijana näyttää olevan Joel Haahtela.

Traumbach (2012, Otava) on Haahtelan kahdeksas romaani, tai oikeastaaan tämä on pienoisromaani. Sivuja on 112 ja sen varmasti ahmisi alusta loppuun heti aloitettuaan, ellei aloita kirjaa lähempänä keskiyötä. Mutta, ainakin minun tapauksessani, se oli pakko nousta lukemaan kello 6 lauantai-aamuna loppuun (ja tällä kertaa ne normaalit aamuvirkut nukkuivat sentään kahdeksaan).

Jochen istuu ja näyttää vaipuneen unelmiinsa, sillä tämä kaupunki kiehtoo häntä. Maailma liikkuu, leppäkerttu kapuaa kengän viertä ja tämän kaiken Jochen päättää kirjoittaa muistikirjaansa.

Itse kirjasta ei voi kertoa juuri muuta kuin että nuori mies (Jochen) saapuu itäsaksalaiseen tyhjentyneeseen kaupunkiin ja etsii herra Traumbachia, jota haluaisi journalistin ominaisuudessa haastatella. Herra Traumbach on vain kovin vaikea saavuttaa. Haastattelussa Aamun kirjassa Haahtela kertoo, että idea koko kirjaan syntyi pienestä uutisesta Itä-Saksan hylätyistä kaupungeista ja kerrostaloista, joihin jäävät vain tyhjät ikkunat. Mitä tapahtuu tyhjenevien ikkunoiden takana?

Lähdin lukemaan Haahtelan teosta tyhjin tiedoin - samoin kuin Murakamia - ja siksikin olin niin yllätetty: Haahtela tarjosi hienon kirjan, jonka kieli on taianomaista ja jonka tarina vasta jotain onkin. Tänä vuonna ei haasteille ole aikaa, vaan tänä vuonna tutustun uusiin kirjailijoihin, jotka ovat jostain syystä jääneet elämässäni aivan syrjään. Ja joita tuntuu tipahtavan eteeni joka viikko!

Haahtelan kieli on kuvailuissaan niin kaunis, että tämän kirjan sivuille tekisi mieli jäädä istahtamaan pidemmäksi aikaa. Ja koska Haahtelan juoni melkein pakottaa aloittamaan kirjan uudestaan, voisin vielä toisenkin illan ja aamun lukea teosta. Kukapa ei haluaisi tällaiseen aamuun herätä, vaikka jokaisena päivänä.

Keskiviikkoaamu valkenee niin lempeästi kuin vain voi valjeta. Kuin joku puhaltaisi höyhenen kämmeneltäsi ja jäisi ihmettelemään sen lentoa. Puissa suhisee kevyttä aamutuulta, joka on saanut alkunsa jossain etelässä, Saharan seutuvilla, ja tuo ehkä juuri siksi mukanaan aivan erityistä, hyväilevää lämpöä.

Haahtelalla on ihastuttava taito sitoa asioita toisiinsa: isompia pienempiin ja pienempiä isompiin asioihin:

- - sanat tuntuvat häviävän taivaan tuuliin ja nyt todella tuulee: puuskat ovat kovempia kuin aamupäivällä ja jos päässä olisi hattu, siitä kannattaisi pitää kiinni.

Olen myyty. Rakastunut.

Karoliina on kirjoittanut kammarissaan teoksesta kiinnostavasti, ja myös löytänyt yhteyden Lynchin elokuviin, ja vanhana Lynch-fanina ymmärrän hyvin viittauksen - vaikka Lynchillä kierrokset ovat suuremmat ja minun oli helpompi pysyä Haahtelan teoksessa kärryillä.

Karoliinan kommenttiosiossa on myös kiinnostava keskustelu Aamulehden kritiikistä, jossa kriitikko on pistänyt ns. pahintaan. No, Aamulehti on kuluneena vuonna pistänyt niin pahoja juttuja ja otsikoita, että kulkee ihan omassa sarjassaan lehtisarjassa.

Annan kirjalle kuitenkin täydet pisteet, koska en keksi, mitä sellaista kirjassa pitäisi olla, mitä tässä ei ollut

+ + + + + .

Suvi Tirkkonen: Himoitse, leiki ja rakasta

2012-02-09T21:18:00.001+02:00

Tiettynä aikana vuodesta taikka kaudesta tartun huomattavasti mieluummin tietokirjoihin kuin kaunokirjallisiin teoksiin. Välillä irl kohtaan niin monta tarinaa ja taustaa elämästä, että kuvitteelliset elämät kirjojen sivuilla on pakko jättää sivuun.

Nyt on se aika vuodesta, että oikein ahmin tietokirjallisuutta ja etsin itseäni mieluummin kuin muiden elämiä kirjoista.

Siispä, aika oli sopiva tälle kirjalle: Suvi Tirkkosen Himoitse, leiki ja rakasta - Avioliiton pelastustarina (2011, Gummerus) osui käsiin best seller -hyllyltä.

Suvi Tirkkonen havainnoi omaa elämäänsä ja sitä, miten hänen parikymppinen avioliittonsa oli pystyyn kuollut. Mutta toisin kuin hänen ystäväpiirinsä, Tirkkonen päätti pelastaa avioliittonsa. Tai ainakin miettiä, olisiko se mahdollista.

Tirkkonen pohtii teoksen alussa avioliiton funktioita suomalaisessa yhteiskunnassa 2000-luvun maailmassa ja tulee siihen tulokseen, että avioliitto on olemassa vain huvin vuoksi; ja jos huvia tai hauskuutta ei ole enää olemassa avioliitossa, ihmisen valtaa paha olo - ja kukapa ei pahasta olosta haluaisi pois. Siksi avioeroja on niin paljon - pahasta olosta syytetään helposti avioliittoa, vaikka paha olo ja onnettomuus voisi johtua muustakin.

Suomalaisen ihmisen perusvaatimus, sekä työpaikalla että kotityössä on ahkeruus. Kotityöt on suoritettava siinä missä projektit työssä. Työn arvostuksesta kertoo vaikkapa se, että heti nimen esittelyn jälkeen ihmisestä yleensä kysytään, mitä hän tekee ja mikä hänen ammattinsa on. Elämä on siis paitsi työssä myös kotona otsa rypyssä suorittamista.

Tirkkosen perimmäinen ohje avioliiton pelastamiseen on se, että ankara työnteko vaihtuu hauskanpitoon. Ja koska elämää ei voi muuttaa niin, että aloittaa muutoksen siitä toisesta, niin elämänmuutoksen tärkein kohde onkin itse. Tirkkonen kertoo, kuinka hän alkoi miettiä, mitä oikeastaan haluaa tehdä elämässään: mistä asioista hän nauttii - ja tästä eteenpäin hän alkaa tehdä vain niitä asioita, joista oikeasti pitää. Näin oma elämä muuttuu hauskaksi. Kun mies huomaa, että toisella on hauska elämä, hän sitten haluaa siihen samaan elämään mukaan.

Tähän asti teoksessa nyökyttelin ja olin samaa mieltä. Luulen, että tällainen "mistä oikeastaan pidän ja mitä haluan tehdä" -ajatukset liittyvät ihmisten ikäkriiseihin ja samoja kysymyksiä on tullut mietittyä omalta osalta moneenkin otteeseen. Usein nämä kysymykset ja ajatukset koskevat työelämää, mutta miksi samoja kysymyksiä ei voisi kysyä vaikkapa kotitöidenkin suhteen. Esimerkiksi: minäpä en tykkää siivoamista, siispä meillä ei siivota. Paitsi jos meillä joku muu alkaa siivota (eli pitää siitä). Toimisikohan se näin? Tirkkosen kirjasta sain sellaisen käsityksen, että näinhän se toimii. Tirkkosen perheessä äiti-Suvi löysyttää rautaista otettaan perheen vastuuasioissa, ja silloin isä vähentää työntekoaan ja alkaa kantaa vastuunsa perheen asioista (jotka aiemmin kuuluivat äidin hartioille). Teoksessa ei kerrota, miten tähän lopputulokseen oikein päästiin. Tai no, sellaisen käsityksen saa, että koska vaimolla ja lapsilla oli hauskaa ja miehellä ei, niin myös mies hidasti työntekoa ja alkoi osallistua hauskaan.

Tirkkosen kanssa olen ja en ole samaa mieltä. Missä tahansa ihminen onkin, parisuhteessa, työpaikalla, harrastuksessa tms., hän saa hyvän vastaanoton, kun on iloinen ja ennen kaikkea onnellinen. Onnelliseksi ei ketään tee kukaan muu kuin hän itse. Mutta kirjassa minulle jää hämäräksi se, että miten mies työholismistaan oikein lopultakin irtoaa: ihan niin helposti, että hyvä olo ja onnellisuus vain laajenee? Ehkä niin. Jos vaimo on kotona iloinen, niin hänen kanssaan jaksaa olla paremmin. Ehkä tosiaankin se on niin yksinkertaista: tee itsesi onnelliseksi ja muut (jopa työnarkomaani!) viihtyvät seurassasi.

Tärkeää avioliiton pelastamisessa ei ole asioista puhuminen, vaan perustarpeiden huomioiminen ja niihin vastaaminen.

Mutta ei intohimo sammu avioliiton solmimiseen. Tolstoi on nerokkaasti oivaltanut Anna Kareninassa, että juuri intohimon puute oman aviomiehen kanssa ajaa Annan toisen miehen syliin. Annan mies, Aleksei Aleksandrovits, ei ole suinkaan paha tai ilkeä - - mutta hän on tavattoman tylsä ja intohimoton työnarkomaani.

Tirkkosen ohje onkin, että ensimmäisenä pitää tyydyttää eläin meissä ja vasta sitten puhua asioista.

Kirjassa oli toki myös muita puolia, mutta pakko hieman karsia sanottavaani. Minusta teoksen tärkein anti oli se, että se kannustaa ihmistä tekemään itsensä onnelliseksi. Onnelliseksi ihminen tulee niin, että tekee niitä asioita, joista itse ihan oikeasti nauttii. Sittenhän sen näkee, onko ympäristön ihmisten yhtä helppoa tulla onnellisiksi.

Tirkkosen teskti on ainakin raikasta, sillä hän lynttää kaikki parisuhdeterapiat ja asioista jauhamisen. Virkistävää (ja ehkä enemmän omaa näkemystäni) - tietysti onhan puhuminenkin tärkeää, mutta on myös tärkeämpiä asioita. Ne perusasiat eli ihmisen biologiset tarpeet.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

2012-02-05T12:28:00.002+02:00

-- suurin osa jutuista oli luultavasti keksittyjä, mutta ne olivat kiinnostavia. Hän teki tarkkoja havaintoja ja käytti terävää kieltä, hän oli kärkevä ja hauska. Hän osasi sävähdyttää. Kyllä, siinä hän oli hyvä, kerta kaikkiaan - hän osasi sävähdyttää ja koskettaa kuulijaa. Hän myös tiesi, että hänellä oli sellainen kyky. Hän pyrki käyttämään sitä niin taiten ja tehokkaasti kuin mahdollista. Hän sai kuulijan tuntemaan juuri niin kuin hän halusi - suuttumaan, suremaan, säälimään, pettymään, ihastumaan.

Haruki Murakamin Norwegian Wood (2012,Tammi - alkuperäinen teos Noruwei no mori 1987, kääntänyt englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff) kiinnosti kevättalven kirjauutuuksista, eikä kyllä tuottanut pettymystä. Se heti alkuun salailematta todettakoon. Edellä oleva lainaus on Harukamin teoksen sivuillta ja kuvaa erästä teoksessa vierailevaa henkilöhahmoa, mutta kuvaa myös Harukamin kertojan- ja tässä tapauksessa kirjoittajanlahjoja. Juonellisesti kirjassa ei mitään ihmeitä tapahdu, tai tapahtuu kovastikin. Riippuu ihan siitä, mitä juonella käsitetään. Kyseessä on kasvutarina, japanilaisen nuoren miehen kasvua isoon maailmaan.

Teoksen päähenkilö on Toru Watanabe, parikymppiseksi päätyvä opiskelijanuori, joka on hieman yksinäinen ja syvästi tunteva miehenalku. Hän elää voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja ensirakkautensa, seksinnälkänsä, opiskelunsa - surunsa ja ilonsa. Parikymppisen opiskelijapojan elämän.

Muistoihin vuosiin 1969 ja 1970, joihin aikoihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, muistelijan kuljettaa the Beatlesin Norwegian Wood -kappale, josta kirjan nimi. Kirjassa eletään tietysti Japanissa, Tokiossa ja välillä käydään muuallakin Japanissa. 60-luvun lopun Japani näyttäytyy kovin samanlaisena kuin länsimaidenkin 60-luku: siihen tuntuu kuuluvan päihteiden käyttö ja seikkailut vieraissa vuoteissa vapaamielisesti.

Kirjan ansio on kertoa tarinoita ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa: Toru kohtaa paitsi tyttöystäviä myös opiskelukavereita, joista hänellä on - totta tosiaan - kyky kertoa tarinoita. Torun tapaamat ihmiset, varsinkin Naoko ja Reiko, ovat hieman omituisia. Mutta toisaalta, normaaliuden raja on aina kyseenalainen.

"Miksi sinä pidät aina sellaisista - tai siis tällaisista ihmisistä? Tällaisista omituisista kaheleista, jotka ovat hukkumaisillaan. Niin kuin minä (Naoko) ja Kizuki ja Reiko. Mikset voi pitää normaaleista ihmisistä?"

"En minä näe teitä kummallisina", sanoin mietittyäni hetken. "En pidä sinua, Kizukia tai Reikoa mitenkään kaheleina. Ne joita minä pidän kaheleina kulkevat vapaina."

Itse pidin kirjasta juuri siksi, että sen henkilöhahmot eivät ole normaaleja, vaan liikkuvat mielisairauden ja itsemurhan partaalla. Ehkä varmaan siksi, että minua ei ole koskaan kiehtonut keskiluokkainen tai keski-ikäinen, normaalisti työssä käyvä ja lapsiaan muita paheksuen kasvattava henkilöhahmo (ja pelkään että itse olen juuri sellainen). Ja ehkä siksi pidin tästä kirjasta, koska siinä liikuttiin parikymppisten maailmassa, jolloin kaikki (tunteet, ihmissuhteet, normaalius - elämä) tunnetaan jotenkin niin paljon syvemmin kuin 15 vuotta vanhempana. Lukeminen oli tavallaan myös nostalginen matka, jonka aikana mietin, millainen olin itse aikana, jolloin kaikki elämässä oli vähän erilaista kuin nyt. Uutta ja paljon tunteita herättävää.

Kirjassa oli paljon kaikkea, mistä voi vain pitää: kirjailija kuljettaa lukijaa tunteesta toiseen - ja vaikka ihmiskohtalot vaikuttavat surullisilta, niin teoksen sivuilla on kuitenkin humoristinen ja pohjimmiltaan positiivinen vire. Ehkä se on se nuoruus.

Kirjassa ennakoidaan tapahtumia, mikä tietysti on helppoa, koska kirjan kertoja muistelee menneitä. Siksikin biisi Norwegian Wood nousee kirjan juonen kannalta tärkeäksi:

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua - - "

Harukamin kirja oli ehdottomasti parasta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Parastahan on myös se, että Harukamin teokset eivät ole tässä, vaan tutustuminen kirjailijan tuotantoon on vasta aluillaan.

Arvioni (ilman pienintäkään epäilystä):

+ + + + +

Aiemmin tämän kirjan ovat lukeneet ja siitä pitäneet:

Tessa,

Liisa,

Sara ja

Katja,

Peikkoneito.

Ja lopuksi vielä kirjasta kaivettu elämänohje (joka iskee näin suklaanystävän mieleen):

"Muista, että elämä on suklaarasia.

- - "

Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hvyin.

Elämä on suklaarasia."

Kirja, joka sisältää tällaista viisautta, ei voi olla muuta kuin aivan

mahtava!

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

2012-02-04T09:25:00.000+02:00

Luin vajaan vuosi sitten Satu Rommin kirjan Kahvia ja guruja,

ja Jenniltä huomasin, että Rommi on kirjoittanut uuden teoksen,

Moottoripyörällä Himalajalle (2011, Basam Books),

jossa Satu lähtee italialaisensa kanssa etsimään oikeaa Intiaa pohjoiseen.

Yooga-koulu ja -kahvila on vienyt innon Intiaa ja rasittavia asiakkaita kohtaan ja on aika jatkaa matkaa.

Italialainen poikaystävä (Enzo) on kiinnostunut moottoripyöristä ja hänen haaveensa on ajaa pyörällä vuorille, Intian pohjoisiin osiin, jotka ovat samalla Intian vaarallisimmat kolkat:

tie on ensikskin kurja ja se vielä sijaitsee Kashmirissa.

Vaikka ennakkoajatukset matkan kiehtovuudesta ovat vain ja ainoastaan matkaa vastaan,

pakkaavat he itsensä ja pyöränsä Delhin-junaan.

Delhissä selviää, että junaan on päätynyt vain se, mitä sinne on itse vienyt;

moottoripyörää pitää odotella vielä uusi tovi.

Jo heti alussa Intia ei näyttäydy kovin mukavana maana matkustaa:

rikshakuskit yrittävät jujuttaa ja niinpä pariskunta meinaa heti alkuun myöhästyä junasta, kun he taistelevat matkan hinnasta:

se mikä Intian rupioissa on paljon, on lopulta aivan mitätön summa euroissa ajateltuna.

Tosin, kun on asunut toisaalla jo jonkin aikaa, niin ei ajattele enää euroissa.

