Kiran Desain Menetyksen perintö (suomeksi 2007)-kirjan aloitin jo pitkän aikaa sitten, mutta ilmeisesti minulla oli jonkinlainen ähky, koska kirja ei uponnut silloin yhtään. Ihmettelen asiaa , sillä nyt uudelleen aloittaessani en olisi halunnut jatkaa kirjan lukemista, sillä tiesin sen sitten loppuvan jossain vaiheessa. Ja niin se loppuikin. Voisin sanoa, että yllättäen, sillä loppu kirjassa jää täysin auki. Jos Hulabaloo hedelmätarhassa oli melkoisen päätöntä menoa, niin tässä kirjassa meno oli hieman tasaantunut, samoin hulvattomat kuvakieliset rimpsut vähentyneet ja asia tullut painavammaksi. Rakastin jokaista sivua, lausetta ja melkein sanaakin tässä kirjassa. Ehkä ihan pieniä ärsytyksen aiheita vähintäänkin rivien välistä löytyi, mutta ne peittyivät juurikin sopivasti siihen, että kirjassa oli sellaisia aiheita ja teemoja, joista pidän.
Kiran Desai on itse NRI eli intialainen, joka asuu muualla - Desai Yhdysvalloissa. Hänen äitinsä Anita Desai on myös kirjailija, jonka kirjoista löysin yhden suomennetun teoksen kaupunginkirjastosta. Lainasin luettavaksi senkin. Menetyksen perintö -kirjalle on myönnetty Booker-palkinto 2006, ja voisin sanoa, ettei suotta. Kirja kantaa sellaista tematiikka, joka on nykymaailmaa kannattelevaa: rahan epätasainen jakaantuminen, siirtolaisuus, Intian ja rajanaapureiden suhteet, epätasa-arvoisuus ihmisten ja sukupuolten välillä, onnellisuus ja onnettomuus. Voisi luulla, että kirjassa on jopa liian paljon kaikkea, mutta jotenkin huomaamattomasti Desai pyörittää kaikki edellä mainitut asiat palloksi, joka pyörii sivulta toiselle, sujuvasti - pysähtymättä, töksähtämättä.
Kirjan henkilöitä ovat katkeroitunut eläkkeellä oleva tuomari ja hänen tyttärentyttärensä Sai, tuomarin kokki ja kokin poika Biju, joka asuu laittomana siirtolaisena Amerikassa, sekä Gyan, Sain opettaja ja salarakastettu. Tuomari Jemubhai opiskelee Englannissa ja palaa kotimaahansa hieman kaikesta pihalla olevana. Hän ei löydä elämäänsä ammattinsa kautta, eikä myöskään tiedä, mitä tekisi vaimonsa kanssa. Tuomari tukeutuu paremman puutteessa väkivaltaan ja lahjuksiin. Kokki ottaa nykymaailmassa vastaan tuomarin kiukun ja kestää elämäänsä siksi, että on lähettänyt poikansa Amerikkaan, parempaan elämään. Kokin haaveena on, että hänen poikansa tulisi takaisin Intiaan, ja antaisi hänelle helpot eläkepäivät ansaitsemiensa rahojen turvin. Sai on nuori nainen, joka etsii rakkautta ja luulee löytäneensä sen Gyanin kanssa, salaisissa tapaamisissa. Gyan taas innostuu Intian ja Nepalin rajamailla elävien nepalilaisten kapinasta.
Itse tapahtumat on sijoitettu Kanchenjungavuoren (maailman kolmanneksi korkeimman vuoren) juurelle, jossa asuu paljon nepalilaisia, jotka ovat tulleet seudulle mm. teeviljelmille töihin. He vaativat omaa valtiota seudulle ja aiheuttavat mielenosoituksillaan kaaosta. Nepalilaisten riehuminen aiheuttaa teoksen henkilöille pelon hetkiä, kun joukko nepalilaisia käy tuomarin talossa ryöstöretkellä. Toisaalta taas Gyan liittyy joukkoihin. Minulle aihe oli kiinnostava, koska en ihan koskaan ollut tajunnut tätä Darjeeling-asiaa: nepalilaisten Intia, mutta ei kuitenkaan Nepal. Muutama vuosi sitten seurasimme Prashant Tamangia, joka tuli samalta alueelta ja voitti Indian Idol -kisan ja on suuri nepalilaisten sankari. Kirjan myötä sain laajempaa perspektiiviä tähän asiaan ja esimerkiksi siihen, miksi Tamang on niin tärkeä juuri nepalilaisille. Desain kirjassa nepalilaiset eivät näyttäydy ihan niin valoisina, vaikka kirjassa käsitelläänkin esim. sitä, miten gorkhat ovat taistelleet brittien edestä - ja mietitään, mikä heidän palkintonsa tästä on. Pakko huomauttaa, että eivät gorkhat aivan ilman palkintoa ole jääneet, sillä he jälkeläisineen omistavat suurimmat talot Nepalissa...
