Renate Dorrestein: Lainaa vain

Renate Dorrestein oli minulle täysin tuntematon kirjailijatar, mutta kansi houkutteli hankkimaan tämän kirjan, kun törmäsin siihen WSOY:n uutuusluettelossa. Ja vaikka alussa kirjaa lukiessa tuntuikin, että kansi ei aivan taida vastata sisältöä, niin kansikuvakin sai merkityksensä tarinan edetessä. Vähän samalla tavalla koko kirja eteni: vähän kerrassaan asioita esiin tuoden.

Lainaa vain (WSOY 2011, suomentanut Sanna van Leeuwen) olikin tutustumisen arvoinen kirja. Aiemmin hollantilaiselta kirjailijalta on ilmestynyt suomeksi kaksi teosta:

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa ja Kivisydän, jotka tietysti ovat nyt lukulistallani ja tulen siis vielä palaamaan Dorresteiniin myöhemminkin.

Kirjailijalla on myös hyvät kotisivut, joilla voi käydä tutustumassa naisen tuotantoon: täällä.

  

Minulla on hollantilaisista (ja tanskalaisista) kulttuurituotteista sellainen kuva, että niissä voi noin ylipäätään tapahtua ihan mitä vain.

Olen joskus katsellut tv-elokuvia kyseisestä (tai kyseisistä) maista, enkä oikeastaan tiedä, miksi yhdistän nämä kaksi maata niin samanlaisiksi.

Ehkä siihen liittyy käsitys kielestä, joka on molemmissa maissa vähän samanlaisella tavalla outoa.  

Siksi en hirveästi yllättynyt, kun Lainaa vain oli juuri sellainen kirja, jossa voi tapahtua ihan mitä vain.

Kirjassa pääosassa on Nettie, 48-vuotias mummo, joka on menettänyt tyttärensä huumeille ja joka näin ollen kasvattaa tyttärenpoikaansa, Igoria.

Oikeastaan kirjan päähenkilö onkin Igor, synnytyksessä aivovaurion saanut poika, mutta tapahtumat kerrotaan pääosin Nettien näkökulmasta.

Ellei hän tietäisi paremmin, hän voisi vaikka luulla käyvänsä Igorin kanssa juuri jotain keskustelun tapaista. Kysymys ja vastaus, väite ja vastaväite, täysipainoista ajatusten vaihtoa.

Nettie on vessojen siivooja, joka tekee elämäänsä alistuneena työtään: siivoaa vessoja ja avaa ovia niitä tarvitseville.

Kun Igor on 16-vuotias, hän pääsee töihin suojatyökeskukseen - ja tästä kirjan kertomus alkaa.

Vasta loppupuolella kirjaa kerrotaan niistä tapahtumista, jotka johtivat Nettien saamaan lapsen 16-vuotiaana ja tyttärenpoikansa holhoukseensa myöhemmin.

Kun Igor on syönyt oman puolikkaansa omenapiirakasta, hän istuutuu television ääreen. Melkein huomaamattaan hän hengittää syvään pari miljoonaa kertaa, ja niin kuluu kahdeksan vuotta. 

Igor on töissä omassa paikassaan ja Nettie omassaan, vapaa-ajalla Nettie kokkaa ja leipoo Igorille, mikä pitää Igorin tyytyväisenä, eikä tämä enää saa kiukkukohtauksia, joiden aikana saattaa tehdä mitä vain.

Kirjan lukujen otsikot liittyvät Nettien harrastukseen, ja vasta kirjan lopussa niiden merkitys kirjan tarinan kannalta aukeaa.

Ajattelin koko kirjan ajan vain, että onpas omituinen yksityiskohta nämä otsikot, esim. 3 dl maitoa ja 4 munaa.

Elämä etenisi sujuvasti eteenpäin, mutta tietysti kirjassa pitää jotain tapahtuakin ja tässä kirjassa olikin mukava ja mielenkiintoinen, ja hieman erikonen, juoni.

Igor rakastuu Lisaan, asunnottomien lehteä myyvään tyttöön, joka loukkasi myös päänsä onnettomuudessa ja on vähän omalaatuinen.

Yhdessä Igor ja Lisa lähtevät pienelle retkelle, jonka aikana Lisa saa päähänsä siepata yksin puistossa makaavan vauvan mukaansa. Yhtäkkiä kaikki kolme ovatkin Nettien ovella ja asunnossa.

Kuten alussa totesin, tässä kirjassa voi todellakin tapahtua mitä vain. 

Tässä vielä pari juonipaljastusta, aiemmat olivat takakannessakin: 

Lisan on varoitettu olevan sellainen tyttö, joka ei viihdy kauan aikaa yhdessä paikassa, 

Igorinkin on aika repäistä napanuora suojatyökeskukseen ja 

Nettien on aika saada oma elämä. 

Näistä asioista rakentuu loppukirja. 

Erittäin suositeltava kirja. Ihan kaikille.

Koska Dorrestein käsittelee vaikeita aiheita. Hän ei piehtaroi asiassa, vaan osoittaa, että elämä on kaikesta huolimatta mahdollista. Ja muutos elämässä voi olla mahdollinen silloinkin, kun sitä vähiten odottaisi. 

Lisäksi Dorresteinin kieli on niin innostavaa. Ja yllättävää. 

Ja mikä parasta, hän jättää tilaa myös lukijalle.  

Irène Némirovsky: Tanssiaiset

Lumiomenan blogista bongasin minulle täysin tuntemattoman kirjailijattaren Irène Némirovskyn, josta wikipedia kertoo seuraavaa: syntyi Kiovassa vuonna 1903 rikkaaseen venäläisjuutalaiseen perheeseen. Suomen kautta perhe pakeni Venäjän vallankumousta Ranskaan. Némirovsky kuoli Auschwitzissa vuonna 1942. Siinä välissä hän ehti naimisiin ja kirjoittaa.

Teos Ranskalainen sarja julkaistiin vasta vuonna 2004, jolloin hänen tyttärensä päätti antaa teoksen julkaistavaksi.

Myös Tanssiaiset on julkaistu suomeksi vasta vuonna 2007 (Gummerus), ranskankielinen alkuteos on vuodelta 1930.

