Höpöhöpö kaikille jutuille, joissa väitetään, että hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Itsensä hyväksyminen merkitsee usein kehityksen pysähtymistä. Jos et hyväksy itseäsi, sinulla on aina mahdollisuus muuttua.
Sport-lehden toimittaja Ulla-Maija Paavilaisen Hanki elämä! - Jokanaisen voimakirja (2011, WSOY) tarratutui käsiini kirjaston uutuushyllyltä, vaikka itse kirja taitaa olla jo keväällä ilmestynyt. Kirja on keski-ikäisen naisen selviytymisopas elämästä, joka on täynnä kiirettä: ura, perhe-elämä, lapset ja muut ihmissuhteet vaativat aikansa, eikä yhdestä ihmisestä ole jakautumaan joka paikkaan. Naisen elämä onkin pitkälti raahautumista: kauppakassit kotiin, lapset päiväkotiin ja takaisin, pyykkivuoret koneeseen ja kuivumaan jne. Kestääkseen elämänsä raahautumisen naisen kannattaa Paavilaisen mukaan hankkia auto (ja arkielämän vaatima ajotaito, esim. taskuperuutustaito) ja toisaalta muistutella itselleen, että nelikymppisenä elämä on parempaa kuin nuorena.
Tämänhän jokainen nainen haluaa kuulla, sillä kukapa nelikymppinen voisikaan kaivata parikymppistä itseään, joka luuli tietävänsä kaikesta kaiken ja oli valmis jokaiseen seikkailuun, oli siihen varaa tai ei.
Paavilaisen kirja tsemppaa naisia uskomaan, että itse asiassa samanlainen elämänasenne on mahdollista myös keski-ikäisenä. Tai ainakin melkein. Paavilainen kehottaa naisia uskomaan omiin kykyihinsä ja ottamaan omaa aikaa elämässään.
Kirja on täynnä ohjeita, jotka opastavat naista karsimaan elämästään epämiellyttävät asiat, antamaan anteeksi nuorena koetut vääryydet ja etsimään itselleen idolinaisia, joista voi ottaa mallia elämäänsä.
Teoksesta tulee mieleen Carina Räihän Huipulta huipulle: molemmissa kirjoittajana on menestynyt nainen, joka kertoo, minkälaiset asiat saavat naisen menestymään. Koska minun täytyy olla periaatteessa kaikkea vastaan, niin mietin, että antavatko nämä kirjat mitään sellaiselle, joka ei halua olla menestynyt nainen, joka osaa taskuparkkeerauksen. Kirjassa, voisin sanoa, että molemmissa kirjoissa, on taustalla usko kovaan työhön, joka tuo menestyksen.
Jos on nähnyt, miten raskaan raadannan takana toimeentulo on, on myös oppinut, että työ on tärkeää ja että se on parhaimmillaan myös palkitsevaa muutenkin kuin rahalla mitattuna. Siksi en voi olla ihmettelemättä puheita hidastamisesta. Miten ja mistä voi alkaa hidastaa, jos ei ole vielä ehtinyt määräaikaista työpaikkaa pidemmälle ja työelämän parhaat vuodet ovat vielä ehdottomasti edessäpäin?
Teoksen olennaisimmat opastukset ovat jotakuinkin sellaisia, että vaikka nyt on kiire ja väsyttää, niin sinä kestät kyllä, otat oman ajan välillä ja sitten jaksat taas painaa oravanpyörässä eteenpäin. Ja kun kirjoittajat ovat juuri sellaisia, jotka ovat elämässä pärjänneet, niin pitäähän sitä uskoa... Siihen, miten perhe-elämän ja työn ja muut vaatimukset saa yhdistettyä, ei tässä kirjassa tullut neuvoja tai helpotusta. Jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että työ ja ura jatkuu joka tapauksessa, kun lapset ovat pesästään lentäneet, siihen asti täytyy jaksaa...
Kenelle? Sille, joka haluaa tukea kestääkseen ja jaksaakseen.
Kuulostaapa raivostuttavalta kirjalta! Itsestäänselvyyksiä ja yksioikoisia kliseitä kannustavaan sävyyn esitettyinä, jos tulkitsin oikein?
VastaaPoistaJa tosiaan, miksi kaikkien pitäisi saada kaikkea ja vain pyrkiä eteenpäin ja haluta kaikkea lisää ja lisää? Väsyyhän siinä. Eikö tärkeintä ole löytää se oma ajattelu- ja olemisentapa, jolla jaksaa, oli sitten laiska pätkätyöläinen tai sinnikäs urahirmu?