Rommi kirjoittaa teoksen alussa, miten Intia on vaikuttanut häneen: Kun kurjuutta, köyhyyttä ja kerjäläisiä on nähnyt jokaisessa kadunkulmassa, on kaikelle tullut immuuniksi. Aiemmin jokaiseen hyväntekeväisyys-järjestöön kuulunut Rommi on turta huono-osaisuudelle.

Rommi kirjoittaa teoksessa ajatuksensa lyhyesti ja lennokkaasti, ja siinä on ajatusten ilo ja idea: kun hänen kertomaansa jää miettimään, kasvaa siitä ajatusten puro myös lukijan päässä. Olenko joskus maininnut, että pidän tällaisesta tyylistä? Kirjoittajasta, joka antaa lukijalle tilaa ajatella itse. Siis, jos kolmessa vuodessa Intia turruttaa kääntämään selkänsä kerjäläisille, niin eikö sillä juuri selity, että paikalliset eivät tunne huonoa omaatuntoa, vaikka maassa on niin paljon köyhyyttä. Itse olen nimittäin aina jonkun verran ihmetellyt, että miten intialaiset voivat elää niin, että eivät halua auttaa köyhempiä? Mutta, kun omasta arjesta pitää pitää huolta, ei jokaista voi auttaa. Niin kuin Rommi kirjoittaa: "rahan syytäminen johti vain uusien, entistä suurempien summien pyytämiseen. Slummissa asuvat tytöt siivoavat edelleen eivätkä käy koulua, teekojun tienoilla kerjännyt mies kerjää siellä edelleen - - Maailma ei muutu, ainakaan hetkessä, eikä kerjääville antamilla rahoilla.

Kirjassa Rommi lähtee vuorille ja huomaa, että siellä maaillman kurjuus on kuitenkin mahdollista jättää taakse ja unohtaa.

Matkailijat menevät Ladakhiin, joka avattiin ensimmäisen kerran turisteille vuonna 1974. Aiemmin eristyksissä ja omavaraisesti elänyt yhteisö myöskin pääsi tekemisiin länsimaalaisuuden kanssa - ja arvattavasti alkoi tuhoutua. Alue on tämän jälkeen saastunut, yhteisön vanhat verkostot ovat hajonneet ja se on kokenut ennen tuntemattoman työttömyyden. Rommi miettii kunnon reppumatkaajan tavoin oman matkailijuutensa vaikutuksia ja oikeutusta.

Olen joskus tehnyt pienen seminaarin matkakirjoista, ja niissä, joissa matkaaja on alueella, johon eivät muut (vielä) matkusta on aina sama sivuraide: näissä kirjoissa mietitään, mikä on turismin oikeutus - ja miten se vaikuttaa paikallisiin. Kirjoissa on pohdittu myös sitä, miten reppumatkaajana eroaa massaturisteista - onneksi Rommi ei lähde tähän mietiskelyyn. Matkaaja on aina matkaaja, eräänlainen tunkeutuja toisten alueelle. Matkustaja tuo rahaa, jota paikalliset haluavat ja matkustaja saa elämyksiä, joita haluaa.

"Haluan, että yksi paikka maailmassa säilyy ikuisesti osotoskeskusten, iPodien, iPadien ja Facebookin ulottumattomissa" - ja vaikka kuinka matkailijana haluaisi, että se vanha säilyisi, niin myös alueen asukkaat haluavat yhtä kovasti facebookinsa ja ipadinsa. Tunnistan niin nämä Rommin ajatukset: Kun kävelee turistina Aasian pikkukaupungin katua, tuntee suoranaista pahaa oloa, kun nuoret tytöt kävelevät tiukoissa farkuissa ja ovat hylänneet kauniit ja värikkäät sarinsa. En halua nähdä koko maailman pukeutuvan samoin, varsinkin kun ne värikkäät asut näyttävät niin paljon paremmalta. Ja kuumassa säässä, varmasti myös tuntuvat paremmalta pukeutua! Mutta toisaalta, en voi kieltääkään aasialaista nuorta naista haluamasta farkkujaan.

Itse matka on sitä, mitä se on vuoristoteillä: mutkaista, liian kapeaa tietä, joka ei ole kunnostettu ja jossa joutuu liian ahtaalle, kun vastaan tulee auto. Moottoripyörästä tippuu vähän väliä osia - onneksi se on sen verran tuttua maassa, että korjaajia on joka kaupungissa. Matkaajia vaivaavat paitsi vatsaongelmat, myös korkeudesta johtuvat seikat, kuten jatkuva nenäverenvuoto. Vaikka matkanteko ei ole mukavaa, ja vastoinkäymisiä tulee koko ajan vastaan, löytää Rommi matkaltaan jotain, minkä on muualla Intiassa kadottanut.

Ja ne vuoristotiet. Luulen, että Kashmirissa ne ovat vielä hurjemmat kuin ne vuoristotiet, joilla olen itse ollut (autossa, ei moottoripyörässä!), mutta silti tunnen ihan samoja tuntemuksia: joskus on parempi laittaa silmät kiinni, rukoilla ja toivoa, että se ei ole viimeinen rukous, jonka lausuu elämänsä aikana. Ja mikä parasta, jos tieltä selviää, tietää, että elämässäkin selviää vaikka mistä.

Yhtäkkiä pyörämme seisoo tienreunalla, ja vasen jalkani roikkuu vuorenrinteen yllä. Oikea olkapääni koskettaa rekan mutaista kylkeä, ja vasemman jalkani alla on 3 000 metrin pudotus tyhjyyteen. Jos rekka liikahtaa edes hiukan, tasapainomme horjuu sen verran, että lennämme saman tien alas vuorenrinnettä.

En uskalla edes hengittää liian syvään.

****

Rommin kirja oli sujuvasanainen, huumorintajuinen (vaikka vaikeuksia tuli vastaan, nehän voi vain ylittää). Kirjassa oli vain 174 sivua - olisin voinut lukea vielä toiset 150-sivua aivan helposti! Aluksi harmittelin myös sitä, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta toisaalta, ehkä se on myös kirjan hyvä puoli: paikat pitää kuvitella, nähdä ja haistaa, kuulla ja maistaa. Ja sitten surffailla monta tuntia yössä etsimässä kuvia netistä. Ainakin Amritsar on niin upea paikka, että haluaisin joskus sen nähdä ihan itse.

Parasta Rommin kirjoissa on se, että niissä annetaan todenmukainen kuva matkasta ja paikoista: itse matkustaminen ei ole helppoa eikä se suju ongelmitta (tiukkapipot - älkää vaivautuko!), mutta se, mitä kokee, on elämyksistä suurimpia (ei kun vaivautukaa sittenkin, että pipo löystyy!).

+ + + + ½ (puolikas pois, koska olisin halunnut lisää!)

@ home

2012-02-03T21:26:00.002+02:00

Olen näemmä siirtynyt viikonloppupostajaaksi. Täytyy myöntää, että viikot vierähtävät nykyisin tosi lujaa eteenpäin. Onneksi on perjantai ja viikonloppu, jolloin ehtii lukea loppuun kaiken sen, mihin viikolla sujahtaa.

Mun piti postata "viikon asu" -postaus, koska sain kesämekot Henkan paketista juuri pari päivää sitten, mutta enhän mie ilikiä, joten tässä tämän kirjabloggaajan rehellinen ilta-asu.

Siis asusta ne tärkeimmät. Kun on pelastautunut lumimyräkästä ja junan (turhasta) odottelusta. Kaikkein parasta (tai ainakin melkein) on kääriytyä lämpöön ja lähteä matkalle. Kirjan maailmaan.

Villasukkani. Poistavat pakkasen, kylmän ja päivän murheet.

Niitä ilman ei voi lukea.

Tänä viikonloppuna tulossa paitsi kuvan Haruki, myös matka Himalajalle (myös kuvassa).

Täältä (klik!) vähän esimakua matkasta, jonka tein pari päivän sisällää.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

2012-01-29T22:18:00.000+02:00

Vajaa vuosi sitten sain tutustua Elif Shafakin Rakkauden aikakirja -teokseen, joka ihastutti, mutta myös vähän vihastutti elämänohjemaisuudellaan. Periaatteessa haluaisin kovasti pitää Shafakin kirjoituksista, koska periaatteessa pidän niistä aiheista, joista Shafak kirjoittaa: siitä, kuinka itä ja länsi kohtaavat, mystiikasta, jota Shafak tarjoaa kirjoissaan, henkilöhahmoista, joita Shafak tarjoilee upeiden miljöiden puitteissa.

Koska Elif Shafakin Kirottu Istanbul (2012, Gummerus - alkuperäinen teos The Bastard of Istanbul 2007) lupasi tarjota kaikkea sitä mitä Rakkauden aikakirjakin, lähdin innolla uuteen matkaan ja toivoin, että elämänohjeet eivät olisi niin suoria kuin edellisessä teoksessa. Sivulla 15 sitten tuli vastaan ensimmäinen elämänohje ja kyllä ajattelin, että ei tämä kirja tästä etene. Kyseessä oli Zelihan, teoksen alkuosan päähenkilön, elämänohje istanbulilaisille naisille.

Onneksi kirjan elämänohjeita ei ollut kovinkaan monta ja ne oikeastaan vain kirjan alussa osoittivat teoksen suuntaa ja tulkintaa. Shafak kirjoittaa Turkin kaksijakoisuudesta ja naisista: teoksen pääosassa on Kazancin perhe, joka koostuu pääosin naisista, koska suvun miesten ympärillä leijuu kirous; he tuppaavat kuolemaan liian aikaisin outoihin asioihin. Niinpä teoksen pääosiin jäävät naiset, jotka elävät yhdessä perheenä. Teoksen kaksinaisuus koostuu siitä, että edellä mainittu Zeliha on uuden sukupolven nainen, joka kulkee korkokengissä ja minihameessa, vanhempi sukupolvi ja perheen jäljellä olevat miehet (veli Mustafa) paheksuu hänen pukeutumistyyliään.

****

Teoksen suhteen kävi sellainen hassu yhteensattuma, että juuri kun olin aloittanut kirjaa, sain kuulla lyhyen mutta pääosittaisen esittelyn Istanbulista. Niinpä minulle oli tuttua kauraa Istanbulin historian pääkohdat. Vaikka kirjassa historian käännekohdat tulevatkin esille, niin esitelmästä oli selvästi hyötyä päästä kirjan miljööseen sisälle.

****

Shafak kertoo paitsi naisten historiaa myös unohdettujen historiaa. Hän sai syytteen turkkilaisuuden loukkaamisesta vuonna 2006, kun teoksen turkinkielinen laitos julkaistiin. Kirjassaan Shafak nostaa esiin Turkissa unohdettujen armenialaisten kohtalon. Syytteistä luovuttiin, mutta tapahtuma kertoo omalta osaltaan Shafakin rohkeudesta nostaa esiin ajankohtaisia ja vaiettuja asioita.

***

Kirjassa liikutaan paitsi Istanbulissa myös Amerikassa, jossa armenialaisten maanpakoon lähteneiden jälkeläiset elävät omaa elämäänsä. Amerikkalainen Rose on mennyt naimisiin armenialaisen miehen kanssa, saa lapsen tämän kanssa ja eroaa hänestä. Kostaakseen hullulle Tchakhmakchhianin perheelle hän menee yksiin turkkilaisen miehen (edellä mainitun Mustafan) kanssa.

Näin perheet yhdistyvät nykyisyydessä. Rosen tytär, Amy (Armanoush) lähtee Turkkiin etsimään menneisyyden vastauksia ja tutustuu Zelihan tyttäreen, samanikäiseen Asyaan, joka ei ole koskaan saanut tietää, kuka hänen isänsä on. Zeliha, minihameeseen nuoruudessaan pukeutunut nainen, tuli raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja on perheensä vastustuksesta huolimatta pitänyt lapsen ja kasvattanut hänet yksin.

Kohdatessaan Amy ja Asya löytävät yllätyksiä ja huomaavat, miten paitsi nykyisyys myös menneisyys kietoutuvat yhteen. Vaikka Asya ei halua tietää mitään menneisyydestään, Amyn tutkimukset ja menneisyyden etsintä vievät hänetkin lopulta niiden vastauksien äärelle, joita hän ei edes halua tietää.

Älä käsitä minua väärin, ymmärrän, kuinka traaginen menneisyys oli sinun perheellesi, ja minä kunnioitan haluasi pitää muistot elossa tulkoon mitä tuli, niin että esi-isiesi kärsimys ei unohdu. Mutta juuri siinä kohdassa meidän tiemme poikkeavat. Sinä kamppailet muistamisen puolesta, kun taas minä olisin mieluummin kuin Petite-Ma (Alzheimeria sairastava isoäiti), vailla minkäänlaista kykyä muistaa mitään.

Pidin kirjasta paljon. Se antoi upean kuvauksen Istanbulista ja vavisutti ennakkoluuloja: tässä teoksessa nuoret turkkilaiset viettävät aikaansa baarissa polttaen ja juoden, naiset kävelevät minihameissa. Teoksessa on kuitenkin paljon myös vanhaa. Aivan erityisen paljon pidin perheen Banu-tädin jinneistä, jotka kertoivat hänelle tarinoita menneisyydestä. Jinnit ovat siis pahoja ja hyviä henkiä, jotka elivät Banun lähellä. Banu on ennustaja, joka kertoo paitsi ihmisten tulevaisuudesta myös kurkistaa menneisyyteen. Jinnit tekivät kirjasta sopivalla tavalla mystisen.

Vaikka nyt kuulenkin, miten Leena Lumi alkaa kirjoittaa vastakommenttia, niin pakko sanoa, että teoksen juonen kannalta kirjassa oli myös asioita, joista en pitänyt. Vaikka tarina eteni mukavasti, niin välillä siinä oli liikaa viihdekirjalle ominaista dialogia, joka alkoi haukotuttaa. Nämä keskusteluosuudet onneksi aika pian kääntyivät johonkin aivan toisenlaiseen kerrontaan: historian kuvaukseen tai edellä mainittuihin mystisiin seikkailuihin. Välillä henkilöiden kuvaus oli kutkuttavan hauskaa (esimerkiksi Roseen tutustuminen), välillä puuduttavaa: miksi on tärkeää, että Amy tuhlaa rahansa kirjoihin? No, nämä olivat pieniä kosmeettisia haittoja, mutta eniten minua haittasi se, miten aivan liian aikaisin teoksessa alettiin vihjailla siitä, miten perheet kietoutuvat toisiinsa. Ja kaikkein pahinta oli se, miten perheet kietoutuivat toisiinsa. Täytyy sanoa, että kirjan alun perusteella uskalsin odottaa jotain muuta ratkaisua.

Mutta, pidin kirjasta. Niiden asioiden perusteella, jotka alussa toin esiin. Arvioni + + + + . Koska kirjassa oli paljon hyvää, se oli sujuvasanainen, mutta alku loppua parempi.

Leenan lisäksi kirjan on ehtinyt lukea myös Tuulia.

Perhe on perhettä, piti siitä tai ei. Me emme ole samanlaisia kuin saksalaiset, jotka potkaisevat lapsensa pihalle neljäntoista vanhana. Meillä on vahvat perhearvot. - - Jos joku on isäsi, hän on isäsi ikuisesti, ja jos joku on veljesi, hän on veljesi loppuun saakka.

(Kirja on arvostelukappale)

Katleena Kortesuo & Jarkko Kurvinen: Blogimarkkinointi

2012-01-29T13:07:00.001+02:00

Katleena Kortesuon & Jarkko Kurvisen: Blogimarkkinointi (2011, Talentum) jatkaa siitä, mihin Kortesuon Tee itsestäsi brändi -teos jäi, tai oikeastaan teoksessa on myös vähän samaakin asiaa.

Lähtökohtana on siis kertoa, miten blogista saa hyvän, kiinnostavan ja menestyvän.

Teoksessa on oikeastaan kaikille jotain:

sellainen, joka aloittelee blogiaan, saa tietoa blogipohjista, oman nimen/ nimimerkin käytöstä ja myös teknisesti eri pohjien käytöstä.

Sellainen, joka on jo aloittanut blogin, saa vinkkejä hyvästä tyylistä. Tässä osiossa käydään läpi sellaisetkin asiat metaforat, intertekstuaalisuus yms. käsitteet, joista varmasti on hyötyä, jos on sattunut nukkumaan äidinkielen tunnit.

Tässä kohdin teos vaikutti perinteistä kirjoittamisen opasta.

Hyvä niin, sillä bloginkirjoittajan olisi hyvä muistaa kirjoittavansa tekstiä, jossa voi käyttää perinteisiä tyylikeinoja.

Sellainen, joka haluaa menestystä blogilleen, saa myös koko joukon vinkkejä aina verkostoitumisesta alkaen.

Koska itse katson hallitsevani esimerkiksi tuon kirjoittamisen osa-alueen ja blogipohjien käytön (hah, yritin muokata ulkoasua, ja siitähän tuli, etten sanoisi komia - jos siis ei itketä nuo väärät leveyssuhteet palkeissa)

niin oma kiinnostukseni teoksen osalta kohdistuu siihen, miten saada blogille enemmän lukijoita ja miten sillä voisi tienata rahaa tai kartuttaa muuta omaisuutta.

Keräsin teoksesta niitä kohtia, joita aloin miettiä sitä lukiessani.

Ideat: mistä kirjoittaa ja sisältö: mistä ja miten kirjoittaa?

Kirjablogeja alkaa olla Suomessakin jo tosi paljon.

