Kari Hotakainen teki minuun vaikutuksen teoksillaan Juoksuhaudantie ja Bronks, joista jälkimmäinen oli ensimmäisen esseeni aiheena kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, josta sitten myöhemmin valmistuin. Liekö ollut syynä hyvät arviot esseestäni vai ihan pelkkää Hotakaisen omaa hyvyyttä, että kirjailija jätti minuun niin hyvän ensivaikutelman. Vaikka sittemmin Juoksuhaudantien jälkeen en ole hirveästi innostunut Hotakaisen teoksista, jaksoin kuitenkin odottaa jotain suurta hänen uusimmastaan, Henkireikä (2015, Siltala) -teoksesta.
Henkireiässä pitkään poliisina työtä tehnyt mies mietiskelee maailman ja erityisesti rikosten menoa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa kuorolaulua, ja harrastuksessaan hän tutustuu Suntioon, joka on kuolleiden kanssa tekemisissä. Jopa niin, että suntion toiminta täyttää rikoksen määritelmät. Rikospoliisi joutuukin miettimään, että kulkeeko luottamus ennen ammattia vain toisinpäin. Kuorossa rikospoliisi tutustuu myös Parturikampaajaan, jolla miehensä omaishoitajana on omat murheensa, joista tämä avautuu poliisille. Kun Parturikampaajan ja Suntion elämät kohtaavat, tulevat he huomaamaan, että kuka tahansa tavallinen ihminen saattaa olla kykenevä rikoksen polulle. Ja sitähän tässä kirjassa mietitään: mikä vie kohti rikosta.
Kirja oli minulle hieman liian hyppelehtivää, en tarinan alussa saanut otetta millään ja matkallakin lipsuin pahasti. Kirja on (kuulemma) humoristinen, mutta luulen, että minusta on jotenkin hävinnyt kotimaisten mieskirjailijoiden huumorin ymmärtäminen. Ehkä olen lukenut liian monta samalla tyylillä "nauravaa" kirjaa. Oli Hotakaisen kirjassa hyviäkin kohtia, josta yksi esimerkki loppuun. En vain jotenkin syty tällaiselle kirjallisuudelle enää, tällaisella kirjallisuudella ajattelen useinkin kirjailijoita Hotakainen-Kyrö-Nousiainen-Lipasti.
Hän sanoo sanan sinne toisen tänne, sanat ovat tiiliä, yhdessä he rakentavat muuria välilleen, keskusteluksi sitä kutsutaan, mutta hiljaisuutta se on, tai vielä pahempaa kuin hiljaisuus se on sanaton sopimus että tällä tavalla me keskustelemme: sinä sanot Ukraina ja minä huokaisen, sinä sanot Syyria ja minä huokaisen, sinä sanot Kreikka ja minä huokaisen, ja tätä me kutsumme kommunikaatioksi - - Keskustelu on illuusio, kangastus sanattomassa erämaassa.
Kirjablogeissa kirjaa on luettu ainakin Kirjapolkuni-blogissa.
Kari Hotakainen: Henkireikä
2015, Siltala
200 sivua
Kyllähän tämä Hotakaisen uutuus kiinnostaa. Toisaalta ymmärrän samaan tyyliin nauramiseen kyllästymisen, eikä näitä mustanhumoristisia kirjoja kovin monta pysty peräkkäin lukemaankaan. Tasaisin välein näistä on kuitenkin iloa ja syvyyttä löydettävissä.
VastaaPoistaJotain jäi uupumaan tästä kirjasta, ei oikein sytyttänyt.
VastaaPoistaEn tunne vielä hyvin Hotakaisen tuotantoa, mutta pidän lukemastani, jopa huumori puree minuun. Henkireikä on yllättävän monisyinen kertomus.
VastaaPoista