MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs on meillä luettavana sekä lasten- että aikuistenkirjana: Telma seikkailee ekaluokkalaisen kirjoissa, naiset äidin kirjassa. 



Harmaat enkelit (2014, Karisto) lähti mukaani kirjaston uutuushyllystä ja kirjan kanssa kävi niin, että se tuli luettavakseni heti ja luettua alusta loppuun melkein samalta istumalta. Luen parhaillaan mieskirjaa, mikä ehkä vaikutti siihen, että minusta oli kertakaikkisen miellyttävää lukea kirja, jossa on naisia ja naisten elämää. 

Harmaat enkelit kertoo Teresasta, joka elää Turkissa miehensä ja tyttärensä kanssa. Teresa on tullut kotiin ja Suomeen, koska hänen isoäitinsä on sairaalassa. Teresa vie lapsensa (Selma) kotitaloonsa, jossa Selma ei aluksi viihdy, koska hänellä on ikävä Turkkiin. Lisäksi Selma on varma, että talossa kummittelee. Teresa löytää äitinsä reseptikirjan, josta alkaa tehdä ruokaa sekä Selmalle että isoäidilleen. Helvi-mummo elää enemmän omissa kuin todellisessa maailmassa ja Teresan tarjoama ruoka vie mummon sota-ajan tapahtumiin. 

Kirjan kieli on kaunista, ja se onnistuu viemään lukijansa heti ensisivuilta jollain tavalla mystiseen maailmaan, jossa jotain maagista voisi tapahtua:

Ruoka-ohjeita selaillessani tuntuu äkkiä siltä kuin joku olisi ojentanut minulle kätensä kaukaa vuosien takaa. 
Marja Suvilammi, lukee reseptivihkon kansilehdellä. 
Äiti. 
Kätken vihkon takaisin komeroon. Vedän seinäkellon käyntiin kuin sydämen, kiskon mökin unesta aikaan ja tapahtumiin

Kirjan vahvuus on sen kieli. Kielikuvista syntyy maailma, joka vei minut mukanaan. Kirjaa oli miellyttävä lukea ja pysähtyä maistelemaan:

Sanamme muuttuivat makeiksi kuin kypsät hedelmät. Söin niitä, elin niiden varassa - - 

Välillä teoksessa taas toistettiin turhankin paljon samoja kielikuvia, sanat tulivat kivinä vatsaan ja vyö kiristi rinnasta sen verran useaan otteeseen, että sanojen teho hiipui. Pääosin teksti oli kuitenkin tuoretta, eikä toisteisuutta ollut hirveän paljon. 

Kirjassa luodaan naisten välisyyttä ruoan ja leipomisen kautta. Välillä kirjassa ollaan Suomessa, välillä Turkissa. Maasta huolimatta naiset pitävät yhtä: 

Ruoan paloittelu, lusikan lento, suun avaus, nieleminen, näiden liikkeiden toistuvuus, tämä syöttämisen hiljainen, intiimi, luottamuksellinen tanssi, pas de deux, se sitoo naiset yhteen. 
Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset ja vanhukset. 
- - 
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat olleet aina olemassa mutta josta olemme tähän asti vaienneet

Minulle kirjan anti oli tämä naisten välinen ketju. Kirjassa oli paljon muutakin: ystävyyden, äitiyden, kuolemanjälkeisyyden teemoja ja sukupolviromaanille ominainen salaisuuksien verhon avautuminen sekä sota-aikaan palaaminen Helvin muistoissa. Näitä kaikkia en olisi tarvinnut kirjaan mukaan, olisin viihtynyt sen parissa hieman karsittunakin, mutta kirja oli kiinnostava ja hieman erilainen teos kotimaiseen kirjallisuuteen. Toivottavasti Teräs kirjoittaa jatkossa lisää myös aikuisille! 

Mila Teräs: Harmaat enkelit 
2014, Karisto 
219 sivua

Kirjan on lukenut myös mm. Ulla ja Katja.
Mila Teräksen haastattelu Terhi Rannelan blogissa

Sotamuistojen kautta tällä kirjalla jatkan ihminen sodassa -lukuhaastetta. 





lauantai 20. syyskuuta 2014

Helmi Kekkonen: Suojaton



Luin Helmi Kekkosen teoksen Valinta (2011, Avain) maaliskuussa ja ihastuin Kekkosen runollisen kauniiseen kirjoitustyyliin. Halusin siksi lukea myös hänen uuden teoksensa Suojaton (2014, Siltala). 

Valinta-teoksen tavoin tässäkin kirjassa on aiheena perhe ja se, mitä perheen sisällä, kulissien takana, oikeastaan tapahtuu. Perheessä on Hannele-äiti, Tomas-isä ja Kai-isoveli. Kun perheeseen syntyy tytär, Isa, kaikki on perheessä hyvin. Mutta pian Isa hiljenee. Hän viihtyy yksin omassa huoneessaan ja käyttää sanoista vain muutamia. Perheen äiti miettii koko elämänsä, mitä teki väärin ja miten väärin vielä kasvatti myöhemminkin tytärtään. Isa taas voi pahoin, sillä hän kokee koko ajan, miten kaikki vaativat häneltä sanoja. Sanat ovat vain niin vaikea asia, eivätkä ne synny hänen huuliltaan. Isa löytää toisen keinon kommunikoida ihmisten kanssa, se ei tosin ole välttämättä se turvallisin. 

