Peter Franzén: Tumman veden päällä

Olisikohan se sitten aika purkaa esimerkiksi pääsiäisen luetut kirjat? Jotenkin nyt tässä juhlahumussa ei tunnu löytyvän aikaa ja paikkaa kirjata ylös mietteitä luetuista kirjoista.

Pääsiäislukemistona minulla oli Peter Franzénin Tumman veden päällä, jonka luin ihan sen takia, että kirjablogeissa siitä ollaan kovasti tykätty. Tai kun nyt luin tarkemmin, niin ei sitä varsinaisesti hehkutettu, mutta oltiin aika useasti iloisesti yllättyneitä. Olen samaa mieltä, ei tämä huono kirja ollut, mutta en nyt rakastunutkaan. Jos tämän olisi kirjoittanut joku muu kuin Franzén, niin en tiedä, olisiko kirja ollut niin kovin kummoinen. Kivaa kuitenkin, että Suomen brad pitt kirjoittaa kivan kirjan. Onhan?  

Mun on pakko vetäytyä muiden kirjasta kirjoittaneiden tekstien taakse piiloon, koska en löytänyt siitä moniakaan sellaisia kohtia, jotka kanssabloggaajat olitte löytäneet. Lisäksi, on vaikea keksiä mitään uutta kirjoitettavaa, koska tästä on niin moni kirjoittanut. Siksipä copy-pastesin paloja sieltä ja täältä teidän toisten blogeista, niitä asioita, joista tein itse huomioita myös. En aio ottaa tavaksi, mutta tän kerran. 

Lumiomena oli löytänyt kirjasta kytkeymän lapsuuden kuvaukseen ja niihin asioihin, jotka lapsena olivat tärkeitä. En tiedä, onko mussa jotain vikaa, mutta en lukiessani päässyt yhtään oman lapsuuteni tunnelmiin, vaikka luin kirjan oman kotikaupunkini metsien vieressä. Välillä ajattelin, että ai tällaistako muilla oli lapsena, mutta en jotenkin osannut ajatella omaa lapsuuttani kirjaa lukiessani. 

Franzén kirjoittaa sujuvasti. Kieli on paikoin hieman liiankin yksinkertaista ja kerronta suoraviivaista, mutta siitä huolimatta (tai lapsen näkökulman ollessa kyseessä juuri siksi) Franzénin romaani kaikkine henkilöineen on totta. Peten mukana aikuinen lukija voi heittäytyä muistelemaan omaa lapsuuttaan; Saunalimonadi, pakkasessa jäätyvät varpaat, metsästysaseet, Playmobil-ukkelit, tähtikirkkaat yöt, hämmentävät valokuvat, Ruotsin ihmeet - Maraboun suklaa ja ABBAn musiikki, ystävän kanssa jaetut salaisuudet sekä elämän ensimmäinen matka isoon kaupunkiin ovat tuttuja kenelle tahansa pikkukaupungissa lapsuutensa viettäneelle.

Lumiomena

Olen päässyt viime aikoina lukemaan kielellisesti niin hienoja teoksia, että Lumiomenan mainitsema suoraviivainen ja yksinkertainen kirjoitustyyli ehkä enemmänkin ärsyttivät kuin toivat mieleen lapsikertojan. Olen kyllä mielestäni löytänyt lapsikertojan mm. Onkelin Ilosesta talosta, jossa lapsikertoja ja kertojan kasvu toimivat mainiosti. Jos ei alusta ole tullut selväksi, niin olen aika samaa mieltä tässä asiassa:

Itse en ehkä nostaisi tätä kirjaa "parhaimpien lukemieni kirjojen" joukkoon mutta ihan hyvä se silti on.
Rakkaus on koira helvetistä.

Kirjapeto taas on huomannut asian, jota en ajatellut kirjaa lukiessani: muihin saman tyylin kirjoihin verrattuna tässä on aika vähän muita kuin perhepiirin aikuisia kuvioissa. Pete elää lapsuuttaan omassa pienessä ydinperheessään, johon kuuluu kuitenkin olennaisesti isovanhemmat. Kodin ongelmat (väkivaltainen isä) siivotaan perheen piirissä ja isovanhemmat tarjoavat erittäinkin turvallisen aikuisen ihmisen mallin pojalle.   

Vaikka Peten perhe ajautuu kuiluun, on kirjassa hämmentävää ilkeiden aikuisten vähyys. Lapsuuskuvauksissa on tavallisesti helppo vääntää lukijasta sympatioita, kun viranomaiset, terveydenhoitajat ja opettajat ovat tylyjä ja ymmärtämättömiä. Peteä ympäröivät leppoisat, vaikkakaan ei täydelliset, aikuishahmot, joka on varmasti lapselle jonkinlainen selviämisen tae kun kotiolot ovat kurjat.

Kirjapeto.

Edellä mainitsemassani Ilosessa talossahan tuli (ainakin itselleni) sellainen kuva, että muita aikuisia siinä lähipiirissä ja -kylässä kovasti syyllistettiin, kun muut eivät suostuneet huomaamaan perheen äidin alkoholismia.

