MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Ian McEwan: Rannalla


Ian McEwanin kirja Rannalla (2007, Otava) on kuulunut lukupinooni jo useamman rannalla vietetyn kesän ajan, mutta sain teoksen vasta tässä heinäkuussa luettua. Kirja kuuluu kesäkirjapinoon, jota listailin ennen kesää. 

Rannalla on kuitenkin hieman erilainen kirja kuin oletin - tässä ei oteta aurinkoa rannalla, vaan rannalla sijaitsevassa hotellissa vietetään hääyötä. 

Eletään 1960-lukua, sota on ohi, ja uusi sukupolvi kasvamassa. Eletään vapautumisen aikakautta, mutta toisaalta ollaan vielä kiinni vanhassa. Varsinkin naimisiin mennyt Florence on kovin vanhoillinen ja pidättyväinen, mitä tulee hääyön pakollisiin hupeihin, hän on kauhusta jäykkänä ja miettii, eikö oikeastaan voisi elää ilman seksiä koko loppuikänsä - voisikohan hänen kanssaan naimisiin mennyt Edward myös? Kirjassa kohtaavat hääparin lisäksi myös Englannin luokkayhteiskunnan erilaiset luokat: Florencen akateemisen ja ylemmän luokan piireissä seksuaalisuudesta ei ole puhuttu, niin kuin asiaa ei olisi olemassakaan. Myöskin Edward on kovin kokematon, eikä osaa vietellä Florencea oikealla tavalla, vaan säikäyttää tämän vielä kauemmas. 

Teoksen tapahtumat kestävät yhden hääyön ajan, mutta tapahtumilla on seurauksensa, joista lopussa lyhyesti kerrotaan. 

Kirja on ihastuttanut blogimaailmassa, mutta täytyy sanoa, että en itse ihastunut tähän teokseen, vaan teki mieli mennä juttelemaan Florencelle, että rohkeasti vaan nyt mukaan. Jotenkin minusta oli myös kovin vaikea uskoa, että tällainen maailma olisi ollut olemassa kuin Florencen maailma, sillä tuntuu, että monessa kulttuurissa, jossa esiaviolliset suhteet ovat kiellettyjä, niitä kyllä on, ja ainakin nuoret ovat uteliaita. No, ehkä tällaisiakin ihmisiä on ollut olemassa. Ahdistavaa. 

Ian McEwan: Rannalla
2007, Otava
On Chesil Beach 2007
suomentanut Juhani Lindholm
185 sivua

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (2010, Tammi) -teoksen luin muutama vuosi sitten, ja Ajan riekaleita (2013, Tammi) on ollut ilmestymisensä jälkeen lukulistallani. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan - lisäksi listasin kesän alussa joitain kesäkirjoja luettavaksi, ja ihmeekseni jopa joitain kirjoista olen saanut luetuksi (kirjan kannessa lintuja).

Ajan riekaleita

Ajan riekaleita -teoksen päähenkilöitä ovat Zlatan ja Ajkuna, jotka kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa lapsena, kun Ajkuna äiteineen muuttaa Zlatanin kotiin asumaan. Ajkunan isä on pidätetty ja näin loppuperhe voi elää lähempänä perheenisää, ja käydä häntä näkemässä vankilassa. Lapsuuden ajan kaikki sujuukin hyvin, mutta pian levottomat ajat muuttuvat sodaksi - alkaa olla selvää, että Zlatan on serbi ja Ajkuna albaani - ja kun kaikki ovat sodassa toisiaan vastaan, on vaikeaa olla enää tekemisissä toistensa kanssa, vaikka ystävä olisikin. 

Sodan aikana ensisuudelmansa ja -hyväilynsä vaihtaneet Zlatan ja Ajkuna kadottavat toisensa. Molemmat rakentavat elämäänsä sodan jälkeen ja ulkopuolella, ja vähitellen syttyy ajatus siitä, olisiko toinenkin selvinnyt elossa ja olisikohan hänet mahdollista löytää? Entä jos löytää, jatkuuko elämä niin monen vuoden jälkeen siitä, mihin se viimeksi jäi?

Luin Ibrahimin teoksen heti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä -teoksen jälkeen, ja tämä kontrasti varmasti vaikutti lukukokemukseeni: Siinä, missä Ekman kierrättää yhden juhannusaaton tapahtumia usean henkilön ja eri tapahtuma-aikojen kautta kerros kerrokselta esiin, Ibrahimin teoksessa sodan tulo, elämä sodassa ja sodan jälkeen hujahtaa hetkessä ohi. En päässyt samalla tavalla kirjaan sisälle kuin Ekmanin tarinaan - tosin sama tapahtui toisenkin nykykirjan kanssa, oli pakko jättää kesken, kun kirja oli niin töksähtelevä. Jäinkin miettimään, onko kirjallisuus muuttunut näin paljon näin vähässä ajassa - lyhyiksi lauseiksi, nopeasti kiitäviksi tapahtumiksi, joita tuskin ehtii huomata lukiessaan kirjan jo loppuun? Tuntuu, että kirjoitustyyli on kovin samanlainen niin monessa kirjassa: aloitin J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus -teoksen, ja mietin, että miten olen yhtäkkiä jo puolivälissä kirjaa. 

Varmaankin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän teoksen eri ajankohtana. Nyt pääsin hienoisesti rakkauden makuun, joka oli teoksen keskiössä. Sota alkaa olla jo niin turruttavaa, että voiko muuta sanoa kuin että sota ei ole koskaan kenellekään hyväksi - kirjaa lukiessani tämä ajatus vahvistuu, jos se vielä voi millään vahvistua. 

Kirjan liitän vielä EM-kisahaasteeseen. Futiksen EM-kisoissahan albanialaiset veljekset pelasivat eri joukkueissa, toinen Sveitsin ja toinen Albanian joukkueessa, teoksen teemaan liittyen.

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita (2013, Tammi)
Lámore e gli stracci del tempo 2009
suomentanut Helinä Kangas
327 sivua

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Miikka Pörsti: Kaikkien juhla

Miikka Pörstin Kaikkien juhla (2016, Tammi) on hauska ja repäisevä lastenkirja, joka varmasti (ja toivottavasti) pääsee koulujen lukuvalikoimaan. 




Kirjan päähenkilö on Kettu-Petteri, jonka nimi kuvaa oikein hienosti tätä (anti)sankaria: hän on kettumainen tyyppi, joka tekee koko ajan jäynää ja on niin kuin ei olisi mitään tehnytkään. Hän on huippukekseliäs tyyppi, mitä tulee toisten kiusaamiseen. Huh, kyllä tällainen petteri on aina jokaisen toivomuslistalla.... no ei.  

