Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Olen seurannut Terhi Rannelan blogia, josta huomasin joku aika sitten, että häneltä on tulossa aikuistenkirja ja tietysti kiinnostuin kirjasta, koska olin lukenut kirjailijalta hänen nuortenkirjojaan, jotka vievät lukijansa Goaan, Amsterdamiin ja Jäämerelle (täällä). Punaisten kyynelten talo (2013, Karisto) vie lukijan myöskin Suomen rajojen ulkopuolelle, Kambodžaan, ja myös ajassa taaksepäin, 1970-luvulle, jolloin maassa pääministeriksi nousi Pol Pot ja ideologiaksi radikaali maolaisuus, punaisina khmereinä tunnettu liike. 

Kirjan alkuosa seuraa erään naisen. Chey Chanin, ja tämän pienen pojan, Sothearin, elämää vankilassa, johon valtionviholliset ja niiksi epäillyt on tuotu. Vankeja kidutetaan ja kuulustellaan niin kauan, että vangit tunnustavat olevansa niitä, joiksi heitä epäillään. Chey Chan on tekstiilitehtaan johtajatar ja ministerin vaimo - siispä hän on vaarallinen vainoharhaisen puolueen, Angkarin silmissä. 

Näen miehen katseesta, että hän on tottunut saamaan tunnustuksia irti ja että hänen mielestään on vain ajan kysymys, milloin hän saa minut murretuksi. Minun kaltaisiani hän ei ole kuitenkaan kohdannut aikaisemmin. Kivi ei niin vain halkea. 

Toinen näkökulma kirjan alkuosassa on pakkotyössä pellolla veljensä kanssa ahertava tytär. Näin hänet on luvuissa nimetty - kyseessä on siis vangitun naisen, Chey Chanin lapset.  Heidän on oltava huomaamattomia, etteivät puolueen kätyrit huomaa, että heidän vanhempansa on niitä, jotka on viety. Työ on kamalaa, ruokaa on vähän ja puolueen juhlissa on näytettävä, miten paljon puolueen kannattaja on. 

Yritän istua viivasuorassa rivissä mahdollisimman ryhdikkäänä ja näyttää kiinnostuneelta ja valppaalta, kun isoisä Khon, kädetön mies, julistaa Demokraattisen Kamputsean ylivertaisuutta ja armeijamme voittamattomuutta. 

- - 

Minulla on niin kova nälkä, että voisin repiä joltakin silmät päästä. Jokainen meistä voisi repiä toisiltaan silmät ja hiukset, mutta Angkarin lapset eivät käyttäydy kuin eläimet. Angkarin lapsille propagandapuhe on täyttävä ravintoa, josta saamme olla kiitollisia.

Kirjan ensimmäistä osaa täydentävät kuulustelupöytäkirjat ja Tuol Sleng -vankilan säännöt ja muut auntenttiset tekstit. Rannela on blogissaan pohtinut aika ajoin historiallisen romaanin totuudellisuutta ja sitä, miten hän on halunnut kirjoittaa nimenomaan fiktiota, ei elämäkerrallista kirjaa. Tässä kirjassa on joitain lauseita, joita on todella sanottu, mutta kirja on fiktiota, koska se voi välittä tunteita, toisin kuin historiallisista faktoista kertova tietokirjallisuus, Rannela miettii. Kirjaa varten Rannela on kuitenkin tehnyt suuren määrän taustatyötä, joten kirja on varsin uskottava: näin on mahdollisesti tapahtunut. 

Kirjan alkuosaan olisin kuitenkin kaivannut myös näkökulmaa siitä, minkälainen oikeastaan oli Chey Chan ennen kuin joutui vankilaan. Kirjassa kuvailtiin, miten häntä kidutetaan ja kuulustellaan ja miten hän kestää tämän, mutta silti naishahmo jäi kovin etäiseksi. Jotain viitteitä siitä, minkälainen tehtaanomistaja voisi olla, antoi ainoastaan sellinaapurin huutelut seinän läpi. 

Kirjan toisessa osassa eletään vuotta 2005. Minulla kesti jonkun aikaa keksiä, kuka on kukin tässä jälkimmäisessä osassa. Vuosiluku auttoi päättelyssä, mutta mietin vielä kirjan lukemisen jälkeen, että miksi kirjassa luvut on nimetty samalla tavalla kuin sen alkuosassa: miksi kirjassa on kaksi tytärtä? 