Kirja on lyhyt, 77 sivua, ja siksi luinkin sen samantien, kun marssin kirjastosta kotiin. Teoksessa kuvataan Kampfin nousukasperhettä, joka aikoo järjestää tanssiaiset saadakseen jalansijaa uudessa ympäristössään. 

Perheen tytär Antoinette on 14-vuotias, eikä äiti lupaa hänelle pääsyä tanssiaisiin, koska hän on liian nuori. 

Päivänsä Antoinette viettää opetellen englantia kotiopettajattaren seurassa ja välillä hän opiskelee pianonsoittoa. 

Antoinette haluaisi kasvaa aikuiseksi ja hän haluaisi niin kovasti osallistua tanssiaisiin. 

Lopulta hänessä kasvaa koston mieliala omia vanhempiaan kohtaan. 

Némirovskyn kieli on sujuvaa ja soljuvaa, hienostoperheen kuvaus ihastuttavaa: elämä tulee niin lähelle ja eläväksi, että välillä tuntui, että itse olisi odottamassa tanssiaisten alkua. 

Onnistuvatko tanssiaiset on keskeisin osa kirjan sisältöä, joten minun täytyy jättää se tässäkin hieman avoimeksi. 

Loppu oli odottamaton, mutta siitä annettiin vinkkejä kirjassa lukijalle. 

Älykäs lukija huomaa vinkkinsä... 

Elämän kuvauksen ohella kirjassa kuvattiin myös teiniangstia, sitä samaa, jota nuoret kokevat paiskoessaan ovia nykymaailmassa: Antoinettekin haluaa suurimman osan ajasta kuolla, ja hänen vanhempansa vasta ovatkin tylsimyksiä. 

Kyllä tykästyin. 

Kävin hakemassa myös pari muuta Némirovskyn kirjaan, 

niistä myöhemmin.    

Joyce Carol Oates: Putous + Kosto: rakkaustarina

Olen kirjablogimaailmassa varmasti viimeinen, joka viimein avasi Oatesin Kosto: rakkaustarina -kirjan. Luin monesta blogista arvion ja pelkäsin, että aihe olisi liikaa. Lähinnä siksi, että kurjuus- ja pahuuskiintiöni oli joulun alla täynnä.

Nytkin tarvitsin pienenä rohkaisuna tai alkupalana Oatesin toisen kirjan, joka oli Putous (Otava 2006). Tämä alkupala oli 560-sivuinen, mutta lukeminen sujui nopeasti ja kyllä, olen Oatesin koukussa. Tiukasti. En tiedä, onko Putous lähellekään Oatesin parhaita kirjoja, mutta se oli tarpeeksi hyvä, että tulevaisuudessa luen muitakin naisen kirjoja. 

Putous alkaa hätkähdyttävästi sillä, että vastavihitty mies hyppää Niagaran putouksiin. Pian selviää, että hänen morsiamensa on jäänyt hääsviittiin ja on hieman hämillään ja häpeissään tapahtuneesta - kauan aviomiestä odottanut nuorikko on taas jätetty yksin. Ariah (morsian) haluaa jäädä nukkumaan ja unohtaa elämänsä, mutta aika nopeasti häneen tutustuu itsepintainen Dick Burnaby, paikkakunnan asianajaja. Rakkaus syttyy ja häitä vietetään (ehkä liiankin) nopeasti (muiden mielestä). Ariahilla on suunnitelma: hän haluaa lapsia ja yhden tytön. Hän nauttii jokaisesta hetkestä miehensä ja lastensa kanssa, sillä hänen luottamuksensa elämän tasaiseen onneen on mennyt: hän pelkää koko ajan, että mies (tai lapset) häviävät hänen elämästään. Elämä sujuu ja Ariahin ensimmäisen aviomiehen kohtalo siirtyy tarinoiden joukkoon, eikä kukaan osaa yhdistää tarinaa Ariahiin. Elämän varjona kuitenkin säilyvät Niagaran putoukset, jotka vetävät puoleensa ihmisiä... hyppäämään ja suistumaan veteensä... tai ainakin harkitsemaan hyppäämistä. Sama teema, Niagaran putoukset ja pienen kaupungin ahdas ja ahdistava yhteisö seuraavat henkilöitä, varsinkin Ariahia, koko kirjan ajan.

Dick Burnaby on menestyvä juristi, mutta yhtäkkiä hän saa päähänsä alkaa ajaa melkein mahdotonta tapausta, johon liittyy asuinalue Love Canal, jonka asukkaat sairastavat koko ajan ja muita ihmisiä enemmän. Alue on halpa asua, ja lähellä kemiantehtaita ja niiden jätteitä. Aika, 60-luku on kuitenkin täysin väärä ja amerikkalainen oikeuslaitos tuntuu olevan sen puolella, kenellä on eniten rahaa. Oikeusjuttu koituu Dickin kohtaloksi, Love Canalista ja Burnabyn nimestä tulee naurun aihe: hänen vaimonsa ja lapsensa tulevat aina olemaan burnabyjä - sukunimeä ei koskaan lausuta hyvään sävyyn.

Lapset: Chandler, Royall ja Juliet elävät elämäänsä isän nimensä varjossa, mutta menestyvät kuitenkin kaikki omalla sarallaan. Kun pojat ovat lähteneet kotoa, saa Juliet hämmentävän ystävän: Stonecropin - hiljaisen ja ison miehen körilään, jonka isä toimi poliisina siihen aikaan, kun Julietin isä hoiti Love Canal -juttua. Stonecrop johdattaa Julietia menneisyyden varjoihin. Myös Ariah, joka on kieltäytynyt katsomaan menneisyyteen, näkee mitä oikeasti tapahtui. 

Oatesin teksti on riemullista luettavaa. Kirjan tapahtumat etenevät parin sukupolven verran. Jokaisella henkilöllä on omat ristinsä ja taakkansa kannettavanaan ja putoukset ovat jokaisen vieressä muistuttamassa voimastaan. Vaikka elämä etenisi välillä suunnitelmien mukaan, voi valtava luonnonvoima muuttaa elämän suuntaa yhtäkkiä. Ja vaikka elämä ei aina menekään suunnitelman mukaan, vaikeimmatkin hetket ylittyvät - ja rakkautta voi löytyä sieltä, mistä sitä vähiten odottaisi.  

