Amy Chua: Battle Hymn of theTiger Mother

Amy Chua: Battle Hymn of theTiger Mother (2011, Bloomsbury) on ollut lukulistallani siitä lähtien, kun mm. HS siitä kirjoitti:

Chuan viesti on, että kiinalaistyylinen ankara, päämäärätietoinen ja äärimmäisen kilpaileva kasvatus on ylivoimaista verrattuna länsimaiseen, lasten ehdoilla etenevään päiväjärjestykseen. Viestiä hieman laajentamalla voi kysyä, käykö tässä länsimaiselle kulttuurille kalpaten.

Chuan tyttäret Sophia ja Louisa eivät saaneet varata aikaa leikkeihin, osallistua koulunäytelmiin, katsoa televisiota eivätkä valita omia harrastuksiaan. Heille ei myöskään sallittu alle kympin arvosanoja muusta kuin liikunnasta ja näyttämöilmaisusta.

Sen sijaan heidän piti olla vähintään kaksi vuotta luokkakavereitaan edellä matematiikassa, harrastaa vain lajeja, joissa he voittavat kultaa, ja soittaa päivittäin kolme tuntia putkeen pianoa tai viulua eikä mitään muita instrumentteja.

Amy Chua piti kiinni soittopakosta uhkaamalla tuhota nukkekodin, kieltämällä käymästä vessassa ja solvaamalla.

Sophiasta tuli huippupianisti. Louisa kapinoi ja vaihtoi lopulta viulun tennikseen.

My goal as a parent is to prepare yoy for the future - not to make you like me.

Amy Chua on professori Yalen yliopistossa, ja hän on kiinalaisten maahanmuuttajien lapsi. Kasvatusmenetelmänsä hän on perinyt vanhemmiltaan, ja välillä, kun Chuan kasvatusta on ihmetelty, hän on voinut (yrittää) piiloutua taustansa taakse.

"Um, yes, I did. But it's all in the context", I tried to explain. "It's a Chinese immigrant thing."

"But you're not a Chinese immigrant", somebody pointed out.

"Good point," I conceded. "No wonder it didn't work."

Tiukkapipoinen ja hulllu kasvattaja vai huumorintajuinen kirjoittaja?

Amy Chua vertaa läntistä ja itäistä kasvattajaa parilla tavalla.

Ensiksikin, länsimaissa lapselle ei saa sanoa suoraan mitään, ettei vahingoita lasta. Lapselle ei voi sanoa suoraan, että tämä on lihava tai huono koulussa. Kiinalaisessa kasvatuksessa lapselle voi sanoa esimerkiksi, että olet läski.

No, onko sitten ihme, että joka vuosi Idols kerää Suomessakin 'osaajia', jotka todellisuudessa eivät osaa laulaa yhtään?

Tai jos koulussa valitaan aina viimeiseksi liikuntatunnilla joukkueeseen, niin eikö ole sama sanoa suoraan, että olet huono liikunnassa?

(Itse olen ollut hyvä liikunnassa, mutta en ole koskaan osannut laulaa.

Koko kouluikä piti jotenkin häveten kestää tämä asia, ja vasta aikuisena olen saanut myöntää, että en osaa laulaa - olisiko ollut helpompaa, jos jo koulussa olisi jo saanut sanoa, että olet surkea laulaja...)

Toiseksi, Kiinassa (ja idässä) lapset ovat velkaa vanhemmilleen ja on selvää, että lasten tehtävä on tehdä vanhemmat ylpeäksi. Lännessä asia on toisinpäin.

Kolmanneksi, Kiinassa aikuiset tietävät, mikä on lapselle parasta, ja lännessä taas, lapsilla on omia haluja ja kiinnostuksenkohteita, joiden mukaan elävät.

Vaikka Amy Chua käyttää kirjassaan kiinalaisen äidin käsitettä, hän muistuttaa, että kaikki kiinalaiset äidit eivät ole kiinalaisia äitejä ja myös että osa länsimaisista äideistä on kiinalaisia äitejä.

Chuan pointti on, että kiinalainen äiti tekee töitä lastensa tulevaisuuden eteen siksi, että aikuinen tietää paremmin, mikä on lapsen tulevaisuuden kannalta parasta.

Jos siis aikuinen näkee, että lapselle on parasta menestyä jossain asiassa tulevaisuudessa, niin lasta tulee ohjata ja piiskata,

mieluummin uhkailun kuin lahjonnan ja kehujen avulla,

kohti menestystä.

Tosiasia on, että aika harva pääsee huipulle

esimerkiksi musiikin tai urheilun saralla,

jos ei harjoittele paljon.

The truth is I'm not good at engoying life. It's not one of my strengths. I keep a lot of to-do lists and hate massages and Caribbean vacations. 

Amy Chuan mallissa on joitakin heikkouksia, ja Chua on tietoinen niistä. Amy Chuan lapset eivät suinkaan ole eläneet pelkästään heidän oman äitinsä kasvatuksen ikeen alla, vaan heillä on myös isä, jonka näkemys lasten kasvatuksesta on ollut erilainen - ja lapset ovat myöskin päässeet leikkimään anopin huomattavasti lempeämmän silmän alle. Mutta, Amy Chuan metodi on ollut päällimmäisenä, ja siksi myös perhelomilla lapset pääsivät ja joutuivat harjoittelemaan viulun- ja pianonsoittoa. 

