Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin Totuus naisista (2013, Gummerus) alkoi kiinnostaa minua pelkästään sen takia, että huomasin sen muissa kirjabogeissa. En tiedä, kuinka moni lukeva ihminen on löytänyt kirjablogien maailman ja kuinka moni saa lukuvinkkejä kirjabogeista. Joitakin kirjabogit löytäneitä henkilöitä tuntuu taas suunnattomasti ärsyttävän se, että kaikki blogistit lukevat samoja kirjoja. Omalla kohdallani kirjablogit vain toimivat niin: saan muiden lukijoiden, ja kirjoista kirjoittavien lukijoiden, vinkeistä uusia nimiä ja kirjoja, joihin aina ajattelen tutustuvani ja joskus käy niin, että pidän näistä muiden lukemista kirjoista ja kirjailijoista - ja hihkuttelen sitten täällä, kun olen löytänyt jonkun aivan uuden kirjailijan, jonka kirjoja en olisi ilman muiden "mainostusta" koskaan lukenut. Totuus naisista on sellainen kirjan nimi, joka ei houkuttele minua tarttumaan kirjaan. Varsinkin kun sen totuuden on kirjoittanut mies. Kuuntelin Aamun kirjasta Konstigin haastattelua, ja olen nyt kirjan luettuanikin sitä mieltä, että kirjan nimi johtaa harhaan. Kirjaa kuvaisi paremmin jokin sellainen nimi kuin miesten totuus naisista. 

Kirjan näkökulma on nimittäin miehinen. Päähenkilö Tapani on kahden aikuistuvan tyttären isä. Hän on 57-vuotias, työskentelee muoviyrityksessä, jossa tekee pitkiä päiviä ja kaukaisia työmatkoja. Kotonaan hän on, ehkä juuri siksi, hieman pihalla siitä, mitä siellä tapahtuu. Kyllähän Tapani yrittää: hän hankkii esimerkiksi FB-tunnukset tutustuakseen omiin tyttäriinsä, jotka elävät puolet ajastaan virtuaalimaailmassa. FB on kuitenkin jo hieman liikaa todellisuutta Tapanille, sillä ensimmäiseksi hän lukee vanhimman tyttärensä olevan avoimessa suhteessa yhden pojan ja yhden tytön kanssa. Tapanin suhde omiin tyttäriinsä ei ole ollenkaan niin luonteva kuin hänen vaimonsa, Tiinan, joka on kasvatuksen ammattilainen. Ainakin paperilla ja työpaikalla. Itse asiassa Tapanin suhde myös omaan vaimoonsa on hieman keski-ikäistynyt. Ja sillä tavalla keskiluokkaistunut, että hyvä elintaso on tavallaan tärkeämpää kuin romantiikka.

Tapani tuhahti. Hän ravisteli päätään hitaasti. "Se romantiikka... se on vaihe. Sitten tulee vuodet ja lapset ja kaikki tärkeä. Silti meillä on laulut ja kirjat täynnä sitä romanttista vaihetta ja sen ylistystä. Se on lapsellista. Romeo ja Julia oli lapsia."

Kirjassa Tapani etsii totuutta oma elämän naisistaan: vaimostaan ja tyttäristään. Kaikilla tuntuu olevan saaisuuksia, joita Tapani saa ikävällä tavalla selville. 

Naisen mysteerin lisäksi teoksessa seurataan nuoruuden mysteeriä. Tapanin kuopus on lukioikäinen, ja hän ihastuu tietysti siihen koulun pahaan poikaan, joka on maahanmuuttajataustainen, mutta tämä asia ei ole Konstigilla (kiitos siitä!) keskiössä. Nuoret elävät varsin erilaista arkea kuin vanhempansa, kielikin on erilaista. 

