MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 30. elokuuta 2011

Elokuussa... elokuun luetut

... kun taivas tummenee,


olen innostunut katselemaan leffoja,
mm. Aamir Khania,

 
erityisesti lauantaisin.
Leffojen katselu jatkuu, koska jotenkin tuntuu, että en tahdo muistaa niitä, ellen kirjoita muistiin, 
mitä katsoin ja
mitä ajattelin. 
En tiedä, onko niistä kirjoituksista muille kuin itselleni iloa, 
toivottavasti joku löytää rohkeutta tutustua bollywodin elokuviin. 

****

Elokuussa innostuin myös listaamaan musiikkia, 
Samalla tulee paljastettua jotain itsestäänkin, 
mutta myös ihmeteltyä muiden musiikkimakua. 
Kivaa, että moni on lähtenyt matkaan mukaan!
Ihan vain siksi,
koska musiikki on XXXXX.

*****



Elokuussa olen myös käynyt muutamassa Helsingin kirjastossa,
ja matku jatkuu
joskus ja jossain vaiheessa.
Nyt täytyy sanoa, että ei ehkä ihan heti, 
koska kotona on hieman 
liikaakin
luettavaa. 

*****

Olen myös alkanut lukea kirjoja teemoittain,
koska välillä on hieman kivempaa ja takuuvarmasti kiinnostavampaa
kiinnittyä pidemmäksi aikaa samoihin maisemiin.
Viikko sitten aloitin teeman Afrikka-kirjojen kanssa,
ja sama teema jatkuu vieläkin.
Sen verran paljon Afrikka-aiheisia kirjoja on kesken
ja lukematta.
Täytyy sanoa, että mulle sopii paremmin tällainen jonkun teeman alla lukeminen.
Muuten pompin kirjasta toiseen,
vaikka niin taidan vähän nytkin tehdä.
Mutta ehkä vähän vähemmän.


****
No, mutta kuitenkin, elokuussa olen taas lukenut.

Kotimaisia:

Paula Havaste: Kaksi rakkautta (2010, Gummerus)

Dekkareita:

Karoliina Ramqvist: Tyttöystävä (2011, Helsinki-kirjat)
Saana Saarinen: Sietämätön uhri (2011, Luovinet)

Käännettyjä:

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset (2007, Gummerus)
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (2011, Otava)

Englanniksi:

Amulya Malladi: The Mango Season (2003, Ballantine)
& Serving Crazy with Curry (2004, Ballantine)

Sarjakuvan (pitkästä aikaa):

Li Kunwu ja P. Ôtite: Minun Kiinani 1. Isän aika (2011, WSOY)

Tietokirjoja:

Susanna Särkkä: Vaateostajan Intia (2006, Sitra)
Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja - merkintöjä dekokratiasta (2011, Like)
Eero Hämeenniemeni: Norsuilla etuajo-oikeus - Matkalla Etelä-Aasiassa (2005, Basam Books)
(tai omaelämäkertoja:)
Anna Pihjalaniemi: Adoptiomatka (2011, Tammi)
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty (2011, Atena)

Yhteensä 13 kirjaa, joista 7 kaunokirjallisuutta.
Jostain syystä en ole saanut luettua oikein kaunokirjallisuutta,
tuntuu, että en yhtään kaipaan kuvitteellisia elämiä,
kun ympärillä on ollut niin paljon elämiä.

Elokuun tähdiksi voisin luokitella 
Paula Havasteen Kaksi rakkautta 
ja 
Adichien Huominen on liian kaukana
ja vielä 
Kunwun Minun Kiinani 1 oli hieno luettava.  


maanantai 29. elokuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko V

Vuonna 1997 asuin Suomen Turussa.
Vuonna 1997 Ultra Bra julkaisi Kroketti-levyn, jolla on kappale Sinä lähdit pois. 
Elämässäni nuo kaksi asiaa liittyvät yhteen siten, että kappale tuo mieleen erään henkilön Turku-elämästäni.
Se Joku on koodattu myös sähköpostiosoitteeseeni, joka on ollut käytössä samoilta vuosilta. 

Vaikka silloin tuntui kovin traagiselta elämänvaiheelta, niin nykyisin jäljellä ovat enää keltaiset nokialaiseni, jotka jalassa uhmaan syksyn säitä. 
  




Haastelistaus:

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someoneday 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event
day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band
day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure
day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Oppii oppii


Ha, luulitte kuitenkin, että minä vain uhoan, että aion
opiskella uuden kielen.
Ja että uhoilen vain näön vuoksi.
Mutta, jos päätän jotain tarpeeksi lujasti,
niin myös toteutan aikeeni.

Nythän mulle selvisi, että nepalin ja hindin kielessä on samat koukerot, joita myös kirjaimiksi kutsutaan.
Ja hindiähän voi tietenkin oppia myös suomeksi. 
Kirjasta ja kurssilta. 
Ja tietenkin opin kaksi yhdellä iskulla.  

Olen nyt tavannut aakkososuuden ylimalkaisesti, ja se vaikuttaa edelleen todella sekavalta systeemiltä.
Ehkä ensimmäinen askel on kuitenkin
opetella aakkoset. 
Ihan dejá vuna tuntuisi, että olen sen joskus tehnyt.  


Ja jotenkin tajuta nämä selitykset...







Erityisen kivalta vaikuttaa se, että kun olen nyt huomioinut, että a näyttää 3T:ltä, niin näissä sanoissa se on peräti yhden kerran, vaikka (mun mielestä) niissä on useammin tuo a.
Positiivista kuitenkin se, että mä osaan nämä sanat ;D


Jotain virhettä löysin myös ikkunasta ulos katsoessani.
Värivirhe puussa!



Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty

"Lapset elää ihan erilaisessa maailmassa ku mitä me elettiin. Ja ne ottaa sen kaiken niin luonnollisesti. Oli aika hurja nähdä, miten eri lailla meidän tyttäremme suhtautui kännykkään kuin me itse. Meillehän se on lähinnä puhelin. Mutta heti, kun tämä 6-vuotias sai omansa, se tajusi, että se on multiemdiatyökalu. Jo ekalla viikolla se kuvasi vesanpöntössä kelluvia kakkapökäleitä. Videolle. Se oli kuulemma ollut naapurinkin lasten mielestä tosi hyvä juttu." Äiti, 35 v.

Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty (2011, Atena) iskeytyi silmiini Jorin blogissa ja myöhemmin kirjastossa kansi loisti värikkyydellään. Kirja olikin aikamoinen lukukokemus: monessa asiassa allekirjoitan ajatukset täysin, välillä tuli päinvastoin suuri vastustus tekstiin ja sen ajatuksiin. Mikäs sen hauskempaa, kun voi olla välillä täysin eri mieltä kirjoittajan kanssa.

Laajarinne haluaa kirjoittaa lapsista ja nuorista ja siitä, ovatko nykyajan lapset ja nuoret edellisiä sukupolvia häiriintyneempiä, vieraantuneempia tai huonokäytöksisempiä.
Laajarinteen pääväite on, että eivät ole. Myöskin lasten vanhemmat ovat edellissukupolvia fiksumpaa väkeä, joka osaa ottaa huomioon lapsensa.
Mutta silti, yhteiskunnassamme on käytänteitä, jotka ovat huonoja ja voivat olla haitaksi lapsille ja nuorille, myöskin aikuisille.
Laajarinne käsittelee koululaitosta, lastensuojelua ja yleensäkin
yhteiskuntamme asennetta, jossa raha on tärkeintä ja ihmiset on kaikessa valjastettu palvelemaan rahaa ja olemaan hyödyllisiä.
***
Laajarinne kuvailee koulun nykytilannetta; koulutukseltaan Jukka Laajarinne on FM, matemaattisten aineiden ja filosofian opettaja, joten tuntenee koulun. 

Koulu on Laajarinteen mukaan paikka, jossa oppilailla ei ole vaikutusmahdollisuuksia muuten kuin luokkaretkien tai juoma-automaattien sijoittamisen suhteen. Vaikka suomalaisnuorten tiedot on PISAssa tutkittu maailman parhaiksi, heidän tietonsa yhteiskunnan toiminnan suhteen ja uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa jatkossakin ovat huonot. Yhteiskunta, joka Laajarinteen mukaan haluaa alistaa lapset ja nuoret tottelevaisiksi, on onnistunut ns. kilttien tyttöjen kohdalla parhaiten. Kouluissa ongelmana on se, että samat tytöt pyrkivät ja pääsevät opettajankoulutukseen ja sitä myöten päätyvät opettajiksi, eivätkä osaa kohdata niitä toisenlaisia oppilaita, jotka eivät suostu alistumaan. 
Koulussa ne oppilaat, jotka istuvat kiltisti ja kuuntelevat, koetaan hyviksi ja taas ne, jotka esittävät mielipiteitään (varsinkin kun niitä ei erikseen kysytä), ovat häiriköitä. Esimerkiksi käyttäytymisnumerot ovat ensimmäisellä joukolla paremmat kuin jälkimmäisellä, vaikka aktiivisuus mainitaankin kurssien alussa positiivisena asiana. 

Oma huomioni asiasta on se, että ne aktiiviset oppilaat, jotka eivät kymppejä saa todistukseensa, pärjäävät oikeassa elämässä kuitenkin vähintään yhtä hyvin kuin kympin tytöt, koska todellisessa elämässä kympin arvosanoja tärkeämpää on se, että luo aktiivisesti suhteita ja on varma itsestään.

Laajarinne kirjoittaa, miten koulussa opitaan mekaanisesti toistamaan asioita, ei niinkään olemaan luovia. Laajarinne toteaa, että koulussa opitaan monia sellaisia asioita, joista ei todellakaan ole missään elämänvaiheessa mitään hyötyä, vaikka usein koulussa patistellaankin oppimaan kaikkea sen takia, että siitä on tulevaisuudessa jotain hyötyä. Esimerkiki Laajarinne nostaa valinnaisaineet saksan ja kotitalouden, joista ensimmäistä opiskeli siksi, että siitä on tulevaisuudessa jotain hyötyä ja jälkimmäisen siksi, että se on hauskaa. Saksan taidosta ei ole koskaan ollut iloa, mutta kokkaustaidosta on. 

Varmaan voi pitää paikkansa. Itselläni on ollut samat valinnaisaineet yläasteella, mutta syyt olivat päinvastaiset: ajattelin, että kotitaloudesta on hyötyä ja kielten opiskeleminen on hauskaa. Molemmista on ollut hyötyä, vaikkakin kokkaustaitoja olen oppinut paremmin koulun jälkeen; saksasta on ollut hyötyä esim. kun olen kuunnellut Rammsteinia nyrkkeilysäkkien ääressä ja kun asuin vieraassa maassa saksalaisen kämppiksen kanssa. 

Mielenkiintoista Laajarinteen tekstissä on se, että se on niin päinvastainen kuin Amy Chuan kirjoitus tiikeriäitiydestä ja kasvatuksesta. Kun Chua uskoo, että vanhemmat tietävät parhaiten ja vanhempien tehtävä on ajatella, mikä lapselle on parasta elämää varten ja saada lapsi tottelemaan vanhempiensa ja yhteiskunnan määräämiä asioita, niin Laajarinteen ajatukset ovat juurikin päinvastaisia. 

Laajarinteen mielestä tärkeämpää kuin totella, on luovuus. Myöskin lasten asioista pitäisi kuunnella lapsia ja heidän toiveita, eikä suinkaan ajatella, mikä olisi tärkeää myöhemmän elämän kannalta. Kouluissa ajatus tarkoittaa sitä, että opetussunnitelmat joutaisivat roskikseen, ja oppiaineiden sisältöä tulisi miettiä yhdessä oppilaiden kanssa. Laajarinne kirjoittaa, että opettajan asiakas on oppilas, ei hallintoviranomainen. 

Itse jäin kovasti miettimään, että mikä mahtaa olla opettajan asema ajatusrakennelmassa? Kun jotenkin olen tottunut ajattelemaan, että ops on se ahdistava tavoite, johon ei kuitenkaan yllä ja luokka eli oppilaat se toinen ahdistava tekijä, jonka kyvyt ja toimintatavat on kyettävä suuntaamaan kohti tavoitetta. Ehkä itse uskon liiaksi opettajien kykyihin tehdä eri tavalla asioita kiltin a-luokan kanssa, jossa on paljon niitä kilttejä tyttöjä, ja b-luokan kanssa, jossa suurin osa luokkalaisista ei pysy tuolissa kymmentä minuuttia pidempään. 
No, ehkä uskoni opettajien kykyihin on liian suuri ja ihannoiva. 
Totuus on, että kun jokainen on yksilö oppijana, niin kaikkia ei voi miellyttää. 
Olenko itse sitten liian hyväuskoinen ja kiltti, kun uskon, että joku hallintoviranomainen osaisi määritellä opsiin ne asiat, jotka olisi hyvä osata.
Olisiko se sitten parempi, jos jokainen luokka ja ryhmä neuvottelisi eri asiat, ja toisessa koulussa opittaisiin aivan toista kuin toisessa. 
No, tiedän, että palaan asiaan ensi vuonna, kun esikoinen marssii kouluun ja olen täysin eri mieltä koulun kanssa 
joka asiassa.    
  

Laajarinne tähdentää, että lasten itsensä pitäisi saada osallistua enemmän sellaisiin päätöksiin, jotka koskevat lapsia itseään.


- - jäljelle jää vielä yksi tunnepohjainen syy vastustaa lasten yhteiskunnallista osallistumista: lapset ovat lapsia eivätkä ne tiedä vielä mistään mitään. - - tämä tunne on kuitenkin pelkkää huolta oman valta-aseman säilymisestä - - On olemassa merkittävä - - elämänalue, josta lapset tietävät enemmän kuin yksikään aikuinen. Tuo elämänalue on lapsuus.

Laajarinne tähdentää, ettei hän tarkoita, että tilanne pitäisi kääntää päinvastaiseksi, vaan että lapsia pitäisi kuunnella enemmän siinä, mitä lapset haluavat tehdä, tai haluavatko lapset muuttaa toiselle paikkakunnalle jne.

Ajatus on siis täysin päinvastainen kuin Chuan, jonka mielestä vanhemmat tietävät aina paremmin ja olemassa oleva ajatusmaailma ja maailma järjestyksineen pitäisi säilyttää. Chuan kasvatusmenetelmä nojaa perinteeseen: hän kasvattaa samalla tavalla kuin hänen äitinsä, koska uskoo sen tuottavan hyvää jälkeä.

Laajarinteen mukaan muutos taas on se, mikä on toivottavaa: että jälkipolvi olisi luova ja osaisi muuttaa yhteiskuntaa, uskoisi omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja haluaisi vaikuttaa maailmaan, esimerkiksi niin, että huomattaisiin jotain muutakin kuin raha. Laajarinteen mukaan suuret ikäpolvet ovat ajaneet maailman tähän tilaan, jossa vain rahalla on merkitystä.

Laajarinteen mukaan lapsia kuormitetaan myös harrastuksilla, ja tässäkin pitäisi kuunnella lapsia itseään: onko harrastaminen mielekästä, vai onko se liian stressaavaa ja kannattaisiko sitä vähentää.

Chuan mielipidehän asiasta on selvä: ruokailu ja nukkuminen on toisarvoista. Kappale opetellaan soittamaan ja ollaan syömättä, vessaankin mennään vasta sitten, kun kädet liikkuvat pianolla niin kuin kuuluukin.

Kun lukee peräkkäin kaksi näin erilaista kirjaa, niin ei voi ajatella muuta kuin että oikeastaan on parempi olla ei-mitään-mieltä, tai ainakin pudottautua puoliväliin. Tällä hetkellä olen seurannut vasta alle kouluikäisten harrastuksia, mutta niistä voin todeta ainakin sen, että harjoituksia ei ainkaan ole liikaa, koska kaikkea on vain kerran viikossa (jalkapallo ja tanssi) ja jokaisessa on pitkät lomat. Lisäksi kaikki harrastukset ovat juuri sellaisia kuin pitääkin: harrastukset ovat leikkiä, jossa liikkumista harrastetaan leikin varjolla.

Olen huomannut senkin, että suomalaisissa kasvatusoppaissa ja -teksteissä ei koskaan mietitä, onko harrastuksia (varsinkin liikunnallisia) lapsella liian vähän, tai ovatko harjoittelut liian tehottomia. Keskustelussa aina syyllistetään vanhempia siitä, että vanhemmat pistävät lapsensa treenaamaan veren maku suussa 2-vuotiaasta eteenpäin.
Kun kohtaa lapsia, jotka eivät jaksa kävellä bussipysäkiltä kotiin, niin en voi välillä olla miettimättä, että onko keskustelu kovinkaan realistista.

Pysyn mielelläni jossain Chuan ja Laajarinteen välimaastossa tässä asiassa.
Jos lapselta kysyisi, mitä tämä haluaa tehdä, niin jo 6-vuotias pelaisi kaikkein mieluiten tietokonepelejä, vaikkain miten yksinkertaisia.
Siksi kallistun vähän Chuan puoleen, ja olen sitä mieltä, että vanhemmat määräävät ja lapsia pitää patistella oikeaan suuntaan. Laajarinteen sanoin tämä olisi varmaankin alistamista...
Kun lapsella on kuitenkin tarve ja kyky liikkua, niin miksi lasta ei opastaisi liikuntaharrastukseen, jossa voi kohdata elämän pienoiskoossa ja opetella elämää varten.
Paitsi että Laajarinteen mukaan elämästä pitäisi ajatella niin, että elää hetkessä, eikä ajattele, että opitaan elämään varten... 
Joskus tuntuu, että harrastusten nähdään olevan jotenkin irrallaan  muusta elämästä,
kuin ne olisivat harrastuspaikoille kuskaamisineen jokin elämän lisäke. 
Tärkeämpää olisi mennä lasten kanssa koko perheen voimin luontoon kävelemään ja ihastelemaan erivärisiä sieniä.
Miten se opettaa mitään elämästä kuin korkeintaan selviämään, jos muuttaa impivaaraan?
(siis, itse inhoan metsässä kävelemistä, istun mieluummin kentän laidalla ja taidan vähän liiaksi aina joskus osallistua lasten ohjaamiseen.) 

*****

Summaten näitä lasten kasvatuksen oikeita teitä miettiviä kirjoittajia ja omia ajatuksiani lastenkasvatuksesta voisin kommentoida ehkä vain, että kaikenlaisille ajatuksille voi löytää taustatukea omista kokemuksistaan ja kirjoista tai asiantuntijoilta.
Ehkä tärkeintä onkin, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan erilaisin taustatiedoin tai -keinoin.
On kiinnostavaa lukea erilaisia keinoja ja miettiä, miten omat ajatukset suhteutuvat ja ehkä muuttuvatkin tutustuessa toisenlaisiin mielipiteisiin.

Yksi Laajarinteen ajatuksista jäi elämään erityisesti mieleeni:
Kun ei yritä liiaksi kasvattaa lastaan, niin lapsi oppii itse.
Olen huomannut usein, että pelkkä laiskuus joissain tilanteissa on parasta, tai se, että ei ehdi.
Keväällä, kun etsin kamerani videonkuvausasentoa, oppi poika ajamaan pyörällä ilman appareita.
Jos en olisi ollut näin hidas, vaan säheltänyt pojan apuna, voi olla, että ajamaan olisi opittu vasta paljon myöhemmin.
Kannattaisi ehkä syyllistää itseään vähemmän muutenkin, ja antaa kasvatuksessa vähän väljempää köyttä.

Kasvatuksessa ei välttämättä ole sitä yhtä oikeaa polkua olemassakaan. 

Ps. Tsekkaa aiemmin tänään kirjoitettu teksti Adoptiomatka-kirjasta alempaa.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Se on siinä, tärkein.
Asettaessani pientä jalkapohjaa paperia vasten, ajattelen yhtäkkiä
jälleen
että lapseltani ei kysytty
haluaako hän tulla tyttäreksemme ja muuttaa vieraaseen maahan.
"Kyllä", sanomme me puolison kanssa iloa täynnä, mutta lapsella vain jalka. Hän luopuu kaikesta muuttuessaan meidän tyttäreksemme. Me tunnemme vakavasti, että näin on oikein ja hyvä. Eniten toivomme, että lapsi tuntee samoin, kun hän kasvaa.


Anna Pihjalaniemen Adoptiomatka (2011, Tammi) kiinnosti minua, kuten aiemminkin lukemani adoptioon liittyvät kirjat:
Mariannen Peltomaan jo teini-ikään ehtineiden adoptiolasten elämä
tai Reetta Kurjosen, adoptoidun tytön, elämäkerrallinen kirja. 
Minua kiinnostaa, miten lapset ja äidit kokevat lastensa pienen erilaisuuden. Haluan peilata tuntemuksiani muiden tuntemuksiin. 
Vaikka omat lapseni ovat puoliksi suomalaisia, ja kasvavat suomalaisessa ympäristössä, on heillä aina pieni osa - sekä ulkonäössä että käytöksessä - joka on vähän erilaista. Useinkaan en itse sitä pientä erilaisuutta edes huomaa, mutta aina välillä ympäristö palauttaa asian mieleeni. 

Adoptiomatka kertoo erään adoptiomatkan kulun: pääosassa ovat odotus, odotus ja odotus. 
Papereiden täyttämisten ja haastattelujen, jotka osoittavat vanhempien kelvollisuuden vanhemmiksi, jälkeen on vuosien odotus, jonka aikana tuleva äiti käy läpi päiväkirjanomaisesti läpi iloja ja suruja, odotusta ja pettymystä siitä, että lasta ei vain kuulu. 

Päiväkirjanomaisessa teoksessa viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät eteenpäin. 
Kun luin kirjaa, voin seurata myös omaa elämääni, äidiksi tuloani, lasten kasvamista ja elämäni muuttumista. 
Adoptiomatkan ensimmäisen kevään aikana sain esikoiseni; kun kirjan tuleva äiti saa joulunalusraivarin ja haluaa lapsensa heti, olen itse ottanut ensimmäisiä joulukorttikuvia esikoisestani. Kun adoptiomatkan kolmas kevät koittaa ja adoptioprosessi hidastuu, olen kanniskellut toista lastani ja miettinyt, miten ihmeessä selviän kahden lapsen kanssa. 
Samalla lukiessani mietin syyllisyydentuntoisesti, että olenko muistanut, ehtinyt ja huomannut iloita lapsistani, vai olenko elänyt arkeani kiittämättömänä kaikesta? 
Olenko huomannut, miten helppoa tämä osa elämästäni olikaan, vaikka koin toisaalla elämässäni ongelmia ja itkupotkuraivareita.
Kun juoksin töistä päiväkotiin räntäsateessa, olisiko pitänyt olla iloisempi, vai oliko minulla oikeus kiukutella, kun tuntui, että milloinkaan ei ehdi mihinkään. Ja kiukutella vielä siitäkin, miten vaikeaa on hoitaa arkisia asioita, kuten ruokaostoksia.   

Toisaalta, kun lapsi lopulta Kiinasta tulee ja lapsielämä alkaa, myös adoptilapsen perheessä aletaan elää lapsiarkea: sitä, kun ei aina jaksa lähteä ulkoilemaan puistoon tai kun lapsen kiukkuaminen ärsyttää, itkua ei jaksa. 
Se lohduttaa.
Mietin myös sitä, että kun lasta on odotettu kauan ja kauan, saako ja uskaltaako äiti silloin olla väsynyt ja kiukkuinen arkeen ja arjessa.

Adoptiomatka on erilainen sen pituudensa takia: asioita, joita biologisen lapsen saava miettii yhdeksän kuukautta, ehtii miettiä vuosia. Myöskin ympäristön ihmiset ehtivät kysyä kysymyksiä, jotka eivät tunnu koskaan osuvan kohdalleen (onneksi kirjoittajakin myöntää olevansa kohtuuton joskus). 
Kirja on hyvä lukea myös niiden, joiden ystävä- tai sukulaispiirissä odotetaan adoptiolasta. 
Ilokseni pystyin lukemaan, että olen välttänyt pahimmat mokat, kun itse kyselin samoja asioita eräältä tulevalta adoptioäidiltä.

Koska itseltäni puuttuu oma kokemukset pitkästä odotuksesta, niin minua puhuttelivat eniten kirjan ajatukset siitä, minkälaista elämä on adoptiolapsen kanssa maassa, joka ihailee tasa-arvoisuutta, mutta myös tasapäistämistä ja sitä, että kaikki olisivat mahdollisimman samanlaisia. 
Erilaisuus pistää silmään, ja siihen jossain vaiheessa törmää hieman erinäköisten lasten kanssa. 


Adoptioäiti kertoo netin keskustelupalstalla: "Tuntui kamalalta, että lapsen kanssa bussiin astuessa 5-vuotiaalle huudettiin 'läski lesbo neekeri' takapenkiltä, eikä kukaan puuttunut asiaan."
En ole koskaan ollut kovin lähellä rasisimia, ei se ole ollut minun arkeani. 
Mitä sitten, kun tulee olemaan? Koko loppuelämäni

  


Kirjaa ovat lukeneet ja siitä kirjoittaneet, myös ja ainakin:

Ilse
Susa


Adoptiomatka blogina jatkuu täällä.





lauantai 27. elokuuta 2011

Leffalauantain leffavinkki

Tänään en ole katsonut leffan leffaa, vaan olem nauttinut kesän viimeisistä auringonpaisteisista päivistä uinnin merkeissä. En malta silti olla postaamatta leffoista sen verran, että laitan vinkin syyskuussa nähtävään Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin, jossa perinteisesti on näytetty myöskin intialaisia leffoja. Tällä kertaa siellä on ennätysmäärä Intian maan elokuvia ja luulisin, että elokuvat ovat kovasti festivaalin tyylin mukaisia. Luulen, että siellä on vähän oudomman puoleisia leffoja, jotka eivät oikein makuuni ole.



Tässä R&A-lehden kuvailu elokuvista. Näistä dokumentti kiinnostaa eniten, mutta voisin kuvitella katsovani myös The bengali detective -leffan, vaikka vähän hassultahan nuo tanssiesityspätkät vaikuttavat.

7 Sins forgiven (7 Khoon Maaf) kuvaillaan ei perinteiseksi bollywood-leffaksi, mutta siinä on lempparinäyttelijäni Irrfan Khan.

Zindagi Na Milegi Dobara on varmaan perinteisin Bollywood-leffa, mutta se sijoittuu Espanjaan ja päänäyttelijänä on Hrithik Roshan, jota en millään tavalla fanita. Jos katson Bollywoodia, haluanko kuunnella espanjalaista musiikkia...


Tämä Gandu vaikuttaisi jo niin hurjalta menolta, että jäänee katsomatta. Samoin olen Robotinkin hylännyt katsottavien listalta.









Vaikka alkuun tulikin vähän äklömisreaktio leffoista, niin Suomessa kuitenkin niin harvoin näkee mitään intialaista, että varmaan pakko käydä katsomassa nuo mainitut. Voihan olla, että kun ei hirveästi odota etukäteen, niin kokee positiivisen yllätyksen... 

Itse olisin halunnut nähdä ehdottomasti Aamir Khania, joka tekee parhaimmat leffat, tai lällyrakkausleffan, mutta ilman Hrithikiä (yhden ilmeen näyttelijää). No, mutta valittamatta paras, saatan päätyä ostamaan parit liput festivaaliin...

perjantai 26. elokuuta 2011

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana

Jos joku teki jotain toisin kuin muut, valkoihoiset pitivät häntä epänormaalina aivan kuin heidän tapansa elää olisi ainoa mahdollinen.

Chimamanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana (2011, Otava, The Thing Around Your Neck, suomentanut Sari Karhulahti) on ensimmäinen kirja, jonka ole saanut Adichielta luettua loppuun - tosin yritän paikkailla nyt sitäkin asiaa lukemalla myös aiemmat kirjat.

Adichien kirja on novellikokoelma, jossa ei ole yhtään ns. heikkoa lenkkiä, vaan kaikki novellit kestävät alusta loppuun asti.
Niissä kaikissa on kutakuinkin sama teema:
afrikkalainen nainen muuttaa Yhdysvaltoihin ja joko sulautuu ja sulautetaan kantaväestöön tai ei sopeudu amerikkalaiseen menoon.
Sama asetelma on Jhumpa Lahirin novelleissa,
joissa kuvataan, kuinka intialaiset muuttavat Amerikkaan.
Yhteistä Adichielle ja Lahirille on myös se, että heidän teoksissaan maahanmuuttajat ovat hyväosaisia:
koulutettuja tai niitä, jotka tulevat maahan vaimoksi hyvin toimeentulevalle miehelle.

Kirjablogimaailmassa on se kiva juttu, että voi huomata, miten samanlaisia toistenkin lukijoiden mietteet ovat.
Kirsi on jo aiemmin vetänyt yhteyden Lahirin teoksiin, samoin kuin Hanna.
Ilsen kanssa taas olen monesti aiemminkin kaivanut kirjasta saman lainauksen, niin kuin myös tästä Adichien kirjasta.
Sanna on listannut novellien teemoja ja henkilöitä omassa blogissaan. 
Valkoisen kirahvin kanssa olen samaa mieltä siinä, että kirjan nimen suomennos vaikutti hassulta, koska minusta novelli Se, mikä kuristi kurkkuasi on paitsi parempi novelli myös kuvaa teoksen tematiikkaa paremmin.




Koska Ilse oli vienyt minun lainaukseni ja muissa blogeissa sanottu oikeastaan olennainen novelleista, otan omat lainaukseni
englanninkielisen teoksen niminovellista Se, mikä kuristi kurkkuasi:

Luulit, että Amerikassa kaikilla on auto ja ase, ja niin luulivat myös setäsi, enosi, tätisi ja serkkusi. Heti kun olit voittanut viisumin Amerikkaan, he sanoivat sinulle: kuukauden kuluttua sinulla on iso auto. Pian iso talo. Mutta älä osta asetta kuten ne amerikkalaiset.
**

Sinulle oli uutta, että jotkut pystyvät keskeyttämään opintonsa tuosta vain, että jotkus pystyvät sanelemaan elämänsä kulun. Olit tottunut hyväksymään, mitä elämä antoi, ja kirjoittamaan muistiin, mitä se saneli.
**

 
Hän sanoi, että tiesit kyllä, mitä hän tarkoitti: tulisitko sinä takaisin, tulisitko takaisin?
Käännyit pois sanomatta mitään, ja kun hän vei sinut lentokentälle, rutistit häntä hyvin pitkään ja päästit sitten irti.

