Laura Gustafsson: Huorasatu

Tänä vuonna taisi tulla toisinto viime vuodesta: Luulin olevani hajuilla siitä, mitä kotimainen kirjallisuus tuottaa ja luulin myös olevani hajuilla siitä, kuka olisi kirjoittanut sellaisen kirjan, joka olisi Finlandia-ehdokkaana. Mutta, kuten viime vuonnakin, olin täysin pihalla (kuten kuvista näkyy, myös ihan kirjaimellisesti) valintojen suhteen. Jos -  ja kun - vuodet toistavat itseänsä, niin tiedän, mikä kuudesta on lopullisen valinnan kohde: se on se kirja, jonka vähiten odotan saavan ison Äffän. Toivottavasti senkin kirjan tarina kuitenkin päättyy Hämeentielle, niin kuin Nenäpäiväkin. Tai siinä edes ajetaan monta kertaa samaa reittiä, niin että voin muistella niitä kirjoja aina kun istun neljän ruuhkassa Paavalinkirkon vieressä. (En istu siellä joka päivä, joten voin aina ne pari kertaa vuodessa ajatellakin...) 

Ja koska minunkin on pakko toistaa itseäni, niin kävin ostamassa hetken mielijohteesta yhden ehdokaskirjan ihan vain tutustuakseni johonkin ehdokaskirjaan, William Ännään yritin tosin jo aiemmin lukea, mutta se ei ole minun makuuni, jaksoin muutaman sivun alusta (aika hyvä ehdokas isoon Äffän siis, btw!) Viime vuonna ryntäsin lukemaan Alexandra Salmelaa, nyt mua kiinnosti Gustafssonin Huorasatu.

Alun perin kyllä ajattelin, että tätä kirjaa en tule lukemaan, koska sillä on niin rasittava nimi. Mielikuvissani nimittäin näin ja ajattelin, että tässä kirjassa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaikkea irstailua (pönäköiden) miesten kanssa.

Miten ihanaa onkaan olla väärässä! Sillä tämä kirja oli, no vähän sitä edellä mainittuakin, mutta oikeastaan kaikkea muuta. Laura Gustafssonin Huorasatu (2011, Into) kertoo Millasta ja Kallasta, jotka ovat ilotyttöjä, huoria, maksullisia naisia. Työpaikkaa, jossa ei vaadita juuri mitään koulutusta, työkokemusta tai aiempien töidensä hoitamista kunnolla, ei ole niin helppo löytää. Kirjaa on kuitenkin turha aloittaa lukea sen innoittamana, että tässä kuvataan maksullisten naisten elämää ja arkea.

Ei kuvata. Kirja on yhteiskunnallinen ja siinä raivotaan naisten alistamista vastaan ja rakennetaan ihanneyhteiskuntaa (siis tämähän on satu). Ja kuvataan sitä kaikkea, miksi ihanneyhteiskunta on utopia nykymaailmassa. Vaikka kirjassa on mukana iso annos raivoa, niin se ei kuitenkaan ole sellainen vihainen kirja, jossa telaketjufeministi jyräisi ja jyrähtäisi. Tai no, tavallaan onkin, mutta asia kerrotaan pissis-tyyliin hihittelevien naisten elämästä käsin.

Ja sitten kirjassa on vielä ne kaikki jumalat. Kreikan sotaan ja rakkauteen keskittyvät jumalat tulevat Suomeen, koska rakkauteen pettynyt Afrodite haluaa paikkaan, jonka nimi on Hel. Nimensä veroinen paikka onkin. Afrodite elää rakkauden asialla, sodan jumala Ares matkustaa Afganistaniin ja Adonis pettää. Jumalat ovat siis jalkautuneet kaduille, joilla puolustavat omaa asiaansa. Ja myös sekoittavat Millan ja Kallan elämää. 