Jori jatkaakin ajatusta kirjasta: tavallinen lapsuus on paketoitu kansien sisään juurikin sen takia, että perheen isä teki elämästä epätavallisen. Ja tällaisen minun, joka rakastaa juonen vuoristorataa, oli mahdottoman tylsää lukea lapsuuskuvauksia, joissa ei käytännössä tapahtunut mitään. Ehkä samasta syystä minulta jäi huomaamatta ne Lumiomenan mainitsemat lapsuuselämyksetkin. Jonkunlaisena juonen huipentumana toimikin isän yritys murtautua perheen asuntoon.    

Varsinaiseen juoneen ei kuulu mitään mullistavan erikoista, vaan kertomus on parin vuoden mittainen pätkä yhden pojan elämästä. Tavallisuudesta poikkeaa vain - ainakin toivon ettei sen tarvitsisi olla kenellekään tavallista - isän väkivaltaisuus. Samalla se muodostaa syyn, miksi tämä kirja on edes kirjoitettu.- -

Paikoitellen alkaa tuntua hieman tylsältä: lukemista pitää yllä tieto siitä, että tylsyys on hyvä. Niin kauan kun on tylsää, ei ole pelkoa isän väkivallastakaan. Lukija näkee hienosti edessään lapsen, joka on tietämätön siitä mitä kotona nukkumaanmenon jälkeen tapahtuu. Samalla sitä yhä uudelleen toivoo, että tilanne laukeaisi jollain muulla tavalla.

Jori.

Kuten Jori kirjoittaa, sitä aina toivoisi, että väkivaltaisten ihmisten lähellä olisi toisenlainen, onnellinen loppu. Franzénin kirjassa ei voi muuta kuin nostaa hattua äidille, joka ei jää odottamaan liian kauaksi aikaa sitä kaikkein pahinta.

Ei Franzénin kirja ihan tosiaan huonoimmasta päästä ollut. Minusta siinä oli parasta isovanhempien osuus: varsinkin kirjan nimen syntyyn liittyvä isoisän mystinen tarina siitä, kuinka hän melkein joutui veteen ja pelastui ihmeen myötä. Tekisi mieli huutaa, että lisää tällaista kirjaan, niin siitä olisi tullut jotenkin erikoinen, ei vain tavanomaisen (väkivallan varjostaman) lapsuuden, kuvaus.

Ja mitä taas tulee Tumman veden päällä vertailuun Jalosen Poikakirjaan, niin mun lukemistossa Poikakirja voitti ylivoimaisesti, toisenlaisiakin mielipiteitä on, esim. Zephyr esittänyt:

Omaelämäkerrallisuus on tietenkin vahvana elementtinä mukana, mutta romaani poikkeaa (hyvällä tavalla!) esimerkiksi Olli Jalosen Poikakirjasta siinä mielessä, että lapsuutta ei muistella jälkiviisaana aikuisena. Jalosen romaanissa aikuisen isällinen ääni kuulsi jotenkin kerronnan läpi, kun taas Franzén asettaa lukijan muitta mutkitta mukaan pienen Pete-pojan elämään, kulkemaan vierellä, osallistumaan leikkeihin, ottamaan osaa lapsuuden uteliaisuuteen ja avuttomaan pelkoon.

Zephyr.

Oman lukemiseni esteenä oli jotenkin se, että en päässyt siihen Peten maailmaan mukaan, ja oikein muuta kirjalla ei ollut tarjottavana. Jalosen Poikakirja taas antoi näkemystä siihen, mikä muutti perhettä ja perhe-elämää (myös yhteiskunnan muuttuessa perhe muuttui, esim. tv:n tulo apatisoi perhettä), Franzénin kirjassa vihjattiin, että joku muutti perheen isää, mutta ei sen enempää avattu lukijalle sitä, että mikä johti siihen, että lasten mukana leikkivästä isästä alkoi tulla surullinen ja väkivaltainen - vai oliko yksistään alkoholi siihen sitten syynä?

Minusta kirja oli ihan ok, jaksoin sen lukea loppuun. Jotenkin juonen kulku oli ennalta-arvattavissa, samoin sen huippukohta: isän lopullinen pimeneminen. Olen ehkä lukenut tai nähnyt liian monta perheväkivaltakuvausta, eikä tämä poikennut niistä. Kuten aiemmin kirjoitin, omaperäisyyttä kirjaan olisi tuonut se, että kirjassa olisi kehitelty eteenpäin isoisän juttuja. Tumman veden päällä -tarina oli mahtava, jotenkin se olisi pitänyt näkyä kirjan tarinassa enemmän.

Kirja kyllä varmastikin iskee monen ihmisen maailmaan. Jotenkin olen huomannut, että tavallisen perheen ja ihmisen kuvaus on aika perinteistä suomalaista kuvausta. Vähän sellaista kotikatu-tyyliä: ei niin ihmeellisiä tapahtumia, mutta kuitenkin tarpeeksi isoja pienen ihmisen elämässä.

Lainaukset muuten on poimittu ihan google-haun perusteella, jos joku ihmettelee, miksi jäi pois tästä postauksesta, niin on jäänyt ihan vain sen takia, että ei yltänyt google-haun kahdelle ensimmäiselle sivulle. Sori.