Kettu-Petteri asuu rivitaloissa, joiden lapset kuuluvat samaan remmiin ja leikkivät aina yhdessä. Rivarin takana on kerrotalot, mutta niiden lasten kanssa ei leikitä, koska ne asuvat kerrostaloissa. Huh, kirja on todellakin tällainen kerronnaltaan! 

Eräänä päivänä rivitaloon muuttaa uusi lapsi, ja hänen perheensä, Muhammad eli Muhis, joka on jotenkin toooosi outo: väriltään, ulkonäöltään, puheeltaan (Muhis puhuu turkulaisittain!) ja hajultaan - tämän viimeisen Kettu-Petteri keksii ihan itse tosin. 

Kettu-Petteri tekee kaikkensa, että Muhis ei pääsisi heidän remmiinsä ja myös koulussa Kettu-Petteri yrittää kaikkensa, että muut huomaisivat, miten outo Muhis on. Kettu-Petteri päättää järjestää "kaikkien juhlan", johon kaikki kutsutaan - paitsi tietysti Muhis. 

Kirja on mahtava, sillä siinä kirjoitetaan suoraan kaikki ne ennakkoluulot, joita noin outoa tyyppiä kohtaan voi olla. Tämä kirja on hyvä pohjustus siihen, mitä kiusaaminen on, ja miten se syntyy. Samoin kirja toimii myös jatkokeskusteluun: miten kiusaaminen estetään. Tykkäsin! Pirteä ja teksti suoraa puhetta. Tämä kirja sopii erityisen hyvin pojille, sillä päähenkilöt ovat poikia ja tarinassa puhutaan pomputteluenkoista ja haaveillaan pärjäämisestä kentillä. 




Kettu-petterit on kettumaisia tyyppejä. Kettu-Petteri on 8-vuotias, ja Tammen sivuilla kirjaa suositellaan iästä 7+. Kirjassa on paljon kuvia, joten ajatukset pysyvät helposti tarinassa niiden avulla - kirja sopii siis juuri alakoulujen alaluokkalaisille. 

Miikka Pörsti: Kaikkien juhla (2016, Tammi)
Kuvitus: Marika Maijala 
142 sivua

Helmet-lukuhaaste kohtaan 18. Lastenkirja

torstai 28. heinäkuuta 2016

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2

Luin aiemmin Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -teoksen ja tietenkin hinguin käsiini teoksen jatko-osaa, jossa omaelämäkerrallinen tarina jatkuu kouluiästä. Eletään vuotta 1984 ja sankarimme menee kouluun. 

Koulussa on minihameessa ja huivissa opettava opettajatar, joka läiskii karttakepillä sormille, jos koululaiset eivät osaa läksyjään tai pulisevat keskenään. Koulussa opiskellaan kansallislaulua ja kirjaimia, kotona isä haaveilee rakentavansa perheelleen suuren talon ja äiti yrittää opettaa lapselleen lukemaan ranskaksi. 

Välillä käydään lomalla Ranskassa, jossa talot ovat lämpimiä sisältä ja kaupassa on hyllykaupalla ruokaa. 





Tässä kirjassa mennään elämää eteenpäin vuoden ajan, kovasti ei tule mitään uutta asiaa, ja jäin kyllä odottamaan jotain tapahtuvaksi. Jos osaisin yhtään ranskaa, ahmaisisin teoksen kolmannen osan, sillä jotenkin tämä kakkonen oli jäähdyttelyosa. Pientä Sattoufia yritettiin edelleen kiusata juutalaiseksi ja hän tapasi sukulaisiaan. Asioita, kuten oman talon rakentamista ja sukulaisten tapahtumia alustettiin - tuntuu, että nämä asiat pitäisi saada päätökseen - ehkä kolmannessa osassa? 

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 - Lapsuus Lähi-idässä (1984-1985)
2016, WSOY
suomentanut Saara Pääkkönen
158 sivua

Huomasin, että kirjahan sopii myös Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi & Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Nämä kirjat löysin sattumalta luettavakseni matkalla maauimalaan. Kas kun juuri ennen uimalaan saapumista alkoi sadekuuro, ja suunnitelmat vaihtuivat kirjastoreissuksi. Kun kirjastossa kiertää tarpeeksi kauan, niin siellä yllättyy löytäessään kirjailijan, josta ei ole koskaan kuullut mitään. 

Eric-Emmanuel Schmitt (s. 1960) on ranskalainen kirjailija, filosofi, tohtori ja entinen yliopiston opettaja. Hän on vapaa kirjailija, joka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä. Nooan lapsi ja Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset kuuluvat sarjaan, jossa Schmitt pohtii eri uskontoja ja niiden elämänohjeistuksia. 

Nooan lapsi (2005, Like) kertoo natsiajan ranskalaisesta kylästä, jossa elää myös muuan juutalainen perhe. Vanhemmat pyrkivät löytämään piilopaikan; lapselleen, 10-vuotiaalle pojalleen, he löytävät piilon lähellä olevasta orpokodista. Kirjan tapahtumien kerrotaan perustuvan tositapahtumiin: roomalaiskatolinen isä André pelasti toisen maailmansodan aikana 231 juutalaispoikaa. Lapset naamioidaan katolilaisiksi, he saavat uudet nimet ja uudet passit. Kirkkoisä on kuin Nooa: hän kerää ympärilleen juutalaiset, koska uskoo, että odottelun jälkeen vielä koittaa aika, jolloin elämä on juutalaisillekin hyvää. 

Hän myös kerää juutalaisten pyhiä tekstejä ja katolisten rukousten lisäksi pojat opiskelevat omaa kieltä ja uskonnollisia tekstejä. Kirjan tapahtumat on kuvattu 10-vuotiaan pojan näkökulmasta, joten ankariin ja nälkäisiin vuosiin mahtuu myös poikamaisia seikkailuja. 

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005, Like) kertoo puolestaan arabikauppiaasta, jonka kulmakaupassa käy usein 11-vuotias Momo-poika. Nämä kaksi erilaista, eri-ikäistä ja eriuskoista ihmistä ystävystyvät, ja kun Momon elämä nyrjähtää pahemman kerran paikoiltaan, Herra Ibrahim auttaa poikaa omalla tavallaan. 

Momo on juutalainen poika, joka ihmettelee, miten samanlaisia hän ja mies ovatkaan. Kirja on kerrottu lempeästi, vaikka oikeasti tässä(kin) tapahtuu aivan kauheita. Kirjan lopussa Momo ja kauppias lähtevät matkalle, koska Herra Ibrahim haluaa nähdä meren ja vaimonsa, samalla he tutustuvat eri uskontoihin: 

"Täällä haisee vahakynttilä, tämä on katolinen." 
"Totta, tämä on Pyhän Antoniuksen kirkko". 
"Täällä haisee suitsuke, tämä on ortodoksinen."
"Pitää paikkansa, tämä on Pyhän Sofian kirkko."
"Ja täällä haisee jalkahiki, tämä on islamilainen. Voi ei, täällähän suorastaan löyhkää!"  

