MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

maanantai 31. maaliskuuta 2014

A Photo A Day -haaste on taas täällä



Osallistuin vuosi sitten valokuvahaasteeseen, jossa on tarkoituksena kuvata joka päivä yhden valokuvan verran kunkin päivän teemaa. Osallistuin tämän vuoden maaliskuun ajan haasteseen facebookin puolella, ja tässä hieman kuvasatoa kuukauden kuvista. 

Tykkään valokuvaushaasteesta sen takia, että haasteen voimalla saan kaivettua aina kamerani esiin ja joskus otettua hyviäkin kuvia. Ennen kaikkea kaikista päivistä jää jotain muistettavaa. Ajattelinkin taas huhtikuun ajan tehdä haasteen täällä blogin puolella. Jospa vaikka innostuisin ottamaan parempia kuvia näin blogin kunniaksi.  Ja ehkä saisin hieman piristettyä blogiani, sen verran hiljaiseloa täällä olen viettänyt...



Day 3: My Name Is... 



Day 4: On My Mind (leffailta)                                  Day 5: Fly 



Day 11. Something Good        Day 12: Partial                   Day 13: Fresh


Day 15: Evening                          Day 16: Today's Weather


Day 22: Morning                         Day 25: Soft


Day 30: Fast

APRIL photo-a-day1

Kuvahaaste on peräisin 

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smithin Oli kerran kello nolla (2013, Otava) oli minulla luettavana jo viime vuoden puolella, mutta kirja jäi kesken. Päätin aloittaa kirjan uudelleen, ihan vain siksi, että jos minulta jäi jotain alusta ymmärtämättä. Kirjan jatko-osa kun tuntui hieman vaikealta, enkä oikein osannut liittää sitä aiemmin kirjasta lukemaani. Pääsin toisella lukukerralla hieman pidemmälle kuin ensimmäisellä kerralla lukiessani kirjaa. Tipahdin siis vasta hieman myöhemmin kärryiltä. En mitenkään saanut lukemaani mahtumaan kirjan alun juoneen, vaikka välillä kirjassa vilahtaakin tutulta kuulostavia nimiä. Tämä kirja täytyisi lukea varmaan vielä kerran, että saisin sen jotenkin haltuuni. 



Savon sanomissa kirjoitetaan kirjasta mm. näin: 

Kirja on haastava. Nokittelevat englanninkieliset keskustelut, mielleyhtymästä toiseen säntäilyt, vitsit, aikaleikkaukset ja kertojaposition vaihdokset eksyttävät välillä niin lukijaa kuin epäilemättä kääntäjääkin. Suositeltavissa vain kirjallisuuden harrastajille.

Tyydytystä ei tarjota yhtä paljon kuin hämmennystä, vieläpä kun on hyvin vaikea sanoa, mistä kaikessa on kysymys. Kun kaikesta kertoo, niin mikään ei muodostu olennaiseksi.

Tunnen tyydytystä, että myöskin lehteen kirjoittava kriitikko tuntuu olevan hieman eksyksissä luettuaan kirjan. 

Enemmän kirjasta saakin irti Maailman kirjat - sivustolta, jonne Mirka Korhola on kirjoittanut kirjasta. Korholan tekstissä kirjan juonikin alkaa tuntua järkevältä ja myöskin kaikki ne tarinat, joita Milesin ympäriltä kerrotaan, saavat merkityksensä. 

Juonena kirjassa siis on se, että Miles on päivälliskutsuilla uuden ystävänsä kutsumana ja kesken ruokailun Miles menee talon yläkertaan, jää vierashuoneeseen, eikä halua tulla sieltä pois. Tämän jälkeen muistellaan nuoruusvuosien Euroopan-matkaa, seurataan keskustelua ruokapöydän ympäriltä ja käydään vanhuksen vieressä kuuntelemassa tarinoita sekä kurkistetaan tavallista lasta syvällisemmin ajattelevan yhdeksänvuotiaan Brooken maailmaan.

Itse tarvitsin apua kirjan järjestämiseen mielessäni. Ehkä tosiaan palaan vielä joskus kirjaan ja ymmärrän sen paremmin. Nyt jäin haahuilemaan epätietoisuuden maahan, miettimään ymmärsinkö kaiken ja jos ymmärsin, niin oikeinko. 

Blogimaailmassa tätä ovat hämmästelleet myös: 


Ali Smith: Oli kerran kello nolla 
2013, Otava
There but for the 2011
suomentanut Kristiina Drews
277 sivua


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus

Hassan Blasim (s.1973) on Irakista lähtöisin oleva kirjailija, joka on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Hän on ammatiltaan elokuvaohjaaja ja tehnyt Suomessa Yleisradiolle lyhytelokuvia. Blasim kirjoittaa kirjansa arabiaksi, eikä kirjoista ole Suomessa kovinkaan paljon kohistu. HS kirjoitti Blasimin viime vuonna suomeksi julkaistusta kirjasta Irakin purkkajeesus (2013, WSOY) viime viikolla, sen jälkeen, kun Independent-lehti otti kirjan ehdokkaaksi parhaasta ulkomaisesta kirjasta. 




