Jenni Linturin Isänmaan tähden (2011, Teos) on kiinnostanut pienesti Finlandia-ehdokkuutensa myöten. Luulen, että jos kirja ei olisi saanut tällaista nostetta, en olisi siihen koskaan tarttunut.
Suomalaismiehet Saksan SS-joukoissa ja vanha mies muistelemassa sota-aikoja ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, joka kiinnostaisi minua. Tai saisi edes lukuhetkellä minut sen kummemmin kiinnostumaan.
Vähän siis säälitti lähtökohtaisesti Linturin teos, koska tulisin sen melko varmasti huokausten kanssa lukemaan ja totaalisesti kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan, täysin lyttäämään.
Siksi kyllä hämmästyin suuresti, kun luin kirjaa ja se piti minut otteessaan ihan alusta asti. Teos on Linturin esikoinen ja kyllä olikin huipputeos ensimmäiseksi kirjaksi. Kielellisesti kelvokas ja tarinaltaan sellainen, että piti kaikin puolin otteessaan.
Teoksessa kerrotaan, kuinka suomalaismiehet värväytyvät SS-miehiksi, miesten mukana teoksen päähenkilö, Antti Vallas, kohtaa toisen maailmansodan Euroopan metsissä ja kylissä. Toinen kerronnan ajankohta on nykyaika, jossa Antti on 79-vuotias. Hän putoaa katolta ja alkaa elää sotavuosia uudelleen. Näin ollen muistelmat ja nykyhetken elämä kohtaavat toisensa.
Mitäs tästä kirjasta voisi sanoa? Välillä sitä lukiessa tuli olo, että eihän tässä niin kovin erilaista ole kuin muissakaan sotakirjoissa: miehet lähtevät uhoamalla sotaan, huomaavat, että sodassa on pelottavaa ja kauheaa, ja sodan jälkeen lähipiirikin huomaa, miten kovasti sota vaikuttaa miehiin.
Mutta Linturin taidonnäyte on se, että hän saa kirjaansa juonenkäänteitä, jotka pitävät otteessaan teoksen loppusivuille asti. Välillä tosin tuli mieleeni, että kirjailijan taidokkuudella näitä juonenkäänteitä olisi saanut hieman lisääkin mukaan. Teos oli yllättävänkin nopealukuinen ja siinä olisi hyvinkin voinut olla jotain lisääkin.
Linturi sitoo menneen ja nykyisen taitavasti yhteen; siirtymistä tuli mieleen hieman Kalotayn Bolshoin perhonen -teoksen siirtymät, jotka olivat lähes huomaamattomia ja joita ihailin Kalotayn teoksessa - niitä ihailin myös Linturin teoksessa. Tosin Isänmaan tähden -teoksessa 40-luvulla tapahtuvat kohdat on erotettu muusta tekstistä merkkaamalla päivämäärä tekstin alkuun.
Linturin teos oli kotimaisesta sotakirjallisuudesta erottuva myös siten, että Linturilla oli pehmeäntuntuista pohdintaa, mikä puuttuu äijämäisestä sotakirjallisuudesta (siten kun sitä tunnen).
Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina. Leila oli sanonut, että Antti oli menettänyt sanansa. Se tarkoitti sitä, että kaikki kysymykset oli jo kysytty. Antista tulisi yhtä yksinäinen kuin Kaarlosta. Antti oli aina tarvinnut ympärilleen väkeä. Omat ajatukset oli helppo hukata muiden melskeeseen. Yksinäiset ihmiset, kuten Kaarlo, ymmärsivät elämänsä liian selvästi. He olivat jatkuvasti suurten ajatusten vaarassa.
Jään kuitenkin innolla odottamaan, mitä Linturi jatkossa kirjoittaa. Varmaan hänen kirjailijan taidoillaan tarinat vielä kasvavat ja kiinnostuvat.
*****
Arvioni + + + +.
