MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 23. toukokuuta 2011

Jhumpa Lahiri: Kaima /haastevastaus

Jhumpa Lahiri teki minuun vaikutuksen novellikokoelmalla Tämä siunattu koti, ja Lahirin myöhemmät teokset ovat odotuttaneet lukijaansa. Tartuin Kaimaan (Tammi, 2010/ 2005 I suomenkielinen painos, suomentanut Kersti Jurva) nyt kun sen laina-aika alkaa uhkaavasti loppua.
400-sivuinen romaani oli lukemisen väärti ja vaikka Lahirin novellit ovat suurenmoisia ja useimmiten niistä pidetään enemmän,
oli romaanikin varsin vaikuttava.
En osaa oikein sanoa, kummassa Lahiri olis parempi: novelleissa vai romaanissa - Lahiri taitaa minusta molemmat lajit.

Kaima (The Namesake) -kirjan nimi juontaa juurensa siihen, että kirjan päähenkilö on Gogol Ganguli, joka on saanut nimensä Nikolai Gogolilta. Nimiasia onkin sellainen outo juttu, johon ei voi olla törmäämättä intialaisten (tai Intian kulttuuripiirin edustajien) keskuudessa. Koin melkoisen ahaa-elämyksen lukiessani tätä kirjaa, sillä minulle on ollut melkoisen vaikeaa ymmärtää esim. miehen nimen vaikeutta. Samoin kuin Kaimassa myös miehen kotona on eri nimet käytössä kuin perheenjäsenillä on oikeasti, tai virallisesti. En ole oikein koskaan tajunnut tätä asiaa, ja nyt jotenkin helpotti, kun tajusin, että nimiasia on muillakin käytössä. Tai ei se oikeastaan helpottanut, sillä en ymmärrä, miksi nimestä pitää tehdä niin vaikea asia. Toinen nimeen liittyvät asia vilahti kirjassa: puolisoa ei koskaan nimitetä oikealla nimellä, vaan se kierretään. Olen monesti kaivannut omaa nimeäni, mutta se, minkä itse koen loukkaavaksi - en haluaisi tulla määritellyksi vain jonkun äitinä - on taas toisella puolella maapalloa paras vaihtoehto; isän tai äidin nimittäminen oikealla nimellä olisi sen sijaan loukkaavaa. Joskus tuntuu, että kaikista yksinkertaisimmat asiat ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Myöskin intialaisten sukulaisuussuhteiden määrittely on niin kovin vaikeaa, koska se poikkeaa meidän omastamme (joka tietysti on se kaikkein järkevin...), on erilaisia nimityksiä pikku- ja isosiskoille - perheen sisällä omansa.   

Gogol Gagunin syntyy ja elää USA:ssa, johon hänen vanhempansa ovat muuttaneet. Teoksen alkuosassa tarkastellaan elämään hänen vanhempiensa, Ashoken (isän) ja erityisesti Ashiman (äidin) näkökulmasta. Vanhemmat ovat jättäneet Kalkuttaan sukulaisensa ja ystävänsä ja kun he muuttavat hiljaiselle ja rauhalliselle esikaupunkialueelle, Ashimasta on erityisen vaikeaa sopeutua elämään uudessa maassa.

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä, joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta

  Gogolin elämä kohti yhdysvaltalaisuutta alkaa hetkenä, jolloin hän aloittaa koulun. Kun äiti yrittää saada koulun rehtoria ymmärtämään, että Gogolin virallinen nimi on Nikhil, rehtori ei ymmärrä asiaa ja kysyy Gogolin mielipidettä. Gogolin mielestä hänen nimensä on Gogol, joten tämä perhenimi säilyy Gogolin nimenä koko kouluajan.



Samaan aikaan kun Gogol käy koulua, myös Gaguninin perhe yrittää sulautua amerikkalaisuuteen ja elää maassa maan tavalla, niin kuin suurehko viisaus on kuultu.

He oppivat paistamaan kiitospäiväksi kalkkunan vaikka hieroivatkin siihen valkosipulia, kuminaa ja cayennepippuria.

Samoin kuin kirjailija itse (Hesarin juttu) myös Gogol elää koko ajan välitilassa: kotona on intialainen perhe, koulussa amerikkalainen yhteisö: intialaisuus tulee tutuksi niillä matkoilla, jotka perhe tekee Intiaan. Intiassa Ashima ja Ashoke muuttuvat erilaisiksi, varmemmiksi ja sellaisiksi, jotka eivät pyydä anteeksi olemassaoloaan. Samalla he kohtaavat joka vuosi myös niiden sukulaisten poismenon, jotka ovat ehtineet kuolla heidän USA:ssa oloaikanaan.

Matkat Intiaan alkavat harveta ja Gogol aloittaa opiskelun. Koska hän on ahdistunut nimestään, hän vihdoinkin muuttaa nimensä Nikhiliksi. Hän kyllästyy nimensä erilaisuuteen - ja kirjan tematiikkaa miettiessä voisi sanoa, että hän kyllästyy olemaan erilainen  muutenkin. Nikhil haluaa kuulua amerikkalaiseen yhteisöön ja hän käy juhlissa ja tapailee tyttöjä amerikkalaiseen menoon. Intiasta hän ei kerro enää mitään ja seurustellessaan amerikkalaisen Maxinen kanssa Nikhil rakastuu amerikkalaiseen rentouteen, ruoat ja juhlat tuntuvat myös paremmilta kuin intialaiset mausteiset ja suurelliset juhlat ruokineen. Kunnes hän sitten vanhempiensa painostuksesta tapaa Moushumin, jolla on samanlainen, bengalilainen tausta kuin Gogolillakin. Molemmat ovat eksyksissä kulttuuriensa ja identiteettiensä kanssa ja tuntevat löytävän perinteisen elämänsä toistensa seurassa. Suhde ei kuitenkaan ole niin selvä asia.  



Lahiri kertoo itsekin, että häntä kiehtoo toisen polven maahanmuuttajien välitila, jossa he leijuvat välillä kiinnittyen vanhempiensa, välillä ympäristön kulttuuriin. Gogolin nimen vaihtuessa näkyy hyvin hänen sijoittumisensa: ensin hän on vahvasti osa perhettään ja hänen äitinsä tarjoilee koulun alkamisen aikoihin uuden nimen myötä kiinnittymistä ympäristöön, jolloin Gogol vielä torjuu sen. Opintojen ja nuoruusiän myötä Gogolista tulee Nikhil ja hän unohtaa (tai ainakin yrittää) perheensä kulttuurin. Vasta kirjan lopussa Nikhil kaivaa esiin isänsä antaman kirjan ja aloittaa tutkimusmatkan juurilleen: Gogoliin.

Kirjasta aiemmin ovat kirjoittaneet
ja varmaan moni muu, 
joita googleni ei haravoinut. 

***

Jos vertaan kirjaa äskettäin lukemaani 
niin kirjoissahan on aika paljon sama teema:
ensimmäisen polven maahanmuuttajille integroituminen uuteen kotimaahan on vaikeaa, ja Kwokin kirjassa se oli erityisen vaikeaa, koska Kimin kiinalainen äiti ei osaa, eikä koskaan opi, englantia. Hän on tuomittu työskentelemään laittomassa vaatetehtaassa. 
Sen sijaan bengalilaisilla vanhemmilla on etunaan englannin kielen taito, korkeakoulutus ja työpaikka. 
Elämä on taloudellisesti mallillaa, vanhemmat myöskin pystyvät muuttamaan haluamaansa asuntoon, joten ovat huomattavasti paremmassa asemassa kuin Kwokin kirjassa. 
USA:laisten siirtolaisten tarinoita on paljon kirjojen kansissa ja niistä voi tehdä sen johtopäätöksen, että maahanmuuttajia on todellakin erilaisia, ja jokaisen lähtökohdat ovat erilaiset. Siksi myöskin sopeutuminen on erilaista. 

Milloinkahan meillä Suomessa huomataan, 
että maahanmuuttajaa ei voi niputtaa yhdeksi massaksi?

****

Jenni haastoi blogissaan kirjoittajia esittelemään 
lukunurkkaustaan ja tässä postauksessani tartuin myös haasteeseen.
Huomasittekos?

Lukunurkkaukseni kesän kynnyksellä on puistonpenkki tai bussinpenkki.
Ne ovat kaikkein rauhallisimmat paikat lukemiseen.

Ja myöskin bussissa kulkevat sadepäivän lainat.





Tämä kuva on vain tasapainon vuoksi ja siksi, että en millään osaa ymmärtää,
miten vihreää ulkona on!