Myönnän, että en ole itsekään lukenut Blasimin kirjaa ennen kuin nyt, sillä vaikka Vapaudenaukion mielipuoli (2012, WSOY) teki minuun vaikutuksen ja heti kun kuulin, että Blasimilta on tulossa toinenkin kirja, tiesin lukevani kirjan, en kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa syksyllä. Vapaudenaukion mielipuoli oli pysäyttävä, mutta kovin synkkä teos, enkä päässyt syksyn pimeydessä Irakin purkkajeesusta kovinkaan pitkälle. Irakin purkkajeesus nimittäin on, jos mahdollista, vieläkin synkempi kuin Blasimin esikoisteos. Novellit ovat kovin samanlaisia molemmissa teoksissa: niissä näkyy Irakin sota, kaaosmainen tilanne maassa, jota USA pommittaa, pakomatka maasta ja seikkailut ympäri Eurooppaa pakolaisjoukossa. Irakin purkkajeesus -teoksessa melkein jokaisessa novellissa joku sen henkilöistä kuolee, eikä mitenkään kauniisti, vaan esim. itsemurhapommin uhrina, kuristettuna jokeen jne. 

Samoin kuin Vapaudenaukion mielipuolessa myös tässä toisessakin kirjassa kamalat tapahtumat ja kauheudet verhotaan surrealistiseksi tapahtumaketjuksi, josta ei välillä käy selväksi, mitä todella tapahtuu. Pakko niin, koska tapahtumat ovat juuri niin kauheita kuin kuvitella saattaa, ja nimenomaan kuvitelmia vieläkin kamalampia. 

Ensimmäinen novelli, joka hätkäyttää, on kirjan kolmas novelli "Onkalo"; siinä ruokavarkaissa ollut mies tipahtaa pakomatkallaan onkaloon, jossa onkin jo ennestään asujia. Onkalosta ei ole poispääsyä, ja mitäpä henkilöt muutakaan viimeisenä ravintonaan syövät kuin sitä, mitä tarjolla on. Novellissa "Tuhat ja yksi veistä" kerrotaan henkilöistä, joilla on kyky saada veitset katoamaan. Miten siis saada hengiltä mies, joka saa veitset tappajiensa käsistä katoamaan? No, naulaamalla tyyppi seinään tietenkin. En suosittele kirjaa herkille, sillä kirjassa ei kuvauksissa säästellä. Kiinnostavampaa kuin erityisen raa'at kohtaukset kirjassa on kuitenkin se, mitä ei suoraan sanota, esimerkiksi tarinoiden kommentointi. Edellä mainitussa novellissa veitsiä kommentoidaan näin: 

Mieleeni tuli hakemattakin, että veitset yksinkertaisesti symboloivat maassamme vellovaa kauhua, kuolemaa ja julmuutta. Mutta mikä arvo symbolilla on? Mitä mikään metafora muka saa aikaan? Eikä veitsitemppu sitä paitsi ole metafora vaan tosielämän ilmiö, vaikka outo onkin. Epätavallinen temppu, jolla ei ole sen kummempaa arvoa, koska se nyt vain noudattaa omia lainalaisuuksiaan. 

Novellissa "Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?" pohditaan sen nimen mukaisesti Blasimin novellien henkilöjä. Tässä novellissa viitataan myös siihen, että novellit ovat omaelämäkerrallisia: 

"Senkin juonitteleva huoranpenikka! Nimesi on Hassan Blasim, vaikka väität olevasi Salim Husain. Kehtaatkin tulla tänne vaatimaan minua tilille!" 

Novellissa on siis Salim Husain, joka on Romanian ja Unkarin rajalla muiden pakolaismatkalla olevien miesten seurassa. 

Novelleissa mukana oleva väkivalta ei kummastuta, kun tutustuu Blasimin nuoruteen ja lapsuuteen. Edellä mainitussa HS:n jutussa hän kertoo kouluvuosistaan: 

"Keväisin kaupungit olivat täynnä kukkia, mutta emme koskaan oppineet niiden nimiä. Kukkien sijaan meille opetettiin koulussa panssarivaunujen piirtämistä."

Teoksen viimeisessä novellissa "Parahin Beto" Blasim tuo suomalaisen hiljaisuuden ja saunamaiseman osaksi novellia, jonka alku on jossain muualla. HS:n jutussa Blasim lupailee, että jatkossa Suomi saattaa näkyä kirjoituksissa enemmänkin. 