Putous-kirjan lukeminen ennen Kosto: rakkaustarina -kirjaa oli yllättävän hyvä ratkaisu, sillä molemmissa kirjoissa liikutaan samoissa paikoissa ja tavallaan niissä molemmissa on sama teema: mätä oikeuslaitos, joka on lahjottavissa. Pieni ihminen tulee jyrätyksi, eikä oikeutta ole olemassa. Ainakaan virastojen puolesta.

Luulen, että jokaisessa kirjablogissa ollaan jo käsitelty Kosto: rakkaustarina -teos. Minulla oli jo kerran aikaisemmin lainassa tämä Oatesin kirja, mutta jaksoin silloin lukea vain kaksi sivua. Kirjan aloittava kertomus joukkoraiskauksesta oli sen verran kova, että jätin kirjan kesken ensimmäisellä kerralla. Nyt jatkoin lukemista ja ehkä jotenkin etäännytin itseni aiheesta, Teenan kokemasta joukkoraiskauksesta ja siitä, että oikeuslaitos on niin mätä. Totta kai se kiukutti ja raivostutti - mutta samalla aloin ihailla Oatesin kykyä saada minut lukijana raivon partaalle, ja kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Juuri kun olen lukijana huutamassa kostoa silmä silmästä, niin kirjailija kuljettaa tarinaa oikeaan suuntaan. Ja juuri kun olen lukijana huokaisemassa pettymyksestä, että poliisi John Droomor kääntyy kuvioista pois, alkaa tapahtua ja huomaan, että kirja eteneekin juuri niin kuin haluaisin.  Ihailen Oatesin taitoa saada lukija kannattamaan Droomoria. Kirjassahan raiskaajat ovat kerta kaikkiaan ällöttäviä, irstaita paskapäitä, eivätkä mitään muuta. Jos joissain rikoskirjoissa yritetäänkin nähdä rikollinen edes jotenkin inhimillisenä ja ymmärtää hänen tekoonsa johtuvia onnettomia kasvuolosuhteita, niin Oatesin rikolliset ovat vain tekojensa määriteltävissä. Minusta se on oikein, koska raiskausta ei voi selittää muuten kuin epäinhimillisellä julmuudella. Ovatko tekijät piripäisiä tai muuten vain juhlatuulella ja onko naisella sitten miten lyhyt hame tahansa, ei ole merkityksellistä.

Yllättävää minulle oli se, että näissä kirjoissa oli samantyylinen aihe ja tematiikka: oikeuslaitoksen mädännäisyys ja myös se, että molemmissa takavasemmalta syöksyy hennon ja haavoittuneen naisen avuksi mies, joka myötätunnosta ja rakkaudesta naista kohtaan auttaa tätä. Vaikka molemmissa kirjoissa tapahtui kauheuksia, ne kuitenkin kantoivat positiivisuudellaan: elämä jatkuu.

Putous-kirjasta lainattu virke oli minusta molemmissa myöskin yksi kantava teema:

Ehkä rakkaus on aina anteeksiantoa, ainakin osittain.

Kohdassa, jossa se oli Putous-kirjassa, virke jysähti päälle niin yllättäen ja muun tekstin tyylistä poiketen, että se jäi mieleen soimaan ja kannatteli molempien kirjojen lukemisen ajan. Sanoisin, että loistava kirjoittaja, jolla on taito saada tekstistä merkityksellistä. Mikä onni, että kirjoittajalla on vielä paljon muutakin luettavaa.

Sarita Skagnes: Vain tytär

Sarita Skagnesin Vain tytär oli lukulistallani jo tovin aikaa ja myöskin varauksessa kirjastossa, mutta sainkin sen kirjaston bestsellerinä eli pikalainana luettavaksi loppuviikosta. Ja luinkin kirjan sitten yhdessä illassa. Ei mikään uroteko, koska kirjassa on reilut 200 sivua ja kirja on jaettu lukuihin ja alalukuihin, joiden otsikoissa jo kerrotaan, mitä lyhyissä osissa tapahtuu.

Vain tytär liikkuu saman aihealueen parissa kuin Kiswar Desain Pimeyden lapset eli naisten ja miesten - tai tyttö- ja poikalasten - epätasa-arvoisen kohtelun piirissä. Sekin on samaa, että molemmat ovat Punjabin alueelta: Sarita Skagnesin perheen juuret ovat Punjabin maaseudulla, samoin Desain kirjan kylä sijaitsee Punjabissa. Kysyinkin mieheltä tänään, että onko Punjab joku junttilan peräkammari siellä Intiassa. Punjab sijaitsee Pakistanin rajalla, jotain ehkä kertoo sekin. Vain tytär -teoksen perhe on sikhejä ja ainakin tämä uskonnollinen perhe vaatii naisia käyttämään pään peittävää huivia. 

Mitään kaunista luettavaa kirja ei todellakaan ole, vaan samaan tapaan kuin Pimeyden lapset -teoksessa myöskin Skagnes kertoo omaelämäkerrallisesti, miten häntä ei ole haluttu maailmaan ja miten hänet on yritetty tappaa, jättää huomiotta ja unohtaa. Kun muu perhe muuttaa Norjaan, jää Sarita (silloin vielä Satwant) Intiaan piikomaan tätinsä kotiin. Tädin poika taas on adoptoitu Saritan perheeseen, koska perheen suurin onnettomuus on ollut se, että heille ei ole syntynyt poikia, vain turhia tyttäriä, joista Sarita on jo kolmas. Sarita siis piikoo, häntä hyväksikäytetään seksuaalisesti ja lopulta hänen oma isänsä käy myös Intian-matkallaan raiskaamassa oman tyttärensä. Tästä tapauksesta Saritan isoäiti saa syyn pakottaa poikansa ottamaan Sarita mukaan Norjaan: ellei isä ota tytärtään mukaan, isoäiti kertoisi, mitä heidän talossaan tapahtui. Ja sitä ei voi tehdä, koska se, mikä kirjan edetessä on maailman tärkein asia, on perheen maineen säilyttäminen.