Jenni, kuulostiko se siltä? Auts. Alkukirjan jaksoin lukea, kun siinä tsempattiin hirveästi siihen, että vanhemmiten ymmärtää asiat paremmin, eikä kannata haaveilla aikaa, jolloin oli nuori, kaunis ja vapaa tekemään kaikkea. Kyllähän tämä kirja kai yritti sitä, että jokainen löytäisi omat polkunsa, mutta sortui sellaisiin lauseisiin, että miten joku kiipeää Mount Everestille ja toinen menee hissillä kolmanteen kerrokseen. Itse arvostan hirveästi sellaisia, jotka kiipeävät Everestille, varsinkin sherpoja, jotka tekevät sitä enemmän kuin muut, mutta mulle itselleni riittää Annapurna, eikä haittaa, vaikka jotakuta ei kiinnostaisi yhtään koko asia.
VastaaPoistaNäissä naisille suunnatuissa kirjoissa on vähän sellainen naistenlehtimäinen hypetys, jota en ole voinut sietää koskaan.
Se kyllä on totta, että nelikymppisenä (ja yli) ymmärtää paremmin. Mielestäni hidastaminenkin on yksi tapa ja keino oman polun löytämiseen. Minua ärsyttää välillä niin suunnattomasti tää tehokkuusajattelu, sillä kaikki eivät edes kykene tekemään kovasti töitä, vaikka haluaisivatkin tehdä oman osuuteensa ja vähän enemmäkin. Kaikki eivät ole terveitä ja tehokkaita enkä edes ymmärrä, miksi pitäisikään olla. Minä esimerkiksi olen oppinut tekemään kovasti töitä ja haluaisin saada muitakin kuin pätkätöitä, mutta en kerta kaikkiaan jaksa paahtaa samalla tavalla kuin parikymppisenä. Ajoittakin kyllä jaksankin, mutta se kostautuu myöhemmin väsymyksenä. Sikäli välillä pitää myös osata vain olla ja laiskotella.
VastaaPoistaAnna E: mä jään odottamaan sitä suurta ymmärrystä, minkä pian kohtaan =O
VastaaPoistaMä olen tehnyt niin monta huonoa valintaa työelämän suhteen, kun en ole saanut yhdistettyä lapsia työn vaatimuksiin. Kyllähän Paavilainen kirjoittaa siitäkin, että välillä pitää levätä, mutta kuten kirjoitit, kaikki eivät jaksa paahtaa niin kuin toiset.
Minustakin tuntuu, että olen tehnyt tosi huonoja valintoja, jos asiaa ajattelee pelkän tehokkuusajattelun kautta. Jo alan valinta oli huono (humanistiset aineet), samoin se, että ryhdyin jatko-opiskelijaksi ja vielä väittelin ollakseni nyt pätkätöitä tekevä ja välillä työtön, mutta uudelleen kouluttautuva tohtori. Miten paljon olenkaan käyttänyt yhteiskunnan varoja! Jos taas ajattelen asiaa itseni kannalta, eivät valinnat ole olleet huonoja. Olen saanut tehdä sisällöllisesti haastavaa ja itseäni kiinnostavaa työtä, olkoonkin että taloudellinen tilanne on koko ajan ollut tiukka tai tiukahko. Sitä paitsi en olisi nyt tämä minä, jos en olisi kulkenut tätä polkua.
VastaaPoistaAnna E: aivan! Itsekään en kadu valintojani itseni kehityksen kannalta, mutta sitten taas, olisin voinut tehdä fiksumpia päätöksiä, jos päämääränä olisi vakituinen paikka ja työ, jossa periaatteessa voisi olla ihan tyytyväisenäkin... Mutta on niin moni muuta asiaa, jotka ovat vaikuttaneet... Tässä kirjassa taas ei kannusteta siihen ns. erilaiseen tiehen, vaan esitetään työ tärkeimmässä roolissa.
VastaaPoistaTulen vetäneeksi kirjasta ja keskustelusta sen johtopäätöksen, että kirjassa "voimanainen" taikoittaa uraputkessa rimpuilevaa ja läähättävää naista. Pitääkö paikkansa?
VastaaPoistaOijoi, olen niin paljon onnellisempi näin, kun olen päättänyt tehdä sellaista, jonka koen itse tärkeäksi. Minusta se on voimaa.
Paula, no se voimanainen osaa myös levätä ja tehdä elämästään sellaisen, että pystyy lähtemään viikoksi etelään yksin lepäilemään. Voimanainen ei kitise turhasta, vaan näkee hyvät puolet kaikessa arjessa. Mutta hoitaa myös sen työn voimanaisena. Ei rimpuile eikä läähätä, vaan on elämässään valinnut niin, että tekee sitä työtä, mistä nauttii.
VastaaPoistaSanoisin, että kirjan nainen on organisoinut aikansa niin, että pystyy tekemään enemmän kuin toiset, jotka jäävät rannalle valittamaan.
Kyllähän kirja yrittää olla sellainen, että ohjaa jokaisen valitsemaan sen oman suuntansa, mutta samoin kuin Räihän kirjassa, ei oikein anneta arvoa sellaisille, jotka menevät hissillä kolmanteen kerrokseen, vaan pitää kiivetä Mount Everestille.