Kirja ja ruusu

Notkuin tänään rautatientorilla Kirja & ruusu -päivän teltassa, koska työt antoivat myöten ja halusin käydä kuulemassa, avautuisiko Helsingin olympiavuosi yhtään enemmän - missioni oli siis kuunnella Pakkasen haastattelu.

Olinkin hyvissä ajoin teltassa ja kuuntelin miestrion, Kariston kirjoituskilpailun voittajia hetken. Miehet vasemmalta oikealle:

 Timo Saarto: Vaitelias poika
Paulus Maasalo: Roudan alla
Jukka M. Heikkilä: Karthago

mainostivat kirjojaan. Karthagoa pyörittelinkin kirjaston uutuushyllyllä, mutta en ole uskaltautunut sitä vielä mukaani kantamaan - historia-aiheiset kirjat tuntuvat Leo afrikkalainen -pettymyksen (en jaksanut lukea kirjaa loppuun edes taistellen) jälkeen liian vaikeilta. Sen sijaan Vaitelias poika alkoi kiinnostaa miljöönsä (Helsinki) vuoksi. 

Itse asiassa parhaillaankin luen Helsinki-miljöistä jännityskirjaa, siitä myöhemmin.  

 Jukka Pakkasen Elena Damianin kirjeet -teoksen luin vähän aikaa sitten ja halusin kuulla lisää olympiavuodesta, josta kirja kertoo. Pakkasen mietiskelyt olivat muutenkin mielenkiintoisia ja minua kiinnostaa yhä enemmän lukea Pakkasen kirjoja. Minulle uusi tuttavuus, on niin mukavaa löytää jotain uutta!

Petteri Paksuniemen Jouten sitä vastoin lähti jo aiemmin takaisin kirjastoon. Jotenkin en vain innostunut kirjasta, enkä haastattelun perusteella yhtään enempää.

En kovin usein istahda kuuntelemaan kirjailijoiden juttusia, esimerkiksi Kirjamessuilla kierrän haastattelut kaukaa, koska niistä jää sellainen epätoivoinen myyntipuhemaku mieleen.

Koska vähän niin kuin vasemmalla kädellä olen tullut opettaneeksi myös esiintymistaitoja jossain vaiheessa, niin aloin haastatteluissa kiinnittää huomiota tietysti kaikkiin epäolennaisiin seikkoihin, kuten asentoihin (matkivatko kaikki haastateltavat aina haastattelijaa?) ja elekieleen.

Joidenkin kirjailijoiden kohdalla oli selvää innostuneisuutta puheissa, toisten taas välinpitämättömyyttä joko kirjaa ja sen aiheita tai tilannetta kohtaan. 

Nämä huomiot siis ulkoisten olemusten perusteella ja osin juttujenkin perusteella.

Mietin, että kenen kirjan ostaisin haastattelujen perusteella.

Voi olla, että minuun vetoaisi sellainen mystinen 'runoilija on nero'-tyyli.

Jos kadulla tulee vastaan kirjailija, ajattelen välittömästi, että

tällä on joku suuri ajatusprosessi meneillään.

Todennäköisempää tietysti on, että mielessä on illan ruokalista.

En tiedä, milloin maltan luopua kirjailijamyytistäni, 

en ehkä koskaan.

****

En muuten malttanut olla kaivamatta pokkariani esiin, 

haastateltavien asennot olivat niin parhaita. 

Kirjan ohella mulla on käsilaukussa aina mukana kamera, sillä koskaan ei tiedä, milloin törmää johonkin kuvaamisen arvoiseen, 

varsinkin keväällä, kun joka paikassa on kukkia. 

Ai niin, ja ostinkin jotain luettavaa.

Siitäkin myöhemmin.