**

Novellin katkelmista selviää olennainen Adichien teksteistä: Novellit ovat tekstillisesti hienoja; niissä ei kerrota liikaa, vaan annetaan lukijan mietittäväksi, mitä lopultakin tapahtuu. Niissä ei sanota suoraan asioita, vaan annetaan lukijan löytää rivien väleistä se, mikä on olennaista. Kieli on kaunista ja paljon puhuvaa vähillä sanoilla. Pieni nurina tosin täytyy murahtaa: parin novellin (edellä lainattu näistä toinen) kohdalla kerronta oli sinä-muodossa, ja vaikka edellä mainitun novellin hienous voitti sinä-kerronnan outouden, niin en ihan hirveästi fanita kyseistä kerrontaa.

Olennaisinta Adichien novelleissa on se, miten helppoa tai vaikeaa ihmisen on päästä mukaan uuteen maailmaan, maahan ja ajatusmaailmaan. Joillekin se on mahdollista, toisille ei. Adichien kirjassa henkilöhahmot ovat koulutettuja ja siten etuoikeutettuja; miten vaikeaa onkaan jostain syrjäisestä kylästä tulla maailmaan, joka on niin erilainen kuin se, mihin on tottunut?

Onko ainoa mahdollisuus elää ja onnistua maailmojen muutoksessa se, että unohtaa kokonaan entisen maailmansa: Ja onko se mahdollistakaan?

”Minä en halua, että meidät tunnetaan niinä ihmisinä, jotka täyttävät talon vierasmaalaisten ruokien hajuilla”, hän sanoi.
”Tiedän että sinä opit varmasti nopeasti laittamaan amerikkalaista ruokaa”, mieheni sanoi ja veti minut hellästi lähelleen.

****

Afrikka-kirjoja lukiessani huomaan, että Nigeria on maana edustettuna kirjoissa: Cleaven Little Bee on lähtöisin Nigeriasta, samoin kuin kirjailijat Adichie ja edellisen postaukseni Iweala - ei ihme, sillä Nigeria on Afrikan väkirikkain maa ja myös maailman 8. suurin valtio (asukasluvun mukaan mitattuna). Siltikin tiedän hyvin vähän koko maasta - näiden lukemieni kirjojen avustuksella kuitenkin vähän enemmän.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset

Uzodinma Iwealan juuret ulottuvat Yhdysvaltoihin ja myös Nigeriaan,
jossa vierailtuaan ja haastateltuaan sodan veteraaneja alkoi kirjoittaa kirjaa lapsisotilaista.
Ei kenenkään lapset (2007, Gummerus - Beasts of no Nation, suom. Tero Valkonen) kertoo erään lapsisotilaan tarinan.

Minä en ole paha poika. Minä en ole paha poika. Minä olen sotilas eikä sotilas ole paha jos tappaa. Niin minä sanon minulle itselle kun sotilaan tehtävä on tappaa, tappaa, tappaa. Eli jos minä tapan niin minä teen vaan mikä on oikein. Minä laulan laulua minulle itselle kun liian moni ääni päässä sanoo että minä olen paha poika. Ne tulee joka puolelta ja surisee korvissa kuin hyttyset ja aina kun minä kuulen niitä niin sydäntä puristaa ja vatsa vääntyy ja kääntyy. Niinpä minä laulan:
Sotilas sotilas
Tapa tapa tapa
Niin sinä elät.
Niin sinä kuolet.

 


Eräs poika on Agu, jonka kylän sotilaat hävittävät ja jonka isä kuolee ja jonka äiti ja sisko katoavat sodassa.
Nigeriassa käytiin 1967 - 70 sisällissotaa, kun maan itäinen osa Biafra halusi itsenäistyä.
Iwealan teos ei silti liity varsinaisesti mihinkään Afrikan maahan, sillä siinä ei nimetä mitään valtiota,
niin kuin englanninkielinen kirjan nimikin kertoo,
lapsisotilaat eivät ole
 minkään kansakunnan.

Kun Agu jää yksin, hän liittyy armeijaan, koska hänellä ei ole muutakaan mahdollisuutta selviytyä.
Armeijan, tai ryhmän, jossa Agu taistelee, päällikkö lyö, hakkaa, raiskaa, komentaa - ja jos joku ei tottele, tappaa.
Agua ja kumppaneita vaivaa nälkä, sillä ruokaa ei ole. 
Välillä vaivaa huono omatunto, välillä muistot. 

