Sivut

perjantai 11. helmikuuta 2011

Matkalla

Luin tänään töissä Matkalla Suomessa -teosta, joka on kirjoitettu maahanmuuttajien kotouttamisen vinkiksi, neuvoksi ja muuten vain ahaa-elämysten tuottajaksi. Sain jo parikin elämystä, vaikka en ehtinyt lukea kuin muutaman kertomuksen siitä, mitä voi tapahtua, kun uutta maailmaa tulkitaan omasta maailmasta käsin. Erityisesti minua kiehtoo aikakäsitys. 
Mieleeni jäi eriyisesti kertomus myöhästelijästä, joka ei vain ymmärtänyt suomalaista aikaa. 
Samaan aikaan aika on ollut mielessä myös siksi, että oma poikani opettelee aikakäsityksiä. 
Menneellä viikolla poika oppi, että minuutissa on 60 sekuntia. 
Olemmekin viettäneet viikon erilaisissa tilanteissa, joissa poika laskee sekunteja. 
Niitä lasketaan siis koko ajan. 
Mietin, että miten opetan lapsille aikaa? 
Pojalla on loputon tiedonjano, ja jos kello on 19.15, haluaa poika tietää, mitä se tarkoittaa? 
Vastaukseni ovat luokkaa 15 yli 7 tai kohta mennään nukkumaan ja nyt voidaan lukea iltasatu. 
Miten aika ymmärretään? 
Onko se kellon näyttö, jossa viisarit kiertävät ympyrää, 
vai onko aika numeroita nollasta kahteenkymmeneenneljään
vai onko aika tapahtumia, jotka etenevät toistensa jäljessä. 
Satunnaisesti. 
Suunnitellusti vai suunnittelemattomasti.  

Koko talven olen miettinyt aikaa: miksi se on niin tärkeää?
Vaikka pääosin pidänkin työstäni, inhoan sen tuomaa aikataulua:
aamulla ei voi myöhästyä edes viittä minuuttia, koska minun kuuluu opettaa esikuvallisesti, että olemme aina ajoissa, ajassa ja aikataulussa.
Entä jos en haluakaan?
Entä jos en näe, että länsimainen ja suomalainen ajoissa olo, on niin tärkeää?
Jos ulkona on lunta kaksi metriä, eikä auroja saati joukkoliikennettä näy,
miksi minun kuitenkin pitää olla aina ajoissa?
Miksi emme vain voi relata.
Sanonta läpi harmaan kiven voi saada pian uuden version: läpi valkoisen hangen (edellinen kuva).

Aika ja käsitys ajasta ja erityisesti kellosta on iskenyt vasten kasvojani monesti.
Olen kynsin ja hampain pitänyt kiinni oikeudestani uskoa ajan kuluvan kellon mukaan. 
Ei ole tullut mieleenikään joustaa sekuntiakaan. 
Vaikka olen elänyt ihmisten kanssa, joille aika ei ole ollut niin kellollista, olen aina pitänyt kiinni tästä oikeudestani.
Ajattelematta muuta mahdollisuutta. 
Lastenkin kanssa olen pitänyt kiinni nukkumaanmenoajoista. 
No, joitakin ajattomia juhlia lukuunottamatta (jolloin on voitu nukahtaa tulomatkalla autoon). 
Ei ole ollut niin tärkeää, että nukkumaan mennään silloin, kun väsymys iskee. Nukkumaan mennään silloin, kun kello näyttää kahdeksaa tai puolta yhdeksää. 
Olen ajattelut, että on vastuutonta, jos joku voi antaa lapsensa valvoa niin pitkään, että lapsi nukahtaa vaikka pystyyn. 
Äidiksi tulemisen jälkeen muistan oppineeni, että lapsikin tarvitsee rytmiä ja aikatauluja. 
Lapsentahtisuus on kuulunut toiseen korvaan, mutta sekin on vaimentunut curling-epäilyjen alle.

Välillä sitä toivoisi kovasti, että aikaa ei olisi koskaan kellotettu, tai että kello yhdentoista tapaaminen tarkoittaa kaikkea aikaa siitä ajannäyttämästä eteenpäin. 
Että sana kohta tarkoittaisi kaikkea aikaa 'kohdan' jälkeen, monella tunnilla etenpäin. 

Välillä uskon voivani elää ilman aikaa ja kelloa. 
Olen muokannut kellonajoista joustavaa käsitettä: sitä, että kymmenen yli on esimerkiksi kaksikymmentä yli, mutta taistelen taisteluani yksin; miehenkin olen saanut treenattua niin hyvin, että häviän näissä uusissa pyrkimyksissäni. 
Kymmenen yli ei ole yhtään sen enempää kuin kymmenen yli. 
Voisin sanoa, että maassa maan tavalla -ajatus vaatii ja ottaa hetkensä, 
mutta vie mukanaan.   




Aikaa en ole onnistunut saamaan yhtään lisää, mutta olen parantanut kykyäni löytää hetkiä, jolloin voin unohtaa kellon.
Olen sujauttanut näihin hetkiin mahdollisuuden nauttia kirjasta, kirjoista, teksteistä ylipäätään.
Rakastan työmatkaani, saan aikani, saan hetkeni kirjojen kanssa.
Voin uppoutua toiseen maailmaan, koska onneksi bussini kääntyy vasemmalle vain silloin, kun työpysäkkini on edessä.

No, mutta tänään venytin kymmenen minuuttia kellosta kirjastoaikaa ja löysin uutuuden: 
Amin Maaloufin Leo afrikkalainen, joka vaikuttaa 
suurenmoiselta löydöltä. 
Ja josta jo nimensäkin puolesta tulee Mika Waltari mieleen. 

Vaikuttaa siis hyvältä täytteeltä 
viikonlopun aikaan, jota tässä vaiheessa tuntuu olevan ajattoman paljon. 
Hyvää viikonloppua! 


2 kommenttia:

  1. Paljon sellaisia asioita, joihin voisi tarttua. Ennen kaikkea pohdintaasi ajasta. Minä inhoan aikatauluja, kiirettä ja sitä, ettei kaikesta etukäteissuunnittelusta huolimatta koskaan ehdi minnekään. Edellisessä työpaikassani kellokortti oli minulle armoton kauhistus. Nyt apurahalla ollessani saan itse päättää omat työaikani, mikä on aika luksusta, mutta toisaalta vaikeaa, koska Ismo Alankoa muunnellen apuraha juoksee nopeammin kuin... Ja totta, kun kammoaa aikatauluja, on ristiriitaista nipottaa omien lastensa nukkumaanmenon tai muun päivänkulun suhteen. Silti niin tekee - lapsen parhaaksi? En tiedä.

    Ihaninta on se oma aika, pienikin tovi, jolloin saa uppoutua toiseen maailmaan.

    Ja silti, kaikista kellonlyömistä huolimatta, haluaisin sinun alallesi. :)

    VastaaPoista
  2. Osaksi siksi rakastan kesää, kun voidaan relata aikatauluista.

    Huomaan myös, että kun lapset kasvavat ja niiden kanssa voi selviytyä puolen tunnin matkasta ilman pakollista 'molemmille iskee vessahätä kesken matkan pahimman vaiheen' -kuviota, olen relannut vähän lasten kanssa menemisistä. Eikä tarvitse enää lähteä viimeistään kello se ja se, että ehtii välipalalle tai seuraavalle aterialle, päiväunille tai iltaunille siihen ja siihen aikaan.

    Just nyt en haluaisikaan minäkään vaihtaa omalta alaltani mihinkään ;D

    VastaaPoista