Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Olen lukenut aika ajoin Annamari Marttisen teoksia, kuten Kuu huoneessa, Ero ja lukupinossa odottelee vielä Mistä kevät alkaa. Marttisen teokset ovat olleet minulle sellaisia, että pidän kyllä niistä, mutta sitten jään miettimään jotain pientä asiaa kirjoista, joka alkaa häiritä minua. Niin kävi Mitä ilman ei voi olla (2013, Tammi) -teoksen kanssa myöskin. 

Teoksessa on kyse kolmiodraamasta: on Iiro, jolla on kaikki hyvin: hyvä työ, kaunis vaimo, täydellinen tytär; on myös vaimo, jolla on kaikki hyvin, mutta traumaattinen tapahtuma synnytyslaitokselta mukanaan ja on Lilja, balettitanssijatar, jolla tuntuu olevan vikana aina rakastua varattuihin miehiin. Kun Iiro ja Lilja sattumalta tapaavat, unohtaa Iiro täydellisen elämänsä. 

Tarina kerrotaan kolmen eri kertojan äänellä, sillä kolmiodraamassa on kolme eri totuutta. Kirjan alussa tämä kerrontatekniikka tuntui väsyttävältä, koska dialogit seuraavat henkilöhahmojen kohdatessa lähes samoina, vain tunnelmat ja tulkinnat vaihtuvat. Loppua kohden aloin hyppiä dialogeja yli, enkä tiedä, oliko se hyvä tekniikka lukea. No, Marttinen kirjoittaa hienosti, miten ihmiset tulkitsevat toisen henkilön eleitä, katseita ja ilmeitä - ja miten sama dialogi näyttäytyy erilaisena eri henkilöillä, eli tämän takia kerrontatekniikka oli tehokasta. 

Henkilöhamot jäivät hieman etäisiksi, ehkä sen takia, että kerronta loikki niin nopeasti yhdestä henkilöstä toiseen; nautin niistä hetkistä, joissa henkilöhahmot saivat joitain uusia ulottuvuuksia, kuten Vaula (Iiron vaimo) kertoessaan uudelle ystävälleen traumaattista tarinaansa synnäriltä. Sen sijaan Iiro jäi etäiseksi, mieheksi, joka ei juuri ajattele, vaan tekee mielijohteidensa mukaisesti asioita, jotka juuri sinä hetkenä tuntuvat hyviltä. Lilja taas oli kuvattu perinteiseksi toiseksi naiseksi: nainen, joka omasta hulppeasta urastaan huolimatta on pelkkää odotusta, milloin taas nähdä Iiro ja joka rakastuu Iiroon ja haluaa tämän omakseen. 

Lilja halusi olla miehelle se. Se jota tämä ei unohda ja jonka sylistä tämä sai sen mitä tarvitsisi. 

En tiedä, miksi mies olisi se, joka hakee irtosuhteesta nautintoa ja nainen se, joka hakee rakkautta ja pysyvää suhdetta? Liljan mietinnöissä nainen kuitenkin näyttäytyy sellaisena, joka haluaa varatun miehen itselleen, ja itsensä vaimoksi miehelle. Liljan, joka treenaa ja valmistautuu kaikin tavoin baletin ensi-iltaa varten, luulisi olevan tarpeeksi kiireinen urallaan, eikä itkevän iltojaan sen takia, että häneltä puuttuu vakituinen ja virallinen parisuhde. 

En tiedä, miten kolmiodraamasta, petoksista voisi kirjoittaa uudella tavalla, koska tarina on kutakuinkin aina sama. Petos ylensä johtaa johonkin huonoon lopputulokseen. 

Missä vaiheessa tapahtumat olivat siirtyneet pois hänen elämästään ja alkaneet tuottaa outoa sarjafilmiä, jossa hän tuntui itse näyttelevän, peräti yhtä päärooleista?

Marttinen liittää osan tapahtumista baletin maailmaan, mikä tuo tarinaan hieman lisäväriä, kun tarinan draama huipentuu baletin näyttämölle. 

Marttisen kirja ei ollut huono, se oli nopealukuinen (ehkä johtui harppoilevasta lukutyylistäni) ja piti otteessaan. Henkilöhahmoihin olisin kaivannut jotain enemmän, kuten Vaulan tapauksessa sainkin. Lilja olisi voinut olla yllättävämpi henkilöhahmo, Vaula onneksi olikin. Erityisen paljon kirjassa pidin kuitenkin sen epilogista, jossa petoksen kaava näyttäytyi jännittävänä. Ehkä epilogin olisi voinut mahduttaa kolmen eri kertojan tarinoihinkin jo, ja niin kerronta olisi ollut särmikkäämpää?

Teoksen ovat lukeneet myös: 

Annika K.,

Jaana, 

Jenni S.,

Mai.

Ja myöskin HS on kirjoittanut teoksesta. 

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

2013, Tammi

420 sivua