Novelleiden synkkyydestä huolimatta niissä on mukana myös huumoria (värin voi päättää lainauksesta), kuten kirjan ensimmäisessä novellissa "Pukinlaulu". 

Parrakas mies oli opettaja. Eräänä päivänä hän oli käynyt ilmiantamassa poliisille naapurinsa, joka teki bisnestä museosta varastetuilla muinaisesineillä. Poliisi oli kiittänyt avusta, ja opettaja palasi omatunto huojentuneena kouluun. Puolustusministeriölle kuitenkin raportoitiin, että opettajan kotitalo toimi al-Qaidan tyyssijana. Poliisi oli nimittäin kompuksessa museotavaran salakuljettajan kanssa. Puolustusministeriöstä raportti lähetettiin Yhdysvaltain armeijalle, ja pian Bagdadin taivaalla partioiva helikopterilentue kävi pommittamassa kotia. Opettajalta kuoli vaimo, neljä lasta ja äiti. 

Väkivallasta ja kauheuksista huolimatta Blasimin teoksen jaksaa lukea juuri sen takia, että hänellä on paljon sanottavana. Huumori on myös keino selvitä kaikesta siitä traumaattisesta, mitä matkalla on tapahtunut. Tämän kirjan lukemiseen täytyy varata aikaa. Kovin montaa novellia en pystynyt lukemaan peräkkäin, sillä novellit vaativat pitkän ajan sulattelemiseen. 

Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
2013, WSOY
suomentanut Sampsa Peltonen
192 sivua

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa


Venäjän joukot marssivat Ukrainaan, valtasivat Krimin, Putin on hullu jne. Lehtien otsikoista ei viime päivinä ole juuri muuta voinut lukea kuin edellä mainitun kaltaisia uutisia idästä. Miksi Venäjä haluaa Krimin ja mikä Ukrainassa sai ihmiset kadulle mielenosoituksiin? Anna-Lena Laurénin Kuinka kallis vapaus (2013, Teos) -teos tuo kaipaamaani taustatietoa Ukrainan tilanteesta, kun lehtien lööpit saavat Krimin sieppauksen kuulostamaan lähinnä Putinin päähänpistolta. 

Laurén on työskennellyt Moskovassa toimittajana ja kirjeenvaihtajana vuodesta 2006 asti ja hänen aiemmissa kirjoissaan käsitellään Venäjää ja venäläisyyttä. Olen lukenut hänen aiemmista teoksista Hulluja nuo venäläiset ja Sitten saavuin Moskovaan

Liian kallis vapaus -teoksessa liikutaan paitsi Ukrainassa myös Georgiassa ja Kirgisiassa. joissa kaikissa maissa kymmenen vuotta sitten elettiin ns. värivallankumousten aikaa. Entisestä Neuvostoliitosta irrottautuneisiin maihin pyrittiin istuttamaan demokratian siemen, jonka kasvua Laurén seuraa: mitä tapahtui demokratialle? 

Kaikkia maita ravistuttaa maiden suhde Venäjään ja länteen, valtion päämiehiksi nousseiden henkilöiden harrastama korruptio ja nepotismi sekä kieli-, kulttuuri- ja uskontokysymykset. Miten vallankumousten jälkeen on ollut mahdollista löytää koko kansaa yhdistäviä tekijöitä, kun kansanosien kulttuurinen ja historiallinen tausta eroavat niin paljon toisistaan? Melkoisen mahdotonta yhteisyyttä on ollutkin löytää, vallanpitäjät ovat kukin vuorollaan olleet aina tietyn kansanosan suosiossa, mutta kaikki valtaan nousseet henkilöt ovat pettäneet kansan asettamalla merkittäviin toimiin omat sukulaisensa. Raha tuntuu jokaisessa maassa katoavan vallanpitäjien taskuihin. Vaikka presidenteiksi halunneet ja tehtävään nousseet henkilöt ovatkin puhuneet demokratian puolesta, on maissa palattu autoritaariseen hallintoon. Maat ovat kaiken kaikkiaan täynnä ristiriitaisuksia, jotka tulevat esiin, kun Laurén antaa puheenvuoron haastattelemilleen ihmisille (mm. paikalliset toimittajat). 

Mielenkiintoni kohdistui Laurénin kirjassa Ukrainaan, joka on näistä kolmesta maasta myös väkiluvultaan suurin. Mitä maassa oikeastaan on tapahtunut ja mitkä ovat nykyisten tapahtumien taustat? Kun oranssi vallankumous kymmenen vuotta sitten alkoi Ukrainassa, itäosissa vallankumousta ei koettu omaksi asiaksi. 

Itäisessä, teollistuneessa Ukrainassa pääkieli on venäjä ja se on ollut Venäjän imperiumin osa jo 1600-luvun lopulta. (Mikä ei tee väestöstä etnisesti venäläisiä, useimmat pitävät itseään ukrainalaisina.) Länsiosissa, maaseutu-Ukrainassa enemmistö puhuu ukrainaa ja tukeutuu puolalais-keskieuroppalaiseen kulttuuriperintöön. Länsi-Ukraina ei ollut osa Neuvostoliittoa pidempään kuin Baltian maatkaan, toisin sanoen toisen maailmansodan lopusta alkaen

Vallankumouksen jälkeen Ukrainaa hallinnut Viktor Juštšenko halusi tuoda maahan demokratian ja liittää maan EU:hun ja Natoon, mutta edistysten sijasta maassa eli korruptio, riitely muiden valtaan haluavien kanssa (mm. Tymošenkon kanssa). Vallanpitäjien taistelu, kielitaistelu ja kulttuuritaistelut jäivät vähäksi aikaa sivuun mielenosoitusten tieltä, mutta Ukrainassa ei ole lopultakaan päädytty mihinkään pysyvään ratkaisuun, sellaiseen, joka tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Erityisen vaikeaa on ollut luoda hallitus, joka olisi vahva, oikeudenmukainen, demokraattinen ja korruptiosta vapaa. Kun kansakin on pirstaleinen (erilaiset historialliset, kulttuuriset ja kielelliset taustat) on tilanne maassa pysynyt epävakaana ja räjähdysherkkänä. 

Krimin niemimaa kuvaa Ukrainan pirstaleista kansaa. Krim on ollut osa Venäjää jo vuodesta 1783, Neuvostoliitto asutti venäjänkielisillä asukkailla aluetta ja sitten alueella ovat olleet vanhastaan tataarit, jotka ovat pyrkineet ottamaan maataan takaisin niiltä alueilta, joilla asuivat ennen neuvostohallintoa. Vasta vuonna 1954 Nikita Hruštšov liitti alueen hyvän tahdon eleenä Ukrainaan. 

Kuten viime viikkojen tapahtumista olemme huomanneet, Ukrainan ja Krimin tilanne ei ole saanut ratkaisua, joka olisi tyydyttänyt ihmisiä. 


Jos Ukrainan kansa on pirstaloitunut, niin samaa voi sanoa myös Kirgisiasta, jossa kaksi kansaa, kirgiisit ja uzbekit yrittävät elää rinnakkain. Useimmissa maissa haluttaisiin vain yhdestä kielestä maan virallinen kieli. Ihmiset ovat kuitenkin maissa erikielisiä ja useamman kuin yhden kielen käyttö on läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Laurenin suomenruotsalaisesta näkökulmasta tuntuu oudolta, että useampi kuin yksi kieli ei voisi olla maan virallinen kieli.

Miten käy demokratian näissä maissa? Erään Laurénin kirjaansa haastatteleman venäläisintellektuellin mukaan kyse ei ole demokratisoimisesta vaan globalisaatiosta. 

Globalisaatio johtaa vastarintaan. Sen takia nationalismi ja uskonnollinen radikalisointi lisääntyvät suuressa osassa maailmaa, esimerkiksi Kirgisiassa. Se on vastustusta pepsicolalle, anglosaksisten kielten maailmanvallalle, tasapäistämiselle. Me eristäydymme ja radikalisoidumme koska pelkäämme että menetämme oman itsemme

Kaiken kaikkiaan kirja on monipuolinen ja Laurenin tapa kirjoittaa "kansantajuinen". Asioita ja näkökulmia kirjassa on niin paljon, että pystyin yhdellä lukemalla käsittämään vain pääpiirteissään maiden ongelmia ja nykyhetkeä. Kaikkia näitä maita kuvaa ehkä parhaiten sana pirstaleinen - yhteistä kansan identiteettiä niissä ei ole näkyvillä. 


Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus - Värivallankumouksista Geogiassa, Ukrainassa ja Kirgisiassa
2013, Teos 
suomentanut Liisa Ryömä
217 sivua


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus


Leon Leysonin Poika joka pelastui (2014, Tammi) oli kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Kirja oli päällimmäinen kirja kirjakasassa, josta olin juuri luopumassa. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt antaa kirjakassia eteenpäin, ja tarvitsin jäähallikatsomonotkuiluun kirjan, jota lukea. Sieppasin Leysonin kirjan mukaan ja koska kirjan teksti oli nopealukuista, tulin lukeneeksi kirjaa aika pitkälle katsomossa, ja kiinnostuin sitten niin paljon, että luin kirjan loppuun asti. 