Teoksissa on lempeyttä, karmeutta, inhimillisyyttä, huumoria - ja lopulta aina toivoa, joka saa seuraavan sukupolven näyttämään paremmalta kuin edellinen. Pidin kovasti näistä lyhyistä tarinoista. Pitänee myöhemmin tutustua hänen muihinkin teoksiin. 

Eric-Emmanuel Schmitt: Nooan lapsi (2005, Like)
L'enfant de Noé 2004
suomentanut Marja Haapio
192 sivua


Eric-Emmanuel Schmitt:Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (2005 Like)
Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran 2001
suomentanut Marja Haapio
87 sivua

Nooan lapsiHerra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä - naistenviikko

Tapahtui veden äärellä

Naistenviikon viimeinen kirja on luonnollisesti Kerstin Ekmanin Tapahtui veden äärellä (1995, Otava), koska nimipäiviään tänään viettää ruotsinkielisten puolella Kerstin. 

Aloitin kirjan pari päivää sitten ja olen tällä hetkellä himpun verran yli puolivälin lukemassa kirjaa, joka vaikuttaa todella kiinnostavalta. Kyseessä on dekkari, jossa vietetään juhannusta, kun veden ääreltä teltasta löydetään kaksi ruumista. 

Kirja alkaa, kun Annie ja Mia (äiti ja tytär) ovat noin parinkymmenen vuoden päästä tapahtumista palanneet tapahtumapaikalle. Kirjan tapahtumat kuitenkin vievät lukijan juhannukseen, ja siihen, mitä menneisyydessä tapahtui. Henkilöhahmoja tässä Pohjois-Ruotsin kylässä ja kirjassa on paljon. 70-luvun alku, ihmissuhdedraama ja luonto lähellä vettä ja tuntureita vaikuttaa kiinnostavalta kudelmalta. 

Jatkan nyt viimeisenä lomapäivänäni kirjan lukemista, ja palaan kirjoittamaan lisää teoksesta myöhemmin. 

***

No niin, nyt olen kirjan lukenut, ja hyvät lukufiilikset säilyivät kirjan loppupuoliskonkin ajan. Kirjassa eletään suurimmaksi osaksi 70-luvulla ja kuvataan, mitä tapahtui juhannusaattoyönä, jolloin kaksi ihmistä surmattiin telttaan. Vaikka tapahtumia seurataan, jää tarinaan aukkokohtia, jotka täyttyvät kuin huomaamatta nykypäivän (90-luvun) tapahtumissa. Annie ja Mia ovat keskeiset henkilöhahmot myös nykyisyydessä ja varsinkin Annieta jäytää se, ettei hän tiedä, kuka oli surmaaja. Joku kyläläisistä, hän arvelee. 

Lukija saa tietoon kahdenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia keskusteluista, joissa melkein kuin sivulauseesta irtoaa vaivihkaa tieto siitä, kuka kulki ja missä juhannusaattona. Selkäpiitä karmii, kun lukijana osaan yhdistellä puuttuvat palaset ja tajuan, mitä yön aikana tapahtui. Kirjan henkilöille asiat tulevat selviksi hetkeä myöhemmin, ja osalle hieman liian myöhään. Monet väärinkäsitykset tulevat ymmärrettyksi vasta 20 vuotta myöhemmin. 

Rikostapahtumia melkeinpä tärkeämmiksi nousevat kirjassa ihmissuhteet ja ajankuvaus. Annie on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka yksinäisenä ja itsenäisenä naisena rikkoo rajoja. Välillä ahdas pohjoinen kylä on liian ahdas, mutta Annie palaa aina takaisin, pohjoisen luonto ja hiljaisuus vetää hänet väkisin. Saamelaisuus ja tunturit ovat pieni lisäväri tarinassa, mielenkiintoinen, mutta ei liikaa esille tuleva. 

Luonto on kirjassa melkein kuin yksi päähenkilö. Karut olosuhteet pitävät ihmiset taloissaan, lämmittelemässä villasukissaan takan ääressä, pakkanen estää liikkumisen kokonaan. Kun taas kesä villitsee ihmiset, ja saa ihmiset elämään kuin viimeistä hetkeään. 

Tämä teos oli melkoinen tarina, ja kyllä ehdottomasti, Kerstin Ekmanin teokset saavat minusta jatkossakin lukijan. Tämä oli monipuolinen teos, jonka olisin halunnut jatkuvan oikeastaan vielä pitkään. 

Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä (1995, Otava)
Händelser vid vatten 1993
suomentanut Oili Suominen
400 sivua





lauantai 23. heinäkuuta 2016

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo - naistenviikko

Naistenviikko 2016

Tänään naistenviikon nimppareita viettää Olga, joten päivän kirjana esittelen Oga Tokarczukin Päivän talo, yön talo (2004, Otava), joka on ollut kirjahyllyssäni jonkun aikaa odottelemassa lukemista. 

Tokarczuk (s.1962) on puolalainen kirjailija, joka on aiemmin toiminut psykologina. Päivän talo, yön talo -teoksesta on helppo nähdä hänen taustansa, sillä teoksen yksi lähtökohdista on ihmisten unet, joita toisilleen tuntemattomat ihmiset kirjoittavat internet-sivustoille. Unet ovat kuitenkin vain yksi osa kirjaa, lisäksi siinä kuvataan puolalaisen kylän elämää, pyhimys Kümmernistä, pyhimyksestä kirjoittavaa Paschalista, sieniä keräävää minäkertojaa, ihmissudeksi muuttuvaa professori Ergo Sumia ja myös puolalaisten siirtymistä asumaan entiseen saksalaiseen kylään, Nowa Rudan lähelle. 

Kirjailija itse asuu Nowa Rudan lähellä, joten kuvaus kylästä ja sen elämästä on varmaan todellista, nin paljon kuin se on historiallisesti mahdollista. Tämä alue on Tsekin rajalla ja alue on myös kuulunut toisen maailmansodan loppuun asti (vuodesta 1871) Saksalle. Tämä historia näkyy kirjassa tapauksena, jossa maisemia katsomaan ja menneitä muistelemaan tullut vanha mies jätetään kuolemaan rajalle - puolalaiset rajavartijat siirtävät miestä Tsekin puolelle ja tsekkiläiset taas Puolan puolelle. Kirjan lopussa myös kuvataan, miten aluetta asutettiin puolalaisilla, ja miten saksalaiset vietiin Saksaan Puolan rajan siirtyessä länteen päin. Moni saksalainen hautasi aarteitaan maahan, josta puolalaiset taas kaivoivat näitä aarteita ja toimeentuloaan itselleen. Melkoista puuhaa. 

