Sivupalkissa kyselin, että mihin maahan kirjamatkani jatkuu, ja siellä Venäjä sai pari ääntä. En muuten tiedä, mihin äänet katosivat välillä. Välillä kun Venäjän-maalla oli enemmänkin.
Nou hätä, käväisin kuitenkin Venäjällä vain jatkaakseni matkaa Puolaan (ihan pian).
Bolshoin perhonen (WSOY 2011) on Daphne Kalotayn ensimmäinen romaani, ja onkin aivan upea sellainen.
Pitäisi ehkä odottaa hetki, ennen kuin kirjoitan kirjasta, mutta en malta.
Leena Lumi kirjoitti kirjasta silloin, kun minulla oli se kesken, joten vasta nyt kävin lukemassa kirjoituksen ja olen täysin samaa mieltä Leenan kanssa:
lukekaa tämä kirja!
En ole vähään aikaan lukenut mitään näin vaikuttavaa.
Kun on mennyt viikko ja ruusut ovat kuihtuneet - eikä Viktorista ole kuulunut vielä mitään - Nina leikkaa varsista pienen pätkän. - - Nopeasti, käsi höyrystä punoittaen, hän siirtää kimpun takaisin maljakkoon ja täyttää sen uudestaan kylmällä vedellä. Sillä jos hän vain saa pidettyä ruusut hengissä...
Tunnin kuluttua kukat ovat piristyneet.
Kirjassa on kaksi eri aikatasoa:
on nykyaika, jossa huutokaupataan Nina Revskajan omistamat korut ja on Moskova, jossa Nina Revskaja ottaa ensiaskeleita Bolshoin balettikoulussa.
Aikatasoja on useampiakin, mutta toisessa niissä siis seurataan Revskajan elämään Neuvostoliitossa Stalinin aikaan.
Nykyajassa on huutokaupan apulaisjohtaja, Drew Brooks, joka kerää koruja ja tietoja niistä. Hän haluaa varmistaa, että korut ovat aidosti Revskajan omaisuutta.
Huutokauppaan lahjoitetaan myös meripihkakorvakoruihin ja -rannekoruun yhteensopiva riipus.
Drew haluaa selvittää, mitä yhteistä näillä koruilla oikeastaan on.
Sen haluaa selvittää myös viisikymppinen Grigori Solodin, jolle korut ovat tie hänen omaan menneisyyteen.
Korujen haltija, Nina Revskaja, ei sen sijaan halua selvittää mitään.
Korujen menneisyys ja Revskajan oma menneisyys pysyy visusti menneisyytenä, johon ei ole menemistä, mikäli se olisi Revskajasta kiinni.
Kun Drew ja Grigori jatkavat selvitystyötään, uppoaa Revskaja kuitenkin muistoihinsa, jotka ovat kipeitä, sillä Stalinin Neuvostoliitto oli salaisuuksia, kuiskailuja, epäluuloisuutta ja epäilyä.
Samasta aiheesta kertoo tietenkin myös Sofi Oksasen Puhdistus: kun kuka tahansa voi pettää oman sukulaisensa tai lähimmän ystävänsä pelastaakseen oman nahkansa.
Harjoittelutangolta Bolshoin balettikoulusta edetään aikaan, jolloin kukaan ei voi enää luottaa kehenkään. Epäluuloisuutta kasvattavat myös rakkaussuhteet, jotka aaltoilevat avioliittojen ristikoissa; avioliitoillakin kun pyritään turvaamaan poliittinen selusta.
Mitä oikeastaan tapahtui salaisuuksien kudelmissa?
Sitä yrittää selvittä vanhentunut Nina Revskaja muistoistaan ja sitä yrittävät selvittää Drew ja Grigori, joiden motiivit salaisuuksien selvittämiseksi ovat niin täysin erilaiset.
Nykyaika ja Revskajan muistot risteilevät kirjassa nerokkaasti toisiaan sivuten.
Lukijalle selviää vähän kerrassaan asioita, eikä kaikkea edes kerrota.
Tämä tekee kirjasta niin loistavan:
kerrankin lukijaan uskotaan ja lukijalle jätetään jotain keksittävää, eikä kaikkea tuoda tekstissä esille, suoraan.
Parasta kirjan tekstissä on se, että eri aikatasot vaihtuvat salakavalasti ja molemmat tasot ovat yhtä kiinnostavia.
Tässä kirjassa ei ole niitä ongelmia, jotka Rakkauden aikakirjassa hiersivät. Rakkauden aikakirjassa siirtymät olivat raskaita ja kömpelöitä, Kalotaylla taas siirtymät olivat kuin rantavesi: välillä näkyi enemmän menneisyyden rantahiekkaa ja välillä nykyajan aallot tulivat päälle.
Bolshoin perhonen paitsi antaa kuvan baletista ja ballerina elämästä, se myös on kirja rakkaudesta, päätöksenteosta, pelosta ja rohkeudesta, katumuksesta ja anteeksiannosta ja sovituksesta.
Hänestä vain oli sääli, että heidän ajatuksensa ja heidän elämäsä - se, että he olivat eläneet, heidän elämäsä totuus - että se kaikki katosi heidän mukanaan. Kukaan ei jäisi vaalimaan totuutta siitä, keitä he olivat. Keitä he olivat olleet. Sitä ajatellessaan Nina tunsi äkkiä sävähtävänsä.
En uskalla sanoa muuta kuin että tämä kirja oli nautintoa alusta loppuun, jokainen sivu.
Se oli surullisen kaunis.