Jos Kortesuon oppeja uskoo, niin menestyväksi kirjablogiksi tullaan niin, että blogin sisältö on ainutlaatuista, tieto on uutta ja persoonallista, ja tekstin kirjoittamisessa pitäisi vielä kehittyäkin ajan mittaan.

Kun kirjablogeja miettii näin, niin totta on ainakin se, että aina kun bloggaa uutuuskirjoista, lukijoita eksyy blogiin myös kirjablogien ulkopuolisesta nettimaailmasta.

Mutta, kannattaako lukea uutuuksia, kun monet muutkin blogistit tarttuvat uutuuksiin ja aika moni kirjoittaa samaan aikaan samasta uutuuskirjasta.

Silloin varmaan persoonallisuus kärsii.

Olen ainakin yrittänyt tehdä uutuuskirjojenkin suhteen valintoja ja lukea niitä kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat minua.

Mikä onkaan taas persoonallisuuden ja kiinnostavuuden raja?

Kun oma kiinnostus kohdistuu sellaiseen, joka ei kovin montaa potentiaalista lukijaa kiinnosta, niin lopputuloksena ei ehkä kuitenkaan tule huippusuosittua blogia, vaan periferiassa kulkeva yksinäinen bloggaaja.

Paitsi jos tapahtuu ihme, ja koko maailma innostuu samasta asiasta.

Pitäisi siis osata yhdistää se oma erikoisuus tavalliseen kirjablogin tyyliin.

****

Lueskelin Kortesuon innoittamana blogilistaa ja suosituimpia blogeja. Vaikka aika moni suosituista bogeista on edelleen ns. tyyliblogeja, niin olin innoissani siitä, että myös joitakin uudentyylisiä blogeja oli vaikkapa 100 suosituimman listalla. Sieltä löytyi esim. äitiblogeja, joissa ei-niin-säihkyvässä-sääri-kunnossa olleet äidit pistivät lifestylensä peliin vauva-arjestaan.

Toivo elää, että blogimaailma monipuolistuu.

Jossain vaiheessa blogilistan top5-kastissa voi siis olla vaikka blogi, jossa kirjoitetaan asiaa.

Itseäni kiehtovat matkablogit ja vierailtuani myös Rantapallo.fi-sivustoilla ja lueskeltuani erilaisia blogeja huomasin tosi kivan blogin,

My Exploration,

jossa yhdistyy hienosti uuden maan esittely, vähän tyylikin ja lifestyle, joka on sopivasti erilainen.

Afrikka sinällään ei maanosana kiinnosta minua, mutta koska blogissa on kauniita kuvia, kivanoloinen kirjoittaja, hyvä teksti, niin blogi innosti minut lukemaan ainakin yhden vuodenajan verran tekstejä.

Tässä blogissa vieras ja outous (se erikoisuus) yhdistyi lifestyle-blogin kirjoittamiseen.

Pitäisi ottaa mallia, varmaan.

****

Se, mitä Kortesuon kirjaan kaipasin, oli valaisevat esimerkit ihan tavallisista blogeista.

Mutta, tutkin itse tilannetta sitten kirjan innoittamana.

Kortesuon teoksessa on jokaiselle jotain ja useinhan tällaisella ajatuksella saa aikaan sekasotkun, joka ei palvele ketään. Mutta täytyy sanoa, että Kortesuon teoksesta löytyy myös hyödyllisiä osioita, joista saa ihan konkreettisia vinkkejä, joita voi kokeilla saadakseen bloginsa menestyväksi - tai vaikka ihan vain suhteellisen kivasti eteneväksi. Sellaiseksi, jonka kirjoittaminen on itsestään mielekästä. Tulen lähiaikoina kokeilemaan joitain ideoita, joita kirjasta sain. Katsotaan sitten, miten oikeassa Kortesuo on.

Lopuksi vielä suoraan kirjablogeihin vinkki:

Kirjoita niistä teemoista, jotka koskettavat lukijakuntaasi. Tämä ohje voidaan jakaa kahteen osaan: älä poikkea liikaa aiheesta äläkä uppoa siihen liian syvälle.

Älä poikkea liikaa aiheesta. Jos kirjoitat kirjablogia, on turha postata jatkuvasti luontokuvia tai privaattielämän tilitystä. - -

Älä uppoa liian syvälle. Kirjabloggaajan on hyödytöntä postata kovin usein Kalle Päätalon käyttämien persoonapronominien murrekirjoista - -

Heh, jälkimmäinen on helppo estää omalla kohdallani. En mennyt kovin syvälle edes pro gradussani (joka ei tosin käsitellyt Päätaloa) ja ensimmäinen. Kuka nyt oikeasti jaksaisi laittaa keskinkertaisia luontokuvia mukaan jokaiseen postaukseen. Ihan vain etukäteislupauksena: ne tulevat kyllä ihan kohta katoamaan blogistani, koska kamera lähtee matkalle, minä en. Katsotaan, miten paljon blogini suosio kasvaa tästä muutoksesta.

Kokonaisuudessaan Kortesuon ja Kurvisen (joka vastasi niistä osioista, joissa kerrottiiin blogien teknisestä toteutuksesta) teos oli kiinnostavaa luettavaa. Sanoisin, että kiinnostavampaa kuin Tee itsestästi brändi -teos, koska tässä oli konkreettisia neuvoja blogisteille. Olen myös lukenut aika ajoin joitain muita blogeja käsitteleviä teoksia, ja verrattuna niihin tästä oli jopa jotain hyötyä.

Teoksesta en kuitenkaan ihan kaikkea lukenut, koska jotkut asiat olivat jo tuttuja. Ja sitten taas, täydellisiä menestyvän blogin ohjeita ei varmasti voi antaakaan: joskus tuntuu olevan aika sattumaa, mikä blogi alkaa kiinnostaa lukijoita. Tai toisaalta: voihan olla, että menestyneet tyyliblogistit ovat tehneet töitä menestyksensä eteen esim. verkostoitumalla.

(teos on arvostelukappale)

Teoksessa myös kerrotaan, miten Kortesuo on itse kehitellyt blogiaan ja minkälaisia tavoitteita hänellä on ollut sen suhteen.

Hyvän mielen päivä

2012-01-28T21:45:00.002+02:00

Se on vaan niin hyvän mielen tanssia.
Om shanti om; koreografia kuin leffasta.

Ja onhan tämä ollut muutenkin hyvän mielen päivä.
Se on tuo ihmeellinen taivaallinen ilmiö, aurinko kun muistuttaa, että lämmin ja kesä on vielä tulossa.

Ja niitä kirjojakin on tulossa. Piti vain auringon näyttämät pölyt pyyhkiä hyllyiltä.

Ps. taidan kuulua niihin nutturatyyppeihin...

Gianrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen

2012-01-22T21:38:00.002+02:00

Italialaisen Gianrico Carofiglion Todennäköinen syyllinen (2011, Moreeni - alkuperäinen teos Testimone inconsapevole 2002, suom. Lena Talvio) tarttui taas mukaani siltä kirjaston ekalta pysäkiltäni. Kirjailija on kyllä täysin tuntematon minulle, mutta kirja kiinnosti takakantensa ansiosta.

Teoksessa eletään eteläitalialaisessa pikkukaupungissa, jossa on tapahtunut 9-vuotiaan pojan murha ja laukkukauppias, senegalilainen Abdou Thiam, on epäilty numero ykkönen.

Thiamin naisystävä päätyy pyytämään apua asianajaja

Guido Guerrierilta, joka on myös omasta mielestään

aika hyvä työssään.

Teos on ensimmäinen sarjassa, joka kertoo puolustusasianajaja Guido Guerrierin oikeusistunnoista.

Italiassa teos on ilmestynyt jo vuonna 2002.

Koska teos on sarjan ensimmäinen, siinä kerrotaan paljon päähenkilön yksityiselämästä,

joka on aika kaoottinen, koska hänen vaimonsa jättää Guidon heti kirjan alkusivuilla.

Guido kärsii ja kulkee usvassa, lähes ajaa toimistonsa loppuun,

mutta piristyy hoitamaan työtä ja innostuu Abdoun tapauksesta.

Teoksessa seurataan siis Guidon yksityiselämää ja sen lisäksi Guidon työtä oikeussalissa.

Rikostutkinta samoin kuin yksityiselämä tuo esiin italialaisen maailman:

poliisit ja tuomarit on lahjottu ja aviopuolisoja petetään siellä sun täällä.

Vaikka maailma ei kovin ruusuinen olekaan, niin se on kuitenkin kiinnostavin osa kirjasta.

Loppuosassa seurataan oikeusistuntoa samaan tyyliin kuin niin monessa

tv-sarjassa.

Juonenkulku siis ei pääse yllättämään:

Guido keksii, miten saa todistajat näyttämään epäluotettavilta ja hermostumaan.

Teemana teoksessa on ohimennen maahanmuuttajat:

senegalilainen Abdou hukkuu taustaansa.

Kaikki afrikkalaiset kun ovat niitä samoja.

Tämä taustaan sekoittuminen on myös tavallaan hänen onnensa.

****

Arvio: + + +

Valitettavasti ei ollut kovin kummoinen lukukokemus lopultakaan.

Italialaisuudet kiinnostivat ja ns. vihapuheet,

mutta oikeussalipuheet väsyttivät

ja Guidon loppupuheenvuoron aikana nukahdin.

Riippuen aiheesta voisin kuitenkin kahlata myös seuraavan sarjan teoksen.

Ehkä siinä olisi enemmän myös Italiaa.

Tälläkin teoksella osallistun Eurooppa-haasteeseen,

mutta seuraavaksi taidan lähteä Istanbuliin.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

2012-01-22T10:54:00.004+02:00

Pieni potenssipuoti (2011, Bazar, alkuperäinen teos Potensgivarna 2004, suom. Raija Rintamäki) on viimeisimpiä viime kirjasyksyn kiinnostavista kirjoista, jotka kustantamoiden listoja selatessa päätin lukea.

No, nyt sekin on luettu, ja on aika kääntää kiinnostus kevään uutuuksiin.

Pieni potenssipuoti ei ole saanut kehuvia kommentteja,

merkintöjä lukijoista löysin

Aamulehdestä,

ja Hannalta,

joiden kirjoituksissa Potenssipuoti on nähty korkeintaan pienenä söpöilynä,

Hannan sanoin kirja on

"lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo".

Lienenkö edellisiä lukijoita lähempänä moista määritelmää itsekin, sillä minusta kirja oli riemukasta luettavaa,

ja tästä kirjasta tuli koko ajan lukiessa hyvä ja iloinen olo.

Myös kirjan loputtua jäi sellainen hyvänmielinen olo pitkäksi aikaa leijumaan mieleen.

Olen ajatellut monesti, että hyvän kirjan jälkeen jää mieleen pieni ahdistus ja maailman parantamisen vimma, jota ahdistus lyö eteenpäin.

Potenssipuodin jälkeen jäi kuitenkin aivan toisenlainen mieli:

jonkinlainen luottamus elämään ylipäätään;

keski-iänkin jälkeen voi nauttia elämästä, eikä tarvitse olla ahdistunut maailman ongelmista tai siitä, että ei ehdi niitä ratkaista ennen vanhuuttaan.

Vanhuudessa ongelmat kutistuvat: elämän tekee onnelliseksi se, että taloonsa saa sisävessan.

Tai naapuriin mukavan oloisen miehen.

Kirjan juoni ei ole kovin monimutkainen: 8-kymppiset sisarukset Elida ja Tilda asuvat samassa kodissa kuin missä koko ikänsä ovat asuneet. He ovat jääneet vanhoiksipiioiksi, vaikka menneitä muistellessaan kauhistelevatkin pieniä seikkailujaan. Sisarusten naapuriin muuttaa Alvar, mukava mies, joka kutsuu heidät elämänsä ensimmäisiin rapujuhliin. Kutsu saa aikaan nuukuuteen tottuneiden sisarusten tuhlailupuuskan, kun he ostavat kaupan kalleimmat leningit.

Sisarukset saavat idean perustaa postimyyntifirma, joka myy potenssilääkettä. Ansaitsemillaan rahoilla he aikovat remontoida taloonsa sisävessan. Ihan mukavuuden vuoksi. Kirjassa vierailee myös sisarusten veljen avio-ongelmat, jotka tietenkin liittyvät potenssiin.

Miksi kirja oli sitten hyvä?

No siksi, että siitä jäi äärettömän mukava olo.

Vanhuus ei ole pelottava peikko, vaan vanhuudessa pienetkin tapahtumat näyttäytyvät suurina seikkailuina.

Vanhuus tuntuu vähän samanlaiselta kuin kävely missä tahansa lapsen kanssa:

se kaikki, jota aikuinen ei huomaa, luo jokaisesta päivästä jännittävän seikkailun.

Voin kuvitella samasta aiheesta: vanhuus, potenssiongelmat, aviorikos kirjoitettavan katkerasävyisen ja melankolisen teoksen, jossa liikutaan itsemurhan partaalla. Tildan ja Elidan muistelema kohtaus nuoruuden melkein-neitsyyden-menetyksestä muuttuisi raiskausyrityksen ja kymmenien vuosien traumojen auki terapoinniksi.

Juuri siksi, että tästä kirjasta puuttui kaikki edellä maalailtu, tämä kirja oli niin positiivinen. Vähän samanlainen kuin miksi ruotsalaisuus noin ylipäätään liittyy mielessäni. Voin mielessäni kuvitella, miten Mielensäpahoittaja ja sisarukset kohtaisivat: Mielensäpahoittaja jupisisi, että onpa nyt tämäkin, kun on taas niin luminen talvi ja oli sekin talvi vuonna -65, kun hän käveli kaupngista toiseen, kun teitä ei ollut aurattu kuukauden aikana. Sisarukset istahtaisivat samaan kahvipöytään, lämmittäisivät kaupan alelaarista ostamansa pullat ja katsoisivat ikkunasta ulos ja ihastelisivat, että onpas se vaan jättekivaa, kun ulkona on niin valkoista. Voi oikeastaan vaan istua tässä vähän niin kuin lapsena, kun mihinkään ei ollut kiire ja takkatuli rätisi, ja ihastella, kun taas Mielensäpahoittaja miettisi, että on se apteekki-reissu tehtävä ja sitä varten auto kaivettava lumikasasta.

Ei, ei tässä kirjassa ollut mitään ihmeellistä: vain kaksi vanhaa naisihmistä, Svenssonin sisarukset, pienessä kylässä elämässä elämäänsä. Mutta kirja oli todellinen hyvän mielen kirja. Ja siitä tuli mieleen se mukavuus, mikä on kaikista kohtaamistani ruotsalaisista aina huokunut. En mitenkään nyt halua stereotypiaa alkaa viljellä, mutta minulla on hirveän hyvä kuva ruotsalaisista ja ruotsalaisuudesta.

Se on kuulkaas varmaan pakko alkaa miettiä talvilomareissua svenssoneille.

Arvio kirjalle: + + + ½

Bollywood tuli kotisohvalle

2012-01-15T21:29:00.002+02:00

Katsoin puolikkaasti perjantai-iltana neloselta leffaa, A Mighty Heart - Taipumaton (2007), jossa amerikkalainen reportteri on kidnapattu Pakistanissa, Karachissa. Kaapatun vaimon, Marianen (Angelina Jolie), rinnalla Pakistanin poliisivoimat yrittävät saada Danielia elävänä takaisin. Katsoin leffaa ja hämmästyin: poliisivoimissa olikin Bollywood-näyttelijä Irrfan Khan, jonka olen maininnut lempinäyttelijäkseni (siis bollywoodista) ainakin Namesaken yhteydessä. Samalla huomaan, että näyttelijän nimi on sen verran vaativa, etten ole sitä varmaan kertaakaan elämässäni kirjoittanut oikein.

Khan näyttelee poliisia myös leffassa Slumdog, jonka varmaan kaikki tietävät.

Olen myöskin onnistunut näkemään Khanin isolta kankaalta Billu Barber -leffassa, joka oli muutama vuosi sitten Rakkautta & Anarkiaa -valikoimassa. Tässä Khan näyttelee itsensä SRK:n kanssa parturia. Khan on ollut yksi lempinäyttelijöistäni Bollywoodin suunnalla. Suurimmaksi osaksi sen takia, että Khan on ainoita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä muutakin kuin tanssitaitoaan tai salilla treenaamiaan käsivarsiaan. Luulen, että samat syyt ovat tuoneet Khanin meikäläisin leffoihin.

Joskus tuntuu turhalta - ja no, vähän oudolta, olla kiinnostunut leffoista, joita ei koskaan pääse katsomaan leffateatteriin, mutta taas joskus tuntuu, että Bollywood on yllättävänkin lähellä, perjantai-illan leffassa. Ja siis se leffa - oli ihan katsottava myöskin.

Novellit vs. tiiliskiviromaanit 2 - 0

2012-01-15T17:20:00.001+02:00

Joulun alla varasin itselleni paksuja lukunautintoja, tiiliskiviromaaneja ja aloitinkin niitä lukea, mutta kun niitä kolmekiloisia kirjoja on niin vaikea ottaa mukaan työmatkalle tai niiden kanssa on epämiellyttävää maata sohvannurkassa, niin pari kirjaa on ajanut ohi ja tunnen vähän huonoa omatuntoa, kun mun tiiliskivien sankarit ovat oman onnensa nojassa, kuka Hakaniemen ja kauppahallin maisemissa, kuka jossain Mumbain slummeissa eksyneenä ja melkein rikollistouhuihin ajautuneena... Kyllä, mä tulen ihan pian pelastamaan teidät...

... mutta ennen sitä, pitää kirjoittaa näistä pyrkyreistä, jotka tulivat tiiliskivien ja mun väliin.

