Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet

Voi elämä, etten osaa sanoin kuvailla, miten ihanaa on, että maailma

(no, tämä pieni maailma, joka on just mun ympärillä) on täynnä

aurinkoa ja vihreyttä.

Ihan pakosti valikoitui puistoilukirjaksi vihreäkantinen kirja, joka kantaa nimeä

Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet (2011, Like).

Olen ollut jotenkin aina kiinnostunut siitä, että mitä tapahtui ihmisille vuonna 1952 Helsingissä, kun olympialaisissa kohdattiin ihmisiä ympäri maailmaa.

Ja sehän Pakkasen kirjassa onkin tarinana: 

ihmisten kohtaaminen vuonna 1952. 

Markus Lind tekee dokumenttielokuvaa Helsingissä, mutta ei osaa oikein päättää, mitä kuvaisi. Hänen isänsä kuolee sairaalassa ja jättää jälkeensä pinkan kirjeitä italialaiselta Elenalta. 

Kirja rakentuu limittäin näiden kirjeiden varaan ja Markuksen nykyelämään. 

Koska Markus ei vieläkään löydä 50-luvun ihmisiään, 

hän lähtee Italiaan tapaamaan Elenaa, 

jolla on tarjota yllätys Markukselle.  

Kirjassa on 112 sivua, mutta sanoisin, että siinä on juuri tarpeeksi sivuja.

Niiden aikana Pakkanen saa luotua sekä nykypäivän että olympiavuoden Helsingistä kuvan, johon edelliseen kuuluvat vihreät ratikat ja jälkimmäiseen esimerkiksi coca-cola-pullot.

Kuvausta ei ole paljon, mutta se luodaan niillä harvoilla lauseilla, joita kirjaan on kirjoitettu.

Kirjan tarina taas etenee paljon dialogien kautta. Ja välillä dialogissa ei tarvita edes sen toisen sanoja.

Elena kosketti hänen käsivarttaan ja haki sanoja. 

- Minä tiedän, olen tiennyt kymmenen sekuntia, Markus sanoi. 

Kesäöinen Kauppatori uinuu, odottaa aamun ensimmäistä raitiovaunua.

Markus Lind käänsi kirjan sivua. Torneja, savupiippuja, mustia harjakattoja, himertävä valokupu kaupungin yllä. Kuvan laidalla näkyy vanhaa tuttua taloa. Kuusi kerrosta ja hämärä kaikuva porraskäytävä. Yön koittaessa kaupunki käy kuun pinnassa kuin valonheittimen pyyhkäisy.  

Pilvessä välähti, samassa sade putosi. Markus otti taskustaan paperia ja kynän, mietti hetken.

"Muistot häviävät elämällä."

Roskaa. hän repi paperin tuhkakuppiin.

Pidin Pakkasen kirjasta, kielestä ja tarinan kuljetuksesta.

Vaikka hieman nolottaakin, niin tunnustan silti, etten ollut aiemmin kuullutkaan Jukka Pakkasen kirjoista. Wikitietous ja kirjankansi kertoi, että Pakkanen (s. 1942) on kirjoittanut parisenkymmentä kirjaa, aika useat niistä on julkaistu Liken kautta. Pakkasen kiinnostuksen kohteena on mm. Italia ja jalkapallo, mikä näkyy osin tässäkin kirjassa ja vähintäänkin niiden muiden teosten nimissä.

Lupaan ja vannon, että luen vielä lisää Pakkasen kirjoja, olin vaikuttunut tästä tunnelmanvedosta.

Kohtasin olympiakesän tänään, ihanan kesäisenä päivänä, puistossa istuen. 

Kyllä kohtasin upeana ja hyvänä päivänä tämän kirjan, 

oikeana päivänä. 

Suosittelen tutustumista! 

Paljon en voi kirjoittaa ja paljastaa kirjasta, sillä siinä tärkeää ei ollut juoni, vaan tapa kertoa tarina.