Myöhemmin Isa sammutti huoneestaan kaikki valot paitsi yhden, makasi viileiden peittojen alla alasti, hiuksissaan laiskojen savurenkaiden tuoksu, ja ajatteli millaista olisi maata hyvän miehen vieressä, nukahtaa, vain nukkua ja sitten herätä, tuntea toisen liikkeet hitaasti lisääntyvässä valossa, ja hän keskittyi siihen. 

Tai niin ainakin luulen. Kekkosen kieli on runollinen ja arvoituksellinen. Tällä kertaa kirjan tarina uhkasi jäädä hieman liiankin arvoitukselliseksi. Vaikka seurasin juonen kehitystä, jäi mieleeni lukemisen jälkeen kaihertamaan pieni epäilyksen siemen: ymmärsinkö sittenkään, mitä kirjassa tapahtui ja miksi Isa jäi maailmaa kohtaan niin suojattomaksi? 

Kirjassa oli mielestäni tarinanaineksia pidemmäksi kirjaksi, joten 160-sivuinen teos jätti hienoisesti tylyn olon. Olisin voinut ja halunnut lukea tarinaa pidemmin. 

Kirjaa ovat lukeneet myös mm:



Helmi Kekkonen: Suojaton
2014, Siltala
160 sivua

torstai 18. syyskuuta 2014

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (2014, Atena) oli yksi odotetuimmista syksyn kirjoista minulle. Nura Farahin Aavikon tyttäret (2014, Otava) -teoksen jälkeen halusin lukea ja tietää enemmän Somaliasta. Maasta, joka on sisällissodan puhkeamisen jälkeen jäänyt hajoamaan ja jättänyt ihmisensä selviytymään ympäri maailmaa mitenkuten. 



Kadotettujen hedelmätarha jatkaakin tavallaan siitä, mihin Aavikon tyttäret jäi: 1970-luvun Somaliasta, jossa koetaan hyvät ajat ja usko tulevaisuuteen - mm. somalian kieli yltää kirjalliseksi kieleksi ja lukutaitoa levitetään ympäri maata. Kunnes maa ajautuu kohti kaaosta ja armeijan ja kapinallisten yhteenottoja. 

Kirjan tarina kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta. 

Kawsar on naisista vanhin, ja hänen kohtalonsa on jäädä omaan taloonsa vangiksi, kun sota syttyy. Kawsarilla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Kawsarin esikuva on Mohammedin oma isoäiti, joka jäi Kawsarin tavoin yksin sotilaiden ja kapinallisten miehittämään kaupunkiin; muu perhe oli Isossa-Britanniassa, jonne Nadifa Mohammed muutti perheensä kanssa vuonna 1986 (lähde: Yle). 

Kawsarin elämä kohtaa Deqon, katulapsen, kun vanha nainen yrittää pelastaa Deqon sotilaiden kynsistä. Kawsar saa viettää yön putkassa, minne hänet vie Filsan, 30-vuotias sotilas ja kirjan kolmas naishenkilö, jonka näkökulmasta maan menoa seurataan. 

Kun kirjassa siirrytään seuraamaan Deqon elämää, kirjan lukeminen jäi minulta pitkäksi aikaa kesken. Deqo on lapsi, jolla ei ole ketään, joka huolehtisi hänestä. Häntä ajaa elämässä eteenpäin halu löytää ympärilleen perhe. Perhettä hän etsii prostituoitujen joukosta, joiden seurassa saa elää vähän aikaa rauhassa, mutta naisten elämä on niin kamalaa, että lukijana en jaksanut lukea siitä enempää. Kuinka paljon pahempaa voisi olla, kuin elämä Nasralla, jonka luota Deqo etsii lämpöä itselleen?

Minusta tuntuu kuin en olisi oikein ihminenkään. Minulla ei ole perhettä, ei ystäviä, ei aviomiestä, ei lapsia. Joka päivä avaan silmäni ja ihmettelen, miksi minun pitäisi vaivautua nousemaan ylös tai syömään tai tienaamaan enää sillinkiäkään. Kukaan ei kaipaisi minua, äitini olisi itse asiassa iloinen, jos kuulisi minun kuolleen, hän taputtaisi käsiään ja sanoisi, että hänen häpeänsä on otettu pois

Yksinäinen on myös Filsan, joka on isänsä jalanjäljissä valinnut sotilasuran. Hänelläkään ei ole perhettä, ystäviä tai aviomiestä vieressään. Sotilaana hänellä on asema, mutta asema on koko ajan epävarma ja hänen on kohdattava miessotilaiden lähentelyt. Filsan huomaa, että hän on tuhlannut elämänsä parhaat vuodet. 

- - kukaan ei kertonut hänelle, että varastaminen tai naiminen tai tappaminen kävi mainiosti laatuun, kunhan sen piti salassa

Kirjan kaikki henkilöhahmot ovat äärettömän surullisia hahmoja, joiden elämä tuntuu hukatulta. Se tunne, joka minulla oli kirjaa lukiessa on sama tunne kuin se, jonka koen, kun kohtaan Somaliasta paenneita ihmisiä: ääretön suru ja viha siitä, miten monta elämää on tuhottu ja hukattu. Nadifa Mohamed tuntuu löytäneen sävyn, jolla kertoa tarina, joka jonkun on kerrottava: Kauheudet, joita kukaan ei haluaisi kokea, tapahtuivat kirjan henkilöhahmoille. Ne tapahtuivat myös oikeille ihmisille. 