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita (2011, Otava) tuli vastaan kirjastossa ja kiinnosti tällaista keski-ikäistyvää lukija tarinoillaan: mitä sitten, kun parisuhde esimerkiksi on laimentunut ja toinen on vähän niin kuin itsestäänselvyys; mitä tapahtuu kun se toinen ei huomaakaan samaa pihakuusta kuin mitä itse ihailee joka päivä. Miten lapsen tuleminen taloon vaikuttaa ihmissuhteeseen, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?

En tiedä, onko novelleilla hirveästi sanottavaa nuoremmalle tai sukupuolelta toiselle lukijalle. Minuun nämä kuitenkin iskivät ja onnistuin löytämään itseni eräästä novellista. En kyllä uskalla kertoa, mistä nimenomaisesta novellista tämän löydön tein.

Malkamäen novellit olivat juuri oikean mittaisia ja niitä oli kirjassa juuri oikea määrä. Novelleja lukiessani minun on joskus vaikea keskittyä alkuun ja sitten olenkin hukassa. Tällä kertaa keskittymisvaikeuksia ei ollut ja novellien rakenne oli palkitseva: novellit avautuivat lopussa, niin kuin hyvän novellin kuuluukin.

Pidin siis kovasti Viisas vaimo -kokoelmasta, joka pitää sisällään kymmenen novellia ja sivuja 190. Erikoismaininta siitä, että kirja on sen verran pienikokoinen, että sujahti helposti isohkon talvitakin isohkoon taskuun ja oli helppo kantaa mukana paikkaan kuin paikkaan.

Arvio: + + + +

Ainoon asennoiduin toisin, nautin verkkaisesta elämästä vauvan kanssa, imetin pitkään enkä murehtinut reviirini supistumista tai identiteettini kaventumista, vielä vähemmän sitä, olinko kuosissani aamusta iltaan tai sotkivatko lelut sisustuksen.
Siinä rennosti lasketellessani kävi vain niin, että unohdin kokonaan lasten isän. Kun antauduin tällä kertaa täydemmin lapselle, etäännyinkin miehestä. Miksi oli niin vaikeaa pitää kuvio tasapainossa?

****

Lainasin innostuksissani myös Malkamäen vanhempia teoksia, mutta Jokin yhteinen maailma -romaani jää nyt suosiolla puoliväliin. Novelleiden taitava rakenne ei ole siirtynyt tähän romaaniin, vaan se junnaa ainakin minulle liian hitaasti paikoillaan. Novellikokoelma Toinen kattaus jää ainakin vähäksi aikaa odottamaan, koska Malkamäki näiden kahden teoksen teoksen perusteella tuntuu niin paljon paremmalta novellien kirjoittajalta.

****

Toinen lukemani novellikokoelma on Anna Tommolan Seitsemäs käsiala (2011, WSOY), joka on kirjoittajan esikoiskokoelma. Teos on jaettu kolmeen osaan ja siinä on 12 novellia ja 170 sivua. Osille on annettu nimet ja ne ovat siinä mielessä enteelliset, että kun viimeinen osa on nimetty "ei ole mitään todellista", novellit astuvat sen verran todellisuuden ja ymmärrettävyyden yli, että oma innostukseni sammui pian kolmannen osan alun jälkeen.

Kun Malkamäen novellit kertoivat keski-ikäisen naisen elämästä, Tommolan novelleissa taas on päähenkilöinä nuorempia naisia. Sellaisia, jotka tekevät nuoruuden väärinarviointeja, ja sellaisia, jotka pelkäävät tekevänsä jotain väärin. Tommolan novelleissa monet hahmot ovat hieman neuroottisen oloisia, eivätkä ehkä sen takia niin iske minuun. Lisäksi novellit ovat makuuni hieman liian tunnelmaa maalailevia, eikä niissä ole sellaisia mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joihin Malkamäen novelleissa ihastuin.

Miehen käsi on naisen niskahiuksissa, tai naisen käsi miehen niskahiuksissa, joko tai. Sillä ei ole väliä, koska ei oikeastaan ole väliä silläkään, kumpi on nainen ja kumpi mies. Onhan näitä nähty. Toinen nyt kuitenkin olkoon selvyyden vuoksi mies, Martti, ja toinen olkoon nainen, Sirpa, vaikka on sinänsä aivan mahdollista, että he ovat molemmat miehiä tai molemmat naisia, tai että Martti on nainen ja Sirpa mies.

Itse pidän enemmän sellaisista tarinoista kirjoissa, joissa voin kuvitella selkeästi henkilöt ja tapahtumat; osa Tommolan novelleista työnsi minua sivuun ja kiinnitin huomiotani sellaisiin ehkä vähän epäolennaisiin asioihin kuin että tässäkin kirjassa liikutaan Sturenkaden ja tällä kertaa Mäkelänkadun risteyksessä ja että toisessa novellissa taas liikutaan siinä kaupunginosassa, jossa itse asun tällä hetkellä. Voimakkaimpana asiana nyt koko kirjasta jäikin mieleeni mietityttämään, että onko ostarillamme oikeasti ollut aiemmin Siwa, kun ainakin seitsemän viimeistä vuotta siellä on ollut S-market.

Pidin teoksen selkeimmistä novelleista, esimerkiksi ensimmäisestä "Iso mies ja keijukainen", jossa Mimosa rakastuu aina isoimpiin miehiin ja josta selviää oikeastaan koko novellikokoelman punainen lanka: suhteet, joissa toinen ei koskaan tule ymmärtämään toista täydellisesti, syystä tai toisesta.

Oi, hänessä asuu arvaamaton peto, Mimosa ajatteli pelonsekaisella riemulla ja luuli viimeistään sillä hetkellä lopultakin alkavansa rakastaa Joonaa todella. Minä en ole mikään peto, ajatteli Joona ja polki ja polki ja viimeistään siinä polkiessaan lakkasi lopullisesti pelkäämästä ja rakastamasta Mimosaa.

Niin he pyöräilivät kotiin hiljaisuuden vallitessa ja elivät vuosia sillä tavoin, toisistaan irti päästämättä.

Pidin Tommolan tavasta luoda miljöökuvauksia, sekä tuoda eläväksi nuoren naisen maailmaa. Viimeisen osan novellit tosin menivät hieman yli, enkä saanut niistä niin hyvin kiinni. Tommolan ja Malkamäen naisten ero on siinä, että Tommolan naiset eivät tiedä vielä sitä, mitä Malkamäen naiset tietävät:

Marcel tuijotti kiiltävin silmin Tarua, joka vasta vuosia myöhemmin harjaantuisi täysin tunnistamaan, milloin miesten silmät kiilsivät kiihtymyksestä ja milloin pelkästä humalasta.

Arvioni Tommolan teokseen: + + + ½

Ja itselle papukaijan merkki novellien lukemisesta. Nykyelämässä tuntuu olevan juuri sen verran hetkiä, jolloin voi täysin keskittyä lukemaansa, että saa yhden novellin luetuksi. Siksi novellit ovat olleet alkuvuoden pelastus. Ei ole kokonaan lukeminen jäänyt. Novelleja olen lukenut kotona juuri sillä välillä, kun jommallakummalla lapsista on maailman tärkeintä asiaa, tai kun esikoinen pelaa jalista kuplahallissa, tai kun bussi menee lyhyen työmatkani.

****

Toivottavasti aika ja keskittyminen antaa myöten, sillä aion kyllä syventyä noihin jouluna aloitettuihin tiiliskiviinkin. Katsotaan, miten matsissa käy. Se on taas kerran lähdettävä norsun matkaan...

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

2012-01-14T19:25:00.000+02:00

Jenni Linturin Isänmaan tähden (2011, Teos) on kiinnostanut pienesti Finlandia-ehdokkuutensa myöten. Luulen, että jos kirja ei olisi saanut tällaista nostetta, en olisi siihen koskaan tarttunut.

Suomalaismiehet Saksan SS-joukoissa ja vanha mies muistelemassa sota-aikoja ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, joka kiinnostaisi minua. Tai saisi edes lukuhetkellä minut sen kummemmin kiinnostumaan.

Vähän siis säälitti lähtökohtaisesti Linturin teos, koska tulisin sen melko varmasti huokausten kanssa lukemaan ja totaalisesti kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan, täysin lyttäämään.

Siksi kyllä hämmästyin suuresti, kun luin kirjaa ja se piti minut otteessaan ihan alusta asti. Teos on Linturin esikoinen ja kyllä olikin huipputeos ensimmäiseksi kirjaksi. Kielellisesti kelvokas ja tarinaltaan sellainen, että piti kaikin puolin otteessaan.

Teoksessa kerrotaan, kuinka suomalaismiehet värväytyvät SS-miehiksi, miesten mukana teoksen päähenkilö, Antti Vallas, kohtaa toisen maailmansodan Euroopan metsissä ja kylissä. Toinen kerronnan ajankohta on nykyaika, jossa Antti on 79-vuotias. Hän putoaa katolta ja alkaa elää sotavuosia uudelleen. Näin ollen muistelmat ja nykyhetken elämä kohtaavat toisensa.

Mitäs tästä kirjasta voisi sanoa? Välillä sitä lukiessa tuli olo, että eihän tässä niin kovin erilaista ole kuin muissakaan sotakirjoissa: miehet lähtevät uhoamalla sotaan, huomaavat, että sodassa on pelottavaa ja kauheaa, ja sodan jälkeen lähipiirikin huomaa, miten kovasti sota vaikuttaa miehiin.

Mutta Linturin taidonnäyte on se, että hän saa kirjaansa juonenkäänteitä, jotka pitävät otteessaan teoksen loppusivuille asti. Välillä tosin tuli mieleeni, että kirjailijan taidokkuudella näitä juonenkäänteitä olisi saanut hieman lisääkin mukaan. Teos oli yllättävänkin nopealukuinen ja siinä olisi hyvinkin voinut olla jotain lisääkin.

Linturi sitoo menneen ja nykyisen taitavasti yhteen; siirtymistä tuli mieleen hieman Kalotayn Bolshoin perhonen -teoksen siirtymät, jotka olivat lähes huomaamattomia ja joita ihailin Kalotayn teoksessa - niitä ihailin myös Linturin teoksessa. Tosin Isänmaan tähden -teoksessa 40-luvulla tapahtuvat kohdat on erotettu muusta tekstistä merkkaamalla päivämäärä tekstin alkuun.

Linturin teos oli kotimaisesta sotakirjallisuudesta erottuva myös siten, että Linturilla oli pehmeäntuntuista pohdintaa, mikä puuttuu äijämäisestä sotakirjallisuudesta (siten kun sitä tunnen).

Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina. Leila oli sanonut, että Antti oli menettänyt sanansa. Se tarkoitti sitä, että kaikki kysymykset oli jo kysytty. Antista tulisi yhtä yksinäinen kuin Kaarlosta. Antti oli aina tarvinnut ympärilleen väkeä. Omat ajatukset oli helppo hukata muiden melskeeseen. Yksinäiset ihmiset, kuten Kaarlo, ymmärsivät elämänsä liian selvästi. He olivat jatkuvasti suurten ajatusten vaarassa.

Jään kuitenkin innolla odottamaan, mitä Linturi jatkossa kirjoittaa. Varmaan hänen kirjailijan taidoillaan tarinat vielä kasvavat ja kiinnostuvat.

*****

Arvioni + + + +.

Yksi plussa vielä jää odottamaan Linturin seuraavaa teosta. Uskon hänen tosiaan yltävän vielä hieman hioutuneempaan tarinaan.

Bodausta ja korsetteja

2012-01-08T23:16:00.002+02:00

Luin yhtä aikaa kaksi Helsinki-kirjat -kustantamon julkaisemaa kirjaa, jotka ovat vähintäänkin omaperäisiä kirjoja.

Katja Oskamp: Hellersdorfin helmi saa tähtiä +

2011, Helsinki-kirjat,

suomentanut Riitta Virkkunen

alkuperäinen teos: Hellerdorfers Perle (2010)

Oskampin teos on kertomus perheenäidistä, jolla on mukava mies, teatterikriitikko Micha ja tytär Paula. Katinka, päähenkilö ostaa itselleen tiukan korsetin, joka päällä lähtee huonoon kaupunginosaan kapakkaan iskemään Miehen. Miehen kanssa hän viettää omituisia sidontaleikkejä, joista piristyneenä jaksaa elää tyttärensä kanssa ja olla parempi äiti kuin tylsän keskiluokkaisen elämän rasittamana.

En voi sanoa, että olisin hirveän pajon innostunut tästä kirjasta. Luin loppuun vain, koska siinä oli sivuja vain 191. Kirjasta voi saada enemmänkin irti, sen voi lukea feministisenä kannanottona äitihuorakompositiota kohtaan ja naisen kriisinä (esim. täällä). Hih, mä olen hieman irtaantunut akateemisesta maailmasta ja musta kirjassa pyrittiin shokeraamaan: toisen miehen luona ei voi harrastaa normaalia seksiä, vaan nainen sidotaan patteriin kiinni ja jätetään siihen roikkumaan.

Katie Arnoldi: Kehonpalvoja saa tähtiä + + (ja puoli)

2011, Helsinki-kirjat
suomentanut Hilla Hautajoki
alkuperäinen teos: Chemical Pink

Aurora on yksinhuoltajaäiti, joka harrastaa kuntosalia. Hänet bongaa salilta treenari Charles, joka haluaa tehdä Aurorasta tähden.

Charles tekee Auroralle treeni- ja ruokaohjelman, mutta pitää tätä myös seksipartnerinaan.

Auroralla on tytär, Amy, jolle hän ajattelee tekevänsä iloisen palveluksen, koska sopimukseen Charlesin kanssa kuuluu myös mm. Porsche, asunto ja paljon rahaa.

Kirjan kirjoittaja Arnoldi on myös itse kehonrakentaja, mutta hän ei ole itse ollut sellaisella kilpatasolla kuin teoksen päähenkilöt.

Auroralle alkaa vähitellen selvitä, kuinka paljon kisakuntoon ja voittajaksi selviäminen vaatii työtä ja uhrauksia. Ja miten paljon oma vartalo voikaan muuttua ravinnon (kananmunia ja lihaa), treenin (useita tunteja päivässä) ja lääkkeiden (useita pistoksia päivässä) avulla.

Kehonpalvoja-teos kiinnosti, koska olen elänyt asiaa harrastavan lähellä. En ihan samanlaista kisailua harrastavan, mutta sanotaanko, että kananmunia olen keitellyt enemmän kuin moni muu. Mitäs kirjasta voisi sanoa? Se ei oikeastaan pääse shokeeraamaan, koska tiedän, että kehonrakennus vaatii työtä ja aikaa. Selvää on, että aikaa ei jää muulle, varsinkaan jos haluaa huipulle.

Mutta onko kyse aina narsismista, jos haluaa päästä huipulle? Jälkisanoissa kirjailija luonnehtii kirjaa näin: "Kehonpalvoja on tarina pakkomielteestä pienessä alakulttuurissa, mutta laajemmassa mielessä se kertoo nykypäivän narsismista." Luin kirjaa varmaan hieman väärin, koska minusta oli kiinnostavaa se, miten paljon treenarit tiesivätkään ihmiskehosta. Taisin jäädä jotenkin kiinni kirjan kuvailuun lihasten kasvusta.

Lukukokemuksena tämä oli nopealukuinen ja sujuvaa tekstiä. Mutta jos kehonrakennus ei kiinnosta yhtään, niin sanoisin, että tuskinpa tämä kirjakaan.

Edellisen kirjan tavoin tässäkin oli minun mukavuusalueelleni liiaksi omituisia seksikohtauksia, joiden outous ja yököttävyys oli minusta aivan turha tehokeino, eikä lisännyt kiinnostavuutta tällaisen kiltihkön nörtin mielessä.

Kehonpalvojan oli ehtinyt lukea myös anni.M.

******

Nyt tulikin sellainen annos outouksia yhteen soittoon, että aion lukea jotain enemmän perinteistä ja kilttiä.

Niin monta uutta ystävää

2012-01-08T15:27:00.000+02:00

Viime vuonna sain monta uutta ystävää,
ympäri maailman.
Tutustuin heidän maailmaansa,
ja ajatuksiinsa.
Vietin monta innostavaa hetkeä,
tuntia ja päiviä.
Viikkoja.
No niin, siis koko vuoden.

Huomasin tosin, että olen sukupuolen mukaan hieman kallellaan:
käännöskirjallisuudessa naiset voittivat 34 - 22
ja kotimaisessa kirjallisuudessa naiset veivät voiton vielä reilummin 39 - 12.

Hups! Siis mullahan ei ole mitään miehiä vastaan. Eihän? Miksiköhän valitsen melkein aina naiskirjailijan...

Olisko jotain vaikutusta sillä, että olen saanut kuulla ja nähdä ja elää miesten luomassa maailmassa.
Siitä on vaikea kertoa enää uutta tarinaa, kun niin monta kertaa olen samat asiat kuullut.

Vai auttaiskohan mieskirjallisuuden lukeminen ymmärtämään marsilaisia... Ehkä yritän huomioida miehetkin tänä vuonna. Taitaa olla vähän vinoutunut tämä kirjamaailmani.

Kirjoja kirjoittajalle

2012-01-06T17:41:00.000+02:00

Pakko myöntää, en pystynyt elämään ilman kirjastoa ja nyt loman lopulla kävin pitkästä aikaa kirjastossa oikein pitkällä ajalla. Kaunokirjallisuuden lisäksi osui katseeni myös kirjoittajan opas -hyllylle, ja valitsin sieltä pari kirjaa, joissa toivoin annettavan vinkkejä kirjoittajalle.