Sama kohtalo oli kirjan pojalla, Leon Leysonilla, elämänsä aikana toisen maailmansodan Puolassa, jonka natsit valtasivat nopeasti ja jonka juutalaisia alkoivat siirtää getoista kohti leirejä. Leib (pojan nimi Puolassa) oli usein kirjassa se, joka valittiin viimeisenä ja viime tipassa siihen ryhmään, joka pelastui elämässään taas jonkun matkaa eteenpäin. 

Leib oli vielä lapsi, kun toinen maailmansota oli käynnissä, 10-vuotiaana hän joutui jättämään koulunkäynnin, kun juutalaiset eivät saaneet enää käydä koulua. Leibin elämänalue kutistui gettoon, jossa perhe yritti muiden tavoin tulla toimeen lähes ilman ruokaa, kun heidän isänsä ja hänen veljensä olivat Schindlerin tehtaassa töissä ja toivat vähäisen toimeentulon perheeseen. Schindler on tämän kirjan sankari, joka auttaa perheen säilymään hengissä sodasta ja juutalaisten kohtaamasta vainosta.

Kirja ei tuo oikeastaan mitään uutta holokaustiin, ja tämän aiheiset kirjat ovat olleet pitkälti niitä kirjoja, joita en yleensä lue. Olen lukenut Tadeusz Boroswskin teoksen Kotimme Auschwitz joitakin vuosia sitten, ja Borowskin kirja teki niin ison vaikutuksen, että en varmasti koskaan unohda kirjassa kuvattuja kauheuksia. Siinä missä Borowskin kirja ei peittele eikä unohda mitään, Leysonin kirja jättää paljon kertomatta. Kirjan lopussa selviääkin, että Leyson on uudessa kotimaassaan USA:ssa kiertänyt aikuisiällä kertomassa lapsuudestaan Puolassa. Tämä näkyy kirjassa, joka on muistelmia pääpiirteissään, eikä  varsinaisesti kaunokirjalliseen muotoon kirjoitettu kirja. 

Olen pitkälti samoissa ajatuksissa kuin Paula, johon kirja ei tehnyt liiemmin vaikutusta. Tämä kirja kuitenkin sopii minusta erinomaisen hyvin esimerkiksi yläkoulun lukemistoon (ei kovin vaikea, eikä kovin kauhea) ja pidinkin tätä aika paljon nuortenkirjana. Toisekseen minusta on tärkeää, että natsien kauheuksista kerrotaan ja kirjoitetaan, sillä jotenkin toivoisi, että nämä hirveydet pysyisivät ihmisten mielissä. Siksi, ettei tekoja tarvitse toistaa ja toistaa. Vaikka, kun näkee maailman ympärillään, niin tuntuu, että tarvitsee kuitenkin. 

Kirjassa näkyy se, miten pelottavan nopeasti propagandasta ja satunnaisista väkivallan teoista siirrytään tappamaan juutalaisia. 

Saksalaiset sotilaat sattoivat kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua kilteistä julmiksi. Jos he olivat tympääntyneitä tai juoneet liikaa, he saattoivat noin vain valita jonkun perinteisesti pukeutuneen juutalaisen hakattavakseen. Aina kun jouduin näkemään sellaista voimatta mitenkään puolustaa uhria, tunsin häpeää ja hämmennystä. Miksi natsit vihasivat meitä niin paljon? Tunsin monia miehiä, mukaan lukien oman isoisäni, jotka pukeutuivat perinteiseen juutalaiseen tapaan. Heissä ei ollut mitään pahaa eikä likaista; ei ollut mitään syytä, miksi heidän olisi pitänyt joutua moisen väkivallan kohteeksi, ja silti kaikkialle kaupunkiin liisteröidyt natsien propagandajulisteet kertoivat toista

Pelottavaksi asian tekee se, että kuten Leyson kirjoittaa, juutalaiset nähtiin yhtenäisenä ryhmänä, vastakohtana arjalaisille. Yksi piirre, uskonto, teki ihmisistä halveksittavan ryhmän, jota kohtaan voitiin hyökätä, ensin sanoin, lopulta kaasukammioiden voimalla. 

Jos he olisivat katsoneet meitä vähän tarkemmin, he olisivat nähneet aivan samanlaisia ihmisiä kuin itsekin olivat - -. He olisivat nähneet aivan samanlaisia perheitä kuin omansakin: poikia ja tyttäriä, äitejä ja isiä, tohtoreita, lakimiehiä, opettajia, ammatinharjoittajia ja räätäleitä, yksilöitä kaikilta elämän alueilta

Leysonin kirjaa lukiessani törmäsin samaan asiaan kuin kaikissa natsien julmuuksia käsittelevissä teoksissa: ne saksalaiset ja muut ihmiset, jotka olivat sodan aikaan juutalaisten ympärillä hokevat sodan jälkeen samaa: me emme tienneet -slogania. Minusta on ollut aina vaikea sietää tätä tietämättömyyttä: samat ihmiset sulkivat juutalaiset ystävänsä, koulukaverinsa ja kollegansa elämästään pois. Entiset ystävät sylkivät päälle, eivätkä puhuneet mitään juutalaisille. On aivan järjetöntä hokea, ettei tiennyt, kun oli itse mukana halveksimassa. 

