Arto Salminen: Turvapaikka / Paskateoria

Me ei tulla yhtään tämän onnellisemmiksi,

vaikka meillä olisi kuinka monta neliötä ympärillä.

 Päinvastoin.

Isossa asunnossa me ruvettaisiin tuntumaan pienemmiltä.

Me ei enää löydettäisi omia ajatuksia mistään.

Ne katoaisi sinne kodinhoitohuoneeseen.

Ja meidän pienet puheet olisi ihan hyödyttömiä.

Me ei kuultaisi niitä itsekään.

Pitäisi alkaa huutaa niin kuin huudetaan

niityn toiselle laidalle.

Heidi katsoi minua eikä sanonut vähään aikaan mitään.

- Minkä ihmeen niityn?

Mä alan epäillä että sä olet jotenkin sekaisin.

- Kirjoita mulle diagnoosi.

Potilas on tullut hulluksi.

Syy: ei halua taloa.

Arto Salminen (1959 - 2005) oli minulle aiemmin Kalavale-teoksesta tuttu,

ja muista teoksista kiinnostuin muiden kirjablogien kautta:

Booksy taisi olla viimeisin,

joka luki Salmista.

Samoin Jori ja Salla ovat lukeneet Salmista.

Arto Salmisen kirjat eivät vaikuttaneet sellaisilta, 

jotka olisivat oman kiinnostukseni ja mukavuusalueeni 

listalla. 

Siispä, ajattelin, että luen Salmisen teokset.

Ihan vaikka vain ärsyttääkseni itseäni. 

Tai antaakseni itseni ärsyyntyä. 

Ja mitä sitä voi oikeastaan sanoa kuin että yllätyin todella positiivisesti. 

Nämähän ovat yhteiskunnallista tekstiä, 

joita voi lukea monella eri tavalla. 

 

Turvapaikka (1995, Otava) kertoo pakolaisista, jotka on sijoitettu vastaanottokeskukseen.

Tässä kirjassa seurataan, kuinka keskus vetää viimeisiä henkosiaan ennen sen sulkemista,

keskuksen työntekijät Sundqvist ja Hynynen ovat pääosissa,

samoin pari muuta työntekijää,

ja myöskin ne ihmiset, jotka on keskukseen toimitettu.

Sitten siitä lukemisesta.

Kirjan voi lukea realistisena kuvauksena somaleiden ja albaanien likaisuudesta, sillä kun ghanalaisten keittiöt ovat putipuhtaita,

niin edellä mainittujen keittiöt ovat niin likaisia, ettei niihin voi oikeastaan normaali ihminen edes astua sisään.

Tai sitten teosta voi lukea toisinkin.

Kun keskuksen asukkaita viedään paikalliseen kouluun tutustumaan,

vetäisee musiikinopettaja nopeasti soittimet esille:

afrikkalaiset voivat esittää afrikkalaista musiikkia.

Tietysti, sillä afrikkalaisillahan on rytmi veressä.

- Ei nämä taida olla musiikkimiehiä, sanoi Sundqvist. - Sitä paitsi ne on ihan eri puolilta Afrikkaa. Tässä on zairelaisia, liberialaisia, ghanalaisia ja somaleita. Ei niillä ole yhteistä musiikkia paitsi Madonna ja sellaiset.

Samalla kun Sundqvist tietää asukkaiden tavat ja tottumukset,

hän epäilee kaikkea katastrofia, mikä voi tapahtua, esimerkiksi kun

somaliperhe muuttaa uuteen asuntoon.

Heillä kun ei ole tapana turhaan (tai edes tarpeen vuoksi) sammutella sähkölevyjä päältä pois.

Kuitenkin, kun Sundqvist saa kuulla, että erästä somalimiestä epäillään raiskauksesta, hän miettii ja pelkää, että nyt rasistit saavat vettä myllyynsä.

Tunnistamistilaisuudessa on ollu neljä suomalaista miestä ja yksi somali rivissä.

Salmisen teksti ei ole kaunista, siinä vierailevat paska ja muut eritteet,

ja siinä on miehisen porukan sovinismia keskustelujen täytteenä.

Muita arvioidaan suoraan, eikä elämää kaunistella.

Ei keskusteluissa eikä muussa tekstissä.

Suhteet turvapaikan työntekijöiden ja asukkaiden välillä ovat etäiset,

vaikkakaan miehet eivät pysty pitämään itseään irti keskuksen naisista.

Työntekijät ovat kuitenkin lähempänä pakolaisia kuin alueen asukkaat ja muu väestö.

En ehkä välttämättä ihastunut Salmisen eritteiden viljelyyn,

mutta pidin hänen tyylistään:

tekstin tulkinta on lyhyttä ja perustuu paljon keskusteluihin.