Tämä oli kuitenkin vasta kirjan selkeä osuus, sillä kirjan tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi minulle ihmettelyksi. Kun olin lukenut kirjaa kotvasen, alkaa kirjassa pitkä osuus, jossa kerrotaan Kümmernis Schonaulaisen elämästä. Isä haluaa naittaa tämän nuoren naisen taistelutoverilleen, mutta nainen itse haluaa jatkaa elämäänsä luostarissa, jossa on jo jonkin aikaa asunut. Ymmärsin lukemani tarinasta, mutta en tajunnut, miten tämä kaikki liittyi tarinaan puolalaisesta kylästä. No, kaiketi tietysti siten, että puolaisilla on katolilaisina pyhimyksensä. Kun tarina jatkuu kertomuksella Paschaliksesta, joka myöhemmin passitetaan Kümmerniksen elämäkerran kirjoittajaksi, olin jo kaukana puolalaisen kylän elämästä, jota olin asennoitunut lukemaan. Kirjan lopussa pääsin taas puolalaisen kylään elämään, mutta olin hieman liian turhautunut, varsinkin kun eteeni hyökkäsi ihmissudeksi muuttumista pelkäävä Ergo Sum. 

Huh, luulin pitäväni epärealistisista kirjoista, joissa on kaikenlaista erilaisia tarinoita mukana, mutta nyt tuntuu, että sain tätä kaikkea aivan liian paljon - ja innolla alan lukea jotain, joka pysyy realismissa. En onnistunut löytämään muita kirjoituksia teoksesta, onkohan kukaan muu lukenut tätä?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo  (2004, Otava)
Dom dzienny, dom nocny, 1998
suomentanut Tapani Kärkkäinen
377 sivua

Päivän talo, yön talo

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin - naistenviikko

Naistenviikko 2016

Naistenviikko jatkuu ja tänään on Leenan nimipäivät. Siispä tämän päivän kirjailija- ja kirjaesittelyssä on Leena Rantanen (s.1940), Pariisissa asuva kirjailija ja suomentaja. Rantanen on kirjoittanut paljon lastenkirjoja ja taidekirjoja, sekä proosaa, jota olen vähän kerrassan lukenut: 

Leena Rantasen teokset löysin sattumalta kesällä 2012 lukemani Leena Rantasen Puolen tunnin loma (2008, Like)  -teoksen kautta. Tämä pieni kirja luo kesään uskoa: rakastettu voi löytyä ihan mistä vaan. 

Metro oli tupaten täynnä. Poika katsoi tyttöä ja tyttö poikaa ja kumpikin ajatteli samaa: miten ihmiset voivat tulla noin väsyneiksi, olla noin väsyneitä, elää noin, koko vaunussa vain me hymyilemme. Pitääkö työpäivän tappaa työ ja päivä. Ja elämä.

Ensikatseen jälkeen voikin olla vaikeampaa jatkaa. Tai no, ei oikeastaan, jos Rantasen novelleihin uskoo, sillä näissä novelleissa elämä vie juuri siihen suuntaa kuin on tarkoitettu:

Metron ulostulon lähellä oli epämääräinen nuorisojoukko, joten poika otti tyttöä lujasti kiinni kädestä.



Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) luin tällä viikolla lukumaratonin yhteydessä: kirja kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.



Päätin lukea vielä yhden Leena Rantasen teoksista näin Leenan-päivän ja naistenviikon kunniaksi. Lukemistoksi tuli Kirjeitä jonnekin (2005, Like), joka on hieman synkkä teos, sillä tässä kirjailija kirjoittaa kirjeitä kuolleille. 

Hän kirjoittaa kirjeitä kaikille niille henkilöille, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Anna-mummo, George Sand, jne. Henkilöt voivat olla omia sukulaisia ja ystäviä, tai kuuluisuuksia, joita hän ei ole koskaan tavannutkaan (tietenkään, koska ovat kuolleet jo ennen kirjoittajan syntymää). Henkilöitä tärkeämmäksi kirjassa nousevat kirjoittajan elämänkokemukset, sillä kirjeiden sisältö kertoo hänen elämästään Ranskassa, Pariisissa ja matkoilta ympäri Ranskaa. Tai aiemmasta elämästä Suomessa. Oikeastaan tämä on hyvin kiehtova tapa kertoa elämästään. 

Haluan sanoa sinulle - tämähän ei sinua väsytä - että vanhetessa tunnen nuortuvani joka päivä, niin on ollut jo kauan. Nuorena elämän paino oli raskas. Maailma on järjetön paikka asua, täynnänsä pahuutta josta en mitään ymmärrä, ja niin paljon joutavaa olen surrut turhan tähden. Nyt elän enemmän kauneudesta. 
Kuule Anne, olen jo kauan tiennyt että ihmisen tehtävä on ... ilo

Vaikka ja ehkä juuri siksi, että Kirjeitä jonnekin oli niin kovin erilainen kuin aiemmin lukemani teokset, tykästyin tähän. Oli mielenkiintoista viipyillä Pariisin kaduilla tuoli"ostoksilla" ja vaikkapa kouluvuosilla, jotka sujuvat mitenkuten koulun käytäville komennettuna liian villistä käytöksestä. Joo, ihana kirja tämäkin. 

Leena Rantanen: Kirjeitä jonnekin (2005, Like) 
130 sivua

torstai 21. heinäkuuta 2016

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Linnunaivot

Tämän päivän nimipäiväsankari on mm. Johanna, ja tämänpäiväinen kirjani Johanna Sinisalon Linnunaivot (2008, Teos). Aina siitä asti kun luin Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen, olen pitänyt Sinisalosta ja hänen teoksistaan. Blogiaikana olen lukenut ainakin Sankarit (teksti) ja Auringon ydin (teksti)-teokset. Sinisalon kirjoista suurin osa on päätynyt myös omaan kirjahyllyyni, niin myös Linnunaivot, jota aloin eilen lukea. 

Teos on mukaansatempaava ja varsinkin kirjan loppupuolella en voinut laskea sitä käsistäni ollenkaan. Kaikki alkaa Lapissa, Hullun Poron -baarissa, jossa Jyrki tarjoilee Heidille drinksuja. Nämä kaksi nuorta tutustuvat toisiinsa ja tapailevat aika ajoin. Kun Jyrki kertoo lähtevänsä Australiaan vaeltamaan, Heidi päättää lähteä mukaan. Pariskunta tekee vaellusmatkan ensin Uudessa-Seelannissa ja koska nälkä kasvaa syödessä, he suuntaavat vaikeammalle reitille Tasmaniaan. 

Päivästä toiseen he kävelevät rannikolla, metsässä, jokien ja purojen yli. Rinkat on lastattu grammoja laskien, ylimääräistä tavaraa ei ole mukana. Välillä telttaan sataa niin paljon, että iilimadot tulevat metsästä iholle asti. Kuitenkin, he nauttivat ollessaan luonnon kanssa yksin ja yhtä. Mutta riittääkö mikään, kun samassa tilassa törmää muihin ihmisiin? Jyrkiä ajaa himo päästä yhä syvemmälle luontoon ja erämaahan - ja niin he jatkavat matkaansa.