Kirjan ovat lukeneet myös mm. 
Nanna

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
2014, Atena
alkuteos: The Orchard of Lost Souls (2013)
suomentanut: Heli Naski

Lukuhaaste: Ihminen sodassa. 



lauantai 13. syyskuuta 2014

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa

Rinnassani on tyhjä kohta. Jokaisella hengenvedolla tunnen sen terävät reunat. 
Kyllä minä tiedän, mitä se on. Se on surua. Sitä ei oteta rakkaudessa huomioon. Ei, koska sen ajatellaan olevan päätepiste. Eikä kukaan halua loppua silloin, kun kaikki on riemullisesti vasta alussa, avautuu loputtomasti joka suuntaan, täynnä mahdollisuuksia, ihania huomisia. 
Kuin kesä. 
Mutta se on harhaa. 
Suru on mukana ensimmäisestä suudelmasta alkaen, ja onni, jos sitä on, täydellisimmillään juuri ennen kuin kaksi ihmistä koskettaa toisiaan ensimmäisen kerran. 



Sari Pullisen Kohta kaikki alkaa (2014, Gummerus) tuli lukuun hieman yllättäen, huomasin kirjan kirjaston uutuuskirjoista ja kun sain kirjan käsiini, aloin selailla sitä ja kiinnostuin: Pullisen kieli vangitsi heti ensisivuilta alkaen ja tämä kirja piti lukea heti. Jollain tavalla kirjan alku iski minuun erityisen lujaa. En ole samanlaisessa elämäntilanteessa kuin kirjan päähenkilö Kirsi, mutta kirjassa kirjoitetaan rakkaudesta sanoilla, jotka koin omikseni. 

Kirsi on ollut naimisissa Nallen kanssa, mutta rakastunut toiseen mieheen. Tämä toinen mies on myös naimisissa, eikä irrottaudu avioliitostaan niin kuin Kirsi olisi toivonut. Myös Kirsiä kyllästyttää odottelu. Hän päättää lähteä kohti hotellia, jonka nimen on nähnyt isänsä kirjoittavan sanomalehden sivuille. 

Villa Maariassa Kirsi pääsee isänsä rakkaustarinan jäljille. Tarina saa isän ja äidin rakkauden näyttäytymään erilaisena kuin Kirsi on rakkauden lapsuudessaan elänyt. 

Samaan aikaan kuin Kirsi elää ja tutustuu hotellia ympäröivään pieneen kaupunkiin ja sen ihmisiin, lukija pääsee mukaan myös menneisyyden tapahtumiin kirjan takaumien kautta. Mitä Kirsin elämässä ja rakkauksissa oikein tapahtui, entä hänen vanhempiensa? 

Kirjan parhautta on sen kieli, joka on lyyristä, runollista, kaunista. 

Minun on pysyttävä liikkeessä. Ehkä olen jonakin päivänä kävellyt tästä hetkestä pois, ja kun käännyn katsomaan taakseni, näen, kuinka pitkälle olen jo päässyt, kuinka kauas olen tullut, ja kuinka kaukana olen, eikä mikään enää satuta. 

Pullisen kieli on tehnyt vaikutuksen myös kirjoituskilpailussa, jonka kautta hänen kirjansa pääsi julkaistavaksi. Kilpailussa, johon lähetettiin 770 käsikirjoitusta! (lisää täältä)

Kirjan on lukenut myös Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
2014, Gummerus
288 sivua

tiistai 9. syyskuuta 2014

Elokuun luetut lastenkirjat


Lastenkirjoja tulee luettua meillä kotona välillä enemmän ja välillä vähemmän. Joitakin paineita lukemisen suhteen luovat tällaiset uutiset: 

Seitsemänvuotiaalla lapsella on noin 5 000–7 000 sanan sanavarasto.
Lukemista harrastavana hänellä on 17-vuotiaana 50 000–70 000 sanan sanavarasto.
Jos lapsi ei lue koulun ulkopuolella, 17-vuotiaana hänen sanavarastonsa on noin 15 000–17 000 sanaa.
Jo hieman ennen Turkkarin uutispätkää päätin, että laitan ylös hieman enemmän niitä kirjoja, joita tulee kotona luettua. En ole tietenkään saanut aikaiseksi tätä projektia aiemmin, joten tässä kerralla kaikki ne kirjat, joita ollaan elokuussa luettu. Elokuun eka viikoilla ei luettu, joten nämä kirjat parin viikon aikana kahlattuja. 

Lastenkirjojen suhteen kirjastossa tuntuu olevan runsaudenpula, ja välillä on vaikeaa löytää sellaista sopivantasoista kirjaa, jonka ekaluokkalainen jaksaisi kuunnella, mutta joka ei toisaalta olisi liian helppo. Seikkaillaan tällä hetkellä kuvakirjojen ja helppolukuisten kirjojen välimaastossa. 

Salla Savolainen on aiemminkin ihastuttanut kuvittajana, joten löytäessäni hyllystä Salla Savolaisen kirjoja, kannoin niitä kotiin kolme kappaletta kerralla. 

Kuudennen kerroksen Maikki (2002, WSOY) ja 
Maikki ja kellarin kummitukset (2011, WSOY) 
kertovat Maikista, joka asuu kerrostalossa, ensimmäisessä teoksessa Maikki tutustuu elämään kaupungissa, pelkää vaatekaapin kummituksia ja hänet unohdetaan puistonpenkille. 

 

Jälkimmäisessä teoksessa Maikki etsii rauhallista paikkaa leikeilleen, ja löytää sellaisen kellarista. Siellä tietysti alkaa pelottaa, onneksi naapurinkoira löytää Maikin. 

