Raija-Sinikka Rantalan Miekkatanssi (2012, Like)lähti mukaan kirjaston (helmet) uutuusluettelosta. Olen varmaan vähän säälittävä (=no life) ihminen, mutta rakastan niitä hetkiä, jolloin kirjasto tarjoaa uudet kirjat listoillaan. Välillä kurkin kirjoja tietenkin etukäteenkin, mutta parasta on se, kun niitä on iso lista edessä ja kirjoista voi valita haluamansa. Tykkäisin varmaan katsoa kauppojenkin uutuus-luetteloja ja napsia parhaat päältä, mutta tällä hetkellä (onko se koskaan?) en nauti sellaista elämää, että voisin ostaa kaiken mitä huvittaa (ja sitten siinä kulutuksessa on se ekologinenkin puoli, kulutushysteria, kaikkea ei voi ostaa, jne.). Kuitenkin, tämä kirja vaikutti ihan kiinnostavalta nimensä perusteella, ja nyt se tuli mukaan kirjastosta.
Miekkatanssi kertoo Annasta ja Askosta ja kaikista ihmisistä heidän ympärillään. Molemmilla on oma perhe, mutta kun he kohtaavat toisensa Moskovassa työmatkalla, löytävät he toisensa. Ensin suhdetta vähän salataan, ja sitten molemmat eroavat puolisoistaan ollakseen yhdessä.
Niin monta asiaa oli mennyt väärin. Jo silloin, kun perhe vielä oli koossa, Anna, mies ja lapsi, tunne-elämältään keskenkasvuisia ehkä kaikki kolme. Mutta mies oli muuttunut yhä enemmän lapseksi lapsen varttuessa. Paljon viinaa, vähän B-vitamiineja, ei lainkaan kärsivällisyyttä. Ja sitten, aina vain tiuhemmin oli tullut vastaan se humalan vaihe, jolloin kaikkien, myös kulloistenkin kyläilijöiden, piti olla samaa mieltä hänen kanssaan. - - Arjen aggressiivisuus oli pysyvä olotila.
Pekka ei koskaan käsittänyt, että Asko oli vain tullut kaupan päälle. Sattunut kohdalle, Volgalle. Ja alkanut purkaa avioliitossa kertynyttä aggressiolatausta.
Mutta miten hyvin toisen tuntee työtoveruuden tai lyhyen suhteen alun perusteella? Elämä ei ole enää samanlainen, kun entisen elämänsä jättää taakseen. Uudella elämällä ei ole tarjolla välttämättä parempaa.
Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä puuttuu pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit.
Miekkatanssi on kertomus siitä, mikä vie ihmisen avioeroon. Siitä, mitä voi tapahtua avioeron jälkeen, kun kaiken tutun ja turvallisen heittää menemään.
Aivan niin helpolla Miekkatanssi ja Rantala ei lukijaansa päästä, vaan miekkakin pitää saada tarinaan mukaan.
Nyt seuraa vähän purnausta teoksen kerronnasta.
Jokaisen luvun alussa on kursiivilla tekstinpätkä, joka ei näennäisesti liity mitenkään luvun muuhun tekstiin. Niistä muodostuu teoksen toinen tarina. Periaatteessa pidän tällaisesta hieman uudenlaisesta tavasta kertoa asioita. Mutta sitten jään kuitenkin miettimään, että mihin kohtaa teoksen päätarinaa sijoittaisin tämän toisen tarinan? Ja juuri kun olen saanut tuskailuni tuskailtua, alkaa lukujen lopussa kursiivilla ja vahvistetulla tekstillä vielä uusi tarina. En ihan voi sanoa, että pidin näistä lukujen alku- ja lopputarinoista. En saanut niitä kumpaakaan nimittäin liittymään päätarinaan kunnolla. Olen ehkä vähän laiska lukija ja suosin yksinkertaista tarinan etenemistä.
Nykyisin aika moni kirja on kirjoitettu samanlaiseen tyyliin: ensin luku päähenkilön näkökulmasta, sitten seuraava luku jonkun toisen näkökulmasta. Mieluummin myös toisesta ajankohdasta. Olen sisäistänyt tavan niin hyvin, että tunnen lukemiseni epämiellyttäväksi, jos tämä tyyli rikkoutuu. Olen kuin alus merellä, joka leijuu aaltojen mukana, eikä tiedä, mihin kiinnittyä, mihin edetä, mikä satama on määränpää. Eikä siinä mitään, koska tämän kirjan tarinassa oli hieman samanlaista tunnetta mukana: päähenkilökin leijaili eteen- ja taaksepäin, eikä oikein päässyt kiinnittymään uuteen elämäänsä ollenkaan.
Tunnistan tuon nolon Helmetin kyttäys-oireyhtymän... Rakastan sitä listaa!
VastaaPoistaHih =)
PoistaPienistä iloista se hyvä elämä syntyy.
Tänään olin myöhässä pari päivää uudesta listasta varmaan ekaa kertaa vuoteen ;D