Jyrki pitää saarnoja siitä, miten luontoon ei saa heittää ensimmäistäkään roskaa, ei mitään sinne kuulumatonta, ei edes ruoantähteitä. Heidi on lukenut matkallaan Joseph Conradin Pimeyden sydän -teosta, jossa siis sukelletaan kohti Afrikan tuntematonta luontoa. Heidi alkaa ymmärtää Conradia yhä paremmin, kun kaikkea outoa alkaa tapahtua hänen ympärillään. Siellä, missä ei ole ketään ihmisiä. Tai ei ainakaan pitäisi olla. 

Tarina oli huisi ja jännittävä loppua kohden (varsinkin tällaiselle metsäkammoiselle). Kirjassa peräänkuulutetaan ihmisen tekemiä asioita, joiden takia luonto ja maapallo kärsivät. Konkreettisesti tarinassa nähdään, miten ihmisen teot vaikuttavat lopulta omaan elämään. 

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008, Teos)
331 sivua

Naistenviikko 2016

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista

Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava) -teos on odottanut lukijaansa jo pari vuotta, sillä sain kirjan kyllä jo vuonna 2013, mutta en päässyt aiemmin kirjan lukemisessa alkua pidemmälle. Turkki ei ole koskaan kutsunut minua, mutta kiinnostanut pienesti. Ehkä joskus matkustan ja juurikin Istanbuliin. Tällä hetkellä tuntuu tosin paremmalta istua kotona lukemassa maasta, jossa tapahtuu. 



Paakkisen kirjan kuvaukset alkavat vuodesta 1998, jolloin kirjoittaja muuttaa Turkkiin miehensä vanhempien luokse. Alkaa tutustuminen turkin kieleen ja turkkilaisiin tapoihin, jaoita myöhemmin seuraa työskenteleminen turkkilaisessa lehdessä journalistina. Paakkinen kertoo Istanbulista ja myös muusta Turkista, sekä Kreikasta ja Kyproksesta paljon: millaista kaupungin kaduilla on ja millaista on kotien yksityisessä osassa, verhojen takana. Aika pitkälti Paakkinen haluaa tuoda esiin ja kumota ihmisten yleisiä harhaluuloja maasta ja sen eämästä: kaikki naiset eivät kulje huntu päässä ja naiset pääsevät töihinkin. Toisaalta kirjassa kerrotaan myös, että vielä 2010-luvulla vain kolmannes turkkilaisista naisista käy työssä. 

Kirjassa on positiivinen ote Turkkiin ja Istanbuliin, ja välillä ote tuntuu liiankin positiiviselta. Kuten kirjoittaja toteaa, Turkki on iso maa ja ihmisten elämät eroavat jopa Istanbulin kaupungissa paljon toisistaan. Kirjasta sain kuvan kehittyvästä ja Eurooppaan päin avoimena olevasta maasta, jonka aikoinaan Atatürk johti kohti demokratiaa ja pois sharia-laista. Paakkinen liikkuu journalistien ja taiteilijoiden ja liikemiesten maailmassa ja huomioi, miten U2:n Bono ihastuu kaupunkiin ja miten Istanbuliin alkaa nousta liikekeskuksia. Itselleni jäi hämärän peittoon, että mistä ajasta aina kulloinkin kirjoitetaan, mutta kirjan loppupuolella vedetään yhteen Turkin muutos 15 vuoden aikana, jolloin Istanbulista on tullut kehittyneempi, siistimpi ja toimivampi kaupunki kuin aiemmin. 

Kirja antaa elämänmenoon selityksiä, joista kaikki ei uppoa minuun. Naisten kotiäitiys ja vain miesten käyminen töissä selitetään sillä, että sekä mies että nainen tekevät oman osansa työstä, ja molemmat osat ovat raskaita. Miehelle on kunnia-asia elättää naisensa ja perheensä hyvin, toteaa Paakkinen, mutta ei mielestäni muuta sitä tosiasiaa, että rahat ovat miehellä ja nainen ja hänen toimensa ja ostoksensa miehen kukkaron takana. 

Journalistina elämä tuntuu Istanbulissa kiireiseltä, mutta kiinnostavalta. Työyhteisö on kansainvälinen ja mielenkiintoisia ihmisiä on ympärillä paljon. Bosporinsalmi pitäisi kokea ainakin kerran elämässä ja ihmiset nauttivat iltaoluensa ihaillen valoja toiselta puolelta rantaa, sekä kävelevät ja lenkkeilevät rannalla. Kieltämättä vaikuttaa mukavalta! 

Paakkisen kirja tuo kuvan Turkista, joka on melkein kuin Eurooppa. Tuntuu pahalta ajatella, mihin suuntaan Turkki seuraavaksi kulkee. 



Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa - Tositarinoita Turkista (2013, Otava)
287 sivua 

Naistenviikko 2016

Naistenviikko jatkuu blogissa, ja tänään onnitellaan mm. Reetaa nimipäivien johdosta! 

Vinkki myös Reetta Niemensivun sarjakuviin, joista luin menneinä vuosina teokset: Lempi ja rakkaus (2010, Suuri kurpitsa) ja Saniainen kukkii juhannuksena. Kirjoitukseni täällä, vuodelta 2014. 







tiistai 19. heinäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Naistenviikko 2016

Naistenviikko jatkuu Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus -teoksen parissa, tänään nimipäiviään viettää suomalaisessa kalenterissa mm. Sara

****

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus (2016, Tammi) kiinnosti minua, niin kuin monet Tammen keltaisen kirjaston kirjat. Kun luin kirjan takakansitekstin, mietin vielä muutaman kerran, alanko lukea kirjaa vai ei - aihe ei tuntunut kovinkaan mukavalta kesälomalukemiseksi: mielisairaalaa, vaikeaa isä-tytär-suhdetta...




Aloitin kuitenkin kirjan, ja teksti vei mukanaan. Vaikka teksti vei, niin tarina jätti minulle monta kysymystä - tuli tarpeelliseksi palata lukemaan lisäinfoa kirjasta, että ymmärsin, kenestä tämä kirja oikeastaan kertookaan. Kirjan kerronta on ilmavaa, runollista, viipyilevää ja palailevaa, tarina antautuu kerros kerrokselta lukijalle. Alussa hieman turhauduin, kun en tajunnut, kuka kukin on: Jackie, Jim, Lone jne. Mutta vähän kerrassaan nämä henkilöhahmot tulivat tutummaksi minulle, ja ymmärsin, mistä tekstissä on kyse. 

