Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Kesällä luen mieluusti kevyttä kirjallisuutta,

jonka voi siepata mukaansa puistonpenkille,

leikkipuistoon, bussimatkalle,

tai jota voi unohtua lueskelemaan parvekkeen ilta-aurinkoon.

Mutta totuuden nimissä,

myös kesällä on mahtavinta löytää kirja,

jonka parissa viihtyy myös niinä sateisina hetkinä,

kun ulos ei halua mennä

tai niinä tuulisina päivinä,

jolloin istahtaa vanhasta tottumuksesta

auringonpaisteeseen

hiekkarannan penkille syömään jäätelöä.

Kun kädet kananlihalla ja hieman viileästä täristen

rientää kotiin ja  

ottaa hyvillä mielin

kirjan käsiinsä lämpimässä kodissa sisätiloissa, ja 

jonka voisi ahmia alusta loppuun

yhdeltä istumalta,

vaikka siinä on 690 sivua.

Pelkään, etten pärjää, pelkään, että joudun siltojen alle, pelkään, että minut häädetään asunnosta, pelkään, etten ikinä enää rakasta, pelkään, että menetän työni, pelkään, että ajatukset karkaavat päästä, pelkään vanhenemista, pelkään lihomista, pelkään, että joudun kuolemaan yksin, pelkään, etten ikinä enää naura, pelkään rintasyöpää, pelkään huomista päivää...  

Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (2011, Bazar, suomentanut Marja Luoma) oli tämän kesän alun huonojen ilmojen pelastaja. Ei tullut yhtään paha mieli, ettei hiekkarannalle päässyt auringonottoon, kun sai uppoutua tämän kirjan sivuille.

Pancol on taas yksi hyvä syy vaikertaa siitä, että en osaa ranskaa kuin neljä sanaa. Toivottavasti kustantamo keksii nyt äkkiä suomentajan muillekin kirjoille.

Marokkolaissyntyinen, USA:ssakin asunut pariisitar on kirjoittanut Krokotiilin silmille myös kaksi jatko-osaa, ja en voi muuta kuin harmitella, että en osaa sitä ranskaa. Olen nimittäin aivan koukussa.

Krokotiilin keltaiset silmät -teoksessa on kyse kahdesta sisaresta: 

Joséphinesta ja Iriksestä. 

Sisaruksista, joita elämä on lahjonut eri asioilla: Iris on saanut rikkautta (rikkaan miehen avulla) ja ulkonäköä (jatkuvan paaston avulla); Joséphine on saanut älyä (1100-luvun tutkijana yliopistolla) ja myötätuntoa (hän auttaisi ihan jokaista ihmistä maailmassa, jos vain pystyisi). 

Iriksen aviomies, Philippe, tietää Iriksensä salaisuudet, mutta tyytyy tienaamaan rahaa vaimonsa tuhlattavaksi. 

Heidän poikansa Alexandre kaipaa isäänsä ja pojan teini-iän kynnyksellä vihdoin isäkin huomaa poikansa.

Joséphinen aviomies Antoine kärsii miehisyytensä menetyksestä, kun hän notkuu työttömänä kotona. Antoine ei kestä elämää, vaan pakkaa tavaransa ja lähtee kodistaan. 

Pariskunnan kaksi tytärtä, Hortense ja Zoé ovat myös niin erilaiset. Hortense inhoaa äitinsä tyylittömyyttä ja rakastaa ja ihannoi Iris-tätiään, aikuiseksi varttuvaa Hortensea ajaa kunnianhimo: hän haluaa menestyä ja menestykseen tarvitaan kauneutta ja rahaa. Zoé pitää oikeastaan kaikista ja on vielä vähän lapsi. 

Kirjassa on myös Joséphinen mystinen ystävätär Shirley, joka vierailee aika ajoin Englannissa, eikä suostu kertomaan salaisuuksiaan: esimerkiksi, miksi hän potkii käsilaukun varastajat kumoon hetkessä. 

Kirjassa on kyse naisten vanhenemisesta, keski-ikäistymisestä. 

Sisarukset ovat eksyksissä, ja he etsivät itseään ja sisältöä elämäänsä. 

Joséphine tarvitsee rahaa selviytyäkseen arjesta, Iris ei tarvitse rahaa, mutta hänen elämässään ei ole sisältöä. 

Sisarusten välille kietoutuu tarina, jota yhdistää 1100-lukuun sijoittuva romanttinen seikkailu.

