Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Pieni potenssipuoti (2011, Bazar, alkuperäinen teos Potensgivarna 2004, suom. Raija Rintamäki) on viimeisimpiä viime kirjasyksyn kiinnostavista kirjoista, jotka kustantamoiden listoja selatessa päätin lukea.

No, nyt sekin on luettu, ja on aika kääntää kiinnostus kevään uutuuksiin.

Pieni potenssipuoti ei ole saanut kehuvia kommentteja, 

merkintöjä lukijoista löysin 

Aamulehdestä, 

ja Hannalta,

joiden kirjoituksissa Potenssipuoti on nähty korkeintaan pienenä söpöilynä,

ja

Hannan sanoin kirja on

"lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo".

Lienenkö edellisiä lukijoita lähempänä moista määritelmää itsekin, sillä minusta kirja oli riemukasta luettavaa,

ja tästä kirjasta tuli koko ajan lukiessa hyvä ja iloinen olo.

Myös kirjan loputtua jäi sellainen hyvänmielinen olo pitkäksi aikaa leijumaan mieleen.

Olen ajatellut monesti, että hyvän kirjan jälkeen jää mieleen pieni ahdistus ja maailman parantamisen vimma, jota ahdistus lyö eteenpäin.

Potenssipuodin jälkeen jäi kuitenkin aivan toisenlainen mieli:

jonkinlainen luottamus elämään ylipäätään;

keski-iänkin jälkeen voi nauttia elämästä, eikä tarvitse olla ahdistunut maailman ongelmista tai siitä, että ei ehdi niitä ratkaista ennen vanhuuttaan.

Vanhuudessa ongelmat kutistuvat: elämän tekee onnelliseksi se, että taloonsa saa sisävessan.

Tai naapuriin mukavan oloisen miehen.

Kirjan juoni ei ole kovin monimutkainen: 8-kymppiset sisarukset Elida ja Tilda asuvat samassa kodissa kuin missä koko ikänsä ovat asuneet. He ovat jääneet vanhoiksipiioiksi, vaikka menneitä muistellessaan kauhistelevatkin pieniä seikkailujaan. Sisarusten naapuriin muuttaa Alvar, mukava mies, joka kutsuu heidät elämänsä ensimmäisiin rapujuhliin. Kutsu saa aikaan nuukuuteen tottuneiden sisarusten tuhlailupuuskan, kun he ostavat kaupan kalleimmat leningit.

Sisarukset saavat idean perustaa postimyyntifirma, joka myy potenssilääkettä. Ansaitsemillaan rahoilla he aikovat remontoida taloonsa sisävessan. Ihan mukavuuden vuoksi. Kirjassa vierailee myös sisarusten veljen avio-ongelmat, jotka tietenkin liittyvät potenssiin.

Miksi kirja oli sitten hyvä?

No siksi, että siitä jäi äärettömän mukava olo.

Vanhuus ei ole pelottava peikko, vaan vanhuudessa pienetkin tapahtumat näyttäytyvät suurina seikkailuina.

Vanhuus tuntuu vähän samanlaiselta kuin kävely missä tahansa lapsen kanssa:

se kaikki, jota aikuinen ei huomaa, luo jokaisesta päivästä jännittävän seikkailun.

Voin kuvitella samasta aiheesta: vanhuus, potenssiongelmat, aviorikos kirjoitettavan katkerasävyisen ja melankolisen teoksen, jossa liikutaan itsemurhan partaalla. Tildan ja Elidan muistelema kohtaus nuoruuden melkein-neitsyyden-menetyksestä muuttuisi raiskausyrityksen ja kymmenien vuosien traumojen auki terapoinniksi. 

Juuri siksi, että tästä kirjasta puuttui kaikki edellä maalailtu, tämä kirja oli niin positiivinen. Vähän samanlainen kuin miksi ruotsalaisuus noin ylipäätään liittyy mielessäni. Voin mielessäni kuvitella, miten Mielensäpahoittaja ja sisarukset kohtaisivat: Mielensäpahoittaja jupisisi, että onpa nyt tämäkin, kun on taas niin luminen talvi ja oli sekin talvi vuonna -65, kun hän käveli kaupngista toiseen, kun teitä ei ollut aurattu kuukauden aikana. Sisarukset istahtaisivat samaan kahvipöytään, lämmittäisivät kaupan alelaarista ostamansa pullat ja katsoisivat ikkunasta ulos ja ihastelisivat, että onpas se vaan jättekivaa, kun ulkona on niin valkoista. Voi oikeastaan vaan istua tässä vähän niin kuin lapsena, kun mihinkään ei ollut kiire ja takkatuli rätisi, ja ihastella, kun taas Mielensäpahoittaja miettisi, että on se apteekki-reissu tehtävä ja sitä varten auto kaivettava lumikasasta. 

Ei, ei tässä kirjassa ollut mitään ihmeellistä: vain kaksi vanhaa naisihmistä, Svenssonin sisarukset, pienessä kylässä elämässä elämäänsä. Mutta kirja oli todellinen hyvän mielen kirja. Ja siitä tuli mieleen se mukavuus, mikä on kaikista kohtaamistani ruotsalaisista aina huokunut. En mitenkään nyt halua stereotypiaa alkaa viljellä, mutta minulla on hirveän hyvä kuva ruotsalaisista ja ruotsalaisuudesta. 

Se on kuulkaas varmaan pakko alkaa miettiä talvilomareissua svenssoneille.

Arvio kirjalle: + + + ½