Leyson kirjoittaa, miten hän oli aina se, joka viime tipassa pelastui, astui esiin ja piti meteliään itsestään. Kirjassa on kuitenkin aika kiltti ote pelastautumiseen. Muistan edellä mainitsemassani ja lukemassani Borowskin kirjassa, että ne, jotka selviytyivät, käyttivät todella kovia otteita, ajoivat omaa etuaan ja talloivat muita jalkoihinsa (kuvainnollisesti ja joskus konkreettisestikin). Katsoin samaan aikaan, kun luin Leysonin kirjaa, Puhdistus-elokuvan, jossa selviytyminen näyttäytyy aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Se, joka selviytyy, joutuu pettämään kaikkein läheisimmätkin ihmisensä. Verrattuna Borowskiin ja Puhdistukseen Leysonin kirja on siis erittäin kevyttä luettavaa: pelastuminen on toisten kiltteyden ansiota. 

Leon Leysonin Poika joka pelastui kietoutui muihin lukemiini teoksiin juutalaisvainoista ja samaan aikaan näkemääni elokuvaan. Yksinään kirja jäi aika ohueksi, mutta herätti niitä samoja ajatuksia kuin monet muutkin saman aihepiirin teokset, ja siksi tarjoaisin tätä kirjaa nuoren luettavaksi. 

Tarkemmin varsinaisesti Leysonin kirjasta ovat kirjoittaneet blogimaailmassa mm. Hemuli ja Lilli, jota kirja kosketti vahvasti.

Leon Leysonin elämä oikeastaan vasta alkoi Yhdysvalloissa, jossa hän opiskeli, teki työtään, meni naimisiin ja hankki ihanan perheen. Surulliseksi tässä kirjassa tulin oikeastaan vasta kirjan jälkikirjoituksista - mutta ehkä myös hyvällä tavalla surulliseksi: Leon Leyson sai huonosta alustaan huolimatta hyvän elämän. Sodan ja vainon surut eivät niin helposti lähteneet pois hänen vanhemmistaan, jotka olivat aikuisia sodan aikana. 

Leon Leyson: Poika joka pelastui - Schindlerin listan kuopus
2014, Tammi
The Boy on the Wooden Box 2013
suomentanut Annika Eräpuro




lauantai 15. maaliskuuta 2014

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Puuseppä


Postiluukustani kolahti viime viikolla Books Northin kirja Puuseppä, joka on Puiden tarinoita -satukirjasarjan ensimmäinen itsenäinen osa. Koska meillä oli vapaa ilta muilta menoilta, luin samalta istumalta kirjan tyttärelleni (7-vee). 

Kirja kertoo puusepästä, joka on niin hyvä työssään, että hän on kohonnut keisarin hovin ylimmäiseksi puutyömestariksi. Kaikki vieraat ihailevat puusepän kädenjälkeä, sillä "hänen käsissään puu lakkasi olemasta puuta, hänen käsissään se muuttui kullaksi, arvostamisen arvoisiksi ajatuksiksi ja kauniiksi uniksi.

Kun puusepän perhe kokoontuu iltaruuan jälkeen yhteen, tapahtuu kohtaus, joka muuttaa puusepän maailman. Perheen pieni tyttö ottaa huoneeseen eksyneen muurahaisen hengiltä, mitä tämän isoveli paheksuu. 

- Miksi ei saa tappaa, ihmetteli pikkusisko. 
- Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa. 

Sanat jäävät puusepän mieleen, eikä mikään työ tunnu hänestä enää mielekkäältä. Keisari huomaa innostuksen palon sammuneen puusepän silmistä, ja antaa puusepälle työn, jonka arvelee tyydyttävän mestaria. Puuseppä saa tehdä ihan mitä tahansa ihan mistä tahansa ja aivan niin kauan aikaa kuin haluaa. Puuseppä siis aloittaa aherruksensa, eikä työlle näy loppua. 


Lapsikuuntelija kiinnostui kirjasta sen sadunomaisuuden takia ja halusi kuunnella, mitä puuseppä tekee seuraavaksi. Ville Tietäväisen kuvat olivat upeita, ja varsinkin isoimmat kuvista olivat kuuntelijalle mieleen. Kun puuseppä tilaa eri puulajeja keisarilta, sadun kuuntelija halusi tietää, minkälaisia nämä eri puulajit ovat. Lukija (äiti) joutuikin sitten pulaan, kun ei enää osannut erotella saarnia ja jakarandaa... Loppu sadussa oli hieman surullinen, miettii kuulija, 7-vee. 