Kun Sarita muuttaa Norjaan, tuntuu perheen talo aluksi kuin kuninkaalliselta linnalta: vessassakin voi vain istua. Sarita on iloinen siitä, että on päässyt tällaiseen huippupaikkaan asumaan. Pian hänelle kuitenkin selviää, että he ovat Norjassa rättipäitä ja köyhiä. Ihmisiä, joita ei maahan haluta. Hänelle selviää myös se, että hänen isänsä on sairas ja väkivaltainen ihminen, joka hakkaa ja raiskaa, kontrolloi ja vahtii vaimonsa ja lastensa elämää. Lisäksi Saritan pitää tehdä lukuisia hanttihommia, kuten jakaa lehtiä ja siivota toimistoja, ja näistä töistä antaa rahansa isälleen.

Tytärten kohtalona on heidän isänsä valitsemat aviopuolisot ja Saritan isosiskot hylkäävät omat salarakastettunsa, koska eivät uskalla vastustaa isäänsä. Isä on onnistunut aivopesemään paitsi vaimonsa myös tyttärensä. Ilmeisesti Saritaa ei, sillä hänessä alkaa elää toivo toisenlaisesta elämästä. Sarita on älykäs ja menestyy kouluissaan. Hän kertoo avoimesti omasta tilanteestaan joillekin ihmisille, esimerkiksi koulussaan opettajalle, joka kuskaa häntä koulun ja kodin väliä silloin, kun Sarita lähtee kotoaan pois ja kun hän on liian peloissaan siitä, että isän lähettämät palkkamurhaajat käyvät hänet jossain matkan varrella surmaamassa. Saritan auttaa elämässä eteenpäin tietysti koulutus, mutta myös norjalainen mies, johon hän rakastuu ja jonka perheen seurassa hän kokee ensimmäistä kertaa olevansa hyväksytty ihmisenä.

Kirja on karua tekstiä elämästä punjabilais-perheessä, jonka perheen päänä on psykologillakin diagnosoitu sairas mies. Kirja tuo esille kaikki kauheudet, joita kuvitella saattaa, ja vähän enemmän. Perheen sisällä on väkivaltaa, joka kuitenkin lakaistaan piiloon perheen talon sisään, koska aina kyseessä on perheen kunnia. Jos joku naisista kertoisi, miten heitä hakataan kotona, perhe menettäisi kunniansa. Saritan perhe ei kuitenkaan ole niin kuin kaikkien punjabilaisten tai intialaisten perhe, ja Sarita sanookin isälleen, että heidän perheensä on kunniansa menettänyt jo aikaa sitten, sillä kaikki muut perheet näkevät, että isä hakkaa kaikkia - eikä heidän perheensä saa arvostusta osakseen kuin korkeintaan kaikkein vanhoillisimmissa piireissä. Myös Saritan äidin perhe vaikuttaa mukavalta ja vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluun, kun taas heidän isän perhe on painajaismaisen kauhea, täynnä pedofiilejä ja väkivaltaisia miehiä. 

Norja merkitsee Saritalle mahdollisuuksia ja mahdollisuutta vapauteen omasta kamalasta perheestään. Saritalle tulee selväksi, että Norjassa ei tarvitse sietää niitä kamaluuksia, joita heidän perheessään täytyy kunnian takia sietää. Norjalaismies, johon Sarita rakastuu, on hänen tukenaan uudessa elämässä, jota Sarita havittelee. On kivaa, että norjalaismiehet ovat mukavia ja pelastavia ritareita, kun taas kirjassa norjalaisnaiset ovat niitä perinteisen hyväksikäytettäviä uhreja, jotka intialaismiehet naivat vain saadakseen oleskelupansa maahan. 

Intialaismiehet haluavat kirjan mukaan vain ja ainoastaan pönkittää omaa valtaansa, ja ihan varmuuden vuoksi tämäkin asia, että miehet käyttävät norjalaisnaisia hyväkseen, mainitaan kirjassa kolme kertaa. Täytyy sanoa, että vaikka kirja olikin suurimmaksi osaksi asiallinen, niin välillä oli sellainen olo, että kirja kuitenkin vain tuo esiin sellaisia stereotypisia käsitteitä ja ajatuksia, joita tämä maailma on jo täynnä. Kuten senkin, että koko Intia on samanlainen, eikä missään ole valoa pimeydessä. Intia on vain yli miljardin ihmisen asuinpaikka, joten eroja tasa-arvossa on valtavasti sosiaalisen luokan, kastin ja asuinpaikan mukaan.

Ei, en missään nimessä hyväksy epätasa-arvoa, enkä sitä, että tyttölapsille ei anneta arvoa eikä mahdollisuuksia elämässä. Väkivalta on aina paheksuttavaa ja lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyvät voisivat menettää seksuaalisen kyvykkyytensä loppuelämäkseen. On myöskin järkyttävää, millaiseen tilaan sekä Intia että Kiina ovat ajaneet ja ajamassa itsensä suosiessaan poikalapsia. Miten näin isot maat aikovat täyttää tyttövajeensa? Mitä tapahtuu naisille ja tytöille, kun asia konkretisoituu? 

Mutta, minusta on järkyttävää myös se, että tässä luodaan kuvaa maahanmuuttajista ja tässä kirjassa uusinnetaan vain sitä samaa kuvaa, joka niin monella on jo nyt. Ulkomaalaiset miehet vain hyväksikäyttävät länsimaisia naisia hinkuessaan oleskelulupaansa. Kyllä, tällainen asenne on jo olemassa, kuultu ja koettu ihan turhan monesti. Maahanmuuttajat ovat väkivaltaisia ja sairaita mieleltään - kyllä, osa on sitä ihan yhtä varmasti kuin suomalaisistakin on osa väkivaltaisia ja sairaita mieleltään. Maahanmuuttajat eivät kunnioita uuden kotimaansa tapoja tai lakia, vaan haluavat tuoda oman mielivaltaisen elämäntyylinsä ja kunniamurhia täynnä olevat maailmansa meidän eurooppalaisten silmien eteen. Joopa joo... Kun luen Kreeta Onkeli Ilosta taloa tai Markku Nummen Karkkipäivää, ymmärrän kuitenkin, että kaikki suomalaiset perheet eivä ole samanlaisia. Ymmärtävätköhän ne lukijat, joiden kuva maahanmuuttajista muodostuu kirjallisuuden ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella, saman asia tästä kirjasta? Jotenkin minulle jäi tästä kirjasta surullinen olo, sekä Saritan kohtalosta, mutta myöskin siitä, että kirja uusintaa vanhoja stereotypioita.

