Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle

Luin vajaan vuosi sitten Satu Rommin kirjan Kahvia ja guruja,

ja Jenniltä huomasin, että Rommi on kirjoittanut uuden teoksen,

Moottoripyörällä Himalajalle (2011, Basam Books), 

jossa Satu lähtee italialaisensa kanssa etsimään oikeaa Intiaa pohjoiseen. 

Yooga-koulu ja -kahvila on vienyt innon Intiaa ja rasittavia asiakkaita kohtaan ja on aika jatkaa matkaa. 

Italialainen poikaystävä (Enzo) on kiinnostunut moottoripyöristä ja hänen haaveensa on ajaa pyörällä vuorille, Intian pohjoisiin osiin, jotka ovat samalla Intian vaarallisimmat kolkat:

tie on ensikskin kurja ja se vielä sijaitsee Kashmirissa.

Vaikka ennakkoajatukset matkan kiehtovuudesta ovat vain ja ainoastaan matkaa vastaan,

pakkaavat he itsensä ja pyöränsä Delhin-junaan.

Delhissä selviää, että junaan on päätynyt vain se, mitä sinne on itse vienyt;

moottoripyörää pitää odotella vielä uusi tovi.

Jo heti alussa Intia ei näyttäydy kovin mukavana maana matkustaa:

rikshakuskit yrittävät jujuttaa ja niinpä pariskunta meinaa heti alkuun myöhästyä junasta, kun he taistelevat matkan hinnasta:

se mikä Intian rupioissa on paljon, on lopulta aivan mitätön summa euroissa ajateltuna.

Tosin, kun on asunut toisaalla jo jonkin aikaa, niin ei ajattele enää euroissa.

Rommi kirjoittaa teoksen alussa, miten Intia on vaikuttanut häneen: Kun kurjuutta, köyhyyttä ja kerjäläisiä on nähnyt jokaisessa kadunkulmassa, on kaikelle tullut immuuniksi. Aiemmin jokaiseen hyväntekeväisyys-järjestöön kuulunut Rommi on turta huono-osaisuudelle.

Rommi kirjoittaa teoksessa ajatuksensa lyhyesti ja lennokkaasti, ja siinä on ajatusten ilo ja idea: kun hänen kertomaansa jää miettimään, kasvaa siitä ajatusten puro myös lukijan päässä. Olenko joskus maininnut, että pidän tällaisesta tyylistä? Kirjoittajasta, joka antaa lukijalle tilaa ajatella itse. Siis, jos kolmessa vuodessa Intia turruttaa kääntämään selkänsä kerjäläisille, niin eikö sillä juuri selity, että paikalliset eivät tunne huonoa omaatuntoa, vaikka maassa on niin paljon köyhyyttä. Itse olen nimittäin aina jonkun verran ihmetellyt, että miten intialaiset voivat elää niin, että eivät halua auttaa köyhempiä? Mutta, kun omasta arjesta pitää pitää huolta, ei jokaista voi auttaa. Niin kuin Rommi kirjoittaa: "rahan syytäminen johti vain uusien, entistä suurempien summien pyytämiseen. Slummissa asuvat tytöt siivoavat edelleen eivätkä käy koulua, teekojun tienoilla kerjännyt mies kerjää siellä edelleen - - Maailma ei muutu, ainakaan hetkessä, eikä kerjääville antamilla rahoilla.

Kirjassa Rommi lähtee vuorille ja huomaa, että siellä maaillman kurjuus on kuitenkin mahdollista jättää taakse ja unohtaa.

Matkailijat menevät Ladakhiin, joka avattiin ensimmäisen kerran turisteille vuonna 1974. Aiemmin eristyksissä ja omavaraisesti elänyt yhteisö myöskin pääsi tekemisiin länsimaalaisuuden kanssa - ja arvattavasti alkoi tuhoutua. Alue on tämän jälkeen saastunut, yhteisön vanhat verkostot ovat hajonneet ja se on kokenut ennen tuntemattoman työttömyyden. Rommi miettii kunnon reppumatkaajan tavoin oman matkailijuutensa vaikutuksia ja oikeutusta.