Tai jos joku aihe on liian arka aihe keskusteluihin, selviävät tapahtumat niin, että osa siitä selviää toisen kanssa keskustelussa ja asian toinen puoli taas toisen kanssa.

Esimerkiksi, kun Sundqvistin vaimo käy lääkärillä.

Salmisen tyylissä pidin kuitenkin siitä, että tulkinta jää täysin lukijan varaan.

Vihjeitä lukijalle tosin annetaan rutkasti, esimerkiksi

somalin epäilty raiskaus ja epäiltyjen tunnistaminen

antaa tästä viitteitä.

Oikeastaan pidin kirjasta,

mietin aika paljon myös sitä, että

minkälainen kirjasta olisi tullut nyt,

vuonna 2011.

Ehkä siinä ei olisi ollut yhtä paljon naureskelua sähköhellan käytöstä,

kun hirveän monta asuntoa ei ehkä kuitenkaan ole palanut levyjen päälle jättämisen syystä.

(Miettii hän, joka tuskaili muutaman viikon ajan kaasuhellan käyttöä

vironkielisten ohjeiden kanssa

ja mietti, miten helppoa olisikaan käyttää saviuunia.)

  - Harmittaa vain kun porukka jakautuu hyväosaisiin ja päähänpotkittuihin jo täällä keskuksessa. Olisi kiva kun kaikilla olisi yhtä hyvät lähtökohdat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. 

- Ei me sille mitään voida, sanoi Hynynen. - Tämä on pakolaiskeskus eikä mikään peruskoulu. Eväät on jaettu jo ennen kuin ne tänne tuli. 

- Toiset lukee täällä ydinfysiikkaa ja toiset sähköhellan käyttöohjeita. Paitsi että se sähköhellaväki ei osaa lukea, sanoi Sundqvist. 

Koska Salmisen teokset ovat aika lyhyitä ja siksikin nopealukuisia, niin luin heti perään

Paskateorian (2001, WSOY), joka kannenkin mukaan kertoo lähiöistä ja niiden ongelmista.

Lähiön ovat valtaamassa huorat, narkkarit ja ne kaikkein pelottavimmat,

joilla on varaa mersuihin:

huumekauppiaat.

Eritteitä ei tästäkään kirjasta puutu, kun toimittaja Suurnäkki tutkii jutun aiheita ja käy vierailulla lähiössä Jasminen luona, joka on hänen rakastettunsa.

Samalla kun hän tutustuu Jasminen ruumiineritteisiin,

tippuu yläkerrasta kodintavaroita, kun slummilähiön uudet asukkaat heittävät vanhat pois.

Poliisi käy kääntymässä paikalla, mutta ei voi mitään asialle.

Eikä kukaan tunnu voivan millekään muullekaan asialle mitään.

Myöskin media on voimaton,

Suurnäkki saa pomoltaan ohjeet, minkälaisia juttuja hänen tulee kirjoittaa,

ja vaikka Suurnäkki yrittää tehdä ohjeiden mukaan, hän ei silti osaa olla aivan niin kovapäinen tyyppi kuin pitäisi.

Suurnäkki saa vihjeen siitä, että slummit ovat nousemassa, mutta se ei ole aivan sellainen juttu, joka möisi lehteä

ja toisi rahaa kenellekään, toteaa päätoimittaja.

Salmisen teoksessa Suomi on jakautunut kahtia, jossa rikkaat pärjäävät ja köyhät köyhtyvät.

Jos Salmisen teosta yrittäisi miettiä tähän päivään,

se olisi tietysti

tällainen.

Pidin tästäkin ja Salmisen tyyli oli kovin samanlainen kuin edellisessäkin: 

asioita ei selitelty, vaan ne sai lukija tulkita itse. 

Kun Suurnäkin vaimo haaveilee omasta talosta, jossa ei tarvitsisi käyttää samaa uima-allasta muiden kanssa, 

hänen miehensä vierailee Jasminen luona, joka ei haaveile mistään. 

Yhteiskunta on nyt parempi kuin ikinä. 

Katso huviksesi tuosta ikkunasta keskustan vilinää. 

Ihmiset ovat niin rikkaita, että vain harvassa maassa. 

Ne ostaa niin perkeleesti. 

Kyllä mä tiedän, että tuolla itäpuolen slummeissa paska haisee ja veri lentää mutta sen tietää kaikki muutkin, ei se ole mikään uutinen. Ja vaikka olisikin, niin ei ainakaan järkevä uutinen.  

Suosittelen sellaiselle, joka haluaa lukea yhteiskunnallista tekstiä.

Se ei ehkä ole kerrottu kauniissa paketissa eikä korulausein,

mutta molemmissa teoksissa oli ajattelun aihetta.

Ja mikä parasta, se aihe oli lukijan löydettävissä.