Olen myös miettinyt syksyn kirjoja lukiessani sitä, että mikä on tällaisten kirjojen merkitys nykymaailmassa. Miksi Afganistanista kertovat kirjat ovat niin suosittuja, että jopa lukiolaiset tarttuvat kirjoihin, koska 'ovat kuulleet niistä'. (Kuinka monesta kirjasta keskiverto lukiolainen on kuullut?!) Onko vakava kirjallisuus sitä, että niissä kerrotaan väkivallan teoista, raiskauksista ja ihmisten hyväksikäytöstä. Onko niillä kertomuksilla jotain muutakin merkitystä kuin että tunnemme olevamme niitä muita, toisia ja kolmansia, paremmassa elämässä kiinni. Tosiasiaha on, että emme muuta maailmaa antamalla kuukausirahaa Unicefille ja Planille, vaan meidän pitäisi oikeasti puolittaa rahamme koko maailman kanssa tasan, jotta maailmassa oikeasti tapahtuisi muutosta. Eikä sekään kai pidemmän päälle muuttaisi maailmaa, koska joku kuitenkin keksisi, että pitäisi olla jotenkin parempi kuin naapuri.

Onko kirjallisuudella merkitystä maailmassamme? Entä elokuvilla? Muuttiko esimerkiksi Slummien miljonääri monenkaan slummeissa elävän elämää, vaikka niin monet maailmassa näkivät, millaista elämä slummissa on? Kiinnostaako ketään mikään muu kuin uudemman ja paremman ipodin ja -padin hankkiminen. Miten voimme vaatia, että rikkaat intialaiset luopuisivat omasta hyvästään ja pitäisivät huolta köyhimmistään, kun emme itse halua luopua meidän omasta paremmasta elämästä.

Itsestäni voin sanoa, että en ymmärrä Intiaa enkä sen puoleista maailmaa kovinkaan hyvin. Mikä meillä näyttää yksinkertaiselta: tyttölapsia ei saa abortoida, koska siitä seuraa vain pahempia ongelmia, kun miehet jäävät ilman naisia ja lapset, myös tytöt, pitää laittaa kouluun, koska se edistää tasa-arvoa, on paikan päällä aivan mahdotonta, koska ihmisten pitää kuitenkin saada ruoka pöytään joka päivä.

Hieman sekavat ja ahdistuneet mielikuvat jäivät mieleen pyörimään. Sitä tapahtuu aika usein, kun Aasia tulee lähelle. En tiedä, kenelle suosittelisin kirjaa - kielellisesti se ei ollut erikoinen. Asiansa puolesta - no, jos haluat vahvistusta ajatuksillesi, että maailma on epätasa-arvoinen paikka ja tyttöjä kohtaan kamala.   

Anna Gavalda: Karkumatka

Luulin alkavani lukea novelleja hämäävän takakansitekstin mukaan, kun avasin Anna Gavaldan Karkumatkan tänään. 120-sivuinen teos oli kuitenkin pienoisromaani, ja se oli ilahduttavaa, sillä juuri nyt halusin lukea teoksen, jossa henkilöhahmot pysyvät samana koko kirjan ajan. Itse kirjan sitten hotkaisin samalla istumalla. Ja tykkäsin kyllä. Aiemmin olen lukenut Kimpassa-teoksen, jota lukiessa meinasin hyytyä kesken kirjan; Karkumatkassa ei tätä ongelmaa ollut, sillä kirja olisi voinut jatkua pidempäänkin. Gavaldan ongelmana minun näkökulmastani katsoen näyttäisikin olevan kirjojen pituus: ne ovat joko liian pitkiä tai liian lyhyitä.

Karkumatkaa ovat monet kirjablogeissa jo kehuneet ja siitä kertoneet. Itse asiassa jo kesällä, minä olen vain hidas syttymään joihinkin teoksiin. Luin sen vasta nyt, kun kirja vieläkin uutuushyllyltä lähti mukaani kirjastosta.

Teoksessa kerrotaan siis neljän sisaruksen karkumatkasta. Philip on lähtenyt häävieraaksi vaimonsa Carinen kanssa ja mukaan on poimittu Philipin sisko, Garance. Kun Philip koukkaa matkalla eräälle asemalla noukkiakseen mukaansa toisenkin siskonsa, Lolan, on Carinen mitta lähes täysi. Carine on raivostuttavan ylihygieeninen, pisteliäs ja myös epäkohtelias töksäytteli, mutta myös samalla teoksen henkilöistä se, joka saa ominaisuuksia ja piirteitä eniten. Vaikka Carine on teoksen minäkertoja, ei hänestä jää mieleen muuta kuin että hän jostain syystä on pukeutunut sariin, ja että hän on kovasti miesten mieleen. Carinenkin ainoa kohteliaisuus siskoja kohtaan liittyy hänen sanoihinsa, joilla Carine kehuu Garancea kauniiksi. Lola on taas eronnut nainen, joka paheksuu itse itseään siitä, että hänen avioliittonsa päättyi eroon. Lola ei kuitenkaan halunnut samanlaista riitaisaa avioliittoa kuin heidän vanhemmillaan oli, ja joiden riitoja lapset joutuivat kuuntelemaan. Kun sisarukset saapuvat hääpaikalle, he huomaavat, että neljäs sisaruksista, Vincent ei olekaan saapunut paikalle. Niinpä he hylkäävät Carinen ja karkaavat Vincentin luo. Vincent onkin hieman vieraantunut maailmasta: hän on hylättynä oppaana melko hylätyssä linnassa ja kaipailee ihastuksensa perään. 

Teoksessa sisarukset jättävät aikuisten maailmansa ja sen velvollisuudet hetkiseksi taakseen. Jotta irtaantuminen olisi täydellinen, vierailevat he mustalaisten leirissä, jossa ovat mustalaisten tavoin täysin irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Hetkiseksi he palaavat lapsiksi muistojensa pariin ja yhteiseen elämäänsä. Edessä on kuitenkin kaikkien oma elämä, joka vie heidät eri suuntiin ja aiheuttaa haikeutta, mutta ennen sitä voi riemuita hetken ajan ja kikatella sisarustensa seurassa. 

