Liza Marklundin & Lotta Snickaren: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (2006, Otava) on pitänyt lukea aina siitä lähtien, kun kirja julkaistiin, mutta tulipa nyt viimein luetuksi ennen kuin sukellan Marklundin seuraavan teoksen kimppuun.
There's a special place in hell for women who don't help each other on USA:n ensimmäisen naispuolisen ulkoministerin ja kirjoittajien idolin lausahdus, sillä hän on naisena miesten maailman ansoihin astumatta pystynyt rakentamaan uran politiikan - miesten - maailmassa.
Kirjasta täytyy mainita heti alkuun virhe, sillä teoksen lainauksessa alkusivuilla Albright nimetään pääministeriksi.
Mutta itse kirjaan: Marklundin ja Snickaren tekstissä kerrotaan, miten epäreilu paikka maailma on naisille, sillä heti maailmaan tultuaan poikia ja tyttöjä kohdellaan eri tavalla. Lapsuusajan kohtelusta jäi mieleen se, että pojat saavat kontata pidempiä matkoja kuin tyttölapset: tyttövauvat noukitaan maasta syliin - näin kertoo naisten lainaamaa tutkimus.
Kuulostaa aika hurjalta väitteeltä mielestäni, mutta sen sijaan teoksessa ollut ajatus, että pojat vaativat ja saavat tyttöjä enemmän tilaa heti päiväkoti-iästä alkaen ei vaikuta juuri nyt kovinkaan oudolta, sillä olen päässyt ihmettelemään tämän viikon samaa asiaa: tyttöporukalla tuntuu, että koti on hiljaisempi ja siistimpi paikka kuin silloin, kun kotona on miesväkeä paikalla.
Teoksessa myöskin mainitaan, että jo päiväkodissa pojat saavat tytöt palvelemaan itseään. Aika karua vai mitä?
Ensimmäisenä tuli mieleen, että täytyy olla joitain vanhoja tutkimuksia pohjalla, koska ei nykypäivänä voi näin olla. Mutta toisaalta, olen nähnyt, miten pojat saavat yläasteikäiset tytöt tekemään tunnilla muistiinpanot puolestaan.
Se, mikä päiväkodissa ja äidinmaidossa imetään, jatkuu aikuiselämässä. Marklund ja Snickare keskittyvät kirjassaan työelämään ja siihen, miten työpaikoilla naiset ja miehet ovat eriarvoisessa asemassa.
Koska naiset ovat ryhmässä (=työpaikalla) arvoasteikon pohjimmaisia, he eivät onnistuessaan pääsemään johtavaan asemaan auta muita naisia, koska muut naiset hylkäävät hänet. Näin naiset toimivat sen takia, että ryhmädynamiikka toimii (myös miesten kesken) niin, että ryhmästä irronneet hylätään.
Koska naisjohtajat ovat vähemmistönä, heidän virheet huomataan erityisen hyvin; naisjohtajan täytyy olla kymmenen kertaa parempi kuin miesjohtajan (sama toimii tietysti kaikkien vähemmistöjen suhteen). Mutta nainen ei saa pärjätä liian hyvin, koska on silloin uhka myös miehille.
Jos nainen epäonnistuu, se todistaa, etteivät naiset osaa.
Jos hän onnistuu, se ei paradoksaalista kyllä todista päinvastaista. Sen sijaan naisesta tulee poikkeus, joka vahvistaa säännön, jonka mukaan naiset eivät oikeastaan osaa.
Sama pätee myös muihin vähemmistöihin.
Teoksessa pohditaan aika paljon sitä, miten naisen on mahdollista (siis lähinnä mahdotonta) nousta johtavaan asemaan työpaikalla miesten maailmassa. Teoksessa on myös strategioita, joiden avulla voi nousta työpaikalla korkeampaan asemaan. Näitä strategioita nimitetään miinanraivaajan strategioiksi.
Eräs keino on luoda kontakteja, ja kirjan lopussa kerrotaan, miten Albright onnistui nousemaan ulkoministeriksi nimenomaan luomiensa kontaktien avulla.
Teoksessa myös puretaan useita myyttejä, esimerkiksi se, että naisten on mahdollista keskittyä moneen eri asiaan ja miesten vain yhteen.
Nainen voi tehdä monta kotityötä yhtä aikaa, mutta mies on sopivampi työelämään, jossa paneutuu vain yhteen työasiaan kerrallaan.
Kirjoittajien mukaan tämä biologisena tosiasiana nähty taipumus ei pidä paikkaansa, mutta on palvellut yhteiskuntaa, jonka mielestä naisten kuuluu olla kotitöissä jakautumassa moneen eri suuntaan, ja miesten töissä, joissa pitääkin olla vain yksi asia mielessä kerrallaan.
