Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Vajaa vuosi sitten sain tutustua Elif Shafakin Rakkauden aikakirja -teokseen, joka ihastutti, mutta myös vähän vihastutti elämänohjemaisuudellaan. Periaatteessa haluaisin kovasti pitää Shafakin kirjoituksista, koska periaatteessa pidän niistä aiheista, joista Shafak kirjoittaa: siitä, kuinka itä ja länsi kohtaavat, mystiikasta, jota Shafak tarjoaa kirjoissaan, henkilöhahmoista, joita Shafak tarjoilee upeiden miljöiden puitteissa.

Koska Elif Shafakin Kirottu Istanbul (2012, Gummerus - alkuperäinen teos The Bastard of Istanbul 2007) lupasi tarjota kaikkea sitä mitä Rakkauden aikakirjakin, lähdin innolla uuteen matkaan ja toivoin, että elämänohjeet eivät olisi niin suoria kuin edellisessä teoksessa. Sivulla 15 sitten tuli vastaan ensimmäinen elämänohje ja kyllä ajattelin, että ei tämä kirja tästä etene. Kyseessä oli Zelihan, teoksen alkuosan päähenkilön, elämänohje istanbulilaisille naisille.

Onneksi kirjan elämänohjeita ei ollut kovinkaan monta ja ne oikeastaan vain kirjan alussa osoittivat teoksen suuntaa ja tulkintaa. Shafak kirjoittaa Turkin kaksijakoisuudesta ja naisista: teoksen pääosassa on Kazancin perhe, joka koostuu pääosin naisista, koska suvun miesten ympärillä leijuu kirous; he tuppaavat kuolemaan liian aikaisin outoihin asioihin. Niinpä teoksen pääosiin jäävät naiset, jotka elävät yhdessä perheenä. Teoksen kaksinaisuus koostuu siitä, että edellä mainittu Zeliha on uuden sukupolven nainen, joka kulkee korkokengissä ja minihameessa, vanhempi sukupolvi ja perheen jäljellä olevat miehet (veli Mustafa) paheksuu hänen pukeutumistyyliään.

****

Teoksen suhteen kävi sellainen hassu yhteensattuma, että juuri  kun olin aloittanut kirjaa, sain kuulla lyhyen mutta pääosittaisen esittelyn Istanbulista. Niinpä minulle oli tuttua kauraa Istanbulin historian pääkohdat. Vaikka kirjassa historian käännekohdat tulevatkin esille, niin esitelmästä oli selvästi hyötyä päästä kirjan miljööseen sisälle.

****

Shafak kertoo paitsi naisten historiaa myös unohdettujen historiaa. Hän sai syytteen turkkilaisuuden loukkaamisesta vuonna 2006, kun teoksen turkinkielinen laitos julkaistiin. Kirjassaan Shafak nostaa esiin Turkissa unohdettujen armenialaisten kohtalon. Syytteistä luovuttiin, mutta tapahtuma kertoo omalta osaltaan Shafakin rohkeudesta nostaa esiin ajankohtaisia ja vaiettuja asioita.

***

Kirjassa liikutaan paitsi Istanbulissa myös Amerikassa, jossa armenialaisten maanpakoon lähteneiden jälkeläiset elävät omaa elämäänsä. Amerikkalainen Rose on mennyt naimisiin armenialaisen miehen kanssa, saa lapsen tämän kanssa ja eroaa hänestä. Kostaakseen hullulle Tchakhmakchhianin perheelle hän menee yksiin turkkilaisen miehen (edellä mainitun Mustafan) kanssa.

Näin perheet yhdistyvät nykyisyydessä. Rosen tytär, Amy (Armanoush) lähtee Turkkiin etsimään menneisyyden vastauksia ja tutustuu Zelihan tyttäreen, samanikäiseen Asyaan, joka ei ole koskaan saanut tietää, kuka hänen isänsä on. Zeliha, minihameeseen nuoruudessaan pukeutunut nainen, tuli raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja on perheensä vastustuksesta huolimatta pitänyt lapsen ja kasvattanut hänet yksin. 

Kohdatessaan Amy ja Asya löytävät yllätyksiä ja huomaavat, miten paitsi nykyisyys myös menneisyys kietoutuvat yhteen. Vaikka Asya ei halua tietää mitään menneisyydestään, Amyn tutkimukset ja menneisyyden etsintä vievät hänetkin lopulta niiden vastauksien äärelle, joita hän ei edes halua tietää.

Älä käsitä minua väärin, ymmärrän, kuinka traaginen menneisyys oli sinun perheellesi, ja minä kunnioitan haluasi pitää muistot elossa tulkoon mitä tuli, niin että esi-isiesi kärsimys ei unohdu. Mutta juuri siinä kohdassa meidän tiemme poikkeavat. Sinä kamppailet muistamisen puolesta, kun taas minä olisin mieluummin kuin Petite-Ma (Alzheimeria sairastava isoäiti), vailla minkäänlaista kykyä muistaa mitään. 

Pidin kirjasta paljon. Se antoi upean kuvauksen Istanbulista ja vavisutti ennakkoluuloja: tässä teoksessa nuoret turkkilaiset viettävät aikaansa baarissa polttaen ja juoden, naiset kävelevät minihameissa. Teoksessa on kuitenkin paljon myös vanhaa. Aivan erityisen paljon pidin perheen Banu-tädin jinneistä, jotka kertoivat hänelle tarinoita menneisyydestä. Jinnit ovat siis pahoja ja hyviä henkiä, jotka elivät Banun lähellä. Banu on ennustaja, joka kertoo paitsi ihmisten tulevaisuudesta myös kurkistaa menneisyyteen. Jinnit tekivät kirjasta sopivalla tavalla mystisen.

Vaikka nyt kuulenkin, miten Leena Lumi alkaa kirjoittaa vastakommenttia, niin pakko sanoa, että teoksen juonen kannalta kirjassa oli myös asioita, joista en pitänyt. Vaikka tarina eteni mukavasti, niin välillä siinä oli liikaa viihdekirjalle ominaista dialogia, joka alkoi haukotuttaa. Nämä keskusteluosuudet onneksi aika pian kääntyivät johonkin aivan toisenlaiseen kerrontaan: historian kuvaukseen tai edellä mainittuihin mystisiin seikkailuihin. Välillä henkilöiden kuvaus oli kutkuttavan hauskaa (esimerkiksi Roseen tutustuminen), välillä puuduttavaa: miksi on tärkeää, että Amy tuhlaa rahansa kirjoihin? No, nämä olivat pieniä kosmeettisia haittoja, mutta eniten minua haittasi se, miten aivan liian aikaisin teoksessa alettiin vihjailla siitä, miten perheet kietoutuvat toisiinsa. Ja kaikkein pahinta oli se, miten perheet kietoutuivat toisiinsa. Täytyy sanoa, että kirjan alun perusteella uskalsin odottaa jotain muuta ratkaisua.

Mutta, pidin kirjasta. Niiden asioiden perusteella, jotka alussa toin esiin. Arvioni + + + + . Koska kirjassa oli paljon hyvää, se oli sujuvasanainen, mutta alku loppua parempi.

Leenan lisäksi kirjan on ehtinyt lukea myös Tuulia.

Perhe on perhettä, piti siitä tai ei. Me emme ole samanlaisia kuin saksalaiset, jotka potkaisevat lapsensa pihalle neljäntoista vanhana. Meillä on vahvat perhearvot. - - Jos joku on isäsi, hän on isäsi ikuisesti, ja jos joku on veljesi, hän on veljesi loppuun saakka.

(Kirja on arvostelukappale)