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin

(2004, Art house)

oli pettymys, enkä jaksanut lukea intensiivisesti alkua pidemmälle.

Siksi en osaa tästä kirjasta sanoa muuta kuin, että tässä kerrotaan, kuinka ja missä Tuuri on kerännyt aineistoa Pohjanmaalta teoksiinsa Talvisota, Pohjanmaa yms.

Natalie Goldberg: Avoin mieli - Kuinka elää kirjoittajan elämää

(2004, Kansanvalistusseura,

alkuteos Wild Mind. Living the Writer's Life 1990 A Bantam Book)

sen sijaan oli kiinnostava luettavaksi, vaikka se taitaa olla jo hieman vanha teos (alkuteos vuodelta 1990). Itse en ole aiemmin Goldbergistä kuullut (no, siis en ole muutenkaan lukenut kovin montaa kirjoittajan opasta), selatessa huomasin, että Goldbergin opit ovat kuitenkin käytössä, esim. ensi kesänä järjestetään Oriveden opistossa Natalie Goldberg -kurssi (klik), jonka vetää Goldbergin toisen teoksen Luihin ja ytimiin suomentaja Niina Hakalahti.

Goldbergin kirjoista oli Kiiltomadon sivulla kiinnostava ja tyhjentävä kirjoitus (klik). Goldbergin teoksessa on samaan tapaan kuin viime vuonna lukemassani Sata sivua -teoksessa lukujen lopuissa kivoja kirjoitusharjoituksia. Lisäksi Goldbergin teksti on kirjoittajaa tsemppaava: älä lannistu; älä viivyttele vaan aloita kirjoittaminen nyt; ajattele, että kirjoittaminen työnä on mielekästä; ystävysty muiden kirjoittajien kanssa, joiden kanssa voit keskustella. Teoksessa on myös mainioita ajatuksia hyvästä kirjasta:

tarinassa on oltava ainakin yksi kysymys, joka panee lukijan kääntämään sivua ja odottamaan vastausta.

Goldbergin pääajatuksena on treenikirjoittaminen, joka on kirjoittamista ilman suurempaa pohdiskelua: Kirjoittamista niin, että pilkkuvirheet eivät vie ajatuksia, vaan kynä lennättää ajatuksia. Myöhemmin teksti kannattaa lukea ääneen ja siitä voi korjata kieliopin sekä ajatuksen.

Pieniä ristiriitaisuuksiakin löytyi kirjasta: Ensin Goldberg kirjoittaa tutustaan, jolla oli kiireinen arki, mutta joka kirjoitti kuitenkin aina kun se vain lyhyestikin oli mahdollista. Goldberg oli itse ansiotyössä ja niin väsynyt ja stressaantunut, että aikaa kirjoittamiseen ei ollut. Edes sitä 15-minuuttista, jonka hänen tuttunsa sai pihistettyä arjesta.

Goldbergin teoksen ohjeet ovat myös erilaisia kuin monen muun oppaan, joita olen sivusilmällä lukenut. Kun yleensä kirjoitusta halutaan aikatauluttaa: tämän ja tämän verran sanoja päivässä, Goldberg relaa ja antaa kirjoittajalle armoa:

Varaa päivä täydelliselle laiskuudelle. Älä pukeudu, ellet tahdo. Älä vaivauda pesemään hampaita, siitä on muutenkin niin paljon vaivaa. Anna asioiden olla.

Päivän lopuksi lähesty muistikirjaa kuin ohimennen ja kirjoita, mutta vain jos tuntuu siltä. Ei haittaa, vaikket kirjoittaisikaan. Laiskana vietetty päivä hedelmöittää kirjoittamista pitkään.

Muita ohjeita en anna. Laiskottele, siinä on kylliksi.

Tämä kuulostaa sellaiselta, että minäkin taidan pystyä kirjoittamaan romaanin!

****

Goldbergin harjoituksista kokoan vielä loopuksi muutaman:

1. Kirjoita 10 minuuttia siitä, mitä kaipaat kuollessasi. Mitkä ovat ne asiat, jotka kuolevat kanssasi? "Kaipaan aamukastetta nurmikolla."

Olen itse laittanut muistin tällaisen jutun asioista, joita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Minusta aika lähellä kirjoitusharjoitusta.

Kiinnostavaa: mikä on ihmiselle tärkeintä elämässä?

2. Kerro, milloin tunsit olevasi yhtä jumalan, jumalattaren tai minkä tahansa voiman kanssa. Kerro yksityiskohdat.

Kiinnostavaa: Milloin ihmisen elämässä tapahtuu voimakkaita asioita?

3. Tee luettelo omista nautinnoistasi - ei niistä, joista pidät äitisi, tyttöystävän tai tätisi takia. - - Poimi luettelostasi yksi nautinto ja kirjoita siitä 10 minuuttia.

Kiinnostavaa: Ihmisen vahvat elämykset - liittyy vahvasti kohtaan 1 -> mikä on tärkeintä elämässä?

4. Kirjoita kaupungeista, joiden läpi olet matkustanut, ja kirjoita paikoista, joihin olet pysähtynyt muutamaksi päiväksi.

Kirjoita automatkoista. Kirjoita junista. Kirjoita hotelleista, joissa olet yöpynyt. Anna mennä. Kirjaa 20 matkustusaihetta.

Kiinnostavaa: miljöökuvaukset, maku-, näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaisti. Uudet elämykset: mikä on tuttua itselle ja mikä erilaista.

*****

Itse kaivan aina vuoden alussa kirjoitusoppaat esiin ja päätän, että nyt inspiroidun ja aloitan. Katsotaan, miten pitkälle tänä vuonna inspiroidun... Goldbergin harjoitukset ovat varsin kiinnostavia. Niin kuin myös aiemmin lukemani 100 sivua -teoksen. Katsotaan, mitä harjoituksissa syntyy...

Finlandia-ehdokkaat 2011

2012-01-02T10:01:00.001+02:00

Sallan kirjablogissa valitaan tänään blogistanian Finlandia-palkittu, ja tässä omat ehdokkaani:

Finlandia-listallani olisi kaksi esikoiskirjailijaa:

1. Laura Gustafssonin Huorakirja (Into), koska se oli kiinnostava kirja.

Kirja on yhteiskunnallinen ja siinä raivotaan naisten alistamista vastaan ja rakennetaan ihanneyhteiskuntaa (siis tämähän on satu). Ja kuvataan sitä kaikkea, miksi ihanneyhteiskunta on utopia nykymaailmassa. Vaikka kirjassa on mukana iso annos raivoa, niin se ei kuitenkaan ole sellainen vihainen kirja, jossa telaketjufeministi jyräisi ja jyrähtäisi. Tai no, tavallaan onkin, mutta asia kerrotaan pissis-tyyliin hihittelevien naisten elämästä käsin

2. Iida Rauma: Katoamisten kirja olisi listani esikoisyllättäjä: Rauman teksti on upeaa, aihe tärkeä ja vaikka esikoiskirjailijan koukahtaminen yläasteaikaisiin tapahtumiin oli pieni sivuraide, niin annetaan se esikoiskirjalle anteeksi. Vuoden vahvinta kotimaista tekstiä.

Aiemmin kirjoitin tästä näin:

upeasti kirjoitettu ja rakennettu kirja,

jonka teksti on taiturimaista.

Tarinan merkitys sulkeutuu lopussa

- ja kyllä tähän yksi koulumaailmakin mahtuu mukaan (vaikka vähän teki mieli siitä nitistä).

Lumiomena,

Susa,

Morre,

Laura.

3. Katja Kaukosen Odelma jäi mieleeni pyörimään fiiliksinä:

Tämä on se kirja,

johon palaan vielä takaisin.

Mutta, hieno, haikea ja kaunis kirja.

Joana,

Lisäksi listaani mahtuvat myös nämä kaksi,

ja listalta tipahti Kyrön Kerjäläinen ja jänis Pahvin takia.

4. Pirjo Hassinen: Rouva (Otava)

Samalla kun kirjassa tuotiin esiin sukupuolten eroja ja samanlaisuuksia, siinä myös puhuttiin huumorin keinoin vanhenemisesta ja vanhuuden iloista (ei aina vain suruista!) - tässä kirjassa viimeinen huumorin pilke tuli viimeisessä virkkeessä

ja 5. Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava)

Nousiaisen teoksessa menneisyys tulee nykypäivään. Samoin se Suomi, joka on unohdettu (tai haluttu unohtaa) Helsingin taakse, kohtaa helsingin herrat, tahtomattaankin. Tasa-arvoisuuteen pyrkinyt ja tasa-arvoisena pidetty Suomi onkin täynnä rajoja ja raja-aitoja, joita ei niin vain ylitetä

Hannalla,

Noralla,

Minnalla

Joulukuun luetut

2012-01-01T22:50:00.000+02:00

Joulukuu on mennyt työ- ja jouluhulinoissa, lukemista ennätin harrastaa lähinnä lyhyellä saikulla, mutta lukemisesta veti tehot pois kuume, joka pysyi kolme päivää samoissa lukemissa.

Aloinkin katsella kiinnostavia dokumentteja arenaasta ja muutenkin nyt loppuvuodesta tuntuu, että tv ja leffat ovat vieneet ajan kirjojen lukemisesta. Jotenkin on vähän väliä niin tööt-olo, että ei jaksa muuta kuin katsoa vanhoja friendejä telkasta - kuinka monta kertaa ne muuten on edes mahdollista esittää uudelleen?!!

Lisäksi aika ja blogitila on mennyt pyöritellessä menneitä ja tulevia haasteita ja menneitä ja tulevia kirjoja. Siis lukulistaa olen päivitellyt ja päivittänyt sekä elämässä että postauksissa.

Siksi onkin lähinnä yllättävää katsoa, että mitä oikein luin joulukuussa.

Luin kahdeksan tämän vuoden kirjauutuutta.

Ja huomasin, että uutuus ei välttämättä tee kirjasta vanhempia kirjoja parempaa.

Tuomas Kyrö oli varmaan parasta tässä kuussa, mitä luin.

Teos olisi ollut 10+ ilman Pahvia lopussa.

Nyt se oli 9 ja plussa.

Muut tämän vuoden uutuudet menivät siinä sivussa.

Liza Marklund: Panttivanki (2011, Otava)

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (2011, Avain)

Ingo Shulze: Adam ja Evelyn (2011, Otava)

Anne Leinonen & Miina Supinen: Rautasydän (2011, Helsinki-kirjat)

Lukas Moodysson: Isän aika (2011, Like)

Jari Tervo: Layla (2011, WSOY)

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (2011, Siltala)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (2011, Otava)

Vanhemmista kirjoista ehdin lukea vain kolme, joista Leen Pianotunnit oli hieno kirja.

Tykkäsin.

Janice Y.K. Lee: Pianotunnit (2009, Tammi)

Taina Latvala: Paljastuskirja (2009, WSOY)

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (2011, Gummerus, alkuperäinen 1975)

Yhteensä siis 11 kirjaa,

mikä on taas aika vähän.

Joulukuussa mulla oli monta kirjaa, jotka eivät edenneet eteenpäin ja monet niistäkin, joita luin saivat aikaan ok-elämyksiä täydellisen ihastumisen sijaan.

Luulen, että kiire, stressi ja vuoden lopun väsymys myös pääsi vaikuttamaan siihen, että

mikään ei tuntunut miltään.

Ensi vuoteen mulla on tulossa kaksi jouluna aloitettua kirjaa,

toisessa on 1040 sivua, joten siihen saattaa mennä jokunen aika, että uusia kirjapostauksia tulee.

Tämän vuoden kirja-arvioihin aion laittaa arviotähdet ja laittaa kirjan tiedot selkeästi esille,

ja keksiä jonkun päihdyttävän hyvän luokittelujärjestelmän.

Aion myös postata vanhemmista kirjoista enemmän ja

uudemmista vähemmän,

koska projektinani on lukea kirjahyllyni läpi.

Se, mitä kirjahyllyssä on,

päivittyy tuohon ylhäälle palkkiin operaatio omat kirjat.

Lisäksi ajattelin lukea kirjoja jossain teemassaan.

Ainakin osan.

Juuri pähkin, että mikä olisi ensimmäinen teema,

ja sen pähkiminen on hieman vaikeaa,

kun kirjani ovat ihan erilaisia keskenään.

Mutta ehkä keksin jotain.

Nämä siis kolme uuden vuoden lupaustani!

Kuvat tämän päivän ulkoilusta.

Minähän olen ollut kovasti sitä mieltä, että ei ole kyllä lähellä näkynyt mitään tapaninpäivän myrskyn jälkiä.

Lähimetsä oli kuin sodan jäljiltä ja sieltä oli usea valotolppakin kaatunut.

Hauskaa oli, että huomasin kuvia Hesarin kuvapostauksesta ja katsoin, että maisemat ovat kovin tuttuja.

Täytyi lähteä siis hieman ympäristöä tarkastelemaan ;D

Ja mitä sieltä löytyikään =O

Kirjavuoden 2011 parhaat

2011-12-31T18:06:00.000+02:00

Vuosi vetelee ihan viimeisiään ja niinhän sitä on aika vetäistä blogissakin vuoden viimeinen postaus,

joka päättyy nyt vuoden parhaisiin asioihin.

Parasta Suomessa:

Helsinki.

Olen asunut idässä ja lännessä

ja täällä on ihan parasta olla.

Parhaat vuonna 2011 lukemani kirjat:

10. Iweala, Uzodinma: Ei kenenkään lapset

- aivan kammottava kirja lapsisotilaista,

mutta sai mut ymmärtämään ja eläytymään tappajan tilalle.

Ei, en aio eläytyä tämän enempää tappajaksi, mutta kiinnostavaa asettua sellaiseen paikkaan, johon ei muuten asettuisi.

9. Kalotay, Daphne: Bolshoin perhonen

Elämyksestä toiseen. Mikään ei ole niin parhautta kuin päästä avaamaan nuoren balettikoululaisen kanssa Bolshoin suuria ovia. Elämystä koko kirja.

8. Saramago, José: Elefantin matka

Elämäni ensimmäinen Saramago. Rakastuin. Myös ilostuin pilkuttomuudesta ja pisteettömyydestä, kun vapauduin pilkunviilaajan työstäni.

7. Shamsie, Kamila: Kartanpiirtäjä

Ihastuttavaa lukea kirjan sivuilla kaupungista ja sen kaduista.

Lähinnä muistojen kautta - ja ajasta, josta kirja ei oikeastaan kerro.

Shamsie on ihan paras kirjailija.

6. Gustafsson, Laura: Huorasatu

Ihan vaikka vain sen takia, että en jaksa lukea enää yhdestäkään kotimaisesta kolmesta sukupolvesta, enkä pimeästä pirtistä ja saan ihottumaa realismista.

5. Rauma, Iida: Katoamisten kirja

No, niiden kadotettujen takia.

Kouluvuosimuistot olen antanut jo anteeksi,

muutoin ihan parasta suomen kieltä.

4. Pancol, Katharine: Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja osui vaan oikeaan aikaan luettavakseni ja oli niin mahtavan paksu ja pitkä tarina, että pelasti pienen hetken elämästä.

3. Al-Aswani, Alaa: Chicagolaisittain

Auttoi näkemään asioita toisesta näkökulmasta. Vuoden harmitus siitä, että kirja ei ole päässyt suosituksi.

2. Desai, Kiran: Hulabaloo hedelmätarhassa

Joskus vain on niin iloinen, ettei tiedä, mitä lukee ja mitä tapahtuu seuraavalla sivulla.

1. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Rakastuin.

Erikoismaininta, paras lukemani nuortenkirja:

Rannela, Terhi: Goa, Ganesha ja minä

- no, siksi.

Muita parhauksia vuodessa 2011:

kesä

onneksi se tulee taas tämänkin talven jälkeen...

Kesä kaupungissa.

Ja kesä maalla.

Molemmilla on puolensa.

Itse fanitan sellaista kesää,

jossa ei ole itikoita, paarmoja ja kärpäsiä.

Tai no, nuo viimeiset menettelee...

Parasta kesässä:

uimapaikan vieressä.

Ja vielä bonusraitana, paras Bollywood-leffa:

Dhobi ghat (Mumbai diaries)

Ja paras Bollywood-laulu, Guzaarish, filmistä Ghajini.

Kirjavuoteni 2011

2011-12-29T22:30:00.000+02:00

Se alkaa olla vuoden viimeisiä päiviä ja ajankohtaan kuuluvasti aika sulkea vuoden 2011 kansio myös blogin osalta.

Kirjablogini on kantanut tänä vuonna

paitsi kirjojen lukemista ja lukemastani kirjoittamista omassa olohuoneen nurkassa

myös

tapaamisia muiden blogistien kanssa

sekä pääsyn kustantamoiden iltoihin.

Jotkut tapahtumat olen missannut, sillä vaikka edellä mainittu kivaa onkin, niin bloggaamiseen on aikaa

vain, kun oikea elämä antaa periksi.

Onneksi oikea elämä antaa myöskin sen periksi,

minkä itse laittaa sen antamaan.

Ainakin periaatteessa.

Kirja on blogin myötä kulkenut niin auringonpaisteessa kuin lumimyräkässä mukanani.

Oikeasta elämästä voi aina pienen hetken napata, jolloin hypätä kirjan maailmaan.

On se sitten Bolshoi-teatteri, taikka pakomatka Ruandasta.

Kirja on kulkenut kehän aamuruuhkassa ja lasten tanssikoulun pukuhuoneessa.

Uskollisesti ja aina.