Vapauttavaa tällaiselle naishenkilölle, joka ei ole koskaan pystynyt keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan.
Teos oli kiinnostavaa luettavaa, ja laittoi miettimään montaa asiaa, heti siitä alkaen, että miksi poikani vie niin paljon tilaa ja ääntä, kun taas tytön kanssa pärjää pienemmällä reviirillä.
Työelämään käytännönläheiset esimerkit antavat hyvin esimerkkiä toimimiseen. Tosin kun itse työskentelen kovin naisvaltaisella alalla, ei niitä miehiä ole kollegoina kovin paljon.
Oikeastaan minua alkoi kiinnostaa Albrightin hahmo eniten kirjassa.
Saattaa olla, että etsin käsiini elämäkerrallista kirjallisuutta tästä Amerikan rautarouvasta:
Minulta kysyttiin usein, oliko minulla ollut ongelmia suhteissa arabimaihin. Toden sanoakseni minua kohdeltiin kaikkialla erittäin asiallisesti. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että saavuin paikalle hyvin isolla lentokoneella, jossa luki United States of America. Itse asiassa minulla oli huomattavasti pahempia ongelmia oman hallintoni "poikien" kanssa.
Mulle tuli tämä sama kirja mieleen kun olimme etsimässä sukulaispojalle legoja. Pojilla olikin vaikka mitä hienoja juttuja, avaruusaluksia, merirosvoja yms. Tytöillä oli joku prinsessa-juttu ja ponitalli... Pojilla räjähtävää actionia, tytöillä kilttiä puuhastelua.
VastaaPoistaNorkku, sitä samaahan tuossa kirjassakin mietitään.
VastaaPoistaMeillä tosin legot ja autot ovat olleet myös tytön saatavilla ja barbiet pojan. Jostain syystä tyttö ei leiki legoilla, mutta poika taas osaa leikkiä kovin luovia leikkejä barbeilla.
Itse olen lapsena leikkinyt vain legoilla enkä nukeilla ollenkaan...
Tiedä näistä jutuista sitten... Ehkä mä olen nostellut tuota tyttöä, kun se on konttaillut, liian aikaisin pois lattialta. Epäilen kyllä kovasti, kun muistelen sen aina kadonneen johonkin, joten kyllä se aika pitkän matkan ehti konttailla.
Mun lempilelu taisi olla ukin vanha kirjoituskone, sitä oli kiva takoa. Vauvanukkeja en tajunnut yhtään, Barbit sitten vähän paremmin.
VastaaPoistaMutta on mulla sellainenkin ystävä, joka kertoi ettei isä hankkinut autoja tytöille, vaan toi nuket vaikka niitä kovasti oli toivottu.
Tiedä sitten kuinka paljon nämä pienet asiatkin vaikuttavat mutta kyllä koulussa pojat taisivat olla niitä jotka pitivät meteliä ja saivat huomiota. Tietysti sitä toivoisi että ne kiltit ja hiljaiset tytötkin saisivat yhtälailla huomiota.
Pidin tästä kirjasta todella paljon. Minusta tässä oli kiinnostavinta se, ettei Marklund ja Snickare jääneet vain surkuttelemaan vaan tarjosivat pärjäämisreseptejä naisille. Meidän pitäisi luoda omat verkostomme, nostaa toisiamme, ja vihdoin ja viimein UNOHTAA VANHA pinttynyt ajatus siitä, että nainen on naiselle susi. Kirjan lukemisen jälkeen olen koettanut olla ihan oikeasti joka päivä tässä suhteessa parempi nainen :-).
VastaaPoistaLoistavaa, että toit tämän blogistaniaan! Toivoisin tälle paljon lukijoita.
Albright alkoi muuten kiinnostaa minuakin tämän jälkeen, kuten samoin myös muut isot naisjohtajat.
Mitä taas poikiin ja tyttöihin, kasvatukseen jne. tulee, on erittäin kiintoisaa tämän kirjan vanavedessä lukea esim. erinomainen Cacciatoren ja Koiso-Kanttilan Pelastakaa pojat. Siinä taas pojat nähdään aika heikoilla tässä yhteiskunnassa, ja se on "totuudesta" toinen puoli, joka kannattaa huomata.
Norkku, leluista voi vielä vanhemmat päättääkin, mutta sitten päiväkodissa on jo se poikien mesominen päällä. Ja sitten jos oma poika onkin vähän rauhallisempaa sorttia, niin alkaa tulla huoli, että miten se pärjää poikien maailmassa, jos ei ole pöljyysgeeni päällä koko ajan. Siltä se meno nimittäin näyttää, kun seuraa 6-vuotiaiden touhuja. Halutaan riehua, hyppiä ja olla duudsoneita. Pitää vaan toivoa, että joku tolkku tulee esiin välillä, kun pitää olla järkevänä.