Aikuisen näkökulmasta katsoen satu on rakennettu niin, että siinä näytetään puun ja metsän, yleensäkin luonnon arvo. En halua spoilata tarinan loppua, mutta sanottakoon vielä, että sadun alussa käyty dialogi liittyy siihen, mitä puuseppä alkaa tehdä ja jonka tekemisessä sitten nyrjähtääkin loppuelämä. 

Pidin kirjasta ja sen tarinasta, koska tämä oli niin kovin erilainen satu kuin mihin yleensä olen tottunut. Kirja oli siksikin kivaa lukea koska en tiennyt, mitä siltä voisi odottaa. 

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Puuseppä
Books North 2014
30 sivua

Kirjan on ehtinyt lukea myös Sara, jolla onkin kuvia kirjan hienosta kuvituksesta. 



torstai 13. maaliskuuta 2014

Karim


Karim on Toni Karosen (teksti) ja Harri Honkalan (kuvitus) tekemä sarjakuva, jota olen seurannut ykkös- ja kakkososan ajan - ja nyt sain Karimin 3. ja 4. osan. 

Karim on nuori poika, joka ei isänsä neuvoista huolimatta ole mennyt töihin, vaan hän hengailee kaduilla Turussa, jossa poliisi on menettänyt otteensa rikoksista ja rikollisista. Karim on liittynyt jengiin, joka aloitti sotansa rikkaita vastaan sarjan toisessa osassa. Toisessa osassa Karim on mukana jengin ensimmäisessä varsinaisessa iskussa, josta hänelle jää huono maku. 

Kolmas osa, Rikos ja rangaistus, alkaakin siitä, että Karim huomaa, että hänen isänsä oli oikeassa: hänen ei olisi pitänyt lähteä mukaan jengiin. 



Karim katuu, kertoo asiasta perheelleen ja miettii, miten voisi hyvittää tekonsa. Eko Bombata, jengin pomo, ei ehkä kuitenkaan päästä Karimia aivan niin helpolla joukoistaan. 


Pääseekö Karim eroon niistä, joista haluaa vai voittaako Eko Bombata? Miten käy Turun rikosaallon harjalla? Entä Suomen, jossa irtisanotaan valtavia määriä töyntekijöitä koko ajan. Tulevaisuus näyttää synkältä: 


Kolmannessa ja neljännessä osassa kirjasarjassa jatkuu sen kakkososassa alkanut väkivalta ja räiskintä. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäilty, vaan myös juonta kuljetettiin eteenpäin ja väkivaltakohtaukset keskittyivät muutamille sivuille. Kohtauksissa oli käytössä lähikuvia ja kuvia oli erilaisista kuvakulmista. 

Neljännessä osassa eli Pelätkää viiltäjää -kirjassa esiin astuu uusi hahmo, josta on aiemmin vain vinkkailtu. Viiltäjän henkilöllisyys ei selviä, mutta Viiltäjä asettuu selvästi heikomman puolelle ja tässä teoksessa on muita pidempää taistelukohtausta. 

Jotenkin kiinnyin kirjaa lukiessani hahmoihin niin, että jäin jo taas odottamaan seuraavaa osaa sarjaan. Sanotaanko, että miljöönä Turku on myöskin kiehtova (siis ei aina Helsinki!), ja Turun kohtalo mietityttää. Kasvaako rikkaiden ja köyhien välinen kuilu, lähteekö katujen väkivalta käsistä. Ja ehkä kaikkein eniten odotan sitä, että mitä sarjakuva haluaa sanoa maailmasta: kenen puolelle tässä vielä asetutaankaan?

Karosen ja Honkalan tekemisiä Karimin suhteen pääsee tarkstelemaan heidän kotisivuiltaan täältä.


Aiemmin olen lukenut teokset: 
Karim saalis ja saalistaja ja
Karim - tarkoitus pyhittää keinot

Ensimmäisen kirjan löysin sattumalta, toinen oli pakko lukea, ja nämä kaksi jälkimmäistä sain tekijöiltä. 

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Lyhyitä ajatuksia: Simsion / Kuusisto / Pulkkinen


Olen lukaissut muutaman kirjan sitten viime kirjoituksen, ja laitan nyt tällaisen pikaisen yhteispostauksen kirjoista. Ihan siksi, että pääsen lukemaan seuraavia kirjoja ja myös siksi, että nämä kirjat eivät valitettavasti tehneet kovinkaan suurta vaikutusta. 