Vuoteen 2011 kuului kiinnostavia lukuhaasteita,

joista innostuin, mutta taisivat useimmat kuitenkin jäädä unohdukseen.

Maahanmuuttaja-kirjat ovat kulkeneet blogini mukana ja sattuipa, että Karoliinan esittelemä haaste osui hyvin yksiin kirjakiinnostukseni kanssa.

Olen siis vähintäänkin integroitunut maahananmuuttaja-kirjallisuuden keinoin ja tekisipä mieleni lisätä, että aika monella tapaa muutenkin - listaa maahanmuuttaja-kirjoista täällä.

Muut haasteet olen ihan pienellä äänellä tainnut lopultakin skipata. Kiinnostavaa on ollut tietysti osallistua niihin, joissa olen päässyt esittelemään itseäni, täällä. Kukapa ei nykypäivänä nettinarsissin kukkaan kantaisi kädessään.

Vaikka blogiani kirjoitankin periaatteella niistä kirjoista, jotka itseäni kiinnostavat, niin välillä tekee mieli myös tutkailla sitä, että kiinnostaako ketään se, mikä itseäni. Siispä, epäluotettavin keinoin eli blogin omin mittarein ja numeroin listasin sellaiset tekstit, jotka ovat muitakin kiinnostaneet.

Kymmenen luetuimman listassa on melkein puolet postauksia, joissa en ole kirjoittanut oikeastaan mistään tietysti kirjasta, vaan lähinnä listannut kirjoja. Yleistä kiinnostusta ovat niittäneet postaukset, jotka käsittelevät julkisessa keskustelussa olleita kirjoja ja kirjalijoita: HHH, Härkönen, Gustafsson.

1. Lukuhistoriaa ajalta ennen blogia
2. Kirjasyksyä
3. Korkeakulttuuria lapsille
4. HHH: Veljeni vaimo
5. Näkki: Hepoa Tallinnaan
6. Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti 14
7. Laura Gustafsson: Huorasatu 15
8. Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä
9. Runeberg - runo viikonlopuksi
10. Veronique Ovalde: Mitä tiedän Vera Candidasta

11. Kevätkatalogit
12. Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
13. David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie 14
14. Anna-Lena Lauren: Hulluja nuo venäläiset
15. Daphne Kalotay: Bolshoin perhonen
16. Oates: Putous + Kosto:rakkaustarina
17. Vilén ja Kortesalmi: Sormet sahramissa 13
18. Jean Kwok: Girl in Translation
19. Carina Räihä: Huipulta huipulle
20. Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Sijoilla 8 alkaen onkin sitten jo ihan oikeita kirjoja ja kirjoituksiani niistä. Joihinkin niistä lukija on varmaan eksynyt myös FB:n linkeistä.

Jos siis haluaisi olla lukijoiden kalastelija (kukapa rehellisesti vastattaessa ei haluaisi...), niin kannattaisi lukea ja postata uutuuskirjoja, jotka herättävät yleistä keskustelua ja kiinnostusta.

Taidan silti ensi vuonna suunnata hieman muille linjoille: olen listannut kirjahyllyni lukemattomat kirjat ja luen niitä, vaikka uutuuskirjoja niistä ei löydy... Toisaalta en varmaan täysin pysty pysymään erossa uutuuksistakaan.

Tämä ei varmaankaan tee blogistani yhtään nykyistä suositumpaa, mutta ei voi mitään. En ole varsinainen median keskipiste tälläkään hetkellä, nuo hassut luvut edellisen listan perässä tarkoittavat suosituimpia kommenttipostauksia.

Eniten olen krijoituksillani niittänyt innostusta 13 - 15 kommenttiin, joista varmaan puolet on myös omiani. Enpä ole kade niille, joiden jokaiseen postaukseen tulee yli 20 kommenttia. No, ilmeisesti kirjoituksistani puuttuu se jokin, joka houkuttelee lukijan kommentoimaan tai ehkä jopa kokonaan astumasta blogini ihastuttavaan maailmaan. Täytyy yrittää etsiä sellaista maagista vetovoimaa jostain.

No, mutta vuoden viimeisinä päivinä ei ole aika itsesäälille. Blogini tärkeimmät tähdet ovat toki kirjat.

Ne, joiden maailmaan uppoan, vajoan ja katoan, kun kukaan tai mikään ei pääse häiritsemään.

Tänä vuonna luetut kirjani löydät täältä.

Käännöskirjallisuus (57) on kulkenut vuoden ajan melkoisen tasoissa kotimaisen kirjallisuuden (52) kanssa. Jotenkin musta tuntuu, että sen verran monta samantyylistä kolmen sukupolven tarinaa tuli vuoden aikana luettua, että ehkä ensi vuonna luen enemmän käännettyä kirjallisuutta.

En ole laskenut enkä aiokaan laskea, minkämaalaista kirjallisuutta olen lukenut, mutta ihan mutulla voisin sanoa, että olen matkaillut aika paljon ihan ympäri maailmaa. Pieni kallistus lienee itään päin: olen vieraillut Lähi-idästä ihan Kaukoitään asti. Luulen, että ensi vuonna jatkan matkaani yhä edelleen pikkuisen kallellaan itään - niin moni on kallellaan vastakkaiseen suuntaan blogimaailmassa, että ihan tasapainon, harmonian ja feng shuin takia.

Bollywood-leffat kulkenevat blogini riippukivenä, sillä mihinkäs mä rakkaudestani eroon pääsisin. En usko, että leffoista kirjoittaminen tuo ketään lisälukijaa blogiini, mutta muistaakseni katsomani tulen edelleenkin kirjoittamaan myös katsomastani.

Tietokirjallisuutta olen lukenut 25 kirjaa. Sellainen tunne mulla on, että jatkossa myös tietopuoli kaartaa kohti itää. Feng shui.

Kuukauden luetut löydät vielä täältä erikseen.

Mitäs uutta vuoteen 2012?

Olen avoin jokaiselle lukuhaasteelle, mutta taidan olla edelleenkin huono niitä toteuttamaan.

Muutenkin taidan jatkaa samalla polulla

kuin aiemminkin.

Keskityn kirjoihin,

vaikka välillä käy mielessäni, että oi, haluaisinpa kirjoittaa myös tuosta ja tästä.

Pieni varovaisuuden peikko vaivaa minua.

En uskalla netissä kirjoittaa kovinkaan voimakkaasti mielipiteitäni,

sillä ne aiheuttavat usein pahaa närää

ja karkoittavat kaverit.

Varsinkin jos on eri mieltä muiden kanssa.

Ja jostain syystä mua vaivaa sellainen piru, että mun on ihan periaatteessa oltava aina eri mieltä asioista.

Vaikka tietenkin olen ihan samaa mieltä kaikesta.

Ja sellainenkin este muista asioista kirjoittamisessa on, että se vie aikaa.

Siltä oikealta elämältä.

Pidemmittä löpinöittä,

tämän kirjoittaja kiittää jokaista blogiin eksynyttä

ja ojentaa virtuaalikukkasen

kiitoksena

ja myös jatkaa loistavien

(itseironia, toim.huom.)

tekstiensä takomista myös ensi vuonna!

Liza Marklund: Panttivanki

2011-12-29T15:04:00.000+02:00

Liza Marklund kuuluu kirjailijoihin, joilta olen lukenut melkein kaiken kirjoitetun. Niinpä Marklundin uusin, Panttivanki (2011, Otava, alkuperäinen teos Du gamla, du fria, suomentanut Päivi Kivelä & Kari Koski) tuntui luontevalta jatkolta.

Panttivanki ei ole mukava kirja lukea. Siinä Annika Bengtzonin mies, Thomas, on matkalla Keniassa, jossa hänet yhdessä muiden EU:n asiantuntijoiden kanssa siepataan. Panttivankien matkaan kirjassa kuljetetaan Thomasin näkökulmasta, joten kaikki, mitä panttivangeille tapahtuu ja tehdään, heitetään lukijan silmien eteen.

Tukholmassa Annika on kirjoittamassa päiväkodin takaa löydetyn tapetun naisen murhasta. Murha näyttää olevan osa suurempaa kokonaisuutta, joten pian Tukholman lähiöissä etsitään sarjamurhaajaa. Maailmankuva kirjassa on siis vähintäänkin masentava: sekä pelottavassa ja pimeässä Afrikassa että pohjoisessa hyvinvointivaltiossa Ruotsissa kuolee ihmisiä, väkivaltaisten hullujen käsien kautta.

Annika päähenkilönä on ollut aina suosikkini. Annika on omalla tavallaan epätäydellinen: arjen pyörittäminen oman uran, lasten ja arjen paineissa on välillä liikaa aivan tavallisenakin päivänä. Saati sitten, kun hänen makuuhuoneestaan tulee panttivankidraaman neuvottelukeskus.

Viimeisimmässä Annika-kirjassa, jonka olen lukenut, Annikan kotitalo paloi - ja välillä näistä Annika Bengtzon -kirjoista voisi tulla sellainen olo, että ei yhdelle naiselle voi tapahtua noin paljon pahoja asioita. Toisaalta, aika useinhan dekkareissa henkilöhahmot elävät rikosten keskellä. On varmaan tehokkaampaa käsitellä aiheita niin, että ne tapahtuvat tutulle päähenkilölle. Epätäydelliselle naiselle, johon on helppo samaistua.

Annikan palanut talo liittyy panttivankidraamaan siten, että Annika saa kerätyksi lunnasrahoja kasaan talon palosta saaduista vakuutusrahoista. Annikan kotona panttivankidraamaa johtaa Halenius, kaappauksiin erikoistunut mies, jonka kanssa Annika selvittää, miten ja miten ehjänä saisi Thomasin takaisin. Vai onko se mahdollista.

Marklundin kirjoissa minua on aina viehättänyt niiden kantaaottavuus. Usein Marklund on kirjoittanut naisasianaisena; Panttivanki-teoksessa Marklund kirjoittaa koko maailmasta ja maailman epätasa-arvosta. Siinä käväistään Ruandassa, mietitään, mitkä asiat vaikuttavat panttivankien ottamiseen ja palataan median valtaan ja toimintaan, mikä tietenkin on aina ollut keskeistä Marklundin kirjoissa: Annika kun on työssä journalistina Ruotsin iltapäivälehdessä. Tällä kertaa lehden moraalia pohditaan Kvällspressenin tj:n, Schymanin näkökulmasta.

Tämä ykkössivu oli vuoden parhaita. Ei vain siksi että he olivat ainoat jotka tiesivät tapauksen yhteydestä Ruotsiin vaan myös siksi, että Thomas Samuelson näytti hyvältä kuvissa. Vaalea, komea, urheilullinen, arvokas, hymyilevä, juuri sellainen kuin kaikki ruotsalaismiehet halusivat olla ja jollaisen kaikki ruotsalaisnaiset halusivat saada.

Miltä tuntuu, kun lehden lööppiaines tulee oman perheen elämästä? No, Annikasta juuri se ei tunnu miltään, vaan hän alkaa videoita omia kokemuksiaan saadakseen jutun aikaiseksi. Kirjan teksti rakentuu vahvasti muutenkin Annikan ajatuksiin ja pohdintoihin elämänsä suunnasta. Näin on aika useissa Marklundin kirjoissa ja juuri siksi pidän Marklundin tyylistä. Jotenkin tällä kertaa en vain saanut mahdutettua Annikan pään sisäistä maailmaa kirjan tapahtumiin: Kun oma mies on panttivankina paikassa, jota kukaan ei tiedä eikä kukaan tiedä, selviääkö mies vai ei, niin miten Annika voi miettiä, että onko Thomas maannut toisen naisen kanssa. Teoksesta syntyi nimittäin sellainen kuva, että kamalaa, kun Thomas on jossain kaukana ja häntä kidutetaan, mutta vielä kamalampaa on se, että jos Thomas on katsonut sitä toista naista. Kyllähän tekstin mukaan Annikasta saa todellakin itsekkään ja oman navan ympärillä pyörivän kuvan. Kun teoksessa kuitenkin pohditaan maailmanlaajuista epätasa-arvoa ja sitä, että miten me eurooppalaiset olemme niin itsekkäitä, niin saarna ja sanoma pehmentyy samantien, kun seuraa Annikan ajatuksia kirjan sivuilta. Ja toisaalta on myös helppo ymmärtää, että sellaisia me olemme: oma napa lähinnä.

Niinpä Panttivanki-teoksessa tarvitaan afrikkalainen suu, joka pystyy sanomaan sen, mikä maailmassa on vialla:

- Te olette niin tarkkoja työmarkkinalaeistanne ja ammattiyhdistyssopimuksistanne ja palkkaneuvoitteluistanne ensimmäisessä maailmassa, mutta vain silloin kun kyse on omistanne. Millaiset olot ovat Aasian tekstiilitehtaiden ompelijattarilla, jotka ompelevat teidän vaatteenne, tai Sudanin öljytyöläisillä, jotka huolehtivat siitä että voitte ajella autoillanne, siitä viis veisaatte. Te puhutte aina demokratiasta ja ihmisoikeuksista mutta huolehditte itse asiassa vain omasta mukavuudestanne.

Kirjasta jäi vähän ristiriitainen maku suuhun. Toisaalta pidin ja pidän edelleen Marklundin tavasta ja tyylistä kirjoittaa yksityisen elämän ja yleisen maailman asioista, niiden toistensa vastakohtaisuudesta. Toisaalta olen lukenut aika monta kirjaa Afrikan julmuuksista, siitä miten maailma on epätasa-arvoinen ja miten Somalian rannalla kulkee öljylaivoja samalla kun merirosvot rahoittavat elämää maalla. Tällaisen kirjan, joka muistuttaa maailman pahoista asioista, jälkeen on olo vähän aikaa turta. Silloin ärsyttää jokainen, joka hirvittelee, kun naapurimetsässä kaatuu yksi puu ja kun lunta ei ole täydellisen joulun rakennusaineiksi. Mutta sitten toisaalta, tiedän, että tämänkin lukemisen jälkeen minusta on mukavaa lököillä sohvalla, lämpimässä asunnossa ja ehkä katsoa joku viihdyttävä leffa. On jotenkin kiusalllista olla juuri sellainen kuin Annikakin.

Ehkä Marklundin kantaiselle tökkijälle, joka aiheuttaa kirjallaan lievästi epämukavan olon lukijalleen, on kuitenkin paikkansa.

Muita, jotka ovat kirjan lukeneet ja siitä kirjoittaneet:

Norkku,

Rachelle,

Cathy.

Janice Y.K. Lee: Pianotunnit

2011-12-28T22:26:00.000+02:00

"Kukaan ei pidä minusta", Trudy sanoo. "Kiinalaiset eivät pidä minusta siksi etten käyttäydy riittävän perinteisesti, eurooppalaiset eivät pidä minusta siksi etten näytä eurooppalaiselta, ja isä ei pidä minusta siksi etten ole sellainen kuin tyttären kuuluu. Pidätkö sinä minusta?"

Will vakuuttaa pitävänsä.

"Siitä tulikin mieleeni", Trudy sanoo, "että minä tiedän, miksi ihmiset pitävät sinusta. Siis tietysti sen lisäksi että olet komea ja salaperäinen poikamies. Ihmiset näkevät sinut sellaisena, millainen he haluavat sinun olevan. Ja minussa he näkevät kaiken, mistä he eivät pidä."

Janice Y.K. Leen Pianotunnit (2009, Tammi, alkuperäinen teos The Piano Teacher 2009, suom. Helene Bützow) on tarttunut käsiini jostain alesta ja ollut lukulistallani jo kauan aikaa. Kantensa puolesta se kuuluu ns. nutturakirjoihin, eli kirjoihin, jossa päähenkilönä on nainen - vakavasti otettava nainen, joka ei elä sääriensä varassa. Tai tällaiseen tulkintaan kansi tuntuu lukijansa pakottavan.

Pianotunnit-teos sijoittuu Hong Kongiin, kahteen eri aikaan. Toukokuussa 1952 aletaan seurataan Clairen, Hong Kongiin miehensä työn takia muuttaneen brittinaisen elämää. Claire hankkiutuu pianonopettajaksi Chenin kiinalaisperheeseen, jossa opettaa perheen tytärtä, Locketia, hieman laiskaa ja pianonsoitosta innostumatonta tyttöä.

Hieman minua lukijana kiusaavasti teoksessa siirrytään pian vuoteen 1941- juuri kun olin päässyt mukaan Clairen maailmaan. En aluksi pitänyt siirtymästä yhtään, sillä ajan vaihtumisen myötä muuttuu myös näkökulma. Kuvioihin astuu Trudy, joka on melkeinpä Clairen vastakohta naisena. Hän ei ole hillitty, vaan hän on juhlien keskipiste, joka ei aio kysyä muilta, mitä he pitävät hänestä. Trudy pakottaa ihmiset pitämään itsestään.

Vihdoin kirjassa selviää, mikä liittää nämä kaksi erilaista naista toisiinsa: se on tietenkin mies. Will Truesdale, joka on elänyt Hong Kongissa jo vuonna 1941 ja asuu kaupungissa vieläkin, vuonna 1952.

Pianotunnit liittyi tavallaan jouluun. Sen joulu ei ole iloinen, vaan sodan runtelema. Japanilaiset valtaavat Hong Kongin ja pakottavat britit vangeiksi, elämään vähäruokaista ja -iloista elämää. Will joutuu kiinni ja hänen ainoa ilonsa on Trudy, joka pystyy salakuljettamaan Willille sen verran ruokaa, että Will pysyy hieman paremmin hengissä. Toisaalta, Trudynkin täytyy hankkia suojelijansa, niiden keskuudesta, jotka hallitsevat kaupunkia.