Teksti oli nopealukuista, varsinkin kun kirjassa oli paljon näkökulmanvaihdoksia, lukujen otsikointeja, joita juhlittiin tyhjillä sivuilla. Ehkä siksi lankesin kirjan kuoppiin, ja tulin lukeneeksi tekstin hieman liian nopeasti; väliotsikot jäivät mykiksi minulle. 

Tarinassa Jackie, tytär, kertoo isästään Jimistä ja elämästään isänsä alkoholismin ja mielisairaalajaksojen aikana. Jackie vierailee mielisairaalassa tapaamassa isäänsä ja pelkää tulevansa itsekin jossain vaiheessa hulluksi. Samalla tarina kertoo mielisairaalan noususta ja elinvuosista, sekä tuhosta. Ja hyvin inhimillisesti niistä ihmisistä, jotka asuttavat mielisairaalaa. Tarinaa merkittävämmäksi tässä kirjassa tuli kerronnan tyyli, joka oli huikaiseva. 

Kirjasta lisää Lumiomenalla ja Ompulla, joiden teksteistä näkyy, miten eri tavoin kirjan voi lukea. 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
2016, Tammi
Beckomberga. Ode till min familj, 2014
suomentanut Outi Menna
366 sivua 

EM-kisat ovat ohitse, mutta kirja silti edustamaan maata Ruotsi, joka taisteli hienosti, mutta ei kovinkaan menestyksekkästi. 

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kesäinen lukumaraton naistenkirjallisuutta



Jäin paitsi kirjablogien yleisestä lukumaratonista 10.7., mikä jäi vähän harmittamaan - ja mieleen jäi kytemään ajatus, että kyllä kesällä kerran vielä maratoonailen. Nyt ajatus tuli taas mieleen, kun kävin palauttamassa kirjoja kirjastoon... ja no, samalla tulin katsoneeksi vähän jotain luettavaa. Muutama kirja oli vinkkilistalla, osan kirjoista valitsin ohuuden ja kiinnostavuuden perusteella. Haaveenani siis lukea paljon erilaisia tarinoita. 

Koska pilvimuodostelmat saapuivat jostain taas tänään taivalle, päätän aloittaa kirjamaratonin ihan tässä heti, koska siivota voi aina huomennakin, ja rantakeli ei ole vielä tänään... Kahvi on keitetty, joten lukeminen alkakoon!

15.44. pari tuntia luettu, ja pari kirjaa luettu.

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like) kertoo 1500-luvun Italiasta aatelisperheestä, jonka tytär ja poika tuntevat vetoa toisiinsa. Sisko, Anna, rakastaa veljeään ja hellii ja tottelee tätä kuten sisko tekee. Veli, Miguel, alkaa tuntea rakkautta Annaa kohtaan ja tuntee omantunnontuskia näistä tunteistaan. Onneksi Espanja kutsuu Miguelia, hänet aiotaan lähettää espanjalaiseen hoviin. Kun suunnitelmat menevät pilalle, Miguel keksii toisenlaisen ratkaisun. Ahdistava uskonnollisuus ympäröi maailmaa, samoin aatelisten hillitty maailma. Tarina lisäksi kirjassa on pitkät jälkisanat ja viitteet.
118 sivua.

Leena Rantasen Vastaantulijoita (2006, Like) kertoo lyhyitä tarinoita Pariisissa asuvista kodittomista. Kuvien avulla ihmisten elämät näyttäytyvät lukijalle. Tai ne elämät, joita näillä ihmisraunioilla on mahdollisesti ollut. Kovin moni ei katso ohikulkiessaan kodittomia, mutta nämä novellit katsovat. Sydäntäsärkevää. Tämä teos pakolliseksi lukemistoksi (espoolaisiin) kouluihin!

Murheen murtamalla äidillä on huivi päässä, likaiset vaatteet eri paria kuten pojallakin. Mutta päällimmäisenä pojalla on uutuuttaan hohtava samettitakki jonka taskua koristaa kullalla kirjailtu uljas kotka, kuin aatelinen vaakuna. Rikkaan perheen poika on pitänyt takkia vain muutaman kerran, hän on kasvanut ja osaa jo pelata golfia ja lasketella hiihtokeskuksissa.

19.30

Luin teoksen Prinsessan kirjeet (2010, Teos), jossa nainen kirjoittaa jäähyväiskirjeitä miehelleen, joka makaa hänen vieressään sängyssä. Nainen allekirjoittaa nämä kirjeet prinsessana ja kertoo, miten aikoo matkustaa maailman ääriin, ilmeisesti Kiinaan, sillä kirjeissä käsitellään paljon Kiinan tapahtumia. Samoin hän kirjoittaa rakakudestaan mieheen. Kirjoittajan aikomus on lähettää yksi kirje joka päivä, niin että kun mies saa viimeisen kirjeen, hän tulee takaisin. Pidin tästä kirjasesta ja sen kirjeistä, kirja oli mukavan erilainen.
112 sivua

Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena) on ratkiriemukas novellikokoelma, joka on jäänyt jostain syystä lukematta. Nämä novellit ovat hauskoja ja välillä täytyy jäädä naureskelemaan, esimerkiksi ruumiin siirtämistä Helsingistä Pohjanmaalle kahden naisen voimin. Niin paljon kuin novellit naurattavatkin, täytyy nyt kokeilla jotain muuta, koska novellit ovat myös kovin samalla tavalla räävittömiä. Luen pari novellia myöhemmin loppuun.
166 sivua

8.15.
Illalla luin vielä Dina Rubinan Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti) -teosta, jossa on kolme pidempää novellia. Ensimmäinen, kirjan nimikkonovelli oli kiinnostava, toinen novelli hieman tylsempi, joten jätin viimeisen lukematta (luen tänään). Kirjan teemana tuntuu olevan parisuhteiden ongelmat, pettäminen.

Pia Ronkaisen Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio) vaikutti kirjastossa kiinnostavalta, ja hieman epäröiden otin mukaan luettavaksi. Kirja olikin yllättävän hyvin kirjoitettu, siinä kuvataan, miten uusioperhe toimii, kun isä rakastuu uuteen naiseen. Emilialla on vaikeuksia suhtautua isän uuteen naisytävään ja tämän lapseen. Emiliaa kiinnostaa lisäksi terroristin seuraaminen, ja hän miettii kovasti, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja mistä kummatkin syntyvät. Nuortenkirja, ihan mukava sellainen.
126 sivua.

Ja nyt aamulla aloitin Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus) -novellikokoelmaa, vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Pääosin novellit tuntuvat kertovan ongelmista miesten kanssa.