Aikaa kuluu. Aika ei kulu. Päivästä tulee yö. Yöstä tulee päivä. Miten minä voin tietää mitä tapahtuu? On niin kuin että yhtenä päivänä kaikki on jotenkin hyvin vaikka me käydään sotaa, mutta seuraavana päivänä me tapetaan ja tapetaan ja ryöstetään.  - -
Joskus minä näen asian minun edessä kun me kävellään tai harjoitellaan tai tapetaan ja joskus minä näen asian jonkin minä tiedän että tapahtui ennen sotaa mutta minä näen sen ihan kuin se tapahtuisi nyt

Tämä ei ole helppo eikä kaunis kirja. 
Tämä on kirja siitä, miten lapsuus varastetaan. 
Tämä on kirja kaikesta pahuudesta. 
Eikä kirja päästä lukijaansa helpolla, vaikka siinä on 156 sivua. 
Agu on uhri, mutta myös tappaja ja sotilas. 
Pahinta on lukea siitä, 
miten itse tappaminen saa sotilaan sydämen jyskyttämään ja adrenaliinin virtaamaan: 
tappaminen ei tunnu pahalta, vaan sitä jopa janoaa lisää.

Kirja on kielioppivirheineen ja omituisine maailmankuvineen 
kirjoitettu niin, että lukija tarkastelee maailmaa lapsen näkökulmasta.
***
Vaikka kirja on aika ohut, niin minun oli pakko pitää taukoa lukemisessa.
En oikein keksi muuta syytä lukea kirja kuin se,
että lapsia ei unohdettaisi.
Unicefin arvion mukaan maailmassa on edelleen 300 000 lapsisotilasta.
Unicefin sivuilla myös Ishmael Beahin haastattelu; Beah on entinen lapsisotilas, joka on kirjoittanut teoksen Leikin loppu (2007).


Kirjastossa - Käpylä

Jatkan vielä(kin)  kirjastovierailupostauksiani,
joista muut osat täällä.

Koska tänään oli asiaa vähän Käpylän suuntaan, 
niin ajattelin, että käynpä tutustumassa hieman, tuohon viehättävään, 
puutalokaupunkiin.
Käpylä on varmasti monelle tuttu puutaloistaan ja ihastuttavista puutarhoistaan;
Käpylän teitä oli mukava kävellä, 
ilmassa väreili puutalojen tuoksu ja suoja-aineiden höyryt, 
puutarhat odottelivat loppukesän pitoja. 
En tullut yhtään vihreäksi, 
sillä on meillä täälläkinpäin kaunis rautatieasema, 
jolta pääsee suoraan Käpylän asemalle.  





Tämä tarina voisi olla myös kertomus siitä, missä tänään eksyilin,
mutta eihän sitä mihinkään voi eksyä, kun osuu matkaan samaan aikaan kuin postinjakajat. 
En ole kuulkaas koskaan saanut niin suoraa ja kuitenkin kuvailevaa reittiopastusta kuin tänään. 
Oli paljon parempi kuin se kartta, josta katsoin alustavasti ohjeet.  





Mutta, mikäs näissä kalevalaisissa ympäristöissä liikkuessa.
Kauniilla ilmalla.
Ilman kiirettä.



Ja löytyihän se sieltä!
Käpylän kirjasto on ollut remontin jälkeen muutaman viikon auki,
täältä löytyy kuvia ennen remppaa,
ja täältä jälkeen.
Pakko sanoa, että wau!





Ja siis, kirjastoon tietysti kuuluu kahviautomaatti (en muuten tullut katsoneeksi, että onko se jo toiminnassa). Yläpuolella oli Käpylän omia kirjailijoita.

Vaikka maali ja muut remonttipölyt hieman vielä leijailivat ilmassa, niin kyllä on hienonnäköinen kirjasto.
Kirjasto ei ole mikään megajättisuper kooltaan, kirjojakaan ei ole paljon, mutta koska olen tällainen maalainen, niin löysin paljon enemmän ja paremmin kirjoja kuin isommista kirjastoista.
Haluan saada kirjastosta jonkun yleiskuvan, ennen kuin voin alkaa penkoa hyllyjä. 
Isommista kirjastoista sitä yleiskuvaa ei saa, koska koko kirjastoa ei jaksa juosta läpi, vaan pitäisi tutustua vähän kerrassaan. 

Paras kirjastoreissu onkin (mielestäni) sellainen, että saa kirjoja vähän eri osastoilta, niin kuin tänään. 
Ja varsinkin, kun löytää sellaisia kirjoja, joita on pitkään etsiskellyt, 
mutta ei ole jaksanut varata, eikä sitten enää kovin aktiivisesti muistanutkaan, 
kun se yksi pieni muistilappunen on kadonnut sinne, 
minne ne muistilappuset nyt yleensäkin katoavat.  



Best seller -hyllyillä oli kiinnostavaa luettavaa.


Aika uusia kirjoja löytyi muualtakin hyllyiltä.


Ja kun on tarpeeksi pieni kirjasto, niin sieltä ehtii käydä läpi aika paljon hyllyjä.
Pakkasen teoksia on pitänyt lukea jo aikaa sitten lisää, mutta muissa kirjastoissa ei ole kävellyt vastaan kiinnostavaa kirjaa.


Tunnelmassaan kirjasto pääsi kyllä Helsingin ykköskastiin.
Osansa varmaan sillä ympäristölläkin,
joka heittää kävelijän ihan vieraisiin aikoihin ja paikkoihin.
Tykkäisin käydä tällaisessa pikkukirjastossa, 
harmi kun ei ole ihan kuitenkaan kävelymatkan päässä.