Suvi Tirkkonen: Himoitse, leiki ja rakasta

Tiettynä aikana vuodesta taikka kaudesta tartun huomattavasti mieluummin tietokirjoihin kuin kaunokirjallisiin teoksiin. Välillä irl kohtaan niin monta tarinaa ja taustaa elämästä, että kuvitteelliset elämät kirjojen sivuilla on pakko jättää sivuun.

Nyt on se aika vuodesta, että oikein ahmin tietokirjallisuutta ja etsin itseäni mieluummin kuin muiden elämiä kirjoista.

Siispä, aika oli sopiva tälle kirjalle: Suvi Tirkkosen Himoitse, leiki ja rakasta - Avioliiton pelastustarina (2011, Gummerus) osui käsiin best seller -hyllyltä.

Suvi Tirkkonen havainnoi omaa elämäänsä ja sitä, miten hänen parikymppinen avioliittonsa oli pystyyn kuollut. Mutta toisin kuin hänen ystäväpiirinsä, Tirkkonen päätti pelastaa avioliittonsa. Tai ainakin miettiä, olisiko se mahdollista.

Tirkkonen pohtii teoksen alussa avioliiton funktioita suomalaisessa yhteiskunnassa 2000-luvun maailmassa ja tulee siihen tulokseen, että avioliitto on olemassa vain huvin vuoksi; ja jos huvia tai hauskuutta ei ole enää olemassa avioliitossa, ihmisen valtaa paha olo - ja kukapa ei pahasta olosta haluaisi pois. Siksi avioeroja on niin paljon - pahasta olosta syytetään helposti avioliittoa, vaikka paha olo ja onnettomuus voisi johtua muustakin.

Suomalaisen ihmisen perusvaatimus, sekä työpaikalla että kotityössä on ahkeruus. Kotityöt on suoritettava siinä missä projektit työssä. Työn arvostuksesta kertoo vaikkapa se, että heti nimen esittelyn jälkeen ihmisestä yleensä kysytään, mitä hän tekee ja mikä hänen ammattinsa on. Elämä on siis paitsi työssä myös kotona otsa rypyssä suorittamista. 

Tirkkosen perimmäinen ohje avioliiton pelastamiseen on se, että ankara työnteko vaihtuu hauskanpitoon. Ja koska elämää ei voi muuttaa niin, että aloittaa muutoksen siitä toisesta, niin elämänmuutoksen tärkein kohde onkin itse. Tirkkonen kertoo, kuinka hän alkoi miettiä, mitä oikeastaan haluaa tehdä elämässään: mistä asioista hän nauttii - ja tästä eteenpäin hän alkaa tehdä vain niitä asioita, joista oikeasti pitää. Näin oma elämä muuttuu hauskaksi. Kun mies huomaa, että toisella on hauska elämä, hän sitten haluaa siihen samaan elämään mukaan.

Tähän asti teoksessa nyökyttelin ja olin samaa mieltä. Luulen, että tällainen "mistä oikeastaan pidän ja mitä haluan tehdä" -ajatukset liittyvät ihmisten ikäkriiseihin ja samoja kysymyksiä on tullut mietittyä omalta osalta moneenkin otteeseen. Usein nämä kysymykset ja ajatukset koskevat työelämää, mutta miksi samoja kysymyksiä ei voisi kysyä vaikkapa kotitöidenkin suhteen. Esimerkiksi: minäpä en tykkää siivoamista, siispä meillä ei siivota. Paitsi jos meillä joku muu alkaa siivota (eli pitää siitä). Toimisikohan se näin? Tirkkosen kirjasta sain sellaisen käsityksen, että näinhän se toimii. Tirkkosen perheessä äiti-Suvi löysyttää rautaista otettaan perheen vastuuasioissa, ja silloin isä vähentää työntekoaan ja alkaa kantaa vastuunsa perheen asioista (jotka aiemmin kuuluivat äidin hartioille). Teoksessa ei kerrota, miten tähän lopputulokseen oikein päästiin. Tai no, sellaisen käsityksen saa, että koska vaimolla ja lapsilla oli hauskaa ja miehellä ei, niin myös mies hidasti työntekoa ja alkoi osallistua hauskaan. 

Tirkkosen kanssa olen ja en ole samaa mieltä. Missä tahansa ihminen onkin, parisuhteessa, työpaikalla, harrastuksessa tms., hän saa hyvän vastaanoton, kun on iloinen ja ennen kaikkea onnellinen. Onnelliseksi ei ketään tee kukaan muu kuin hän itse. Mutta kirjassa minulle jää hämäräksi se, että miten mies työholismistaan oikein lopultakin irtoaa: ihan niin helposti, että hyvä olo ja onnellisuus vain laajenee? Ehkä niin. Jos vaimo on kotona iloinen, niin hänen kanssaan jaksaa olla paremmin. Ehkä tosiaankin se on niin yksinkertaista: tee itsesi onnelliseksi ja muut (jopa työnarkomaani!) viihtyvät seurassasi.

Tärkeää avioliiton pelastamisessa ei ole asioista puhuminen, vaan perustarpeiden huomioiminen ja niihin vastaaminen.

Mutta ei intohimo sammu avioliiton solmimiseen. Tolstoi on nerokkaasti oivaltanut Anna Kareninassa, että juuri intohimon puute oman aviomiehen kanssa ajaa Annan toisen miehen syliin. Annan mies, Aleksei Aleksandrovits, ei ole suinkaan paha tai ilkeä - - mutta hän on tavattoman tylsä ja intohimoton työnarkomaani.

Tirkkosen ohje onkin, että ensimmäisenä pitää tyydyttää eläin meissä ja vasta sitten puhua asioista.

Kirjassa oli toki myös muita puolia, mutta pakko hieman karsia sanottavaani. Minusta teoksen tärkein anti oli se, että se kannustaa ihmistä tekemään itsensä onnelliseksi. Onnelliseksi ihminen tulee niin, että tekee niitä asioita, joista itse ihan oikeasti nauttii. Sittenhän sen näkee, onko ympäristön ihmisten yhtä helppoa tulla onnellisiksi.

Tirkkosen teskti on ainakin raikasta, sillä hän lynttää kaikki parisuhdeterapiat ja asioista jauhamisen. Virkistävää (ja ehkä enemmän omaa näkemystäni) - tietysti onhan puhuminenkin tärkeää, mutta on myös tärkeämpiä asioita. Ne perusasiat eli ihmisen biologiset tarpeet.