11.30

Claire Castillon Pieni sydän jaksaa rakastaa luettu loppuun. Tässä teoksessa on lyhyitä novelleja naisista, miehistä ja suhteista. Pettämisiä, rakastumisia ja oivalluksia, jotka ovat hauskoja omalla tavallaan. Loppupuolen novellissa esiintyy Picasso, joten saan tästä yhden kirjan Helmet-lukuhaasteeseen!
125 sivua

Samoin luettu loppuu Pöyliön Pölynimurikauppias, jossa oli heti kesään sopiva novelli Side, jossa kolme sukupolvea naisia saapuu vasta ostetulle kesämökille: kartta/ navigaattori eivät näytä tietä mökille, vettä ei ole, piha on pitkää ruohoa, jota aletaan parturoida ruohonleikkurilla.... hauskaa kaaosta, jota selvittämään vaaditaan yksi putkimies.
166 sivua

Luin myös viimeisen novellin Rubinan teoksesta Kaksiosainen sukunimi. Ljubka oli varsin erilainen kuin kirjan kaksi muuta novellia. Tämän novellin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1953 ja siinä kaksi naista, joiden omaisia on viety mm. Siperiaan, yrittävät selvitä pikkukaupungissa. Lääkärinä toimiva Irina Mihailovna palkkaa kotiavukseen Ljubkan, joka on ajautunut rikosten tielle. Ongelmia ei kuitenkaan tuota Ljubka, vaan Irinan kuuluminen sukuun, jota syytetään lääkärien salaliitosta.
158 sivua

Lukumaratonia on nyt pari tuntia jäljellä, ja ajattelin hylätä loput kirjaehdokkaat ja siirtyä Reeta Paakkisen Kotona Istanbulissa -kirjan ääreen, koska aloitin kirjaa jo vähän eilen, ja novellien vaihtuvat henkilöhahmot saavat pään pyörälle. Kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia ja niitä on ollut mukava lukea, samoin ne kaikki olisivat varmaan jääneet lukematta ilman lukumaratonia.

Aurinkokin on alkanut paistaa, joten siirtyilen sitten lukumaratonista ulkoilmailemaan!

13.30
Huh, ei jaksa ei pysty! Nyt olen lukenut vuorokauden putkeen ja silmät alkaa olla sen verran rasittuneet, että pakko pitää pidempää taukoa. Luin Reeta Paakkisen kirjaa vielä vajaat sata sivua, ja jatkan sitä hieman levättyäni ja tehtyäni muita asioita.


Tässä vielä luetut kirjat:

Marguerite Yourcenar: Anna, sisaresi... (2002, Like)
Anna, soror.... 1981
suomentanut Jussi Lehtonen
118 sivua

Leena Rantanen: Vastaantulijoita (2006, Like)
65 sivua

Prinsessan kirjeet (2010, Teos)
112 sivua

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2015, Atena)
166 sivua

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi (2015, Idiootti)
novellit alun perin v. 1990/ 1994
suomentanut Tuukka Sandström
158 sivua

Pia Ronkainen: Äären ympärillä on kylmä muuri (2013, Impressio)
126 sivua

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (2008, Gummerus)
suomentanut Lotta Toivanen
125 sivua









Onnea Riikka & naistenviikko alkakoon!

Heinäkuun naistenviikolla juhlitaan nimipäiväkalenterissa naisten nimiä jokaisena päivänä. TuijaTa on emännöinyt kirjablogit naistenviikon postauksiin, ja päätin lähteä mukaan myöhäisesti, mutta intensiivisesti =)

Maanantaina juhlitaan Riikkaa, joita olen blogini aikana lukenut muutamaa erilaista. 

Riikka Takalan Ole hyvä (2014, Atena) oli parin vuoden takaisena kesänä hauska kesäinen kirja, jota suosittelen kaikille: tässä teoksessa piirretään hulvattomasti suomalaisen nykynaisen kuvaa usemman naisen voimalla. Postauksenni parin kesän takaa täällä. 



Toinen Riikka kohahdutti kotimaamme kulttuuripiirejä ja ehkä isompaakin piiriä julkaisemalla teoksen Maihinnousu (2012, Like), jossa Normandian maihinnousun lisäksi kirjoittaa kokemuksia siitä, miten lapsen sairastuminen järkyttää. Tekstini täällä

Ala-Harjan Kevyt liha (2015, Like) jäi vähemmälle huomiolle, mutta kuvaa ja miettii naisen elämää myös (tekstiini), Reikä (2013, Like) on taas novellikokoelma.



Kolmas Riikka ei tietenkään voi olla kukaan muu kuin Riikka Pulkkinen, jonka Raja teki minuun vaikutuksen jo kymmenen vuotta sitten. Blogini aikana olen lukenut teokset Totta (2010, Otava) ja Vieras (2012, Otava). 

Tärkeitä kirjoja nämäkin, ja tärkeää ehkä myöskin huomata, miten on itse muuttunut blogin kirjoittajana. Joskus on vaikeaa kirjoittaa kirjasta oikeastaan mitään, mitä kirjasta pohtii, kun joku tarttuu asiaan, jonka itse puolihuolimattomasti tuo esiin. Kaikissa kirjoissa pohditaan naisen elämää, ja koska henkilökohtaisesti itselleni Raja oli Pulkkisen teoksista se rakkain, oli lukiessa ehkä vaikeaa päästä R/rajan yli lukemaan mitään muuta. Syyskuussa Pulkkiselta tulee uusi teos, ja mielenkiinnolla sitä odotan. 




Onnea kaikki Suomen (ja muunkin maailman) Riikat! 

Naistenviikko jatkuu minun blogissani naiskirjallisuuden parissa, huomenna juhlitaan Saraa.

Naistenviikko 2016

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast (2000, Seven-pokaari/ Otava, 1. painos suomeksi 1998) edustaa EM-kisamaiden kirjallisuutta Pohjois-Irlannista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat tiukasti Belfastiin. 



Kirja osoittautui melkoisen pitkäksi ja huokailin jo etukäteen, että mahdanko jaksaa loppuun asti lukea koko kirjaa, mutta sitten kirjan tapahtumat ja henkilöt veivät mukanaan. Lopulta sain kirjan luettua melkoisen nopeasti, ja lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle. 

Päähenkilöinä kirjassa on kaverusporukan pari henkilöä, tarinaa päästään seuraamaan Jaken ja Chuckien näkökulmista. Jake on nuori mies, joka työskentelee ulosottomiehenä ja kantaa työkavereidensa kanssa maksamattomiksi jääneitä tavaroita ihmisten kotoa, kunnes ahdistuu työstä jopa niin, että ostaa eräälle pariskunnalle uuden sängyn heidän viemänsä tilalle. Chuckie on tyhjäntoimittaja, joka päättää rikastua ja keksii melkoisen päättömiä ideoita ja alkaa toteuttaa niitä. Vapaa-aikana pojat luuhaavat paikallisessa pubissa ja vaihtavat joskus paikkaa. Samalla pojat etsivät täydellistä tyttöystävää, ja välillä vähempikin riittäisi, sillä ainakin Jakella on tapana saada turpaan heti kuin suunsa avaa. Tyttöjen kanssa puhuminen ei ole hänen parhaita puoliaan. Kun Jake tapaa Aoirghen, alkaa todellinen riitely, sillä Aoirghe on ideologian riivaama. Jakelle taas jokainen paikka, jopa rauhanjuna, johon hän sattumoisin ottaa osaa, on mahdollinen tyttöjen iskupaikka. Chuckie taas, ylipainoinen protestantti on kaveeranut katolilaisten kanssa, ja hänen lapsuudessaan oli järisyttävä kokemus päästä paavin kanssa samaan kuvaan. Tämän valokuvan parannusprojekti saa koomiset puitteet, kuten moni muukin poikaporukan kommelluksista. 

