Jee! Huomasin, että huominen vapautui ja aikomuksena ottaa osaa lukumaratoniin, jonka emännöi Hannan kirjokansi -blogi. Aikomuksena lukea 24 tuntia kirjallisuutta. Katsotaan, miten käy - aloitan varmaan jo tänään illalla, koska huomenna lukemisen katkaisee kuitenkin futiksen seuraaminen tv:stä.
16.6. klo 21.55.
Aloitin lukumaratonin jo illalla, koska tuntui siltä, että lukeminen rentouttaa. Luin Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017, Otava) -teoksen, jossa sivuja on vain 45. Olin hieman yllättynyt, että kirja on tosiaan näin ohut. No, asiaahan kaikki sivut olivat, vaikka nigerialaisesta näkökulmasta. Tuntuu, että naisilla on vielä pidempi tie kohti tasa-arvoa Nigeriassa kuin Suomessa, jossa nainen ei välttämättä mikään kodinkone enää ole. Silti samoissa asioissa täällä Pohjolassa vielä junnataan: miten naisia, jotka ovat hyvissä työpaikoissa, arvostellaan kovin samoista asioista kuin Nigeriassa.
Luin myös Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito (2017, Aula & co.), jossa Sara muuttaa Dubliniin, koska Suomessa kärsii r-viasta. Puhuessaan englantia hän on vihdoin kuin kuka tahansa henkilö, eikä r-vikainen. Sara ystävystyy ranskalaisen Celinen kanssa, jonka ranskalaiseen ärrään rakastuu. Jouluaattona nämä kaksi nuorta naista ajelevat pitkin Dublinin lähiseutuja. Kirjassa on ihastuttavaa pohdiskelua kielestä, ja esimerkiksi siitä, voiko toisessa kielessä olla koskaan kotonaan. Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy ärrän käyttöön. Hieno kirja.
Valitettavasti rentouduin työviikon jälkeen vähän liiaksi - ja vedin iltatorkut. Lukuaikaa hupeni, mutta jos tässä vielä vähän aikaa lukisi jotain kirjaa.
17.6. klo 10.20
Illalla luin vielä Cecelia Ahernin teosta Muistojen kerääjä (2017, Gummerus), mutta sitten oli pakko luovuttaa väsymykselle. Aamulla aloitin lukea Maria Peuran Tunkeilijat (2017, Teos) -novellikokoelmaa, mutta sekin väsytti niin paljon, että nukuin vielä vähän lisää... Toisen kerran herättyäni luin Jukka Pakkasen Italialaisia (2014), jossa erimaalaiset äänet kertovat kokemuksiaan Italiasta. Jalkapallo, kilpapyöräily, Ferrari, vanhat rakennukset, epätoivoiset rakkaudet, kulttuurihenkilöt ovat esillä näissä kirjoituksissa.
Nyt aloitin aamukahvilla Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teosta. Katsotaan, viehätynkö kirjasta, vai palaanko aiempiin. Tällä kertaa lukumaraton ei kyllä kulje hirveän lujaa, on oikeastaan mukavaa vain, kun voi valita ja vaihtaa kirjaa. Ja välillä teen jotain muuta puuhia.
17.8. klo 17.15
No huh, nyt on noin 24 tuntia tullut täyteen. Luin Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teoksen loppuun, samoin kuin Maria Peuran Tunkeilijat.
Älä astu sieluuni kengät jalassa (2017, Aviador kustannus) tuo esiin vaietun historian toisen maailmansodan ajalta. Ranskalainen romaniväestö internoitiin leireille ja natsi-Saksa tuhosi arvioiden mukaan 50 % Euroopan romaniväestöstä. Piganin teos kertoo Alban perheestä, joka kiertää Ranskaa vankkureillaan. He esiintyvät ihmisille, aina siihen asti, kunnes esitykset kielletään ja romaniväestö suljetaan Alliersin leirille. Kun on tottunut kiertämään ja vaihtamaan paikkaa, paikalleen asettuminen on vaikeaa. Ihmiset elävät aidatulla alueella likaisissa parakeissa ja näkevät nälkää. Lika, täit ja luteet ja ihmiset niiden seassa. Niin vaikeaa käsittää, miksi ja miten nämä leirit ovat voineet syntyä. Ja toisaalta taas, kun katsoo nykyelämää, niin ei valitettavasti lainkaan niin vaikeaa nähdä, miten leirit syntyvät ja näännyttävät ihmiset. Piganin teos ei ole lopuksi niin surullinen kirja kuin se voisi olla, vaan tarinassa elää toivo. Kaiken kurjuuden keskellä elämä ja rakkaus on silti mahdollinen.
Maria Peuran novellikokoelma on hämmentävä. Nimensä mukaisesti teoksen novelleissa on päähenkilöinä tunkeilijoita: henkilöitä, jotka tuntuvat olevan väärässä paikassa. Joukossa elävät lappilaiset, turvapaikanhakijat, lomamatkailijat, miehensä pahoinpitelemät ja kaikki muut. Hahmojen tarinoissa sykkii musta huumori. Ainakin oletan niin, sillä hieman hämilleni jäin kirjan luettuani.
No niin, tämänkertainen lukumaraton oli sitten tässä. Jonkun verran tuli taukoja, joten hirveästi en ehtinyt lukea. Toisaalta, ei ollut tarkoituskaan lukea verenmaku suussa, vaan kivalla fiiliksellä päästä taas kirjojen makuun, kun en ole päässyt pitkään aikaan lukemaan intensiivisesti.
Tässä vielä luetut kirjat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
2017, Otava
We Should All Be Feminist 2012
suomentanut Sari Karhulahti
45 sivua
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
2017, Aula & Co
207 sivua
Jukka Pakkanen: Italialaisia
2014, Artemisia edizioni
59 sivua
Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
2017, Aviador kustannus
N'entre pas dans mon ame avec les chaussures 2013
suomentanut Einari Aaltonen
231 sivua
Maria Peura: Tunkeilijat
2017, Teos
222 sivua
Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä
2017, Gummerus
The Marble Collector 2015
suomentanut Terhi Leskinen
sivulle 74
yhteensä siis 838 sivua
16.6. klo 21.55.
Aloitin lukumaratonin jo illalla, koska tuntui siltä, että lukeminen rentouttaa. Luin Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017, Otava) -teoksen, jossa sivuja on vain 45. Olin hieman yllättynyt, että kirja on tosiaan näin ohut. No, asiaahan kaikki sivut olivat, vaikka nigerialaisesta näkökulmasta. Tuntuu, että naisilla on vielä pidempi tie kohti tasa-arvoa Nigeriassa kuin Suomessa, jossa nainen ei välttämättä mikään kodinkone enää ole. Silti samoissa asioissa täällä Pohjolassa vielä junnataan: miten naisia, jotka ovat hyvissä työpaikoissa, arvostellaan kovin samoista asioista kuin Nigeriassa.
Luin myös Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito (2017, Aula & co.), jossa Sara muuttaa Dubliniin, koska Suomessa kärsii r-viasta. Puhuessaan englantia hän on vihdoin kuin kuka tahansa henkilö, eikä r-vikainen. Sara ystävystyy ranskalaisen Celinen kanssa, jonka ranskalaiseen ärrään rakastuu. Jouluaattona nämä kaksi nuorta naista ajelevat pitkin Dublinin lähiseutuja. Kirjassa on ihastuttavaa pohdiskelua kielestä, ja esimerkiksi siitä, voiko toisessa kielessä olla koskaan kotonaan. Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy ärrän käyttöön. Hieno kirja.
Valitettavasti rentouduin työviikon jälkeen vähän liiaksi - ja vedin iltatorkut. Lukuaikaa hupeni, mutta jos tässä vielä vähän aikaa lukisi jotain kirjaa.
17.6. klo 10.20
Illalla luin vielä Cecelia Ahernin teosta Muistojen kerääjä (2017, Gummerus), mutta sitten oli pakko luovuttaa väsymykselle. Aamulla aloitin lukea Maria Peuran Tunkeilijat (2017, Teos) -novellikokoelmaa, mutta sekin väsytti niin paljon, että nukuin vielä vähän lisää... Toisen kerran herättyäni luin Jukka Pakkasen Italialaisia (2014), jossa erimaalaiset äänet kertovat kokemuksiaan Italiasta. Jalkapallo, kilpapyöräily, Ferrari, vanhat rakennukset, epätoivoiset rakkaudet, kulttuurihenkilöt ovat esillä näissä kirjoituksissa.
Nyt aloitin aamukahvilla Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teosta. Katsotaan, viehätynkö kirjasta, vai palaanko aiempiin. Tällä kertaa lukumaraton ei kyllä kulje hirveän lujaa, on oikeastaan mukavaa vain, kun voi valita ja vaihtaa kirjaa. Ja välillä teen jotain muuta puuhia.
17.8. klo 17.15
No huh, nyt on noin 24 tuntia tullut täyteen. Luin Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teoksen loppuun, samoin kuin Maria Peuran Tunkeilijat.
Älä astu sieluuni kengät jalassa (2017, Aviador kustannus) tuo esiin vaietun historian toisen maailmansodan ajalta. Ranskalainen romaniväestö internoitiin leireille ja natsi-Saksa tuhosi arvioiden mukaan 50 % Euroopan romaniväestöstä. Piganin teos kertoo Alban perheestä, joka kiertää Ranskaa vankkureillaan. He esiintyvät ihmisille, aina siihen asti, kunnes esitykset kielletään ja romaniväestö suljetaan Alliersin leirille. Kun on tottunut kiertämään ja vaihtamaan paikkaa, paikalleen asettuminen on vaikeaa. Ihmiset elävät aidatulla alueella likaisissa parakeissa ja näkevät nälkää. Lika, täit ja luteet ja ihmiset niiden seassa. Niin vaikeaa käsittää, miksi ja miten nämä leirit ovat voineet syntyä. Ja toisaalta taas, kun katsoo nykyelämää, niin ei valitettavasti lainkaan niin vaikeaa nähdä, miten leirit syntyvät ja näännyttävät ihmiset. Piganin teos ei ole lopuksi niin surullinen kirja kuin se voisi olla, vaan tarinassa elää toivo. Kaiken kurjuuden keskellä elämä ja rakkaus on silti mahdollinen.
Maria Peuran novellikokoelma on hämmentävä. Nimensä mukaisesti teoksen novelleissa on päähenkilöinä tunkeilijoita: henkilöitä, jotka tuntuvat olevan väärässä paikassa. Joukossa elävät lappilaiset, turvapaikanhakijat, lomamatkailijat, miehensä pahoinpitelemät ja kaikki muut. Hahmojen tarinoissa sykkii musta huumori. Ainakin oletan niin, sillä hieman hämilleni jäin kirjan luettuani.
No niin, tämänkertainen lukumaraton oli sitten tässä. Jonkun verran tuli taukoja, joten hirveästi en ehtinyt lukea. Toisaalta, ei ollut tarkoituskaan lukea verenmaku suussa, vaan kivalla fiiliksellä päästä taas kirjojen makuun, kun en ole päässyt pitkään aikaan lukemaan intensiivisesti.
Tässä vielä luetut kirjat:
Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
2017, Otava
We Should All Be Feminist 2012
suomentanut Sari Karhulahti
45 sivua
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
2017, Aula & Co
207 sivua
Jukka Pakkanen: Italialaisia
2014, Artemisia edizioni
59 sivua
Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
2017, Aviador kustannus
N'entre pas dans mon ame avec les chaussures 2013
suomentanut Einari Aaltonen
231 sivua
Maria Peura: Tunkeilijat
2017, Teos
222 sivua
Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä
2017, Gummerus
The Marble Collector 2015
suomentanut Terhi Leskinen
sivulle 74
yhteensä siis 838 sivua
Hauskaa maratonia! Blogini nimi on Hannan kirjokansi, ei -kansa :)
VastaaPoistaMukavaa maratonia!
VastaaPoistaHienosti sujui maratonisi! Olen samaa mieltä kuin sinä, että maratonilla tärkeintä on omistaa jonkinlainen aika lukemiselle ja siten päästä lukemisen makuun, niin kuin kuvaat.
VastaaPoista