Pidän Gavaldan tekstistä valtavasti. Kimpassa-teoksessa kieli piti minut otteessaan, vaikka itse tapahtumat junnasivat paikoillaan. Tässä tapahtumat ikään kuin livahtivat salaa ohitse: oli vain hetki, josta Gavalda loi tunnelmia: haikeutta lapsuutta kohtaan, mutta myös toiveikkuutta tulevaisuutta kohtaan. Sillä vaikka Philip alussa kertookin olevansa väsynyt, lopussa hän myös kertoo, miksi jaksaa Carinea. Samoin Vincent saanee seuraa yksinäiseen linnaan. Jatko jäi avoimeksi, niin kuin pitääkin: eihän sitä koskaan tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Toiveikkaina voi odottaa. Sama toiveikkuus jäi myös lukijan mieleen elämään.

   

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Marjaneh Bakhtiarin Toista maata ei ole ollenkaan niin hyvä teos kuin hänen esikoisensa Mistään kotosin, jonka luin aiemmin ja joka oli hulvattoman hauska ja muutenkin iskevä teos maahanmuuttajien elämästä uudessa maassa. Molemmissa teoksissa päähenkilöinä ovat iranilaisperheen perheenjäsenet ja molemmissa aiheena maahanmuuttajien sopeutuminen tai sopeutumattomuuss uuteen maahan, Ruotsiin. Molemmissa myös on samaa se, että perheen isät ovat sopeutuneet maahan kohtuullisen hyvin, kun taas äidit kokevat kielen oppimisenkin jo ylipääsemättömän vaikeaksi. Sama aihepiiri on Toista maata -teoksen kompastuskivi, sillä siinä missä esikoisteos oli hauska, uudentyyppinen ja koskettava, oli tämä toinen kirja pitkästyttävä, samaa jankkaava, itseään ja aiempaa teosta toistava. 

Kirjan juoni etenee niin, että perheen isä on koulussa opettajana, mutta luennoi liiallisella palolla maahanmuuttajien integraatiosta ja myöskin tavalla, joka ei ole koulun mielestä oikea tapa: niinpä isä Mehrdad huomaa saavansa potkut koulusta. Onneksi hänellä on kysyntää muualla maahanmuuttaja-asian tiimoilta. Perheen äiti Noushin on kotiäitinä, eikä pärjää ruotsillaan. Samalla muu perhe syyllistää äitiä, kun tämä ei haluakaan hankkia mitään elämää kodin ulkopuolella. Perheen kaksi tytärtä, Baran ja Parisa lähtevät elämänsä ensimmäistä kertaa Iraniin, sillä Parisa vakuuttaa, että koska hänellä on pääsy Iraniin, saa hän menestystä nappaamalla mahtavia kuvia maasta ja esittämällä niiden avulla, millainen maa Iran on. 

Isä-Mehrdadin puheista ja kirjoituksista huokuu läpi niitä ajatuksia, joita Bakhtiari varmaankin haluaa kirjassaan tuoda esiin.

Vain vasemmisto ja rasistiset puolueet toisin sanoen hyötyvät tästä niin kutsutusta uudesta, monikulttuurisesta Ruotsista.

Tämä kohta on itse asiassa yliviivattu Mehrdadin kirjoituksessa, mutta ehkä juuri siksi se pistääkin silmään. Mehrdadin sanoma on, että maahanmuuttajan tulisi integroitua yhteiskuntaan, jossa asuu ja omalta kohdaltaan hän onkin integroitunut hyvin; toisella puolella ovat ne maahanmuuttajat, jotka eivät ole osanneet kouluttautua ja joiden ainoa työmahdollisuus on siivoojana.

Iranissa tytöt tutustuvat serkkunsa, Negarin, maailmaan. Negarin perhe on rikas, ja Negarin hupina onkin ajella ystäviensä kanssa ympäri Teherania autolla, kuunnella musiikkia niin lujaa kuin se on mahdollista. Kotibileissä juodaan alkoholia niin, että Parisa ja Baran ovat ainoat, jotka eivät juo. Vaikka tytöt ovatkin lähtiessään ottaneet mukaansa huivit, ei niille autolla ajaessa juurikaan käyttöä löydy. 

Vaikka Parisa ja Baran luulivat tulleensa Lähi-itään, missä parrakkaat miehet kantoivat kaunaa jenkeille ja päästä varpaisiin peitetyt naiset kirkuivat vain kun heitä kivitettiin, Negarilla oli asiasta oma versionsa. Versio jonka mukaan serkkujen ei pitänyt kuvitella olevansa paremppia tai modernimpia kuin Negar vain siksi, että he olivat kasvaneet Euroopassa.     

Negar ja hänen ystävänsä elävät kännykoiden, tietokoneiden, youtuben, blogien kautta aivan samanlaista elämää kuin tytöt Ruotsissa. Paitsi että Iranissa nuoret naiset käyvät nenäleikkauksissa, koska heitä huolettaa, pääsevätkö he koskaan naimisiin, tytöt meikkaavat viimeisen päälle ja Parisakin saa uudet kulmakarvat Negarin luona. Kuitenkin kaikkialla on vaara niistä, jotka voivat tulla ja viedä tytöt poliisiasemalle, jos tytöt pukeutuvat liian paljastavasti. Myös ravintolassa on sääntönsä, joiden noudattamista valvotaan (löyhästi). Parisa ja Baran palaavat Iranista varsin hämmästyneinä, sillä heidän vanhempiensa antama kuva ei vastaa ihan sitä Irania, jonka tytöt kokivat. Niinpä tytöille tulee sellaisia kysymyksiä, että voisivatko he muuttaa takaisin Iraniin. Vaikka Iranissa toisaalta on hauskaa, biletystä, on Ruotsissa taas vapaus - vapaus matkustaa Alpeille loman viettoon, tai käyttää sellaisia vaatteita kuin itse haluaa.

Kirjassa olisi pitänyt olla ehdottomasti parempi juoni - tai edes jonkinlainen juoni; nyt tytöt menivät ja tulivat Iraniin, eikä se riittänyt 600-sivuisen kirjan juoneksi millään. Vaikka kirjassa oli muitakin henkilöitä, he jäivät kovasti vähäiseen ja epäselvään rooliin. Pikkuisen vaati kärsimystä tämän kirjan loppuun lukeminen, mutta suosittelen kaikille ehdottomasti Bakhtiarin esikoiskirjaa Mistään kotosin.