Kirjoissa on suuria kuvia ja vähän tekstiä, joten kirjat sopivat alle kouluikäisen kanssa luettaviksi. Meillä luettiin kolme Salla Savolaisen teosta putkeen, koska nämä olivat niin nopealukuisia. Savolaisen piirrokset miellyttävät ainakin itseäni ja tarinat olivat hauskoja, jopa jänniä. Erityisplussaa siitä, että kirjat tapahtuivat kaupungissa, sillä aika usein lastenkirjoissa seikkaillaan lehmien seassa peltomaisemissa. 


Voi mokomaa! (2003, WSOY) -kirja viekin sitten maalle ja mummolaan, jossa löytyy kulkukissa ja kissalle joudutaan etsimään uutta kotia. Eläinystävälle tämä kirja on ihana. Meillä tykättiin ja podetaan hirveää kissakuumetta!





Hannele Huovin ja Jukka Lemmetyn Urpo, Turpo ja hirveä irvisaurus (2013, Tammi) lähti mukaan lähinnä sen takia, että Urpo ja Turpo muistetaan telkasta. Aika usein kirjojen suhteen käy niin, että ne eivät osu oikeaan ikään, ja tätä kirjaa kannattaa lukea ennen kouluikää. Ekaluokkalaisen arjesta se on valitettavasti jäänyt jälkeen. 


Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (2013, Tammi, kuvittanut Salla Savolainen) tuntuisi sen sijaan iskevän kuin nenä päähän kouluaan aloittelevalle tytölle. 

Vilttitossu haluaa kouluun, koska siellä mennään onkiretkelle. Päästääkseen Heinähatun tilalle Vilttitossu keksi melkoisen railakkaan suunnitelman, ja niinpä Heinähatun jäädessä kotiin pesemään ikkunoita Vilttitossu Heinähatun hatun suojissa pääsee kouluun ja retkelle. Opettajat ihmettelevät, miten ärhäkkä koululainen Heinähatusta on yhtäkkiä tullut. 

Tätä kirjaa jouduttiin lukemaan useammassa pätkässä, sivuja on 69 ja niistä puolet tekstiä ja puolet kuvaa. Tarina oli hauska, ja omaksi suosikikseni Vilttitossu pääsi heti. En ole aiemmin tutustunut neitoihin, vaikka tietenkin tiedossa ovat olleet nämäkin seikkailijat. 


Johanna Venho ja Marjo Nygård ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet teoksen Otto loikkaa ojan yli - Kertomus koulun alkamisesta (2011, Kirjapaja), joka nimensä mukaisesti kertoo koulun aloittamisesta ja sen jännittämisestä. 

Otto on ajatuksissaan vielä kesän maisemissa, kun yhtäkkiä pitäisi mennä kouluun. Koulu jännittää, ja kirjassa kerrotaan tarkkaan, mitä koulussa tapahtuu - joten kirja on hyvä lukea sellaisen kanssa, jota koulu jotenkin pelottaa ja jännittää. Kirjan myötä varmaan myös saa keskustelunaihetta niistä asioista, jotka koulussa ehkä mietityttävät. 

Kirjassa on myös mukavasti mielikuvitusaineksi mukana, joten mikään realistinen tällaista koulussa on -teos tämä ei ole. 




 Tyttö ja ihmeelliset korvat (2012, Tammi, alkuperäinen teos Verdens grimmeste pige, kirjoittanut Kim Fupz Aakeson ja kuvittanut Salla Savolainen) lähti mukaan taas Salla Savolaisen ansiosta - minusta on aina mukavaa tutustua yhteen tekijään ja hänen erilaisiin kirjoihinsa. Tämä kirja oli taas hieman nuoremmille lukijoille suunnattu, ja satu oli ruma ankanpoikanen -tyylinen satu: tytöstä, jolla oli hirvittävän isot korvat, tuli kaunis perhonen. 

Pieni hätäilevä varpunen (2006, Kustannus Oy Arkki, kirjoittanut Meryl Doney, kuvittanut Gaby Hansen, suomentanut Päivi Holmberg) vaikutti kivalta, sillä kirjassa on varpunen, joka miettii ja hätäilee liikaa asioita. Varpusta jännittää kaikki, kuten lentämään lähteminen - mutta yritettyään hetken lentäminen (, kuten muutkin asiat) sujuu ihan hyvin. Tämä kirja olisi hyvä lapselle, joka on arka. 



Siiri-kirjat ovat vanhoja suosikkejamme, mutta nyt täytyy sanoa, että Siiri-kirjoista on ekaluokkalainen jo kasvanut ohitse. 
Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri ja villi taapero ( 2013, Tammi) -teoksessa Pikku-Otto tekeytyy vauvaksi ja Siiri yrittää peittää tämän muilta Otoilta. Siiri-kirjat ovat ihania, mutta kuten totesin, nämä kirjat jäävät nyt meiltä pienemmille lukijoille. 

Marja Kontiokarin ja Virpi Pennan Nelli ja Osku: Leijona yökylässä (2014, WSOY) on myös suunnattu päiväkoti-ikäiselle lukijalle, sillä sen sankarit Nelli ja Osku ovat päiväkoti-ikäisiä lapsia, jotka yrittävät leikkiä sopuisasti. Nelliä kiusaa kiukkuleijona, joka aina joskus tulee kylään, kuten silloin, kun Osku ei halua leikkiä hääleikkiä. 

Kirjassa oli loistavaa huumoria ja hauskaa oli se, että tässä isät olivat ne, jotka ratkaisivat lastensa leikkiongelmia varsin lystikkääseen tapaan. Kirjaa suosittelen sekä lapsille että myös aikuisille oppaaksi siihen, miten kiistaksi menevät leikit saadaan oikeaan suuntaan. 