Toisessa osassa eletään aikaa, jolloin punakhmerien päämiehet halutaan oikeuden eteen. Aika moni puolueen tärkeistä miehistä ehti kuolla ennen tuota vuotta, joten kansa on ollut pessimistinen oikeuden suhteen. Kirjassa seurataan, miten Duch, evtinen matematiikan opettaja, kommunisti ja kylmäverinen teloittaja yritetään saada sovittamaan tekonsa. Chey Chanin tytär ja hänen miehensä miettivät, että oikeudenkäynti avaisi turhaan muistojen kaivon kannen. Kun kirjassa aikuiseksi kasvanut Vanna halutaan saada todistajaksi khmerien teoista, se ei alkuun tunnu kovinkaan hyvältä idealta. 

Mielestäni Rannela on kirjassa miettinyt kovasti tapahtumia historiallisesta näkökulmasta. Siis sitä, ovatkko kirja ja sen tapahtumat totta. Tämä näkyy paitsi blogissa myös kirjan tekstissä. Minun ei ollut lukijana vaikea uskoa tapahtumien totuudellisuutta, päinvastoin minun oli paikka paikoin vaikea päästä mukaan henkilöhahmojen elämään. Kun luin viime keväänä Kim Echlinin Kadonneet (2009, Tammi), kirja tuntui aika ajoin varsin epärealistiselta, mutta kirja toi henkilöhahmojen kautta esiin juurikin tapahtumien tunteellisen puolen. Sitä samaa kaipasin Rannelan kirjaan, varsinkin kirjan alkuosaan. Toisessa osassa koin lähimmäksi hahmoksi Vannan tyttären, Chandan, joka eli kirjassa nuoruuttaan, kävi koulua ja mietti teinielämän ongelmia ja onnea. Välillä minulle tuli muutenkin sellainen olo, että kirja oli hieman liian helppo aikuiselle lukijalle, aika ajoin tuli mieleeni Ruta Sepetysin Harmaata valoa, joka on Suomessa luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta häilyy aikuis- ja nuortenkirjallisuuden välimaastossa (ja kertoo Stalinin vainoissa vankileireille siirretyistä) . Rannelan kirjan lukemisen aikana minulle tuli olo, että jokin oli minun ja tekstin välissä, ehkä se oli Echlinin Kadonneet, joka oli kirjana minulle todella voimakas tunteellinen elämys. 

Rannela on miettinyt blogissaan myös sitä, että onko suomalainen kirjailija oikeutettu kirjoittamaan aasialaisten menneisyydestä. En keksi yhtään että miksi ei olisi. Echlinin kirjassahan se, että näkökulma on vieraan, ulkopuolisen, on selvästi näkyvissä koko kirjan ajan. Rannelan kirja ei ole minusta huono ja minusta on täysin oikeutettua kirjoittaa toisista ja heidän elämästään. Sitä kai kirjallisuus pohjimmiltaankin on, kuviteltuja tarinoita kuvitelluista ihmisistä. Aasia ja sen historia kaipaa ja vaatii kertojia, unohdettujen historian täytyy saada kertojansa. Siksikin Rannelan teos on arvokas. 

Se, mikä tunnetasolla pysäytti minut kirjaa lukiessani, oli sivulla 252 oleva kuva, jossa sylissä oleva lapsi näkyy (kirjan kannessa lapsi on pyyhitty pois). Kirjan alkuosaa lukiessani en aivan löytänyt kuvaa ja sen tarinaa. Jotenkin ensimmäinen ja toinen osa kirjasta olivat niin erilaisia, että mietin, olisiko ensimmäisen osan voinut jotenkin sisällyttää toiseen osaan ja kertoa jälkipolven näkökulmasta koko tarinan? Pääosin tämä kirja oli kuitenkin hyvää ja nimenomaan miellyttävää luettavaa. Tai no, voiko kauheuksista kertova kirja olla varsinaisesti miellyttävää... 

Kirjaan pääsi lähemmäksi Annika K., kun taas Notkopeikko kiinnitti huomiota samaan osien erilaisuuteen kuin itsekin. 

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

2013 Karisto

252 sivua