VastaaPoistaLuulen, että kouluissa just sitä tolkkua ei löydy, ts. ei osata erottaa riehumisaikaa järkevästä ajasta. Sillä totta se on, että koulussa ne äänekkäät pojat vievät huomion kaikilta, sekä tytöiltä että muilta pojilta. Mutta itse näen peruskoulun sellaisena paikkana, että siellä yritetään vielä saada ne reunojen yli pyrkivät toimimaan ryhmässä ja sitä myöten yhteiskunnan jäsenenä. Ei peruskoulussa mitään ydinfysiikkaa opita. Jos yhtään yrittää, niin voi hyvillä arvosanoilla päästä läpi.
Toisaalta myös ne hyvät jäsenet yritetään saada sietämään ne reunojen yli pursuavat. IRL ei voi välttää, etteikö olisi sellaisia ihmisiä, jotka eivät toimi mallin mukaan.
Paula, mä taidan olla onnellinen siinä mielessä, että en ole ollut töissä sellaisessa paikassa, jossa naiset eivät olisi auttaneet mua. Sekä miehet että naiset ovat olleet tosi hyviä typpejä. Paitsi on ollut pari paikkaa, joissa olen voinut tosi huonosti, mutta onneksi päässyt pois niistä paikoista.
Niitä miehiä on ollut mun työpaikoilla aivan liian vähän, niin en silleen osaa sanoa neuvojen toimivuuteen mitään. Mutta voisin kuvitella, että jos olisin miesvoittoisella työpaikalla, niin rupeis ottamaan päähän, jos ääni ei kuuluisi.
Mutta joo, monessa paikassahan nämä samat asiat voi huomata, esim. lasten harrastusten vanhempien keskuudessa... Mutta joo, tuo verkostoituminen on hyvä juttu sisäistää.
Minusta välillä tuntuu, että johtajan pätevyyttä ei kyseenalaisteta lainkaan, jos on pitkä mies, jolla on kova ääni ja joka on käynyt RUK:n. Saa olla vaikka kuinka pöljä tahansa, kyllä toiset miehet suojelevat.
VastaaPoistaNo tämä nyt on tietenkin kärjistys...
Itse olen harjoitellut erityisesti sitä, etten ala vähättelemään itseäni, jos joku minua kehuu. Se on mielestäni aika tärkeä taito, olipa sitten kuusivuotias päiväkodissa tai varhaiskeski-ikäinen asiantuntijatyössä. "Onpa sulla kiva piirustus." "Ei ole kun tämä on ihan hirveän huono!" "Vedit hyvin tuon koulutuksen." "Enkä kun olin myöhässä ja unohtelin asioita ja änkytin ja ne selvästi ei tykänneet musta yhtään siellä!" Parempi sanoa vaan "kiitos, kiva kuulla, minustakin se meni ihan hyvin", niin kuulijalle jää positiivinen mielikuva voimaan eikä itse romuta sitä.
Salla, joo tuo johtajuus-asia on vähän outo minulle, kun en ole hirveästi ollut sellaisissa töissä, joissa olisi esimiesporrasta. Ei ole kiva kuulla, että pomot pärjäävät toissijaisilla ominaisuuksilla, mutta mulla on nyt aika iso kokemus siitä, että hyvät tyypit pärjäävät. En osaa sanoa, onko se sukupuolisidonnainen. Itsekin kehun niitä, joiden kanssa tulee juttuun.
VastaaPoistaTuo vähättely on varmaan myös meidän suomalaisten kansallissynti. Varsinkin idässä se on ollut enemmän kuin pakko. Itseironian voimin vähätellä itseään, niin ei ihan helpolla pääse siitä irti, kun alkaa tuntua että ihan leuhkailee. Mutta luulen, että nouseva sukupolvi (20-v.) ei enää oikeastaan pyytele anteeksi. Voin olla väärässä, mutta joitakin nuorempia kun olen seurannut, niin se itsensä vähättely on jäänyt vähemmälle. Rynnitään kyynärpäät korkealla. Oliskin ehkä kiinnostavaa kuulla uuden sukupolven mietteitä, että miten asiat ovat.
Mä olen myös vaan kiitellyt monta vuotta, jos joku kehuu. Niin harvoin sitä kehumista kuulee, että sanon vaan että kiitos, kiva kuulla, että on niin hyvä =)
Onneks kaikki eivät halua johtajiksi. Eivät halua olla riippuvaisia elämässään toisten johtamisesta kun oman elämänkin johtamisessa on ihan riittävästi duunia.
VastaaPoista