"Sun pitää antaa sille äkkiä, sil on paljon naisia"; Kiira sanoi. 
Miisa puhalsi tupakansavut sieraimista: "No vittu just siks ei pidä!"
"Onks sil ollut paljon", Roosa kysyi. 
"O", Kiira sanoi. 
"No haista vittu sil nyt niin paljon ollut", Miisa sanoi. 
"Mikä vitun asiantuntija sinäkin oot trolli."
"Sori", Kiira sanoi ja pyöräytti silmiään. 

Kerronta on tavallaan nuorten, mutta nuorten henkilöhahmot jäävät ainakin itsellleni kaukaiseksi, ehkä kielenkin takia. Minusta nuoret puhuvat juuri niin kuin aikuisena heidät havainnoin (juurikin tuo Kiiran silmien pyörittely korostaa asetelmaa). Nuroten puhetyyli ei muutu missää tilanteessa: oli keskustelukumppanina paras ystävä, omat vanhemmat tai puolitutut. Pohjoisespoolaisena lukijana en tunnista kirjan nuorten puhetta tutuksi edes nuorten bussikeskusteluista, joita välillä salakuuntelen. Ehkä siellä eteläisessä Espoossa puhutaan eri tavalla. Ja tavallaan kyllä tunnistan Konstigin kirjoittaman nuorten kielen niistä nuorten ryhmistä, joita väistelen asemilla tai muissa paikoissa, joissa nuoriin tällainen keski-ikäistyvä nainen törmäilee, mutta emme me aikuisetkaan kaikille ja joka tilanteessa puhu samalla tavalla. Teos on kovin ristiriitainen monessa mielessä. Nuoria ja nuoruutta tavallaan ymmärretään, vaikka toisaalta kirjassa näkyykin, kuinka hyvästä perheestäkin tulevat nuoret joutuvat harhateille. Kirjassa ei kuitenkaan löydy vastausta kysymykseen: miksi? Isän ja tyttären suhde on kuitenkin selvä: omaa tytärtä halutaan suojella ja puolustella tilanteesta huolimatta. Näkyyköhän tässä kirjaililja Konstigin oma näkökulma: hän on kahden tyttären isä.

Ja totuus naisista, sekin selviää kirjaa lukiessa, ainakin osin. Niin paljon kuin tekisikin mieleni, en millään voi paljastaa sitä tässä kirjoituksessani. Aamun kirjassa Konstig totesikin, että se on jotain sellaista, jota ei voi paljastaa aamu-tv:ssä ainakaan. 

Kirja herätti ja jätti kaikin puolin kysymyksiä, lievää ärtymystä ja samankokoista sympatiaa Tapania, samoin kuin kirjan nuoria kohtaan. Korostan, että molempia samaan aikaan. Siksi en osaa oikein kertoa, mikä tästä kirjasta jäi päällimmäisenä ajatuksena mieleen. Kuitenkin ja ehkä juuri siksi, että kirjailija ei pyytele anteeksi eikä anna lukijalle armoa, pidin tästä kirjasta. 

Tämä oli ensimmäinen kirja Joonas Konstigilta, jonka olen lukenut. Osallistun kirjalla siis Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteeseen. Tämä ei jää viimeiseksi kirjaksi Konstigilta, siksi paljon viehätyin kirjasta, ja kävinkin jo lainaamassa seuraavan kirjan.
 
Kirjassa on myös mukana espoolaisuus, joka välttämättä ohjaa tulkintaani tämän kirjan suhteen, varsinkin kun kaikilla nuorilla on gooset päällä. Samalla siis osallistun kirjalla maakunta-haasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet: 

Annika K,
Amma,
Maria,
Suketus, 
Leena lumi,
ja kirja näkyy myös bogeissa:   
Kulttuuri kukoistaa, 
Ilselä,
Kirjava kammari
ja Erjan lukupäiväkirja 

- ja tässä google-haun kaksi ensimmäistä sivua.

Joonas Konstig: Totuus naisista
2013, Gummerus
348 sivua