Kun Claire 10 vuotta myöhemmin tutustuu Williin, kaivaa hän vähän kerrassaan esiin Willin menneisyyttä. Kuka oli Trudy, mikä merkitys hänellä oli Willin elämään? Samalla kun Claire kaivaa esiin menneisyyttä, paljastuu sieltä paitsi suhteita ja salasuhteita myös poliittista juonittelua. Samalla selviää sekin, miten Chenin perhe liittyy Willin, ja Trudyn menneisyyteen.

Teos oli alun harmistustani lukuunottamatta mukava kirja lukea. Siitä kaivautui kuva rakkaudesta, mahdottomasta sellaisesta. Tai rakkauksista. Mahdottomista sellaisista. Kirjasta tuli myös eläväinen kuva Hong Kongista, sen sota-ajasta ja historiasta. Voisihan tästä kaivaa jotain epäuskottavaakin juonesta ja historiankuvasta, mutta näin jouluaikaan teos upposi tällaisenaan. Nautin sen lukemisesta ja ehkä yllätävintä siinä oli se hieman vihamielinen ote, mikä henkilöiden suhtautumisessa euraasialaisiin (eurooppalaisten ja aasialaisten jälkeläisiin) tuli keskusteluissa esille. Tietysti, sellaistahan se on ollut, 40-luvulla, kun valloittajat ja valloitetut olisi mieluiten pidetty erillään toisistaan, toisen maailmansodan aikaan. Ja vaikka euraasialaiset, sellaiset niin kuin Trudy, ovat itse olleet syyttömiä syntymäänsä, ovat he kokeneet ihmisten negatiiviset asenteet itsessään, ja elämässään.

Yksi kirjan teemoista on petos: elämässä, politiikassa - ja rakkaudessa. Ja myös petoksen syy: miksi joku astuu petoksen tielle.

Claire oli uusi ihminen - ihminen, jolla saattoi olla rakkaussuhde, ihminen joka saattoi olla rivo tai terävä - mikään ei yllättänyt Williä. Hänen kanssaan Claire oli irti totutusta. Hän oli uusi ihminen. Clairesta tuntui joskus, että hän olikin rakastunut uuteen itseensä, että hänellä oli rakkaussuhde uuteen Claireen, ja Will oli pelkkä välikappale.

Kerrassaan miellyttävä joulu- ja lukukokemus tämä kirja. Aiemmin sen ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet:

Norkku, jolla on myös hieno paikallistuntemus kirjan miljööstä ja

Susa.

Taidemuseo-vinkki

2011-12-28T16:52:00.002+02:00

Musiikkihaaste - viikko 22

2011-12-27T13:20:00.000+02:00

Tämän viikon musiikkihaasteessa on laulu, jota kuuntelen, kun olen surullinen. Vastaan taas bollywoodilla, sillä näissä lauluissa on niin vahvasti tunnetta mukana, että sopivat vastaukseksi tunteikkaisiin hetkiin. Tunne lauluihin tulee voimakkaammin myös siksi, että nämä laulut ovat keskeltä tapahtumarikkaita elokuvia. Veer-Zaarassa on lauluun mennessä rakastuttu palavasti, sanottu jäähyväiset ja ollaan menossa sen-ihan-väärän-miehen kanssa naimisiin, kun se-oikea on väärässä maassa. Nyyh, niin surullista. Onneksi laulussa on mahdollista elää eri tavalla.

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance today 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love ~~but now hate~~
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radioday 19 - a song from your favorite ~~album~~ film
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happyday 22 - a song that you listen to when you’re sad

day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

Elokuvissa

2011-12-26T22:56:00.000+02:00

Helsinki tarjosi harvinaista herkkua tapaninpäivänä, kun Don 2 astui kankaalle Eerikinkadun Orionissa.

Don 2 on itsenäinen jatko-osa Donille, joka tuli elokuviin 2006. Itse en ole nähnyt ykköstä ja Don oli muutenkin aika tuntematon mies ennen leffaa. Vierustoverini mielestä tämä Don 2 oli ensimmäistä leffaa parempi, ja kyllä, minustakin se oli mukava, välistä hauska ja koko ajan vauhdikas. Don on siis kriminaali, joka on kuitenkin sydämeltään hyvä. Don on pikkuisen renttu mies, joka suunnittelee ryöstöretkiä pullollisen kanssa. Donin heikkous pakollisten viinan, tupakan, kasinon ja aseiden lisäksi on nainen, Interpolin etsivä Roma (Priyanka Chopra), jonka suurin haave on saada Don telkien taakse.

Don (Shah Rukh Khan) hakee vauhtia vankilasta, josta hakee mukaansa myös vanhan rikoskumppaninsa (elokuvaan kuuluu näyttävä pakomatka vankilasta) ja suuntaa kohti Eurooppaa, Berliiniä, jossa hänen tavoitteensa on Saksan keskuspankin Euro-muotit. Donin suunnitelma on tulla miljonääriksi painamalla rahaa muoteilla.

Mukaan kasataan eri erikoisalojensa osaajia, jotka auttavat ryöstön suunnittelussa ja toteutuksessa. Vaikka ollaan Berliinissä, rikoskumppanit ovat, yllätys yllätys, intialaisia, sillä intialaiset ovat kaikkialla, kuten leffassa yleisöä viihdyttävästi heitetään.

Leffassa on siis paljon ammuntaa, räjähdyksiä, juonittelua, takaa-ajoa keskellä Berliiniä - ja tietysti rakkautta, sillä vaikka Roma jahtaa Donia ammattinsa puolesta, leiskuvat tunteet etsivän ja rikollisen välissä väistämättä muutenkin. Leffassa on naiskauneutta tuplasti, sillä Chopra on miss Universum ja toinen naisosan esittäjä Lara Dutta miss Maailma (vai meniköhän ne just toisinpäin). Parasta kuitenkin on Donin renttumainen asenne ja huumori, joka loistaa juuri oikeilla repliikeillä oikeissa paikoissa.

Don on siis Bollywoodin kopio Hollywoodin vauhdikkaista elokuvista, joissa juonitellaan, ryöstetään ja pamautellaan paikkoja. Vaarana voisi olla, että leffasta tulisi kopio, joka naurattaa väärissä paikoissa ja itkettää lopun aikaa. Mutta Don on oikeasti hyvä, siinä ei yritetä liiaksi matkia länsimaista mättöä - ja huumori lähtee välillä Bollywoodista itsestään. Leffa oli siis kaikinpuolin viihdyttävä pätkä, jossa sai nauraa ihan oikeissa paikoissa. Siksi olisi ollut virkistävää, jos yleisössä olisi ollut enemmän kuin kourallinen myös suomalaista yleisöä. En tiedä, miksi intialainen leffa koetaan niin outona ilmiönä, ettei siihen riitä mielenkiintoa. Olen joskus käynyt katsomassa esim. kiinalaisia elokuvia, ja sielläkin oli enemmän suomalaisia katsojia joka kerta kuin missään Bollywood-leffassa. Ja ne kiinalaiset leffat vasta outoja olivatkin...

Donia näkee Suomessa enemmänkin, lisätietoa täältä.

Ja kun mun on pakko tietysti kaivaa jotain negatiivista tästäkin, niin pakko mainita, että saksaksi voisi olla muitakin reploja kuin was ist los ja Hansin lisäksi voisi olla muitakin nimiä käytössä. Pikkuisen tökkäisi myös se, että eurojen muotit ovat ryöstönkohteena. Siis, ensinnäkin, älkää tulko meidän rakkaita (ja ihan itsekin vajoavia) euroja ryöstämään ja toiseksi, eikö kulta tai timantit olisi jotenkin pysyvämpi aarre...

Leffan pääosissa siis Shah Rukh Khan ja Priyanka Chopra, joiden välejä Bollywood-juoruissa ollaan kyseenalaistettu. Siis, että olisko kyseessä muutakin kuin leffassa näytelty kemia. SRK on tähän asti ollut kutakuinkin poissa juoruista, ja häntä on pidetty vaimolleen (20 vuotta naimisissa) uskollisena tapauksena. Tämä ei kai ole mikään pikkujuoru, koska lähteeni, jota ei niin kovasti (mukamas) Bollywood-juorut kiinnosta, tiesi tästä.

Mutta siis, suosittelen leffaa ihan vaikka eka kosketukseksi intialaiseen elokuvaan!

Koska oli tapania Donin jälkeen vielä jäljellä, niin kaivoin esiin myös toisen uutuusleffan, joka on ilmestynyt tänä vuonna Intiassa ja jossa pääosassa on Shah Rukh Khan: Ra one, jota on hypetetty tosi paljon. Leffassa laulaa Akon, sitä varten on itse Chackie Chan kiidätetty Intiaan ja siinä näyttelee Intian huipputähdet, SRK:n lisäksi Kareena Kapoor.

Pidän suurinta osaa Bollywoodin naisnäyttelijöistä todellakin maailman kauneimpina naisina, mutta Kareena Kapoor on poikkeus. Ilman Bollywood-teollisuussukua tämä nainen ei voisi olla koskaan näyttelijätär, eikä ainakaan suosittu. Kapoor oli myös Don ykkösen naisnäyttelijätär, ja varmaan senkään takia en ole katsonut Donia. Eli siis jo näyttelijöissä mennään vikaan. Kapoor ja SRK muodostavat perheen, johon kuuluu myös poika: 13-vuotias Prateek, jonka intohimona ovat tietenkin tietokonepelit. Shekhar Subramanium (perheen isä, ja pointsit hienosta nimestä!) on nörtti, joka tekee työkseen pelejä ja päättää ilostuttaa poikaansa maailman parhaalla pelillä, jossa sankari ei voitakaan, vaan vastustaja. Peli on tietenkin liian hyvä: se alkaa elää omaa elämäänsä ja viidentoista minuutin mittaisen sähköhässäkän jälkeen pelin pahis, Ra One hyppää meidän maailmaamme ja alkaa jahdata Prateekia, jota vastaan pelasi.

Poika on suloinen, paitsi että koko leffan ajan mietin, että miksi tuollainen (kamala) kampaus? Perheen isä, joka on normaalisti tosi epämuodikas ja kömpelö esim. autonratissa, on hetken tosi suosittu, mutta joutuu Ra Onen eteen tämän jahdatessa poikaa. Pelin tekijät päättävät herättää myös pelin hyviksen, G. Onen, joka on ainoa, joka pystyy vastustamaan Ra Onea.

Sitten leffassa mennään terminator-hengessä: G. One yrittää suojella Prateekia ja Ra One yrittää saada pojan kiinni. Äiti vie poikansa Intiaan ja niinpä terminaattori-henkiset taistelut miksattuna kiinalaiseen kung fu -leffan taisteluun ja matrix-taivutteluun käydään Intiassa. G. one on Prateekin isän näköinen ulkomuodoltaan ja niinpä äiti tuntee välillä lämpimiä fiiliksiä tähän koneeseen, joka ottaa mallia ihmisten väliseen käyttäytymiseen esim. tv-sarjoista.

Pääosin leffa on kertakaikkisen kammottavaa katselua: kun Hollywoodista otetaan malliksi leffa jostain 20-30-vuoden takaa, ja yritetään tehdä se samalla mallilla nykypäivään, niin ei voi mennä kuin pieleen. Juoni on yksinkertainen, mutta se on paisuteltu 2,5 tunnin mittaiseksi kaaokseksi, jossa jotenkin halutaan päästä tilanteeseen, jossa voidaan räjäyttää maan tasalle intialaisia rakennuksia, pysäyttää juna ja tehdä kivoja tietsikkajuttuja.

Leffan huumori ei iske niin millään. G. Onen mukamas hassunhauskat olen kone, mutta yritän käyttäytyä kuin ihminen -sutkautukset eivät naurata, vaan ärsyttävät. (G. One näkee tv:stä, miten joku sika läpsäyttää naista pepulle, ja päättelee, että näin käyttäydytään ja sitten väärään hetkeen läpsäyttää naista pepulle. Heh heh, tosi hauskaa. Tai not. Tai kun G. One pysäyttää terminator-tyyliin luodin ja kaivaa sen esiin sieraimestaan - jaiks!)

En tiedä, kenelle leffa on suunnattu. Meillä siitä nautti kaikkein eniten 6-vuotias poika, kun näytin valittuja paloja. Hauskin ja vauhdikkain kohta leffassa oli junan kylkeä pitkin juokseminen, mikä sekin oli pilattu kohtauksena sillä, että junassa istuvat ja sieltä roikkuvat miehet kiljuivat kuin hiiren lattialla nähneet neitokaiset.

Siis, niin terminaattoria, vieläpä se kone kasvaa kädestä -hommakin täysin matkittua. Erotuksena vain se, että tästä leffasta puuttui hasta la vista, beibi -tyylinen huumori.

Se, mitä seurasin leffan tekovaiheessa ollutta mylläkkää, ymmärsin, että SRK oli halunnut luoda jotain uutta Bollywoodiin, jotain mikä Hollywoodissa on pelittänyt hyvin. 30 vuotta sitten. Parempi olisi tehdä omaansa ja kehittää juttuja omista perinteistä ja perinteisistä leffoista käsin. Tämä oli ehdottomasti kamalin leffa, minkä olen Bollywoodista koskaan nähnyt.

Hyvää Joulua!

2011-12-23T13:48:00.000+02:00

Rauhallisia ja lukurikkaita joulunpyhiä!

Bollywood Helsingissä

2011-12-22T15:34:00.001+02:00

Bollywood-leffaa Suomeen toivoneet ovat olleet tosi kiltteinä, koska joululahjaksi on luvassa Don 2 -elokuva Helsingissä, Orionissa, 26.12.

Ensi-ilta tässä leffassa on muuallakin 23.12., joten melkein uutena sen pääsee näkemään stadissa.

Lippuja saa ennakkoon Tiketistä.

Pääosassa Shah Rukh Khan.
Tietty.

Joulukirjoja

2011-12-22T09:32:00.000+02:00

Joululomani on juuri alkamassa,

ja parasta lomassa on se,

että siinä ei ole arkisia aamuja,

kiireistä juoksua.

Stressiä.

En suostu stressaamaan joulusta sen enempää kuin

lasten lahjojen takia vähän.

Mulle joulu on siis lähinnä

aikaa.

Aikaa

olla ja ihmetellä.

Aikaa

leikkiä ja syödä.

Aikaa

ulkoilla ja voida hyvin.

Ja tietysti

aikaa

lukea oikein paksuja kirjoja.

Valikoin tämän joulun kirjoiksi nämä:

Janice Y.K. Lee: Pianotunnit, jonka jo vähän salaa aloitin eilen ja teos vaikutti sujuvalta (vaikka keksin jo yhden kiukun aiheen)

Liza Marklund: Panttivanki, jonka ajattelin lukea,

koska olen tästä kirjasta jo keskustellut sujuvasti... Myönnän myös, että Marklund on mun pikkupaheeni...

Jonathan Franzen: Vapaus, jota myöskin aivan malttamattomana vilkaisin alusta pari sivua. Tähän täytyy varmaan keskittyä kunnolla, sen verran paljon asiaa yksi pitkä lause sisälsi. Huh!

Saisio: Kohtuuttomuus, jonka sieppasin kohtuuttoman halvalla jostain keskustan löytökorista ja olen tätäkin lukenut yhden sateisin bussimatkan ajan.

Gregory David Roberts: Shantaram, jonka olen saanut vuosi (tai kaksi) sitten joulu- tai synttärilahjaksi. Ja jossa on niin ihanan norsumainen kansi.

Koska mulla ei jouluna ole

stressiä,

niin en myöskään ota stressiä siitä,

saanko ja ehdinkö näitä lukemaan.

Ja katsotaan myöskin, että

missä vaiheessa niistä postailen.

Taitaa hiljentyä tämä blogimaailma vähän suunnalla tai toisella.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä

2011-12-21T22:22:00.000+02:00

Loppukesästä lähdin Tallinnaan ja ajattelin, että otanpa selvää, kuka on Viron johtavia lasten- ja nuortenkirjailijoita ja kyllä olin tipahtaa tuoliltani, kun googletin Mika Keräsen virolaisena lastenkirjailijana, jonka kirja Peidetud hõbedane aardelaegas (maaliskuussa 2010) on myöskin palkittu parhaana lastenkirjana Virossa.

Mika Keräsen menestyksestä mm. lastenkirjailijana en voi olla muuta kuin iloinen.

Oranssi polkupyörä (2011, Avain, alkuperäinen teos Varastatud oranz jalgratas) on hieman yli satasivuinen lastenkirja, jossa on kuvia aina lukunsa alussa. Teos on Viisikko-tyylinen seikkailukirja, jossa liuta lapsia kuulee varastetusta polkupyörästä ja alkaa etsiä polkupyörää kesäpäiviensä iloksi.

Teoksen päähenkilönä voisi pitää Maria, joka koiransa Matin ja ystävänsä Reilikan kanssa haastaa tutkimuksia aloittelevat pojat. Poliisit kehoittavat nimittäin poikia olemaan valppaina ja unohtavat Marin kokonaan teoksen alkukohtauksessa. Tästä sisuuntuneena Mari päättää ratkaista pyörän arvoituksen.

Teoksesta tulee eittämättä mieleen Enid Blytonin Viisikko-sarja, koska Keräsen teoksessa on paitsi joukko lapsia tutkimuksia harrastamassa myös aterioita, jotka haastavat Viisikon parhaat ruokakuvaukset.