Yksi plussa vielä jää odottamaan Linturin seuraavaa teosta. Uskon hänen tosiaan yltävän vielä hieman hioutuneempaan tarinaan.
Minä olen suhtautunut tähän vähän kuin Ketun Kätilöön: Luen, en lue, luen....;)
VastaaPoistaSaa nähdä kumpaan päädyn.
Heh, mulle tämä oli kannattava lukukokemus.
VastaaPoistaMutta en varmaankaan olisi jaksanut jonottaa kirjastosta, jos ei olisi tullut pikana vastaan =)
Luin tämän tuossa loppuvuodesta, tämä oli minulle ehdottomasti positiivinen yllätys! Toistaiseksi ainoa viimekertaisista Finlandia -ehdokkaista, jonka olen lukenut. Ihastuin kirjoissa viliseviin elämänviisauksiin, ja kuvaus dementiasta oli hyvin uskottavaa!
VastaaPoistaTuulia, mulle kanssa oli positiivinen yllätys. En ollut myöskään hirveän paljon lukenut, mitä muut kirjoittivat kirjasta, koska tämä ei ollut lukulistallani... Huomasin muuten, että en ollut nyt muistanut laittaa linkityksiä toisten blogeihin, siis jotka olivat lukeneet.
VastaaPoistaSen verran kuitenkin luin kirjoituksia kirjasta, että huomasin taas, että aika monta kertaa oli pohdittu uskottavuus-realismi-akselia. Mulle menee läpi, kun on vaan hyvä tarina. En mieti, onko näin oikeasti ollut =)
Minäkin luin tämän viime vuoden loppupuolella (olisikohan ollut marraskuussa) ja pidin sekä en pitänyt. Pidin kirjan aihepiiristä, pidin Linturin taidokkuudesta kirjoittajana, mutta samalla koin kirjan jopa liian taidokkaaksi, hivenen tekniseksi. Otteessaan tämä piti, mutta ei koskettanut. Innolla kuitenkin odotan, mitä Linturi kirjoittaa seuraavaksi.
VastaaPoistaKatja, niin mä pidin mutta en tiedä, mikä se juttu oli, jota jäin kaipaamaan. Vähän teos oli haalea tunnetasoltaan, mutta ajattelin, että se on vain mun päässä, kun olen tottunut tunteenpaloihin. Olisko se ollut sitten, että taituruus (=teknisyys?) söi tunnetta. En osaa sanoa. Ehkä juuri se, että tulin tästäkin surulliseksi, niin kuin kaikista sotakirjoista, kun ajattelen niitä menetettyjä elämiä, mutta en vuodattanut kyyneliä.
VastaaPoistaMä olin kerrankin tässä asiassa armollinen, kun ajattelen aina, että bollywood on pilannut mut näiltä osin... ;D
Uskon, että Linturi tosiaan jatkossa löytää tunteet tekstiin.
Mulla on tämä kesken, ihan alussa. Vielä ei ainakaan ole napannut mukaansa, vaikka itseäni aihepiiri kiinnostaa kovasti. Luen kyllä loppuun ja teen lopulliset johtopäätökset vasta sitten.
VastaaPoistaJaana, jäämme odottelemaan lopullista niittausta =) tai kokonaistulkintaa...
VastaaPoistaEnnakko-odotuksilla on varmasti paljon merkitystä.
Finlandiaehdokkaist tämä kirja kiinnostaa minua eniten, ja aion se kyllä jossain vaiheessa lukea. Kiitos siis myönteisestä arviosta;)
VastaaPoistaSanna, mä pidin myös Huorasadusta, joka oli ehdokkaana, vaikkakin tosi erityylinen.
VastaaPoistaLuulen, että tässä tulee luettua useampikin Finlandia-ehdokas taas... Kun joskus ihan tuntuu, että ehdokkaat ovat kuitenkin ihan hyvää kirjallisuutta ;D