Teija Rekola (kirjoittanut) ja Mervi Lindman (kuvittanut) ovat tehneet teoksen Eetu ja nokkelat neropatit (2014, WSOY), jossa Eetu saa kotiin kaksi sukulaistyttöä suoraan Ruotsista. Tytöt tuntuvat osaavan kaiken, kuten uimahypyt niin korkealta, että Eetua huimaa. Yhdessä Varjon kanssa Eetu kestää kesäisen viikon, ja huomaa, että eivät tytötkään aivan huippuja kaikessa ole. Vanhemmat voivat nolostuttaa paitsi Eetun, myös nuo nirppanokahtavat tyttöset. WSOY:n sivuilla kirja on luokiteltu esikouluikäisten lukemiseksi, meillä tätä 60-sivuista kirjaa luettiin ekaluokkalaisen kanssa innoissamme. Tykkäsin itsekin tämän kirjan tarinasta: onko pakko aina ajatella, että kaikilla muilla on paremmin, kun ei ole. 


Tittamari Marttisen ja Terese Bastin (kuvitus) kirja Lemmikkien junamatka (2014, Lasten keskus) oli meidän ekaluokkalaisen tytön ehdoton suosikki kaikista kirjoista. Kirja luetaan kohta n:nnen kerran. Kolme kaverusta lähtee lemmikkieläimineen kohti mummolaa, joka on kaukana pohjoisessa ja jonne mennään junalla. Lemmikkieläinvaunussa on eläimiä käärmeestä koiraan ja monen eläimen kohdalla tapahtuu pieni seikkailu: on papukaija, joka lausuu hauskuuksia; hamsteri, joka katoaa ravintolavaunuun; kissa, joka juo kermaa tuttipullosta. 

Eläintenystävälle tämä kirja on varmasti nappikirja ja pituutensa puolesta (n. 60 sivua) tämä kirja soveltuu iltasaduksi (vaikka sivuja on kohtuu paljon, niillä on paljon kuvia). 

Kirjastosta raahasin syyskuuhun luettavaksi lisää Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset -sarjan kirjoja, joista osa on ollut hillittömän hyviä, osa taas pitkäveteisempää luettavaa. Muutakin luvassa tässä kuussa lastenkirjoissa - ollaan löydetty sopivat kirjat!


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Albert Espinosa: Pyydä luoksesi sun


Albert Espinosan Pyydä luoksesi sun (2014 Bazar) -teos tuli huomatuksi sen pirteän ulkonäön ansiosta kirjastossa. Nuoruudessaan syövän selättänyt Espinosa on paitsi kirjailija myös näyttelijä, käsikirjoittaja ja insinööri. Pyydä luoksesi sun on toinen kirja, joka Espinosalta on suomennettu, ensimmäinen suomennettu teos Keltainen maailma on omaelämäkerrallinen ja kertoo siten enemmän Espinosan elämästä. 

Pyydä luoksesi sun on pieni kirja kooltaan, mutta ei niin pieni tarinaltaan. Kaikki alkaa siitä, kun Danin tyttöystävä jättää tämän. Syytä ei kerrota, vaan se tulee esiin vähän kerrassaan, kun Danin kertojaäänellä mennään hänen menneisyytensä tärkeisiin tapahtumiin. Dani on tavannut elämässään tärkeitä ihmisiä aina silloin, kun hän on ollut eksyksissä ja tarinassa käydään kurkistamassa, keitä nämä henkilöt olivat ja miten he vaikuttivat Danin elämään. 

Nyt Dani on taas eksyksissä, ja matkallaan Caprille hän tapaa taas tärkeäksi suunnannäyttäjäksi tulevan henkilön. 

Kirja on ylistys erilaisuudelle: 

Valtaosa ihmisistä tyytyy keskinkertaiseen elämään. 
Minä etsin kadonneita lapsia luultavasti siksi, että se on minun keinoni paeta sovinnaisuutta, keskinkertaista elämää. 

Kirja on myös elämäntaitoja opettava kirja. Ei kuitenkaan coelhomaiseen tyyliin, jossa luetellaan oikeita valintoja, vaan elämänohjeet tulevat Espinosalla esiin kirjan tapahtumissa ja rivienväleissä. 

Kirja on myös rakkaustarina, sillä Danin tyttöystävän lähtö on koko ajan tarinan taustalla. 

Itse pidin kirjasta, sillä sitä lukiessa minulla ei ollut ennakko-oletuksia siitä, mitä kirjassa vielä eteen tulisi. Oli kiinnostavaa lukea, mihin kirjassa päädytään ja se oli kiinnostavasti rakennettu. 


Albert Espinosa: Pyydä luoksesi sun 
2014, Bazar
Si tú me dieces ven lejo todo... pero dime ven 2011
suomentanut Satu Ekman
152 sivua




lauantai 6. syyskuuta 2014

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Marja Björkin Prole (2012, Like) ja Posliini (2008, Like) -teokset ihastuttivat minua vuosi sitten kesällä, kun luin kirjoja maakunta-haasteeseen. Varsinkin Prole vei minut Pohjois-Karjalan maisemiin ja ihastuttaviin muistoihin. 