Maahanmuuttajia ja heidän elämäänsä on kuvattu samaan tyyliin, huumorin kautta, myös esim. Zadie Smith Valkoiset hampaat -teoksessa; Parempi kuin Beckham -leffassa:

  



Bollywoodin tyyliin elokuvassa Dilwale dulhania le jayenge:

Kaikille on ominaista se, että maahanmuuttanut sukupolvi esitetään omista tavoistaan ja kulttuuristaan kiinni pitävänä, hieman hassuina ja lopuksi kovin surullisina henkilöinä. Heidän lapsensa taas joutuvat tekemään työtä kahden kulttuurin välissä: he ovat kasvanee t uuteen ympäristöön, mutta heidän vanhempansa haluaisivat lapsensa jatkavan omaa perinnettään - ja toisaalta ympäristö taas näkee heidät maahanmuuttajina, vaikka nuoret olisivatkin syntyneet uudessa maassa. Ei mikään helppo yhtälö ratkaistavaksi, varsinkaan teini-iässä.

Näissä esimerkeissä eri sukupolvien kolahduksia esitetään huumorin keinoin, mutta asiat ovat sinällään samat kuin jos ne kertoisi vakavasti. Enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi viihteen keinoin ei voisi kertoa vakavistakin asioista? 

  

Inna Patrakova: Tulkki

Nyt täytyy tehdä paljastus ja kertoa paheeni kirjojen suhteen: Rakastan sinkkukirjoja ja hyvän maun mukaan tehtyjä viihdekirjoja. Suosikkejani ovat Hilja Valtosen kirjat siinä missä Jennifer Weinerin ja Jane Greenin teokset. Edelliset ahmin yläasteikäisenä ja jälkimmäiset parikymppisenä. Inna Patrakovan Tulkki sijoittuu johonkin näiden väliin ja eniten siitä tulee mieleen Bridget Jones, sillä Patrakovan venäläissyntyinen Olga joutu samanlaisiin kiipeleihin kuin Bridget Jones: Olga ilmoittaa työpaikallaan pelaavansa sujuvasti golfia vaikka silmät kiinni, mistä seuraa pikainen shoppailukierros Stockmannilla ja täysin väärä vaatetus golf-kerholla, jossa Olga jää istuksimaan hieman liian pitkäksi aikaa terasille ja nauttii muutaman drinksun liikaa. 

Tulkki on siis tarina Olgasta, joka on päätynyt asumaan Suomeen ja sattuman kaupalla hienostoalueelle Espooseen. Olga on yh-äiti, jonka tytär Lizka saa äitinsä mm. ostamaan vanhalle ponille tallipaikan, ponin he saavat ilmaiseksi - se kun on jo hieman vanha. Poniin Olga törmää, kun sen märkä turpa on hänen asuntonsa olohuoneessa.

Olga työskentelee tulkkina firmoille ja kertaa värikästä työhistoriaansa laatiessaan cv:tä, kun hän hakee uutta työtä. Olgan elämä on edennyt mies- ja työsuhteissa sattumien, hassun tuurin ja vielä hassumpien tilanteiden kautta. Usein näitä tilanteita on värittänyt hänen venäläisyytensä: tietyt luonteenpiirteet selittyvät hänen venäläisyydestään. Hän ei esim. kestä suomalaisten hiljaisuutta kokouksessa, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään, vaan rääkäisee mielipiteensä kuuluviin (ja tämän tapahtuman ansiosta saa uuden työn). Välillä Olgan käyttäytyminen on taas vastaan niitä stereotypioita, joita tuppaamme venäläisistä ajattelemaan: kun Olga epäilee työn liittyvän naiskauppaan, on hän järkyttynyt ja tietenkin kieltäytyy siitä, kunnes työ osoittautuu aivan kunnialliseksi. Tai, työpaikka on itse asiassa täysin feikki, minkä Olga tajuaa, kun hänen palkkansa ei enää juokse tilille ja hänen venäläinen pomonsa katoaa.

Olgan elämässä työ ja raha, samoin kuin miehet ovat vaihtuva ilmiö, kun taas hänen ystävättärensä ja tyttärensä ovat pysyväisiä ja niiden mukaan eletään elämän suurissa valinnoissa (jotka liittyvät useimmiten miehiin). Kirjassa, sen kirjallisuulajille uskollisesti, haukutaan miehiä, jotka saavat ominaisuutensa kulttuurisesti värittyen: suomalaiset eivät puhu kun taas venäläiset miehet puhuvat liikaa ja liian monelle yhtä aikaa. Venäläismiesten korulauseisuus olikin ihan uusi asia minulle teoriassa, vaikka käytännössä olen joskus päässyt ihmettelemään bussikuskien innokkuutta jutella kepeähköön sävyyn, kun olen joskus ollut hieman eksynyt ja kysellyt ohjeita perillepääsyyn. Kirjallisuusperinne velvoittaa ja viihdekirjallisuudelle ominaisesti Tulkissa viitataan maailmankirjallisuuteen: tällä kertaa venäläiseen, mm. Tsehov vilahtaa tekstissä. Miesten ohella myös naisia, suomalaisia, nälvitään siitä, että he (me) eivät (emme) jaksa innostua sipsuttelemaan korkokengissä talvi- ja loskakeleissä tai laittamaan muuta kuin nopeasti sitaistua poninhäntää edes kaupungille lähtiessään. Toisaalta taas Olgan suulla ja näkökulmasta haukutaan venäläistä tapaa kasvattaa lapsia tytöiksi ja pojiksi. Korkokengät tietysti aiheuttavatkin ratkiriemukkaita hetkiä, kun Olga jumittaa Helsingin liikenteen juuttumalla koroistaan kiinni kesken suojatien ylityksen. 