Olen joskus tehnyt pienen seminaarin matkakirjoista, ja niissä, joissa matkaaja on alueella, johon eivät muut (vielä) matkusta on aina sama sivuraide: näissä kirjoissa mietitään, mikä on turismin oikeutus - ja miten se vaikuttaa paikallisiin. Kirjoissa on pohdittu myös sitä, miten reppumatkaajana eroaa massaturisteista - onneksi Rommi ei lähde tähän mietiskelyyn. Matkaaja on aina matkaaja, eräänlainen tunkeutuja toisten alueelle. Matkustaja tuo rahaa, jota paikalliset haluavat ja matkustaja saa elämyksiä, joita haluaa. 

"Haluan, että yksi paikka maailmassa säilyy ikuisesti osotoskeskusten, iPodien, iPadien ja Facebookin ulottumattomissa" - ja vaikka kuinka matkailijana haluaisi, että se vanha säilyisi, niin myös alueen asukkaat haluavat yhtä kovasti facebookinsa ja ipadinsa. Tunnistan niin nämä Rommin ajatukset: Kun kävelee turistina Aasian pikkukaupungin katua, tuntee suoranaista pahaa oloa, kun nuoret tytöt kävelevät tiukoissa farkuissa ja ovat hylänneet kauniit ja värikkäät sarinsa. En halua nähdä koko maailman pukeutuvan samoin, varsinkin kun ne värikkäät asut näyttävät niin paljon paremmalta. Ja kuumassa säässä, varmasti myös tuntuvat paremmalta pukeutua! Mutta toisaalta, en voi kieltääkään aasialaista nuorta naista haluamasta farkkujaan.

Itse matka on sitä, mitä se on vuoristoteillä: mutkaista, liian kapeaa tietä, joka ei ole kunnostettu ja jossa joutuu liian ahtaalle, kun vastaan tulee auto. Moottoripyörästä tippuu vähän väliä osia - onneksi se on sen verran tuttua maassa, että korjaajia on joka kaupungissa. Matkaajia vaivaavat paitsi vatsaongelmat, myös korkeudesta johtuvat seikat, kuten jatkuva nenäverenvuoto. Vaikka matkanteko ei ole mukavaa, ja vastoinkäymisiä tulee koko ajan vastaan, löytää Rommi matkaltaan jotain, minkä on muualla Intiassa kadottanut.

Ja ne vuoristotiet. Luulen, että Kashmirissa ne ovat vielä hurjemmat kuin ne vuoristotiet, joilla olen itse ollut (autossa, ei moottoripyörässä!), mutta silti tunnen ihan samoja tuntemuksia: joskus on parempi laittaa silmät kiinni, rukoilla ja toivoa, että se ei ole viimeinen rukous, jonka lausuu elämänsä aikana. Ja mikä parasta, jos tieltä selviää, tietää, että elämässäkin selviää vaikka mistä.

Yhtäkkiä pyörämme seisoo tienreunalla, ja vasen jalkani roikkuu vuorenrinteen yllä. Oikea olkapääni koskettaa rekan mutaista kylkeä, ja vasemman jalkani alla on 3 000 metrin pudotus tyhjyyteen. Jos rekka liikahtaa edes hiukan, tasapainomme horjuu sen verran, että lennämme saman tien alas vuorenrinnettä.

En uskalla edes hengittää liian syvään.

****

Rommin kirja oli sujuvasanainen, huumorintajuinen (vaikka vaikeuksia tuli vastaan, nehän voi vain ylittää). Kirjassa oli vain 174 sivua - olisin voinut lukea vielä toiset 150-sivua aivan helposti! Aluksi harmittelin myös sitä, että kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta toisaalta, ehkä se on myös kirjan hyvä puoli: paikat pitää kuvitella, nähdä ja haistaa, kuulla ja maistaa. Ja sitten surffailla monta tuntia yössä etsimässä kuvia netistä. Ainakin Amritsar on niin upea paikka, että haluaisin joskus sen nähdä ihan itse. 

Parasta Rommin kirjoissa on se, että niissä annetaan todenmukainen kuva matkasta ja paikoista: itse matkustaminen ei ole helppoa eikä se suju ongelmitta (tiukkapipot - älkää vaivautuko!), mutta se, mitä kokee, on elämyksistä suurimpia (ei kun vaivautukaa sittenkin, että pipo löystyy!). 

+ + + + ½ (puolikas pois, koska olisin halunnut lisää!)