Björkin tämän syksyn uutuuskirja  Mustalaisäidin kehtolaulu (2014, Like) vie lukijansa kuitenkin varsin erilaisiin maisemiin ja ihmiskohtaloihin kuin kirjailijalta aiemmin lukemani teokset. Kirjan nimestäkin voi päätellä, että tässä kirjassa päähenkilöt ovat romaninaisia. Naisia, joiden elämästä ei kirjoitettua tarinaa löydy ja joiden tarina on vaikea kertoa. Teoksen Marita tuskailee, miten vaikeaa on tietää omasta menneisyydestään: koska romanit eivät ole menneet naimisiin kirkossa, eikä heitä ole kastettu tai haudattu, ei heistä ole tietoa kirkonkirjoissa - eikä perunkirjoissakaan, koska romaneilta ei jäänyt omaisuutta. Muistitieto ja tarinat ovat ainoita, mitä on jäljellä. Toisaalta, elämä on kulkenut sukupolvesta toiseen samanlaisena, joten voi päätellä, että esivanhemmat viettivät melko samanlaista elämää. 

Kirja kertoo naisista kolmessa sukupolvessa. On Sikri, joka nai Väinön. Väinö on mies, joka ostaa oman talon ja käy kysymyssä naapureilta ennen ostoa, että haittaako heitä, jos he, romanit, muuttavat naapuriin. Sikri synnyttää ja kasvattaa lapsia, Väinö on hyvä mies, mitä nyt nukkuessaan haisee viinalta. Lapset kasvavat niin, että vanhempien ja lasten välillä on paljon puhumattomia asioita, häpeällisiä asioita. Niinpä perheen tytär tuskin tajuaa, mitä tapahtuu, kun hän kerran antautuu nuoren miehen vieteltäväksi. Perheen tytär on raskaana ja kierre valmis: koulu jää käymättä, vauva pitää ruokkia ja yöt valvoa lapsen takia. On vaikea suunnitella tulevaisuutta, kun aina ensin tulee lapsi. Koulua ei voi käydä loppuun, töitä ei saa ilman koulutusta ja koulutuksenkin kanssa se on vaikeaa, kun sattuu olemaan mustalainen, manne. 

Sukupolvi toisensa jälkeen tuntuu uppoavan samaan ansaan: nuoruuden huuma tuo kiinnostuksen miehiin ja miehet tietävät aina ongelmia ja lapsia. Naiset jäävät koulutuksen puutteen takia työttömiksi ja sosiaalitoimiston asiakkaiksi, miehet taas keplottelevat hevoskisoissa ja pelaavat vähäisetkin rahat peliautomaateilla - ja vaihtavat naista syystä jos toisestakin. Vaikka pyrkimys kaikilla on samansuuntainen: nousu ylöspäin, jää se kuitenkin haaveeksi ja elämä tuntuu olevan pettymysten sarja. 

Unelmilta katkeaa siivet, Teresa ajatteli. Minusta ei tule ikinä mitään. Täällä minä olen täyspäivämanne toisten täyspäivämustalaisten seassa. Hänen roolinsa oli romanius, äitiys, naiseus. 

Björkin teos ei ole kansatieteellinen teos romanien elämästä; romanien tapakulttuuri näyttäytyy arkielämässä ja syyt romanien jäämiseen marginaaliin tulevat esiin naisten elämän käännekohdissa. 

Pidin kirjasta, ja siitä, että Björk on ottanut aiheekseen taas erään unohdetun ihmisryhmän. Kirja antoi ajattelemisen aihetta: ovatko kaikkien haaveet samanarvoisia maailmassamme vai ovatko joidenkin haaveet vain liian suuria ja mahdollisuudet niiden toteuttamiseen liian pieniä?

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
2014, Like 
273 sivua

Kirjan on lukenut myös Notkopeikko



maanantai 1. syyskuuta 2014

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa



Ei ole olemassa mitään oikean perheen ihannetta tai mallia, ei edes keskivertoa. Ehjä ei ole sen parempi kuin särkynyt - - Ei tarvita ihmeitä, vaan aivan tavallisia asioita. Makaronin keittämistä, ilman pumppaamista jalkapalloon, pyykin pesemistä - - 

Mikko Kalajoki on syksyn esikoiskirjailija, joka tosin on kirjoittanut kaikenlaista, kuten yhden nuortenkirjan. Kolme tärkeintä asiaa (2014, WSOY) on Kalajoen ensimmäinen (aikuisten) romaani, ja se on monipuolinen kirja, joka tuo esiin perheen, joka on hajonnut. 

Perhettä kuvataan neljästä eri näkökulmasta:

Taru potee keski-iän kriisiä ja lähtee Argentiinaan vapaaehtoistyöhön pelastaakseen merikilpikonnia. Hän jättää kaksi lastaan, Sakun ja Heinin, uuden miesystävänsä Jukan hoiviin. Perhe ei oikein edes tajua, miten äidin pakomatka on mahdollinen. Toipuminen lähdöstä kestää ja jokaisella toipuminen tapahtuu eri tavalla.

Saku on perheen pienin ja varmasti siksi myös hylätyin. Saku käy jalistreeneissä, valmentajan lisäksi häntä ohjaa Zlatan, joka ilmestyy juttelemaan pojalle ja antamaan ohjeita, miten jatkaa pelaamista, sillä unohdettuja ei kukaan muu tule nostamaan (opastaa Zlatan). Saku, jota muut nälvivät liian laihaksi, pyörtyilee pahimmissa hetkissään, sillä aina hänellä ei tosiaan ole eväitä mukana, koska kukaan ei ole niitä hänelle pakannut mukaan. Joskus Saku taas vain ajelehtii, eikä muista syödä. Periksi hän ei kuitenkaan anna, sillä Zlatan antaa hänelle elämänsä tärkeimmät neuvot:

Muista tämä. Sun paikkas on siellä, yksin kärjessä, sä olet yksin vaikka kuka upais mitä, älä ikinä luota kehenkään, älä koskaan päästä niitä pilaamaan sun mahdollisuuksia. 