Kaikki kohdat eivät siis oikeastaan naurata, vaikka ne onkin kirjoitettu hauskoiksi. Paikoin kirja taas naurattaa oikein hervottomasti. Ongelmana onkin sen epätasaisuus. Myöskin kahden kulttuurin välissä eläminen vaikuttaa kahteen suuntaan tempomiselta: molemmissa kulttuureissa on jotain vikaa, mutta kirjoittaja ei oikein uskalla kummastakaan kulttuurista irrotella kunnolla. Eräs kohta ärsytti oikein paljon ja se on Olgan käynti sossun luukulla: Olga on autuaan tietämätön siitä, että eronneen isän kuuluisi maksaa elatusmaksuja ja että Suomessa ollaan oikeutettuja asumistukeen. En oikein ymmärrä kohtaa: yritetäänkö sillä osoittaa, että maahanmuuttajat ovat hyviksiä, joilla ei ole aikomustakaan osallistua Suomen talouteen muuten kuin veronmaksajina vai onko päähenkilöstä tieten tahtoen haluttu tehdä aivan totaalinen idiootti? Ensimmäiseksi mainittuun päätyisin, sillä tähän tyyliin teoksessa kirjoitetaan muutenkin: 

Ja sitten me taas ehdottomasti keksisimme jotain. Avaisimme vaikka tyttöjen kanssa pienen kenkäkaupan. Tai yhtäkkiä Suomi nousisi lopultakin talvisodan juoksuhaudoista ja unohtaisi vanhat vääryydet, ja minä pääsisin töihin - vakituiseen työhön, jossa olisi hyvä palkka ja jopa oikea loma.  

Mitäs tästä voisi sanoa sitten lopultakin? Välillä pidin kirjasta, nauroinkin jopa. Välillä taas ärsytti suunnattomasti - ei kuitenkaan niin paljon, että olisin jättänyt kirjan kesken - vaan luin sen loppuun. Vähän samalla tavalla kuin viihteestä, vaikkapa Venäläisestä nannystä ei pitäisi hirveän paljon tykätä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan yhtä hyvin kuin tv-sarjan parissa viime kevättalven iltapäivät. Sellainen ero nannyssä oli, että sen katselijakunta oli selvästä tiedossa, toisin kuin Tulkissa tuntui, että ei ihan olla varmoja, ketä pitäisi hauskuttaa ja kenelle olla mieliksi.  

Kiswar Desai: Pimeyden lapset

Kiswhar Desain Pimeyden lapset meinasi palautua kirjastoon takaisin, sillä luin Kirjanurkkaus-blogin arvostelun, ja ajattelin, että elämästä menisi hukkaan pari hetkeä, jos lukisin Desain kirjan. No, en palauttanut, vaan luin kirjan kuitenkin. Kirjassa kun on vähän päälle 200 sivua, niin nopeastihan sen lukikin. Pidin Desain tyylistä kirjoittaa ja vaikka välillä teksti olikin paasausta tyttölasten ja naisten kohtelun epäreiluudesta, niin pidin kokonaisuudessaan kirjasta silti.

Kirjan päähenkilö on Simran, joka on amatöörisosiaalityöntekijä, hieman poliisien kanssa yhteistyötä tekevä ja pikkuisen erikoinen nainen kaikinpuolin. Hän on paennut pienestä punjabikylästä nuorena, koska ei ole suostunut äitinsä kaavailemaan järjestettyyn avioliittoon eikä muihinkaan totuttuihin tapoihin. Simran onkin aika omapäinen naishenkilö, joka on matkustellut ja hänellä on myös kokemusta rakkauselämässä. Vanhaan kotikaupunkiinsa hän tulee takaisin 25 vuotta myöhemmin tutkimaan tapausta, jossa 14-vuotiasta Durgaa syytetään 13-henkisen perheensä tappamisesta. Durgan kyhjöttää vankilan nurkassa, eikä suostu puhumaan mitään. Kirjassa tapahtumat alkavat selvitä, kun Simran kiertää kyselemässä Durgan perheen lähipiiriltä asioita perheen elämästä. Yhtä paljon tai enemmän kuitenkin selviää, kun Durgan kirjoittaa päiväkirjaansa ja kun Durgan käly Binny kirjoittaa sähköpostia Simranille. Vaikka kirja onkin dekkari-tyylinen: siinä selvitellään kuka oikeasti murhasi ja mistä syystä, siinä kuitenkin on tärkeämpää tuoda esiin intialaisten kammottava suhtautuminen tyttölapsiin: äidit tekevät abortteja saadessaan selville vauvan sukupuolen, synnytetyt tyttövauvat yritetään tappaa oopiumilla, tai kieritellä saviruukuissa kuoliaaksi. Näin myös Durga ja hänen siskonsa Sharda on yritetty tappaa heti pieninä vauvoina, mutta he ovat itsepäisesti jääneet henkiin. Ylemmän luokan perheen pojat ovat olleet huumeiden käyttäjiä ja naineet sekä julkisen hyvän tytön että toisen naisen. Kirja on hieman sekava ja varsinkin loppua kohden en jaksanut yhtään keskittyä juoneen. 

Ansioita kuitenkin kirjassa oli asioiden julkituominen: se, miten Intiassa annetaan syntyä vähemmän tyttöjä kuin poikia ja se, miten kamalan epätasa-arvoinen maailma on ja se, miten hitaasti maailma muuttuu. Simranin äiti on edelleen huolissaan tyttärensä naimattomuudesta ja etsii tälle aviomiestä, Simran itse rakastuu palavasti ja hylkää miehiä, hukuttaa murheensa olueeseen eli on kuin mikäkin Fitz - jos muistatte tämän brittipsykologin, joka poliisin apuna selvitteli rikoksia. Vaikka kirja ehkä hieman hiomista kaipaisikin, pidin tavallaan sen keinoista tuoda asioita ilmi. Kun teokseen mahtui sähköpostiviestit ja päiväkirjat, niin miksei siihen mahtuisi myöskin saarnajaksot, joissa kerrotaan faktoja maailmasta. 

Vaikka maailma tuntuu muuttuvan hitaasti, niin hyvä asia on, että tällaisia kirjoja tulee. Sen verran tiedän, että sielläpäin maailmaa nuoret, koulutetut aikuiset naiset eivät enää sulata vanhoja tapoja, jotka pakottavat heidät naimaan sukunsa valitseman miehen. Toisaalta kuten Suomestakin tiedämme, Minna Canthin Anna Liisa (kirjoitettu 1895) iskee turhan hyvin nykyaikammekin (2010) maailmaan. En usko, että maailmasta koskaan tulee sukupuolten välilä tasa-arvoista, mutta ehkä sen on mahdollista tasoittua, jopa Aasiassa. Tyttölasten surmaaminen Intiassa ja poikalasten suosiminen yksilapsisessa kiinalaisperheessäkin on niin järjetön teko, että sen seurauksia on kammottava ajatella.