Terttu Autere: Kinkkauskivet

Teurastamon takapihalla juoksee rottia, mutta sieltä saa parhaat kinkkauskivet. Niitä on vaikka kuinka paljon. Vaaleita kaakelinpalasia, jotka läsähtävät juuri oikeaan paikkaan keskelle ruutua, niin että jalka mahtuu hyvin lähettämään kiven liukumaan viivan yli seuraavaan ruutuun.

Terttu Autere ja Kinkkauskivet (2009, Karisto) oli minulla lainassa jo aiemmin,

mutta sain sen luetuksi vasta nyt toisella lainakerralla.

Mikä houkutteli minut kirjan pariin, oli tuo kiva kansikuva,

joka sai kirjan lupaamaan jotain tyttömäistä,

jotain paperinukkemaista ja jotain vähän vanhaakin.

Ja sitä kaikkea kirja toki on:

Tellervo on nuori tyttö, jonka vanhemmat lähtevät evakkomatkalle Viipurista,

muuttavat junaradan varteen, käväisevät asumassa kerrostalossa ja muuttavat taas radan varteen.

Isä on töissä rautateillä ja perheen yhteinen harrastus on musiikki: sekä isä että äiti käyvät kuorossa laulamassa.

Eletään sodan jälkeistä jälleenrakentamiskautta,

maata rakennetaan ja uutuuksia alkaa virrata Suomeen:

koulussa paitsi rokotetaan ja opitaan, nähdään ja maistellaan ihan ensimmäistä appelsiinia.

Impi-täti siivoaa pölynimurilla. Impi-tädillä on kaikkea aina ennen kuin meillä, jääkaappi ja pölynimuri ja ulkomaanmatka ja auto. Vaikka ei meillä autoa ole, me matkustamme junalla.

 Eletään niukasti, säästäen ja isän pieni yllätys,

kallis joululahja äidille,

hajuvesipullo,

koetaan hävettävän turhamaiseksi.

Yönsininen pullo nököttää koskematta salin uuninreunuksella koko illan. Äiti ei puhu isälle sanaakaan. Isä istuu salin keinutuolissa hiljaa, kädet silmillä.

Tarpeellisen saa hankkia,

ylellisyys on ylellisyyttä ja sitä ei tarvita.

Tämä asenne on niin perinteinen kotimaisessa kirjallisuudessa

(ja kulttuurissa), että se tekee aina pahaa.

Kun perheen talous ei mitä ilmeisemmin mennyt konkurssiin tästä hajuvesi-pullosta, niin en yhtään ymmärrä, että miksi

perheen äiti ei pystynyt relaamaan ja iloitsemaan yhtään.

Äiti on järkkymätön talousihminen:

kun koulut loppuvat, talo siivotaan katosta lattiaan ja

vasta sen jälkeen alkaa tyttöjen

kesäloma.

Siivoamisen ja muiden velvollisuuksien hoitamisen jälkeen tytöille (Tellervolla on hieman vanhempi sisko) alkaa kesä, joka on täynnä leikkiä ja

haaveilua.

Tellervo kirjoittaa päiväkirjaa ja lukee kirjoja.

Kesän paras hetki on, kun pääsee kirjastoon.

Aloitan A:sta, se on hyvä kirjain. Jospa hyllystä löytyisi vielä yksi lukematon Alcot. Vaikka voisin minä Pikkunaisia toisenkin kerran lukea. Minun on vaikea valita, kummasta pidän enemmän, Josta vai Megistä. Hyppään aidan yli, kiipeän puuhun istumaan ja lukemaan kuin Jo. Mutta haluaisin olla kuin Meg, kaunis ja herttainen. Mistä kummasta minä keksisin sen rikkaan naapurinpojan?

Kirja on nopealukuinen, kuin kansatieteellinen kuvaus sodan jälkeisestä elämästä evakkoperheen elämästä, kasvavan nuoren tytön näkökulmasta.

Välillä opiskellaan kovasti koulussa, välillä haaveillaan kuninkaallisten elämästä lehtien sivuilla.

Viihdyttävä kirja kesäpäivään puiston reunalle.

Teksti on sujuvaa ja lennokasta, kuten entisen äidinkielen (ja historian) lehtorin tekstin odottaakin olevan. 

Terttu Autere on itsekin evakkona elänyt, ja työvuosiensa jälkeen hän on palannut kirjoittamaan kirjoja.

Aloitan monta tarinaa, haluan vangita ohikiitävän hetken lauseiksi paperille: tuokion tuulta, hellepäivän, sanomattoman ikävän sanoiksi, poskea silittävän käden, unettomien öiden levottomat ajatukset.
Vaikka kaikki on tuhannesti kirjoitettu, silti kirjoitan. 

Ajatukset täältä.

Teoksesta tulee mieleen Olli Jalosen Poikakirja, sillä erotuksella, että Autere kirjassaan kertoo vain ulkoiset muutokset,

juonta kirjassa ei ole - se on nuoren tytön kasvukertomus, tai palanen siitä,

kun taas Jalonen liittää teoksessaan 60-lukuun paitsi ulkoisia asioita, muutoksia maailmassa,

mutta myös selittää, mikä henkisessä ilmapiirissä muuttuu ajalla.

Ja vaikka Autereen kirjassa eletään pitkästi pienessä ympäristössä,

sitäkin rikkovat sukulaisvierailut ympäri Suomea,

matkat matkustetaan tietysti junalla,

ja Enni-tädin Pariisin-matka.

Enni-täti ei tyydy sukulaisvierailuihin siskojen perheissä. Ei. Hän tekee jotain ennen kuulumatonta, hän nousee bussiin, joka vie hänet aina Pariisiin asti. Bussilla läpi Euroopan! Huikaiseva ajatus!

Maailma on tullut lähemmäksi ja sodasta on selvitty.

Kirjan sivuilla voi matkustaa Suomen lähihistorian läpi,

iloisesti ja hyväntuulisesti.

****

Ryhdyin miettimään, miten itse kirjoittaisin omasta lapsuudestani?

Mitkä olisivat olennaisia asioita 80-luvusta?

Se, että silloin pelattiin samoja lautapelejä kuin mitä omatkin lapset rakastavat?

Se, että videot tulivat, katsottiin Ritari Ässää ja Ihmemiestä?

Pakkauduttiin autoon joka kesä ja matkattiin sukulaisiin,

ja kerran Linnanmäen maailmanpyörään asti?

Kesäisin ajettiin pyörällä kentän laidalle ja

pelin jälkeen juostiin järveen pelivaatteet päällä,

ja käytiin syömässä lehtipihvit ja ranskalaiset?

Se, että puhelimeen vastattiin vain jos oltiin kotona

ja koko nimellä?

Tehtiin metsään havumaja ja kiikuttiin lautapinoissa? 

Mentiin moottoriveneellä saareen poimimaan mustikoita? 

Koulussa kilpailtiin siitä, kuka pääsee näyttämään kartalle länsirannikon joet   

ja se hetki, kun enkun ope törmäsi päiväsievässään piirtoheittimeen?

Lapsuudesta kertovien kirjojen vaikutus tuntuu olevan sama,

sen jälkeen miettii, millainen oli minun lapsuuteni.

Mitä materiaaliset asiat kertovatkaan ajasta - vanha kansatieteilijä herää ainakin minussa -

ja moni löysikin oman lapsuutensa Peter Franzénin kirjasta

Tumman veden päällä.

Verrattuna Franzénin ja Jalosen kirjaan, Kinkkauskivet oli 

ihanan - uskallanko sen sanoa?

- kevyt!