Kirja tuntuu olevan kuvausta nuorten miesten kohelluksesta, kunnes tarinassa tapahtuu todellinen käänne. Eletään Belfastissa, jossa terroriteot ovat kutakuinkin loppuneet, mutta vielä räjähtelee, ja räjähdysten uhka on todellinen. 

Räjähtää niin, että kahvilassa sattumalta olleet henkilöt jäävät pommin uhreiksi. Tapahtuu se, mikä on tapahtunut viime aikoina Ranskassa jo liian monta kertaa. Näennäisesti politiikkaan ja uskontoon liittyvät ryhmät tuhoavat siviilejä. Oikeita ihmisiä kuolee, kun omalle ideologialle (?) yritetään saada näkyvyyttä. 

Joka puolella kaupunkia on kukkakimppuja. Niitä on siroteltu jalkakäytäville ja ovensuihin ja työnnetty kaiteiden väliin. Kaupunki on kirjavanaan näitä omituisia pikku puutarhoja. Kukat ovat kirkasvärisiä, tuoreita ja edelleen käärepapereissa, tai vanhuuttaan rähjäisiä ja nuupahtaneita. Vähänkään pidempi kävely kaupungin kaduilla vie väistämättä jonkin tällaisen paikan ohi. Ihmiset ovat tuoneet kukkia paikoille, joissa on murhattu muita ihmisiä. Jos kukat ovat vanhoja, niitä ohittaessaan voi vain ihmetellä kuka silläkin paikalla mahtoi kuolla. Kaikkia uhreja on mahdotonta muistaa

Pommi-isku vaikuttaa niihin, jotka joutuvat sen uhriksi, muuten kaupunki jatkaa elämäänsä. On jotenkin kauhistuttavan karua, miten joku joutuu uhriksi oltuaan väärässä paikassa väärään aikaan, kun joku toinen jatkaa elämäänsä. Kaupunki on miljöö, jossa tapahtumat tapahtuvat ja kun yhdessä paikassa väkivalta loppuu, alkaa se toisessa paikassa. Näin tuntuu historia surullisesti kulkevan eteenpäin. 

Kirjasta myös Lumiomena

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast
2000, Seven-pokkari, 1. painos 1998, Otava
Eureka Street, 1996
suomentanut Markku Päkkilä 
560 sivua 

Tämän kirjan saan Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 25. Kirjassa yli 500 sivua


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibínin teokset ovat jääneet valitettavasti lukematta, vaikka olenkin hänen teoksiaan kerännyt kirjahyllyyni. Nora Webster (2016, Tammi) on siten ensimmäinen Tóibínin teoksista, jonka olen tullut lukeneeksi. 




Nora Webster -teos kertoo nimensä mukaisesti Nora Websteristä, joka jää leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi - onneksi osa lapsista on ehtinyt jo melkein aikuiseksi asti. Nora myy kesämökkinsä, josta saa jonkun verran rahaa, jonka suurimman osan laittaa säästöön. Rahahuolet ovat ensimmäinen konkreettinen asia, johon Nora kiinnittää huomionsa ja jonka ottaa ratkaistavakseen jäätyään yksin huolehtimaan perheestään.

1960-luvun irlantilaisessa kylässä Nora joutuu tarkkailevien silmien eteen: osa haluaa ottaa osaa suruun ja tarjoaa apuaan, osa taas paheksuu, koska leskeksi jääneen naisen on käyttäydyttävä hyväksytyllä tavalla. Sitä ei ole esimerkiksi liian värikäs punainen takki ja värjätty tukka, huomaa Nora. 

Vähän kerrassaan Nora luopuu miettimästä mitä muut hänestä ajattelevat. Hän menee töihin saadakseen rahaa ja elää säästeliäästi. Isommat lapset pääsevät opiskelemaan ja töihin. Noran huoli kiinnittyy nuorempiin poikiin, joista toinen änkyttää ja toisella on koulussa ongelmia. Lasten isä, Maurice, oli töissä koulussa ja kaikki sujui hyvin, mutta isän kuoltua lapsia aletaan kohdella eri tavalla. Nora nousee kapinaan. Vaikka hän on leski ja yksinhuoltaja, hänen lapsiaan ei voi kohdella niin väärin.

En ole lukenut aiemmin Tóibínin teoksia, mutta lukiessani muiden kirjoituksia Nora Websteristä, huomaan, että Nora Websterin tarina kietoutuu kirjan alussa aiemmin kerrottuihin tarinoihin. Onkin kiinnostava tämän teoksen jälkeen lukea muita kirjailijan teoksia, sillä en usko, että tämä teos on varsinaisesti hänen paras teoksensa. Nora Websterissä kerrotaan, miten yksin jäänyt äiti kokoaa elämänsä - ja alkaa hoitaa arjen asioita, jotka nyt vain on hoidettava. Miehensä kuoleman sureminen jää toissijaiseksi asiaksi, aikaa siihen ei ole. 

Maailma on kaukana jossain, Dublinista kuuluu kuohuntaa, ja tapahtumat vaikuttavat kylässä elävään Noraan sitä kautta, että hän on huolissaan siellä asuvasta tyttärestään, Ainesta. 

Tarinan tempo oli kohtuullisen hidas, teos oli kiinnostava, mutta jäin odottamaan koko kirjan ajaksi jotain juonen kliimaksia, mutta kun sivut alkoivat käydä vähiin, luovuin toivosta. Samalla täytyy sanoa, että ei kirja nyt tylsä ollut lukea, mutta siinä kuvattiin paljon arkea, mikä sinällään ihan kiinnostavaa oli, koska muutoinhan on mahdotonta päästä elämään 60-luvun irlantilaisena. 

Kirjasta lisää Saralta

***

EM-kisakirjallisuudesta tämä kirja siis edustaa Irlantia, joka sinnitteli neljännesvälieriin, jossa hävisi niukasti paremmalleen Ranskalle. 



Colm Tóibín: Nora Webster
2016, Tammi
Nora Webster, 2014
suomentanut Kaijamari Sivill
410 sivua