Haruki Murakami: Norwegian Wood

-- suurin osa jutuista oli luultavasti keksittyjä, mutta ne olivat kiinnostavia. Hän teki tarkkoja havaintoja ja käytti terävää kieltä, hän oli kärkevä ja hauska. Hän osasi sävähdyttää. Kyllä, siinä hän oli hyvä, kerta kaikkiaan - hän osasi sävähdyttää ja koskettaa kuulijaa. Hän myös tiesi, että hänellä oli sellainen kyky. Hän pyrki käyttämään sitä niin taiten ja tehokkaasti kuin mahdollista. Hän sai kuulijan tuntemaan juuri niin kuin hän halusi - suuttumaan, suremaan, säälimään, pettymään, ihastumaan.  

Haruki Murakamin Norwegian Wood (2012,Tammi - alkuperäinen teos Noruwei no mori 1987, kääntänyt englanninkielisestä käännöksestä Aleksi Milonoff) kiinnosti kevättalven kirjauutuuksista, eikä kyllä tuottanut pettymystä. Se heti alkuun salailematta todettakoon. Edellä oleva lainaus on Harukamin teoksen sivuillta ja kuvaa erästä teoksessa vierailevaa henkilöhahmoa, mutta kuvaa myös Harukamin kertojan- ja tässä tapauksessa kirjoittajanlahjoja. Juonellisesti kirjassa ei mitään ihmeitä tapahdu, tai tapahtuu kovastikin. Riippuu ihan siitä, mitä juonella käsitetään. Kyseessä on kasvutarina, japanilaisen nuoren miehen kasvua isoon maailmaan.

Teoksen päähenkilö on Toru Watanabe, parikymppiseksi päätyvä opiskelijanuori, joka on hieman yksinäinen ja syvästi tunteva miehenalku. Hän elää voimakkaasti ystävyyssuhteensa ja ensirakkautensa, seksinnälkänsä, opiskelunsa - surunsa ja ilonsa. Parikymppisen opiskelijapojan elämän.

Muistoihin vuosiin 1969 ja 1970, joihin aikoihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, muistelijan kuljettaa the Beatlesin Norwegian Wood -kappale, josta kirjan nimi. Kirjassa eletään tietysti Japanissa, Tokiossa ja välillä käydään muuallakin Japanissa. 60-luvun lopun Japani näyttäytyy kovin samanlaisena kuin länsimaidenkin 60-luku: siihen tuntuu kuuluvan päihteiden käyttö ja seikkailut vieraissa vuoteissa vapaamielisesti.

Kirjan ansio on kertoa tarinoita ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa: Toru kohtaa paitsi tyttöystäviä myös opiskelukavereita, joista hänellä on - totta tosiaan - kyky kertoa tarinoita. Torun tapaamat ihmiset, varsinkin Naoko ja Reiko, ovat hieman omituisia. Mutta toisaalta, normaaliuden raja on aina kyseenalainen.

"Miksi sinä pidät aina sellaisista - tai siis tällaisista ihmisistä? Tällaisista omituisista kaheleista, jotka ovat hukkumaisillaan. Niin kuin minä (Naoko) ja Kizuki ja Reiko. Mikset voi pitää normaaleista ihmisistä?"

"En minä näe teitä kummallisina", sanoin mietittyäni hetken. "En pidä sinua, Kizukia tai Reikoa mitenkään kaheleina. Ne joita minä pidän kaheleina kulkevat vapaina."

Itse pidin kirjasta juuri siksi, että sen henkilöhahmot eivät ole normaaleja, vaan liikkuvat mielisairauden ja itsemurhan partaalla. Ehkä varmaan siksi, että minua ei ole koskaan kiehtonut keskiluokkainen tai keski-ikäinen, normaalisti työssä käyvä ja lapsiaan muita paheksuen kasvattava henkilöhahmo (ja pelkään että itse olen juuri sellainen). Ja ehkä siksi pidin tästä kirjasta, koska siinä liikuttiin parikymppisten maailmassa, jolloin kaikki (tunteet, ihmissuhteet, normaalius - elämä) tunnetaan jotenkin niin paljon syvemmin kuin 15 vuotta vanhempana. Lukeminen oli tavallaan myös nostalginen matka, jonka aikana mietin, millainen olin itse aikana, jolloin kaikki elämässä oli vähän erilaista kuin nyt. Uutta ja paljon tunteita herättävää.

Kirjassa oli paljon kaikkea, mistä voi vain pitää: kirjailija kuljettaa lukijaa tunteesta toiseen - ja vaikka ihmiskohtalot vaikuttavat surullisilta, niin teoksen sivuilla on kuitenkin humoristinen ja pohjimmiltaan positiivinen vire. Ehkä se on se nuoruus.

Kirjassa ennakoidaan tapahtumia, mikä tietysti on helppoa, koska kirjan kertoja muistelee menneitä. Siksikin biisi Norwegian Wood nousee kirjan juonen kannalta tärkeäksi:

"Tuo kappale voi tehdä minut älyttömän surulliseksi", Naoko sanoi. "En tiedä miksi. Kuvittelen jostain syystä, että harhailen synkässä metsässä. Olen yksin ja on kylmää ja pimeää eikä kukaan tule pelastamaan minua - - "

Harukamin kirja oli ehdottomasti parasta, mitä olen tänä vuonna lukenut. Parastahan on myös se, että Harukamin teokset eivät ole tässä, vaan tutustuminen kirjailijan tuotantoon on vasta aluillaan.

Arvioni (ilman pienintäkään epäilystä):

+ + + + +

Aiemmin tämän kirjan ovat lukeneet ja siitä pitäneet:  

Tessa,

Liisa,

Sara ja

Katja, 

Peikkoneito.

Ja lopuksi vielä kirjasta kaivettu elämänohje (joka iskee näin suklaanystävän mieleen): 

"Muista, että elämä on suklaarasia. 

- - "

Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hvyin.

Elämä on suklaarasia." 

Kirja, joka sisältää tällaista viisautta, ei voi olla muuta kuin aivan 

mahtava!