Heini itkee sitä, että hänellä on koulun kauheimmat vaatteet. Rahaa ei ole ostaa uusia. Heini yrittää pitää huolta pikkuveljestään, koska kukaan muu ei sitä tee. Saadakseen lisärahaa Heini valehtelee ikänsä ja menee töihin kauppaan. 

Rahat ovat tiukilla senkin takia, että Jukka saa potkut töistään. Hän on jo pitkään tuntenut olevansa liian vanha maailmassa, jossa ihmisten pitäisi reagoida kuin tosi-tv:n tähtien: riemusta kiljuen ja suruaan avoimesti itkien ja olla toisiinsa kytköksissä somen eri keinoin. Potkujen jälkeen Jukka unohtuu juopottelemaan ja huonoon seuraan. 

Elämä näyttää melkoiselta kaaokselta, ja kirjan tarina siltä perinteiseltä tarinalta, jossa vastassa on ennen pitkää lasten huostaanotot. Kirjan tarina kuitenkin kääntyy loppua kohti toiveikkaammaksi, joten inhorealismin puolelle tässä kirjassa ei menty. 

Tahdottomien, turtien vuosien jälkeen hän on taas alkanut tuntea. Hän on alkanut muistaa tapahtumia ja tunnelmia, yksityiskohtia ja asioita, jotka hän luuli jo unohtaneensa. Kirjojen henkilöitä, elokuvien juonenkäänteitä, levynkansien kuvia. Värejä, tuoksuja ja säveliä, jotka ovat olleet vuosikausia harmaan pölyn ja hämähäkinseittien peitossa avovintin perukoilla, viimeisessä kiinni teipatussa pahvilaatikossa, ja nyt ne rynnistivät hänen muistiinsa kuin lauma varsoja. 

Kalajoen romaani oli huikeaa luettavaa. Se antoi uskoa siihen, että vaikka kaikki ei ole kiiltokuvamaista, elämä on kuitenkin tärkeä ja hyvä. Henkilöhahmot oli luotu huolellisesti ja tarina rakentui eläväksi. Tähän kirjaan oli todella helppo eläytyä ja suosittelen kirjaa kaikille!

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa
2014, WSOY
364 sivua



Kirjoja suhteiden vaikeudesta ja vaikeista suhteista

Olen lukenut elokuussa ison kasan kirjoja, joissa tuntuu olevan sama aihepiiri: parisuhteen vaikeus ja vaikeiden ihmisten kanssa suhteessa eläminen tai suhteesta eroon pääsemisen vaikeus. Kaikissa näissä kirjoissa parisuhteessa menee joku asia pieleen, suhde nyrjähtää tavalla, mikä aiheuttaa kärsimystä toisessa. Kun mielenterveys järkkyy toisella, niin toinen kärsii. 

Daniel Glattauerin Takiainen (2013, Atena) jäi minulta viime vuonna lukematta, joten palasin kirjaan nyt, mikä oli hieno asia, sillä koukutuin kirjaan välittömästi. Kirjassa päähenkilö Judith törmää ruokakaupassa mieheen, joka etsii myöhemmin Judithin käsiinsä. Mies, Hannes, on miellyttävä ja osaa olla naiselle juuri sellainen kuin pitää. Hannes ihastuttaa myös Judithin ystävät ja perheen itseensä. Vain Judithin masennusta poteva veli pitää Hannesta "liian ystävällisenä". 

Judith, joka on elänyt pitkään sinkkuna ja on nyt melkein nelikymppinen, ei halua olla koko aikaa yhdessä, vaan kaipaa myös omaa aikaa. Tämä on Hannekselle vaikea asia sulattaa. Judith huomaa, että Hanneksessa on jotain outoa, ja Judith haluaa lopettaa koko suhteen. Mutta Hannes on hänessä kiinni kun takiainen - alkaa vainoaminen, joka saa kirjan loppua kohden yhä omituisempia sävyjä. 

Pidin kirjasta ja sen koukuttavasta kerronnasta. Loppu olisi voinut olla erilainen, olisin voinut lopettaa kirjan noin 50 sivua aiemmin. 

Muita kirjan lukeneita mm. Sanna ja Maija

Daniel Glattauer: Takiainen
2013, Atena
Ewig Dein 2013
suomentanut Raija Nylander
268 sivua


Niina Hakalahdelta olen lukenut aiemmin Aavasaksan (2010, Tammi) tänä kesänä ja Uimataidon (2008, Tammi) hieman aiemmin. Sydänystävä (2014, Karisto) kuului ehdottomasti niihin syksyn kirjoihin, jotka halusin lukea. 

Sydänystävä kertoo Kaisasta ja Minnasta, jotka ovat myöskin nelikymppisiksi ehtineitä naisia, jotka elävät omissa perheissään onnellista elämää. Molempien perheisiin kuuluu rakastava mies ja teini-ikäinen poika ja naiset ovat molemmat äidinkielenopettajia. He ovat eläneet elämänsä tehden samoja päätöksiä ja elämät ovat hyvinkin samanlaiset. Niinpä ei ole ihme, että he lähtevät yhteisellä hiihtolomalle laskettelukeskukseen. 