Kirjassa kuitenkin suurin huomio kiinnittyy Bijuun, joka on Amerikassa laittomasti. Hän on saanut green cardiin verrattavan lottovoiton: turistiviisumin Yhdysvaltoihin, rikkauksiin ja parempaan elämän - tai ainakin toivoon sitiä. Totuus on tietenkin toisenlainen, sillä valloissa Biju asuu saastaisissa paikoissa, tekee työtä orjapalkalla ja on aina vaarassa saada potkut, koska pomot pelkäävät tarkastajia, jotka tutkivat työntekijöiden työlupia. Ystäviä ei juurikaan ole, sillä työt ja kollegat vaihtuvat tiuhaan. Biju haluaa pitää kiinni omista tavoistaan ja uskonnostaan: hän paheksuu syvästi maanmiehiään, jotka syövät pihviä ravintoloissa, mutta toisaalta, hän itse on kääntelemässä pihvejä grillissä. Uudessa maassa on mahdotonta viihtyä ja siellä on mahdotonta olla onnellinen. Mutta kotimaahan on yhtä mahdotonta palata. Biju ymmärtää eläessään Yhdysvalloissa monta asiaa maailmasta. Teoksen tärkein teema on maailman eriarvoisuus: Mikä etuoikeus länsimaalaisilla on nauttia elämästään, kun nautinto on aina otettu jonkun toisen selkänahasta?
Intiassa juuri kenelläkään ei ollut varaa ostaa näin kallista riisiä: näitä herkkuja syödäkseen ihmisen piti matkustaa maapallon toiselle puolelle, missä ne olivat niin halpoja että niitä saattoi ahmia olematta rikas - mutta kun palasi kotiin sinne missä ne kasvoivat, niihin ei ollut enää varaa.
Entä jos perhe halusi matkustaa lomalle Ranskaan? Ostaa pullollisen verovapaata? Lähettää lapsensa opiskelemaan Yhdysvaltoihin? Kenellä siihen olisi varaa? Jos heille maksettaisiin aina vähemmän, kuinka Intia koskaan pääsisi köyhyydestään? Kuinka intialaiset voisivat matkustella ja elää samalla tavalla kuin länsimaalaiset?
Talvilomakauden ollessa pikku hiljaa kuumimmillaan Suomessakin, tuntuu kirjan lukemisen jälkeen kestämättömältä olla iloinen niiden puolesta, jotka matkaavat jokavuotiselle lomamatkalle nauttimaan elämästään. Jotta toinen voisi nauttia, pitää toisen maksaa siitä köyhyydellä. Desain kirjaa lukiessa ei todellakaan voi suojautua miettimästä maailmaa ja sen järjettömyyttä. Samalla kun kirjassa näytetään, että raha on jakaantunut maailmassa epätasa-arvoisesti, rahasta tulee ehkä liiankin tärkeä asia: ilman rahaa ei voi olla pientäkään onnellisuutta. Tässä vaiheessa huomaan lukevani kirjaa taas omasta näkökulmastani, jonka takia en voi ehkä koskaan käsittää aasialaisten näkökulmaa rahasta: rahasta taistellaan, koska se on toimeentulon ehto. Sekä raha että taistelu siitä. Minulle raha on aina ollut sellaista, että sitä saa taistelematta, ainakin minimaalisen toimeentulon. Suhteeni rahaan on niin täysin erilainen kuin niiden, jotka tulevat maasta, joissa ei ole sosiaaliturvaa. Huomaan sen jokapäiväisessä elämässäni, kun olen tekemisissä erimaalaisten kanssa ja kun keskustelemme rahasta. Toisaalta raha aiheuttaa taas niin suurta katkeruutta, että siitä on useimmiten parasta olla sanomatta mitään. Ja tavallaanhan tässä kirjassa henkilöt ovat rahakkaita: paitsi Biju ja hänen isänsä. Köyhyys on paitsi pelottavaa myös kammoksuttavaa.
Biju tervehti itseään käymälän peilistä. Siinä hän nyt oli - - tietämättä Yhdysvaltain presidentin nimeä tai sen joen nimeä, jonka rannoilla oli asustanut, kuulematta edes mainittavan kaupungin matkailunähtävyyksiä - -
Desain kirjasta tulee mieleen tietenkin Zadie Smithin kirjat. Molemmissa kerrotaan, kuinka kolmannen maailman ihmiset elävät siirtolaisina länsimaissa. Smithin kirjoissa törmäyksien jälkeenkin on pieni positiivinen vire päällä koko ajan: kirjoissa on aina joku, jonka hommat luistavat, vaikka kansalaisuus ja maa olisivat erit. Desain kirja on pessimistisempi. Vain rahalla saa onnea, mutta ei ihan silläkään, sillä rikkaatkin ovat onnettomia; toisessa maassa ei tule sen onnellisemmaksi, mutta kotimaassakaan ei ole toivoa. Tosin mietin, että lopun tulkinnasta ehkä hieman riippuu, voiko näin sanoa. Loppu jää avoimeksi ja sen voisi tosiaankin tulkita ehkä myös positiivisesti.
Sanoisin, että kirja on raskas lukea aiheidensa puolesta mutta ehdottomasti jokaisen pitäisi se lukea, koska kirja on taidokkaasti kirjoitettu. Se on myös täynnä asiaa, joka jokaisen pitäisi pureskella ja sisäistää. Ei kuitenkaan nielaista. Suosittelen ehdottomasti! Sille, joka ajattelee ja sille, jonka pitäisi alkaa ajatella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti