Olli Jalosen Poikakirja oli Märta Tikkasen Emma ja Uno -teoksen ohella mainio päätös tämän vuoden kirjoihin. Välillä harmittaa, että aloin lukea Finlandia-ehdokkaita, kun ehdokkuukien ulkopuolelle jäi näin loistavia, sanoisin paljon parempia kirjoja. Finlandia-kuusikkooni olisivat kuuluneet Niemen Karkkipäivä, Jalosen Poikakirja, Tikkasen Emma ja Uno, Kyrön Mielensäpahoittaja, Hirvosen Kauimpana kuolemasta - ja humanistin matematiikalla siinä onkin aika lähellä kuusi ehdokasta...
Jalosen Poikakirjasta kiinnostuin, kun katsoin kirjailijan haastattelun jostain kakkosen ohjelmasta. 60-luvun koulumaailma kuulosti, ehkä väärä sana on kiinnostava, mutta kummalliselta? Halusin tutustua lisää. Poikakirjassa kertojaminälle tärkeää on tietenkin koulu, mutta myös kesälomat, jotka hän viettää kodin ympäristössä mm. serkkutyttönsä kanssa - mutta myös ystäviensä kanssa mm. räjähteitä testaamalla metsässä.
Koulussa tärkeäksi henkilöksi nousee opettaja, kuriin uskova ja vannova pikkuhitleri, joka ei lapamatomiehiä siedä. Tämän saa tuta jokainen 40:stä poikaluokan oppilaasta, joka ei opi opetettua asiaa (heti). Koulumaailma ei ole helppo: sen saa tuta mm. luokan lihava poika. Vanhoillinen opettaja opettaa mm. sijamuodot suomenkielisinä:
nimentö pienet kirjat olento pieninä kirjoina tulento pieniksi kirjoiksi osanto pieniä kirjoja omanto pienien kirjojen kohdanto pienet kirjat sisäolento pienissä kirjoissa sisäolento pienistä kirjoista jne...
Kouluun tulee vierailulle uusi opettaja, joka palaa adjektiiveihin ja genetiiveihin, opettaa uusia asioita maailmasta, mutta ei saa pidettyä luokkaa kurissa. Perheeseen tulee vierailulle televisio, joka ei tee perhettä onnellisemmaksi. Uudet asiat alkavat tulla 60-lukulaiseen Suomeen maailmalta, mutta eivät heti istu sihen.
Koulussa kirjan päähenkilö, Olli, tekee listoja, joiden mukaan opiskelee asioita (ulkoa), myös vuosista Olli tekee oman kalenterin, jossa kesä jää avoimeksi. Hän myös mittailee asioita. Kotona perheessä isä luo uskoa jälkikasvuunsa: me teemme kaiken itse ja vaikka tytöt eli isosiskot tuntuvat joskus perheessä mahdottomilta, vanhemmat suhtautuvat positiivisesti lastensa toilailuihin. Ja myös se, että perheen pienin, Pieni, on hieman omituinen, ei aiheuta kriisiä, vaan Pieni pyörii mukana niillä kyvyillä, joita hänellä on.
Olli oppii elämästä koko ajan jotain uutta. Kirja onkin pojan oppimiskertomus. Mitä kaikkea pojan maailmasssa voikaan oppia.
Näin minä aloin oppia että ei jokaista päivää tarvitse merkitä ohitetuksi koska jostakin päivästä muistaa kaikki eikä se silloin ole mennytkään ohi eikä sitä tarvitse mustata kalenterista ruksilla pois. Sellainen päivä on isompi kuin tavallinen ja sen muistaa muitten yli.
Kaiken kaikkiaan, oikein mukava ja iloinen tutkimusretki suomalaiseen 60-lukuun. Pidin ja tykkäsin, vaikka en yleensä innostu pienten miesten elämästä. Kenellepä tätä ei voisi suositella? Tämäkin kirja oli yksi mukavimmista lukuhetkistä kotimaisen kirjallisuuden parissa tänä vuonna. Mistä näitä hyviä kirjoja oikein tulee?
Onni, että näitä kirjoja tulee! Aika paljon mielenkiintoisia kirjoja tänä vuonna ilmestyikin. Minulla vielä lukematta Tikkanen ja Hirvonen, kovasti on kehuttu molempia.
VastaaPoistaTuo Finlandia on aina suuri mysteeri, Kirsi Pihan blogissa oli tämän vuoden ehdokaskirjoille onneksi perustelujakin.
Mukavaa alkavaa vuotta sinulle ja kiitos mielenkiintoisesta blogistasi!
Kiitos mielenkiintoisesta arviosta! Tämä kirja ei ollut kiinnostanut minua aiemmin ollenkaan, mutta nyt kiinnostaa. Arviotasi lukiessa tuli mieleen kesällä lukemani Veikko Huovisen omaelämäkerta: siinäkin oli kuvattu menneiden aikojen koulutapoja ja lasten kesälomanviettoa mukavasti.
VastaaPoistaTuskin luen Poikakirjaa ihan heti (en voi, kotona on järkyttävä pino lukemista odottavia kirjoja), mutta ehdottomasti jossain vaiheessa!
Joana: Tikkanen, Hirvonen ja Jalonen ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia kirjailijoita. Niin moni muukin, mitenhän sitä ehtisi kaikkeen tutustuakaan...
VastaaPoistaHyvää alkavaa vuotta myös sinulle! Ja kiva, että viihdyt blogissani. Pitää laittaa myös sinun blogisi talteen ja vierailla siellä useammin!
Jenni: Pinot kirjoja senkun kasvaa. Tämä tuli vastaan kirjastossa pikalainana, niin pitihän se ottaa vastaan. Ja juurikin Jalosen jotenkin rauhallinen hahmo oli sympaattisen oloinen ja kertomukset kirjan ajasta valloittivat. Jokaisen kirjailijan pitäisi päästä telkkaan tai johonkin puhumaan kirjoistaan. Nyt (vähän jälkijunassa) ymmärrän myös kirjamessujen haastattelut: on kiva kuulla ohi kirjan samasta aiheesta kirjailijan mietintöjä, kun ovat pohtineet asioita enemmänkin...
Minuakin tämä kirja alkoi kiinnostaa arvostelusi jälkeen. Kiitos:) Mukavaa uutta vuotta!
VastaaPoistaSanna: kiitos ja samoin!
VastaaPoistaTodella kiva historiallinen poikakirja :)
VastaaPoista