Hiihtoloman tapahtumat nyrjäyttävät naisten ystävyyden omituiseen asentoon, josta ei ole paluuta normaaliuteen. Keskusteluihin ja aikuisten suhteisiin alkaa lomalla tulla säröjä - sanoja, joita kuuluisi sanoa, mutta joita ei sanota. Etukäteen suunniteltu elämä alkaa mennä vikaraiteille. Minna tuntee, että hänen perheeseensä tulee mukaan sellaisia asioita, jotka eivät oikeastaan mahdu siihen elämään, jota hän on tottunut elämään ja aikonut elää loppuun asti. Miksi Minnasta tuntuu, että juuri hänen ja hänen perheensä elämä menee huonosti ja Kaisan perheessä kaikki onnistuu?

Kaisan kasvoilla oli harras eläytymisilme, joka ärsytti minua. Olisipa Eetulla tullut edes yksi virhe gaalasoitossa tai olisipa hän unohtanut jalkaansa vaaleanpunaiset reinot tai olisipa hän vastannut vaikka emmätiä tai että aikoi julkkikseksi. 

Minna alkaa tuntea itsensä hulluksi aivan samoin kuin Glattauerin kirjan Judith, kun hänen elämänsä ympärillä ahdas verkko kiristyy. 

Suosittelen kirjaa sellaiselle, joka haluaa nähdä täydellisen keskiluokkaisen perheen kulissin taakse. 

Kirjan on lukenut ainakin Annika, jonka tekstistä löytyy muita kirjan lukeneita. 

Niina Hakalahti: Sydänystävä
2014, Karisto 
224 sivua




Riitta Jalonen ihastutti minua teoksellaan Kuka sinut omistaa (2013, Tammi) noin vuosi sitten, ja Jalosen kirjoja olen halunnut lukea enemmän. Yö on oranssi häkki (2000, Tammi) lähti syksyyn sopivan värisen kantensa takia mukaan kirjastosta. Tässäkin kirjassa on kyseessä omituinen rakkaus.

Anni ja Henri ovat vanhoja luokkakavereita, jotka kohtaavat, kun valokuvaajana työskentelevä Henri päättää ottaa yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin: hän haluaa valokuvata heidät. Anni suostuu valokuvaan ja myös Henrin vuoteeseen, sillä hän elää keski-ikäisen tylsää elämää miehensä kanssa, jolta ei saa tarpeeksi kosketusta. Tapaamiset vievät Annin ja Henrin myös kouluaikaisiin muistoihin, jolloin lukija huomaa, että joku outo vetovoima veti heitä puoleensa jo lapsena. 

Anni ja Henri ovat oudossa suhteessaan ja kirjan motto tuntuukin olevan sen ihmettely, miten ihmiset maailmassa kulkevat toistensa ohi, välillä pysähtyen ja sitten taas jatkaen matkaansa: 

Henri ei lopu minuun, ei pääty minuun. Ihmiset jatkavat matkaansa pysähtyvät välillä toistensa luo, vaihtavat toistensa kuvia ja pyytävät: ota minut syliisi, ja päästä minut pois. Mutta kuka valitsee omat ihmisensä? Tuntuu että ne tuodaan eteen: näe tai ole näkemättä, valitse menetkö ohi vai jäätkö katsomaan. 
Minun elämäni palaa aina minulle itselleni niin kuin Henrin elämä palaa hänelle itselleen. Aivan kaikki mitä me teemme ja ajattelemme, palaa takaisin meille itsellemme

Riitta Jalonen: Yö on oranssi häkki 
2000, Tammi
112 sivua


Lopuksi tämän syksyn uutuuskirja, jossa käsiteltiin myös parisuhteen vaikeutta.

Juha Ruusuvuori on minulle aiemmin jäänyt tuntemattomaksi kirjailijaksi, vaikka mies onkin kirjoittanut aika paljon kaikenlaista. Koston enkeli (2014, WSOY) kiinnosti minua ennakkotietojen perusteella: kirjassa akateeminen pariskunta elää hyvää elämää, kunnes nainen alkaa epäillä miehensä uskollisuutta. Mialla ja Harrylla on hyvä elämä: molemmilla urat, lapsi lähtenyt kotoa pois, he harrastavat yhdessä ja heidän seksielämänsä on hyvä. Miten tällaiseen elämään voi tunkeutua jotain, joka uhkaa pariskunnan elämää yhdessä, ihmettelee Mia. 

Minkä muka alkaisin vakoilla omaa miestäni. Minä, joka en ollut koskaan tuntenut oikeaa mustasukkaisuutta, siksi kun ei ollut koskaan ollut aihetta. Tekisinkö nyt pellen itsestäni? --
Minua alkoi hävettää. Alkaisinko limaisesti seurata omaa miestäni, joka ei ollut koskaan antanut aihetta epäilyksiin

Kestääkö Mia mustasukkaisuuden tunteet, jotka heräsivät, kun ystävätär hienovaraisesti vihjaisi Mian miehestä ja toisesta naisesta?

Yliopistomaailmassa kun liikutaan, kirjassa kuljetaan myös tutkimuksen maailmassa: miten salamurhaajat ja muslimiterroristit liittyvät toisiinsa? Onko Eugen Schaumanissa jotain samaa kuin itsemurhapommittajissa? Tutkimus ja toisen ihmisen tappaminen kulkevat kirjassa pettämisepäilyjen kanssa ja tuovat jännitystä kirjan tarinaan. 

Vanha ja kulunut aihe oli tässä kirjassa ehkä juuri tämän yliopiston ja tutkimuksen takia kiinnostavasti koottu kansien väliin. Koukutuin tähänkin teokseen. 

Juha Ruusuvuori: Koston enkeli
2014, WSOY
180 sivua
arvostelukappale

*************************************Mikko Kalajoki ja Kolme tärkeintä asiaa -kirja tulossa piakkoin omaan postauksenaan!