6 kommenttia:

  1. Olen hiljattain katsonut muutaman dokumentin Intiasta ja lukenut intialaisista kertovia kirjoja ja tullut sellaiseen varovaiseen johtopäätökseen, että intialaisilla samoin kuin meillä suomalaisilla on aika alhainen kansallinen oma-arvontunne. Oletko samaa mieltä? Tämä tuli minulle nyt mieleen siitä, kun kirjoitit, miten amerikkalainen ruoka ja muu kulttuuri tuntui Nikhilistä intialaista paremmalta. Toki tilanne on vielä erilainen, kun kyseessä on maahanmuuttajat, mutta toisilla vain nähdäkseni on korkeampi kynnys omaksua vierasta kulttuuria ja pitää sitä omaa hienompana kuin toisilla. Jos kansallinen oma-arvontunne on korkea, omista juurista ja tavoista pidetään tiukemmin kiinni ja niitä arvostetaan enemmän.

    Intiaa ja Suomea yhdistää se, että itsenäinen historia ei vielä ole kovin pitkä.

    Tietysti oma-arvontunne on jokaisessa meissä erilainen. On stereotyyppistä kuvata mitään kansaa vain yhdenlaiseksi. Nyt kuitenkin otin ronskisti sen vapauden :-)....

    VastaaPoista
  2. En ole ajatellut asiaa noin, vaan lähinnä niin, että intialaiset tavallaan ovat valmiimpia omaksumaan uuden, kokska ovat opiskelleet englanniksi ja brittien koulujärjestelmällä. Ja useimmiten emigrantit ovat koulutettuja, jolloin esim. koulutusjärjestelmä on jo valmiiksi omaksuttu. Myöskin usko koulutukseen on suuri aasiasta tulevilla, jälkikasvua ohjataan kouluun. Tässä Lahirin kirjassa leijailtiin ihan jossain kirjallisuusfääreissä (ja brittiläisessä kirjallisuudessa!), joten lähtökohdat eivät ole niinkään kansallisuudessa kuin luokassa.

    Mutta brittien siirtomaana koulutetun luokan yhteys emämaahan (entiseenkin) on selvä.

    Lahirin kirjassa Nikhil tosiaan sen aikaa, kun on nuori, kiinnittyy enemmän amerikkalaiseen kulttuuriin (mikä sitten onkaan sitä?), mutta lopussa avaa oven Intialle, samoin kuin Gogolin äiti, joka muuttaa Intiaan (osittain). Tai oikeastaan maa ei ole se, mikä määrittää, vaan Bengali, josta he ovat kotoisin. Sinälläänhän kulttuurit ovat vanhoja.

    Voi olla, että Intiassa valtio sinällään ei ole hirveästi se, mikä ihmisiä määrittää, enemmänkin se, mistä on kotoisin - koska alueet ovat niin erilaisia. Samoin kastit, koulutus ja uskonto määrittää paljon. Kansallistunne kasvaa kun pelataan krikettiä Pakistania vastaan. Meidän Suomi-Ruotsi-lätkäfinaalit ovat pientä sen rinnalla....

    Meidän perheessä ollaan siitä intian vierestä maasta, jota ei ole kukaan koskaan valloittanut, joten kansallisuustunne on voimakkaampi.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Kaima-esittelystä. En ole lukenut ko. kirjaa, mutta Tämä siunattu koti teki minuunkin vaikutuksen, ehkä tartun Kaimaankin joskus.

    Suurkiitokset myös lukunurkkahaasteeseen tarttumisesta! Tuo sinun bussilukunurkkasi taitaa olla monelle mieluinen tai ainakin tavanomainen lukupaikka. :) Minulla on aina kirja mukana, vaikken aina bussissa luekaan. Mutta kirja on kuin avain tai lompakko - jos sen jättää kotiin, tulee hyvin avuton olo!

    VastaaPoista
  4. Jenni, molemmat ovat omalla tavallaan hyviä.

    Lukunurkkausta kotona ei ole, lueskelen aina missä sattuu... enkä oikeastaan kovinkaan usein sohvannurkassa, koska silloin netti viettelee mukaan...

    VastaaPoista
  5. Oletko nähnyt Kaiman elokuvana? En ole koskaan sitä lukenut vaikka kirjahyllyssä odottaakin, mutta elokuvana on yksi ehdottomista suosikeistani!

    VastaaPoista
  6. S, en mutta huomasin että kirjastossa se elokuva on - ajattelin katsoa =)

    VastaaPoista