Ja jos olen jonkun kerran kritisoinut, ettei kirjoissa ole kunnollista juonta tai draaman kaarta, joka pitäisi otteessaan loppuun asti, niin tässä oli.
Loppukaan ei latistanut, vaan se oli juuri oikeanlainen.
***
Koska edellinen kirja vetäisi minut niin mukaansa, niin on vähän ehkä väärin ympätä samaan postaukseen toinen kirja,
Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet (Siltala 2011), koska tämä jälkimmäinen tietysti kalpenee edellisen rinnalla.
Siltä varalta, että haluatte lukea neutraalimman yhden kirjan postauksen, niin klikatkaa itsenne tänne, jossa Hanna kertoo kirjasta tarkemmin.
Kirjoja kuitenkin yhdistää kuva Venäjästä. Jos edellinen teki sen vähän kauempaa, Kalotay on siis Yhdysvalloissa ja tehnyt kirjansa muiden kirjojen antaman kuvan mukaan, Ulitskaja taas on vuonna 1943 syntynyt nainen, joka on sen verran poliittisesti aktivoitunut henkilö, että sai potkut työpaikaltaan. No, kuvaukset ovat siis lähtökohtaisesti erilaiset. Jostain syystä luin nämä kirjat päällekkäin ja niistä vahvistui se kuva, mikä minulla on Venäjästä aina ollutkin.
Toisaalla voi olla loistokas Bolshoi, mutta takapihalla on se todellinen maa.
Mitä itse kirjasta voisi sanoa?
Kirja on novellikokoelma, jossa eri novelleja yhdistää Zenja, myötätuntoinen ja toisia naisia auttava nainen, jolle toiset naiset, joita Zenja tapaa satunnaisesti tai pysyvämmin, valehtelevat.
Miksi naiset sitten valehtelevat?
No, antaakseen itsestä paremman kuvan tai salatakseen asioita.
Valheet ovat pienen tytön valheita, vähän isomman tytön, ja myös vielä isompien tyttöjen valheita: jokainen valehtelee jostain syystä. Valheisiin voi itsekin uskoa, tai niihin voi haluta uskoa.
Oma elämäntarina voi näyttää paremmalta itsestäänkin, kun siitä vähän valehtelee.
Erityisesti jäi mieleeni venäläisten prostituoitujen valhe.
Novelleissa valheita ei sen enemmän avattu, vaan lukijan vastuulle jäi valehtelun syiden pohtiminen.
En tiedä, olinko vastuullinen lukija, vai livahdinko vastuustani tällä kertaa.
Tällä kertaa uppouduin Kalotayn tarinaan ja kylmän realismin kosketus tuntui ehkä kevään alkuuni sopimattomalta.
Onko tämä nyt tarpeeksi kauniisti muotoiltu?
Olen - Leenan innoittamana - lukemassa tätä, joten vain silmäilin tekstiäsi, tulen myöhemmin lukemaan sen ajatuksella. Ihanaa että sinäkin pidit, hienosti ilmaistu tuo, että kerrankin lukijaan luotetaan ja hän saa oivaltaa itse!
VastaaPoistaVoi että, tuo Bolshoin perhonen on kyllä pakko lukea. Naisten valheet minulla jo onkin kotona odottamassa, mutta voisin kuvitella, etteivät nämä sovi perättäin luettaviksi.
VastaaPoistaEmäntä: Yritin kirjoittaa kirjasta mahdollisimman vähän ja paljastamatta liikaa, sillä aika monella tämä on lukematta. Enkä muutenkaan halua kirjoittaa liikaa juonesta, jokainen kirjoittakoon itse äikän esseensä. Netistähän ei yhtään kopioda koulutöihin... No, mutta kirjasta pidin ja rakastuin siihen. Oli juuri sopiva minulle, kun ymmärsin tapahtumat. Olen törmännyt moneen esikoiskirjailijaan, joka ei malta jättää lukijalle mitään.
VastaaPoistaKaroliina: Tavallaan kaksi erilaista kirjaa näyttävät, miten erilaisia ovat. Haitta on kyllä se, että ei voi enää toisesta sanoa mitään järkevää, jos toinen on niin ylivoimaisen hieno.
Voi. Mietin tätä vaihtoehdoksi pääsiäiseni kirjoja miettiessäni, mutta nostin tilalle Rakkauden aikakirjan, joka ei blogiarvioiden vuoksi täysin vakuuta. Leena ja nyt etenkin sinä kirjoititte tästä niin, että jossain välissä tämä on luettava.
VastaaPoistaKatja: jos on aikaa nauttia, niin tämä olisi hyvä valinta. Mieluummin tämä (tai mikä muu tahansa) kuin Rakkauden aikakirja. Se vain ei tehnyt minuun kummoista vaikutusta.
VastaaPoistaHei Mari! Linkitin postauksesi omaan kirjoitukseeni Kalotayn kirjasta, onhan ok?
VastaaPoistaKirjoitit kauniisti, että Kalotaylla siirtymät ovat kuin rantavesi... itseäni välillä jopa häiritsi, kun luulin Ninan olevan Stalinin Moskovassa mutta sitten hän olikin vanha nainen Bostonissa. Mutta olet oikeassa, soljuvat aika-paikka -siirtymät ovat yksi kirjan monista ansoista!
Ok =)
VastaaPoistaJoo, myönnetään että pari kertaa hupsahdin vähäksi aikaa väärään aikaan ja paikkaan, mutta aika hyvin kirja piti otteessaan, niin että pääsi selville, mikä aika on.