Teoksessa räyhätään ja otetaan kantaa mm. siihen, miksi seksi myy kaikkea: kun isopovinen nainen vilauttaa poveaan, media alkaa seurata hänen elämäänsä; miksi naisen ei on edelleen kyllä (miehen mielessä); Thaimaan seksiturismiin ja - no, melkein kaikkeen, mikä nykymaailmassa mättää. 

Kirjassaan Gustafsson yhdistää Raamatun, Kreikan jumalat, nyky-yhteiskuntamme poliitikot, iltapäivälehtien tarinat yhdeksi nivaskaksi; realismi, unet, fantasia, väkivalta ja rakkaus yhdistyvät tarinaksi, tai no, saduksi, jonka luettuaan uskoo taas vähän enemmän siihen, että jos joku maailmassa mättää, niin siitä pitää ärähtää, eikä jäädä itkemään kodin nurkkaan maailman pahuutta. Kirjoitustyylistä saa näytteen vaikka kirjailijan blogista, jonka ajattelin nyt käydä lukemassa läpi. Huorasatu tuli nimittäin ahmaistua suhteellisen nopeasti läpi ja jäin jo kaipaamaan tyyliä. Tyylistä voisi tulla mieleen myös Salmisen teokset, paitsi että Gustafsson karkaa arkitodellisuudesta välillä jumalten maailmoihin, ja sanavarasto on laajempi. 

Tykkäsinkö? Ihan älyttömän paljon. Koska. Tämä oli todellakin piristävä poikkeus kotimaiseen kerrontatyyliin, jossa paukutetaan realismia realismin perään. Mieleeni tuli Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jossa viimeksi tosi ja epätosi ovat yhdistyneet samanlaiseksi maailmanparannuspuheeksi (tai -kirjoitukseksi) ja tietysti mieleeni tuli myös vähän Salmelan viime vuoden teos (josta ei saa pitää, vaikka se olikin niin hyvä mielestäni, osin samoista syistä kuin tämä Gustafssoninkin teos).

Ja koska nyt olen ojentanut käteni Finlandia-ehdokkaisiin, niin voisin ehkä tutustua muihinkin. Ihan vain, jos sieltä tulisi eteen muitakin (hyviä) yllätyksiä.   

 

Käsken heidän ryhdistäytyä. Vakuutan ettei ihmisarvomme ole kiinni siitä, jos joku sanoo meitä tyhmiksi ja rumiksi ja lihaviksi ja keskeneräisiksi miehiksi ja ali-ihmisiksi ja orjiksi ja huoriksi. Tai niin kauan rauhallisesti kuin on mahdollista, kun yksi kappale antiikin sankareita yrittää kiinnittää huomioni sukuelimeensä. Miehet olivat siis samanlaisia jo ennen ajanlaskumme alkua. 

 - - Naisista parhaatkin ovat joutuneet miesten kusettamiksi. Ei ole myöhäistä tunnustaa erehtyneensä. - - Niin kuin esimerkiksi Kanadan TOSInaiset jotka haluavat ajaa sekä kotimaassaan että mielellään myös kansainvälisesti alas tuet aborttiklinikoilta, raiskausten ja insestin uhrien tukipalveluilta, pahoipideltyjen naisten turvakodeilta ja poistaa vähävaraisten yksinhuoltajaäitien taloudelliset avustukset.

Jos kirjasta sai kuvan, että siinä haukutaan vain miehiä ja että kaikki miehet ovat sikoja, niin on taas väärässä. Kirjassa myös jotkut naiset ovat pahoja, ja jotkut miehet hyviä, esimerkiksi eräs lumenpudottaja, joka muuttaa Thaimaahan, tosin ei se, joka mediassa pyöri viime vuonna.

Mitä tästä voisi vielä sanoa? Olen piristynyt kirjallisuuden saralla. Tosin Otavan ensi kevään uutuusluettelossa näyttäisi olevan Mediahuora-niminen teos. Onko tämä nyt sitten joku kirjallisuutemme uusi suuntaus, jossa otetaan räväkästi kantaa yhteiskuntaamme? Osin samoin keinoin kuin miten yhteiskunta tekee.