Kirjan takakannessa opastetaan lukijaa huomioimaan, että Pancol käyttää hahmoissaan aina erilaista kieltä ja tottahan se on: lukiessa alkaa toista hahmoa inhota ja toista rakastaa. 

Tai ainakin minä olin kovin helppo. 

Pancolin kirjassa on myös mahtava (minuun iskevä) huumori, joka tekee kirjasta nautinnon - ja juuri huumorin avulla kirja ylittää jotkut kohdat, jotka voisivat olla hieman - - naurettavia.  

Jotta perheestä saisi vielä vähän enemmän irti, niin kirjassa on myös sisarusten äiti, Henriette ja tämän uusi mies, Marcel, jolta perheen varallisuus on peräisin. Marcelilla taas on mukava sihteeri, Josiane, joka lohduttaa Marcelia, kun tämän kylmä vaimo ei ymmärrä...

Henkilöhahmoja on varsin paljon, kun vielä lisää Joséphinen miehen Antoinen uudet kuviot Afrikassa. 

Välillä ihmisten väliset tapahtumat voisivat olla korneja, mutta Pancol pitää korneimmatkin tapahtumat ja kuviot pystyssä huumorin ja ironian avulla. 

Vaikka tapahtumat ja juonenkäänteet ovat samoja kuin sadoissa muissakin kirjoissa, Pancol osaa pitää tarinan kasassa ja naurattaa ja viihdyttää lukijaa. 

Kyseessä ei ole missään nimessä viihdekirja missään merkityksessään, vaan kirjassa on myös syvällistä pohdintaa elämästä:

keski-ikäis(t)en (naisten) pohdintaa siitä, mitä on saavuttanut, mitä voisi saavuttaa ja kaiken kaikkiaan siitä, mitä elämä on. 

Teos on ihmissuhteiden verkosto, joka kasvaa ja laajenee, rönsyilee. 

Teinit kasvavat omassa ympäristössään, välillä kadottaen vanhempansa ja vanhemmat tuntuvat kadottavan otteensa nuoriinsa. 

Ihmissuhteiden lisäksi kirjassa on juoni, tai montakin erillistä juonta, mistä erityiset pisteet kirjalle. 

Olen lukenut niin monta puuromaista teosta ilman merkittävää juonta, että on mukavaa, kun kirjassa on jotain odotettavaakin, kuten juonen sulkeutuminen.

Itse siis pidän kirjoista, joissa on oikeasti juoni,

joten tämä kirja sopi kuin nenä päähäni.

Kirjassa oma perhe, toisten kohdalla kadotettu, on esillä erityisen tärkeänä osana.

Nuorena juuria ei viitsi ajatella. Suunnilleen neljänkymmenen ikäisenä juuret muistuttavat itsestään. Siinä vaiheessa kun ei enää voi luottaa nuoruuden intoon ja voimaan, kun alkaa puuttua tarmoa, kun kauneus hiipuu huomaamattomasti, kun ihminen tekee tiliä itsensä kanssa: mitä on saanut aikaiseksi, missä on epäonnistunut, silloin ihminen tiedostamattaan imee uutta voimaa juuristaan.

Kirja on suurilta osilta keski-ikäistyvän ja -ikäistyvien naisten kirja.

Myös lukijana minua viehättää tämä keski-ikä teema, koska alan itse olla siinä iässä, jolloin näitä asioita ryhtyy miettimään.

En osaa sanoa, osaisinko innostua kirjasta, jos olisin parikymppinen innon ja voiman parhaassa vedossani kulkeva.

Mutta, minulle tämä kirja 

oli juuri nyt oikeaan paikkaan ja aikaan osuva. 

Ja nämä ranskalaiset kirjalijat. 

Olen aivan rakastunut.  

Jotta voisi elää hyvin, elämään on heittäydyttävä. Välillä joutuu eksyksiin ja sitten löytää taas oikean tien, eksyy taas, luopuu ja aloittaa alusta. Ikinä ei pidä kuvitella, että jonain päivänä voi levätä laakereillaan, sillä taistelu ei lopu koskaan. Rauhaan pääsemme joskus myöhemmin.

Aiemmin tämän oli lukenut 

Jenni, joka oli luokitellut kirjan viihteeksi (auts) ja

Anneli, jonka tekstin kommenteissa joku on käynyt haukkumassa kirjan vastenmieliseksi (auts).

No, onneksi meidän kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä

ja voidaan pitää erilaisista asioista ja kirjoista.

Mä olen tullut varmaan ihan sokeaksi viihteen ja vakavan erotteluille, kun en ole suostunut tekemään sitä koskaan.