Olen lukenut aikoinani Marianne Backlénin Karman, joka jätti vähintäänkin omituisen maun suuhun, sillä tutustuin kirjaan samoihin aikoihin kuin monikulttuurisuuteen omassa elämässäni. Kirja antaa varsin pessimistisen kuvan suomalaisten naisten ja lähinnä karbialaisten miesten suhteista.
Voit lukea kirjasta vaikka täältä.
Jos Karma oli moniääninen teos, niin sitä on myös
Linnoitukset (2006, Gummerus), jopa siihen asti, että lopussa teoksessa oli jo pari ääntä liikaakin.
Kirjan lukeminen jäi myös muuton takia kesken, joten oli entistä vaikeampi seurata henkilöiden, jotka koko ajan vaihtuivat, elämää ja kirjan juonta, jota ei sen kummemmin ollut kuin että alussa Loviisasta löydettiin myrkkyyn kuollut afrikkalainen mies.
Kirjan keskeisin henkilö on Ulla, joka on kirjoittanut näytelmän monikulttuurisista suhteista ja joka elää keskellä monikulttuurisuutta:
hänellä on kolme lasta, kaikki eri miehen ja kulttuurin kanssa. Kirjoitin näin, sillä Backlénin kirjoissa jokainen ihminen tuntuu kantavan kulttuuria tiukasti itsessään ja mukanaan.
Mietin, että onko tämä Backlénin keino tuoda erilaiset kulttuurit läsnäoleviksi kirjoihin,
sillä ihmiset kulttuurina on aika raskas ja ehkä vähän vääryyttäkin aiheuttava keino kirjoissa, sillä ihmiset (ja siten kulttuurit) eivät Backlénin teoksissa kohtaa toisiaan.
Tai kohtaavat, mutta ohimennen ja sidokset jäävät löyhiksi ja ihmiset väärinymmärtävät toisiaan koko ajan.
Kun henkilöhahmot sidotaan voimakkaasti oman kulttuurinsa edustajiksi, tuntuu että juuri ne kulttuurit kolahtavat vastakkain, eivätkä tule toimeen toistensa kanssa.
Toinen asia, mikä pisti silmääni Linnoitukset-teoksessa oli se, että Ullan oma tausta: suomenruotsalainen, punvauorelainen, loviisalainen, feministi rakentuu tuttuun ja turvalliseen, ja maahanmuuttajat elävät irrallaan, maasta toiseen muuttaen, kiinnittymättä mihinkään.
Vaikka Ulla tiesi Raymondin lähteneen Suomesta, hän oli varuillaan ja vilkuili huolissaan ympärilleen. Hän kärsi vainoharhaisuudestaan hirveästi. Ei hän Rayta pelännyt. - - ... Ja eräänä myöhäisenä iltana tyttöystävä soitti Ullalle ja kuiskasi puhelimeen: Ray on niin hankala, hän saa raivokohtauksia, mitä minä teen?
Kadulla yhdentekevät rutiinit jatkuivat: jäteautot kolisivat, postiljoonit jakoivat postia, päiväkotilapsia vietiin parijonossa puistoon. Jugendlinnoilla oli kodikkaat suomenkieliset nimet Maja, Kivilinna, Toivo, Impivaara. Ulla tunsi perheitä miltei joka talosta ja osasi luetella sivilisäätyyn, ammattiin, asuntojen kokoon, sisustukseen ja elämäntapaan liittyviä tietoja..
Ulla on siis vahvasti kiinni omassa ympäristössään: ei ihme, että hänen ulkomaalaiset miehensä eivät ole istuneet tähän valmiiseen maailmaan. Samalla voisi ajatella henkilökemiat laajempana: valmiiseen yhteiskuntaan on vaikea vieraan asettautua.
Vaikka Backlénilla on kirjoissaan monikulttuurinen maailma, tuntuu että kirjan (/kirjojen) sivuilla on aina puolihuolimattomia yleistyksiä.
Aasialainen nuorukainen istahti viereiseen pöytään, sytytti savukkeen ja selaili Newsweekiä. Ulla vilkuili miesstä. Kiinalainen vai japanilainen? Miehen kaveri oli muutamia vuosia vanhempi ja kantoi tarjotinta, jolla oli täytettyjä patonkeja ja kaksi limsapulloa. Aasialaiset joivat harvoin kahvia tai olutta.
Kirjassa liikutaan niin Loviisassa kuin Helsingissä,
välillä Ulla muistelee menneitä, radikaaleja 70-luvun tapahtumia, taiteilijatapaamisia ja välillä samoja asioita muistelee Ullan ystävä Ann-Sofie tai joku muu.
Välillä Ulla törmää muihin afrikkalaisten kanssa eläviin ihmisiin ja yrittää selvittää afrikkalaisen miehen kuolemaa.
Välillä Ulla miettii itseään ja naiseuttaan ja sitä, kelpaako hän enää kenellekään.
Ja välillä hän asettuu vastustamaan myös niitä, joilla on ongelmia hänen lastensa monikulttuurisuuden kanssa.
Kirjassa toistuvat jotkut samat teemat kuin Karmassa, päällimmäisenä tietysti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten miesten maailma, mutta myös se, miten toisella puolella maailmaa elävän miehen kanssa on vaikea sopia lasten huoltamisesta.
Kirjan alussa pidin Linnoituksista, joka tuntui etenevän helpommin kuin Karma, mutta loppua kohden tarina puuroutui: kun kirjassa heiteltyjen langanpätkien olisi odottanut liittyvän ja sitoutuvan toisiinsa, lankoja alettiinkin heitellä vielä lisää ja langat jäivät heilumaan, osa toisensa hieman sivuuttaen, suurin osa kuitenkin yksinään edestakaisin heiluen.
Ääniä oli liikaa ja olisin toivonut, että kirja olisi ollut edes vähän helpompi lukijalle.
Kirja oli vähän kuin tämä kukka:
siinä on kyllä kauneutta, mutta jotenkin miettii, että onko se kuitenkaan ihan valmis?
Huomasin muuten, että olen kaivanut kirjastosta Backlénin uusimman kirjan mukaan.
Mietinkin kovasti, että antaisinko vielä yhden mahdollisuuden?
Linnoituksia en ole lukenut, mutta vaikutuin kovasti tuosta Tulilinnun tanssista, jonka luin viime viikolla. Tosin siinäkin on vahvana miinuksena tuhottoman monta henkilöä, joiden elämää seurataan pieninä paloina epäjärjestyksessä n. 150 vuoden ajalta! Mutta aivan mahtava tietomäärä baletista, musiikista, oppperasta ja niiden maailmasta, joka on kaunis ja samalla julma.
VastaaPoistaKiva että pidit! Ehkä kirja saa mahdollisuutensa myös minulta!
VastaaPoista