Teoksen miljöö on Tarto. Kaupungin kadut, joilla tarinassa seikkaillaan, näkyvät kätevästi kirjan kansissa. Kartan sijoittaminen kirjan kansiin oli kirjalle plussaa, sillä oli kiva tarkistaa, missä milloinkin mennään.

Kirja on tosi kiva lastenkirja. Sen juoni on selvä: varastetun polkupyörän etsiminen, jonka ohella tarinassa on muutamia sivujuonia: kilvoittelu poikien kanssa ja poikien juksaaminen, ulkomaalainen Virossa, salaseuran perustaminen. Sivujuonia on juuri sen verran, että tarina etenee vauhdikkaasti, mutta kuitenkin pysähtyy kuvaamaan erilaisia pieniä asioita.

Voisin kuvitella, että oma poikani, 6,5-vuotias jaksaisi ja haluaisi seurata jo tätä kirjaa. Ajattelinkin kokeilla, josko tämä olisi jännittävä joululomalukeminen (palaan kommentoimaan, kuinka sujui). Peruskoulun alaluokkalaisille tämä olisi varmasti parhaimmillaan.

Kirja oli lopussa muuten niin jännä, että tällainen paatunutkin saksalaisten poliisisarjojen seuraaja melkein jännitti, että ehtiikö ehtiikö... Ja aikamoisella rohkeudella lapset auttoivat poliisia. Onneksi rikos ei ollut tämän pahempi kuin polkupyörävarkaus.

"Pitäisi kertoa poliisille kaikesta", hän sitten sanoi.

"Niin pitäisi", sanoi Olavi. "Mutta miten se tehdään? Eiväthän ne usko meitä enää."

"Mikseivät uskoisi?" Mari kysyi.

"No, Kuul käski meidän pysyä kaukana tutkinnasta. Tuskin se enää meitä kuuntelee", Anton vastasi.

Mari hengitti syvään sisään ja ulos.

"Meidän pitää näyttää niille, että tällä kertaa ollaan oikeassa", hän sanoi.

En ihmettele Keräselle myönnettyä kirjallisuuspalkintoa, sillä tarina oli kaikin puolin sujuvaa tekstiä. Ja saattaa olla, että vedän vähän kotiinpäin, mutta kuten alussa totesin, olen iloinen, että Keräsestä tuli taitava ja ansioitunut kirjoittaja.

Keränen vilahti syksyllä suomalaisten lehtien otsikoissa myöskin kahden lapsen pahoinpitelystä, josta suorittaa nyt yhteiskuntapalvelua. Voisi olla ristiriitaista lastenkirjailijalta, mutta kun muistan Keräsen nuoruudestani, niin olen varma, että asia on juurikin niin kuin hän kertoi eli hän puolusti omia lapsiaan kiusaajilta.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria ja Rouva Huu.

Jos miettii vielä pienelle koululaiselle luettavaa pukinkonttiin, niin tässäpä hyvä ehdokas.

Itselleni seuraava haaste on tuo vironkielinen teos.

Copycat-kirjankansi

2011-12-20T19:12:00.003+02:00

Osallistun sittenkin Amman heittämään copycat-kirjankansi-kisaan, kun sain ihan yhtäkkisen inspiraation. Aluksi ihan toisesta kirjasta ja sen kannesta, mutta sitten tulivat mieleen nämä McKinleyn kirjojen kannet.
On vähän huono kuvankäsittelyohjelma tällä hetkellä käytössä, niin nuo tekstit jäivät hitusen pieniksi. Mutta ei voi nyt mitään.

Osallistun siis tällä auringonlaskulla kisaan mukaan =)

Musiikkihaaste - viikko 21

2011-12-19T22:02:00.000+02:00

Onpas sopiva päivä ja aika musiikkihaasteen kohtaan:

day 21 - a song that you listen to when you’re happy

Nythän on vähän epäcoolia olla hyväntuulinen, kun sataa ja tuulee ja on pimeää, mutta silläkin uhalla: ajattelin juuri tänään, kun istuin aamubussissa, miten jännännäköistä on maailmassa, kun on niin pimeää ja tummaa. Siis aamulla puoli seiskalta, kun ajelin kohti treenisalia.

Enkä mäkään nyt normaalisti voi yhtä hyvin, kun on tällaista, mutta tänä syksynä on tapahtunut jotain, joka on saanut mut iloitsemaan oudoista asioista.

Aika usein mulla pyörii päässä joku ihmerallatus, joka on kotoisin näistä Mumbain leffoista, ja kun laulut on niin iloisia, niin ei voi enää murehtiakaan. Ja ehkä nyt päällimmäisenä tällä hetkellä ilostuttaa se, että loma alkaa ihan jo häämöttää. Jos ulkona sataa, niin mä aion sukeltaa mielikuvituksessani tänne:

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance today 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love day
15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love ~~but now hate~~
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite ~~album~~ film
day 20 - a song that you listen to when you’re angry

day 21 - a song that you listen to when you’re happy

day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

Ingo Shulze: Adam ja Evelyn

2011-12-18T21:48:00.000+02:00

"Mitä se sinun entinen vaimosi sanoi?"
"Se oli sitä mieltä, että rakastetulleen osaa aina ostaa oikean lahjan."

"Uskotko sinä siihen?"

"Se oli kai eksän paras elämänohje. Minä en enää keksinyt sille mitään ostettavaa."

Ingo Shulzen Adam ja Evelyn (2011, Otava, alkuperäinen teos Adam und Evelyn) oli syksyn uutuuskirjojen kiinnostavat -listallani ja otin sen mukaani kirjastosta, kun se vastaani tuli.

Adam ja Evelyn kertoo pariskunnasta: vaatturi-Adamista ja tarjoilija-Evelynistä, jotka asuvat itäisessä Saksassa, Adam tyytyväisenä elämäänsä ja Evelyn aina jotain kaipaavana. Työ tarjoilijana ei kiinnosta Evelyniä, mutta hän ei pääse yliopistoon opiskelemaan haluamaansa taidehistoriaa. Evelyn haluaa loikata länteen, ja erinäisten suhdesotkujen ja -selvittelyjen jälkeen lähtee Trabantilla kohti länttä. Ilman Adamia. Tai no, Adam seuraa kilpikonna mukanaan Evelyniä ja hänen ystäviään, koska ei halua luopua Evelynistä.

Matkalla mukaan tarttuu vielä Katja-niminen nainen, ja heitä kaikkia yhdistää yksi asia: halu päästä länteen.

Kirjassa eletään aikaa vuonna 1989, joten rajat ovat siellä sun täällä ajoittain avoinna itäsaksalaisille, ja teoksessa kohdataan myöskin muurin purkaminen.

Teoksessa on lähtökohdiltaan kiinnostavat elementit heti alusta alkaen kasassa, mutta Goodbye Leninin kaltaiseen ilotteluun ja muutosten kuvaukseen Shulze ei kykene. Eikä tunnu haluavankaan. Parisuhteen kiemurat ovat Shulzella päänäyttämöllä ja historian suuret käännekohdat taustalla. Jopa niin taustalla, että muurin murtumiseen päähenkilöt eivät usko oikein millään.

Teoksessa on paljon dialogia, minkä takia kirja on nopealukuinen mutta samasta syystä henkilöhahmot jäävät aika latteiksi. Ja ehkä myös koko tarina. Ehkä tämä halusi olla ajankuvaus itäisen ja läntisen maailman yhdistymisen ajoilta.

Kuitenkaan kirja ei kuvannut edes hirveän paljon sitä itäistä Saksaa, josta Adam ja Evelyn lähtivät. Ainoastaan koulutussysteemiä sivuttiin. Itä-Saksan ansioiksi nimittäin voi lukea sen, että yliopistoon päässyt sai suoraan työpaikan, mikä ainakin tämän päivän maistereita ilahduttaisi kovasti. Läntinen maailma ei tuottanut sen enempää elämyksiä. Teos olikin siis enemmän parisuhdesoppaa ja ehkä lopussa myös sen kirjaamista, miten joku toinen sopeutuu muutoksiin helposti, kun taas toinen ei löydä paikkaansa uudesta maailmasta.

Aiemmin lukeneita:
Ilselä Minna,
ja
Opuscolo, joka on kuvannut teoksen teemana ollutta syntiinlankeemusta enemmän.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

2011-12-17T16:47:00.000+02:00

Susan haaste johdattaa lukijat pohtimaan lukuvuotensa kirjoja, ja tämä olikin hauskaa. Myöskin kiinnostavaa oli käydä lukemassa muiden ajatuksia, ja jatkankin tätä muiden blogistien vastausten lukemista - aika monihan tähän on jo vastannut!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

Amy Chuan Tiikeriäiti voisi olla ihan mukava, olisi silleen hitusen ärsyttävä, että saisi juhlapyhinä lähtemään sulattamaan kinkkua ulos lenkille..

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

Piia Postin Talven jälkeen valo, koska kirjassa on kaunista ja elävää kieltä, eikä se ole kovinkaan vaikea. Kiinnostava kylläkin.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?

Adichien Purppuranpunainen hibiskus, joka ei sytyttänyt yhtään niin kuin Adichien toinen, Huominen on liian kaukana. Kirja olikin kauan ns. vaiheessa, ja vaikeahan sitä oli saada enää loppuun.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin, jossa on kaikki maailman pahuus yhdessä maassa.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

Valkoisen tiikerin jälkeen odotin tosi pahasti Adigan Viimeinen mies -teosta, mutta ei se ollutkaan ihan niin loistava kuin tiikeri...

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

Ehdottomasti Al-Aswanin Chicagolaisittain, jota ei ole missään näkynyt ja kirja oli suorastaan loistokas!

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

No, ehdottomasti Härkösen Onnen tunti, tarviiko selittää...

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

Jose Saramagon Elefantin matka, jonka voisin vaikka aikani kuluksi pilkuttaa ja laittaa lauseiksi.

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

Iwealan Ei kenenkään lapset: koska tämä on niin kamala tapahtumiltaan ja henkilöiltään. Siis, miten ihminen muuttuu pahaksi ja tämä kirja herätti myös ajatuksia siitä, että miten ihminen oikeastaan nauttii pahuudestaan. Pelottavaa ja pelottavan kiehtovaa.

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

EI ehkä mikään, mutta sellainen, joka kertoisi vähän menneestä maailmasta tähän asti ja nyt en keksi muuta kuin Tammimaan Paljain käsin.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

Kalotayn Bolshoin perhonen, mutta näen uhkaavasti kuvan b-luokan leffasta, joka jää lavastuksissaan kakkoseksi teokselle. Oikeastaan tämä on hieman ristiriitaista, koska haluaisin kovasti säilyttää myös omat mielikuvani, jotka kirja loi niin vahvaksi.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

Iida Rauman Katoamisten kirja oli mielessä tosi pitkään. Oli ihan parasta kotimaista ja ihmettelen, että Rauma ei ole vielä nappaissut mitään palkintoa, vai onko multa mennyt ohi?

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

Abdolahin Talo moskeijan vieressä, koska en odottanut tältä teokselta oikeastaan mitään ja kirja oli yksi hienoimmista lukukokemuksistani.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

Yingin Hyvien kukkien lapset on kyllä jotenkin jäänyt huonosti muistiin. Oli pakko käydä kurkkaamassa, että mikä tämä kirja olikaan.
15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

Kaikkia tässä vastattuja, paitsi kohdan 14 ja 7 kirjoja.

**********

Listasin tuonne blogin yläreunaan luetut kirjani vuodelta 2011 ja osin myös vuodelta 2010. Ovat vielä(kin) vähän sekavasti, mutta jospa nuo muokkaantuisivat vielä.

Laitoin myös linkin omaan esittelyyni sinne samaan paikkaan.

Jotain luettuakin...

2011-12-15T21:34:00.000+02:00

Kylläpä on päässyt huonoksi oma lukukuntoni ja ehkä -intokin. Tällä viikolla olen juossut paikasta toiseen niin lujaa, että olen melkein hukannut itsenikin. Onneksi tähän mennessä vain kokreettisesti sateenvarjoni...

Sehän on tietysti ihan perinteistä, että kun töissä on vuoden viimeinen rutistus, niin lasten hoitopaikoissa ja harrastuksissa vietetään joulujuhlaa. Onneksi niistä johonkin on muistanut ihan valmistautua ja jopa mennäkin.

Huh hulinaa! Joululahjat meille onneksi tuo joulupukki, tosin parin postimyyntifirman välityksellä lähipostiin, ettei tarvitse ruuhkauttaa itseään ostarin huminaan. Ihan oikeasti, tsemppiä niille, jotka jaksaa. Mä en oikeasti mene kauppoihin ennen kuin on ihan pakko.

Tässä jossain hulinan ohessa olen lukenut pari kirjaakin.

Ensimmäinen on Anne Leinosen ja Miina Supisen Rautasydän (2011, Helsinki-kirjat), joka on jonkin sortin rakkaus- ja jännitysviihteen tuotos. Ei huono lajissaan ollenkaan, vaikka ei tätä kirjaa lukiessa maailma vapissut eikä järissyt mihinkään suuntaan.

Teoksessa Sari Martikainen on jämähtänyt johonkin itäsuomalaiseen takahikiään ja elää leskenä kahden pienen lapsensa kanssa. Sari pitää rautakauppaa, jonka hänen edesmennyt miehensä ja tämän vanhemmat ovat jättäneet Sarin hoitoon. Sari on toipumassa vihdoin miehensä, Matin, kuolemasta. Samaan aikaan kun Sari kuulee ei niin mukavia juttuja entisestä miehestään, hän myös huomaa ihastuvansa toiseen mieheen. Jostain syystä miehet Sarin elämässä tuntuvat olevan vain pikkurikollisia, jotka johdattavat hänet rikosten maailmaan. Näinpä kirjassa seurataan sekä rikos- että sydänkuvioita.

Parasta kirjassa on sen sujuva teksti, jonka lukaisi liukkaasti tällaisena hieman höppänäisenä kirjana hieman höppämäisenä aikana.

Och vem är Lukas? Lukas Moodysson on elokuvaohjaaja, jonka teoksia ovat mm. Lilja 4-ever ja Fucking Åmal. Teos Isän aika (2011, Like - alkuperäinen teos Döden & Co.) on Moodyssonin henkilökohtaiseen aiheeseen, isän kuolemaan, liittyvä teos.

Kirjassa Lucasin isä kuolee ja teoksen päähenkilö alkaa pohtia paitsi isäsuhdettaan myös varhaisaikuisuutensa rakkaussuhdetta ja pyörittelee tajunnanvirtatekniikalla asioita mielessään.

Ovat Lucasin shakki-pelit, joita hän pelaa netissä tuntemattomia nimimerkkejä vastaan.

On Lucasin kirja, jota hän kirjoittaa, ja jonka aiheesta (shakki), etenemisestä (ei mihinkään) päähenkilö tilittää.

On isän perintörahat, jotka hän haluaa tuhlata mahdollisimman nopeasti.

On Kate Moss, Natalja Vodjanova (venäläinen malli), Marilyn Monroe, äiti Teresa - ja koko joukko muita henkilöhahmoja, jotka vierailevat kirjan sivuilla, hieman hullun oloisen Lucasin luona kylässä.

On listoja asioista, levyistä, bändeistä ja on englanninkielisiä lainauksia.

On Rihanna ja hänen laulunsa Umbrella.

Teos on sekava, täynnä melkein mitä tahansa ei-kaunokirjallisia pätkiä ja lainauksia, joka voisi tehdä kirjasta ärsyttävän epäselvän ja juonensa hukkaavan kirjan.

Mutta, punainen lanka: isän kuolema ja vanhan rakkaussuhteen jankkaaminen ovat kirjassa mukana alusta loppuun. Sekavuudesta huolimatta pidin kirjasta - tai ehkä siitä johtuen pidin kirjasta, joka saattoi tarjota melkein mitä vain odottamatonta seuraavalla sivullaan.

Aika hassua, mutta pidin kirjan sekavuudesta. Sen takia, että se rikkoi tavalliset kerronnankeinot. Oli myöskin sujuvaa ja viihdyttävää tekstiä.

Odotitko sinä että soittaisin?

Toivoitko sitä?

Vai olitko luopunut toivosta?

Ikävöitkö minua?

Kaipasitko minua?

Toivottavasti.

Mutta toisaalta toivon ettet kaivannut.

Sillä jos kaipaisit, se tarkoittaa, että rakastit minua, ja sitä minä toivon.

Mutta jos kaipasit minua, se teki varmasti kipeää, ja sitä minä en halua.

Kinkkinen paradoksi.

Ei mitään huippukirjoja, mutta lukemisen arvoisia nämäkin.

Musiikkihaaste - viikko 20

2011-12-14T21:05:00.001+02:00

Tällä viikolla musiikkihaasteessa on vuorossa biisi:
a song that you listen to when you’re angry

Tähän on vain yksi vastaus. Vaikka siveyden ihmisenä ~~vältän~~ ~~yritän välttää~~ en ihan joka päivä käytä vee-sanaa, niin joskus se on vain niin paikallaan.
Sitä paitsi, Ismon jälkeen sitä ei oikeastaan edes ole yhtään kiukkuinen:
"Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi, kierrän kriisiryhmänne kaukaa ..." - niin, silloin kun minä olen vihainen, on ihan oikeasti ihan turhaa yrittää ajatella mitään hyvää, tai varsinkin, jos joku toinen yrittää piristää maailmaa, niin sepä vasta piristää. Not.

Mutta Ismo. Auttaa. Klik klik!

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance today 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love ~~but now hate~~ day
17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radioday
19 - a song from your favorite ~~album~~ film
day 20 - a song that you listen to when you’re angry

day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year