Kun perhe matkasi ympäri maailman, esimerkiksi Eurooppaan lomailemaan, Chua otti selvää, missä tytöt voisivat harjoitella soittoaan. 

Amy Chua muistuttaa, että kiinalaisena äitinä ei ole helppo olla, vaan se vaatii paitsi lapsilta myös äidiltä paljon työtä. 

Välillä Chua joutuu miettimään, onko työssä edes mitään järkeä. 

But here's a thing. When I look around at all the Westerns families that fall apart - all the grown sons and daughters who can't stand to be around their parents or don't even talk to them - I have a hard time believing that Western parenting does a better job with happiness. 

****

Amy Chua antaa yhden mallin vanhemmuuteen, joka tuottaa huipputekijöitä musiikin saralla. Vaikka Chua joutuukin toteamaan, että joskus on hyvä antaa periksi, niin mielestäni Chualla oli monta hyvää asiaakin teoksessa. Olen omien lasten kasvatuksessa lukenut pari kasvatusopasta ja heittänyt ne romukoppaan. Tosiasia on, että aika helposti vanhempana nojaa siihen pohjaan, joka on valmiina omasta lapsuudesta. Chuankin kohdalla hän toistaa paljon sitä, miten hänen omat vanhempansa ovat toimineet.

Chuan kirja ei ole oikeastaan kasvatusopas, sillä siinä ei kerrota Chuan konkreettisista menetelmistä noita alun provosoivia esimerkkejä enempää. 

Olen vakuuttunut, että huipuksi ei pääse muuten kuin harjoitelemalla,

ja kuten Chuakin huomaa, 

toinen tärkeä asia on, että lapsen täytyy pitää juuri siitä asiasta,

jota harjoittelee.

Suomalaisessa lastenkasvatuspuheessa minua häiritsee se, että 

lapsilta ei saisi vaatia yhtään mitään:

jos urheilee, niin liikkumisen pitäisi olla hauskaa

ja tapahtua leikin varjolla. 

Epäonnistumisten hetkellä pitäisi lohduttaa ja kehua lasta

joka tapauksessa.
Ikään kuin lapsi menisi rikki, jos joutuu kohtaamaan epäonnistumisen tai häviön.  

Olen löytänyt kirjan myötä palasen tiikeriäitiyttä sisältäni, 

menetelmäni ovat ehkä vähän erilaiset

(tai mistä minä tiedän, 

jos julkaisisin ne uhkaukset, joita olen joskus suustani päästänyt, 

voisin päästä Chuan kanssa tasoihin -

uskon kuitenkin, että Chuan tarkoitus oli provosoida kirjassa kovasti

ja siksi hän on kirjoittanut esiin ne esimerkit, jotka ovat kauhistuttavimpia).

Meillä tosin ei treenata huippuviulisteja, mutta kyllähän arjessakin tiettyä lujuutta tarvitaan.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka ennakkokäsitykseni oli, että Chua on tervaskanto, joka ei näkemyksistään jousta, 

niin kyllä hän kirjan edetessä sekä kyseenalaistaa että muuttaa näkemyksiään.

Ja vaikka Chuan puolustama kiinalainen menetelmä

onkin hänen mielestään hyvä,

onnistuessaan,

niin on silläkin tapana tuottaa epäonnistumisia

- joista Chuan oma äiti joutuu häntä muistuttamaan

(Chuan oma isä ei ole puheväleissä omien vanhempiensa kanssa,

koska hän ei tehnyt vanhempien mielen mukaan).

Toinen asia, mikä minua kiinnostaisi Chuan kasvatukseen liittyen tietää, että minkälaisia hänen tyttärensä mahtavat olla luonteeltaan. 

Esikoistytär vaikutti siltä, että hän oli varsin kiltti ja tottelevainen, 

kun taas kuopus oli toista maata.

Kun kuopus järjestää julkisella paikalla Suuren Kohtauksen,

niin Chua ottaa sen mielestäni viisaasti (ja epäaasialaisesti)

vastaan:

hän nielee oman ylpeytensä ja tulee tytärtään vastaan.

Kiinnostava kirja jo ihan siksikin, että se on saanut paljon lukijoita - ja kriitikoita, mutta ylipäätään huomiota.

Itse taidan olla sen verran helppo uhri, että olen nähnyt länsimaisen kasvatuksen tulokset pahimmillaan,

koulumaailmassa

(tai jo leikkipuistossa),

enkä oikein usko, että meikäläinen malli olisi

ainoa

mahdollinen
kasvatusmalli.

Luulen, että meikäläisessä kasvatusmallissa

unohdetaan aika usein, että lapsia kasvattaessa meidän vanhempien pitäisi muistaa, että me kasvatamme lapsia

sen takia,

että he pärjäisivät

omassa 

tulevaisuudessaan.

Minkälaisen haluamme omien lasten tulevaisuuden olevan?

***

Lainatut pätkät

Hesarista,

lukenut oli myös 

Hanna.