Graeme Simsionin Vaimotesti (2013, Otava) on näkynyt siellä ja täällä ja kirjasta kiinnostuin, kun huomasin, että kirjastossa tähän kirjaan on todella pitkät varausjonot. Tällä kertaa ei olisi kannattanut kiinnostua, sillä vaikka kirja oli heti alkuun hauskasti erilainen, alkoi sen vitsikkyys olla melko vähäistä noin sadan ekan sivun jälkeen. Pidän muutenkin tuota sataa sivua kriittisenä vaiheena kirjassa: jaksan huonoimmistakin kirjoista lukea ensimmäiset sata sivua, mutta sen jälkeen kirja joko tökkii tai kiinnostaaa entistä enemmän. Tämä alkoi tökkiä.

Aspergerista luentoja pitävän professorimiehen, Don Tillmanin elämä on itsessäänkin melkoisen asperger-piirteinen: hänellä on tietyt toiminnot päivässä, joita hän minuutintarkasti ja rutiininomaisesti suorittaa päivästä toiseen. Tunteilu ei kuulu hänen elämäänsä, sillä hän on järkevä ihminen, joka tekee sitä, mikä on järkevää. Tillman haluaa parisuhteeseen, ja hän keksii, että järkevin tapa on testata vaimoehdokkaat etukäteen niin hyvin, että virheellinen tai väärä nainen ei pääse tuhlaamaan hänen aikaansa. Sattumalta Donin eteen tupsahtaa Rosie, joka on melkoinen kävelevä kaaos, eikä lainkaan sellainen, jonka Tillman voisi hyväksyä vaimokseen. 




Don jää kuitenkin kaveeraamaan Rosien kanssa, sillä genetiikan asiantuntijana hän voi auttaa Rosieta löytämään isänsä, jonka henkilöllisyydestä Rosiella ei ole tietoa. Kirjan hauskuus syntyy Tillmannin suoruudesta: hän puhuu niin kuin asiat järkevästi ajatellen ovat, viis muiden tunteista. Rosien isän etsinnässä tarina jää kuitenkin junnaamaan paikoilleen. Kun hauskuus syntyy siitä, että Tillman puhuu kuin lasten suusta, kommentit eivät jaksaneet kannatella minua lukijana kirjan loppuun asti. 

Luin kirjan loppuun vain, koska sain kirjasta yhden maan tämän kevään haasteeseeni: kirjallisuutta fudis-maista: Australia pääsi Brasiliaan potkimaan palloa, ja kirjailija Simsion asuu Melbournessa. 

Graeme Simsion: Vaimotesti 
2013, Otava
The Rosie Project 2013, 
suomentanut Inka Parpola
330 sivua

Kirjasta on huomattavasti enemmän innostunut Susa
*********

Silläkin uhalla, että julistaudun huumorintajuttomaksi lukijaksi, minun täytyy sanoa, että jäin varsin tyhjäksi myös Meri Kuusiston kirjalle Amerikkalainen (2014, Otava), jossa kaksi Helsingin yksinäistä kohtaavat toisensa. On Hermanni, joka elää talon katolla ja Susette, joka päättää adoptoida amerikkalaisen jalkapallon lapsekseen. Ja kirjan kuivahko huumori - no se syntyy siitä, että Susette alkaa elää jalkapallon kanssa niin kuin se olisi oikea lapsi: fudis kulkee lastenvaunuissa vaipoissa ja potkupuvussa. Jalkapalloa hoivatessa ja baarissa kaljaa juodessaan Susette alkaa tuntea huonon äitiyden tunteita, eikä hän ole oikein varma, olisiko hänestä oikeaksi äidiksi. 

Kirjaa lukiessani tunsin koko ajan jonkunlaista etäisyyttä tarinaan: tunsin itseni liian vanhaksi tähän tarinaan. Luulen, että parikymppisenä tämä kirjan olisi innostanut aivan eri tavalla pohtimaan lapsia ja äitiyttä. Amerikkalainen jalkapallo vauvana -idea kantoi kirjan alun verran, mutta olisin kaivannut jo hieman uutta juonta kirjan loppuun. 

Meri Kuusisto: Amerikkalainen
2014, Otava
250 sivua



Siinä missä edelliset kaksi kirjaa kiinnostivat minua etukäteen, Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014, Otava) taas ei minua kiinnostanut etukäteen niinkään paljon, mutta kannoin tämänkin kirjan kotiin luettavaksi kirjastosta. Taistelin vielä kirjan alussa sitä vastaan, että kirja olisi miellyttävä, mutta sitten luovutin: tätä kirjaa lukiessa vihdoin aloin aristellen hymyillä ja lopulta jo vapautuneemmin nauraa. 

Iiris eroaa Aleksista juuri siinä vaiheessa, kun Iiris on alkanut odottaa kosintaa. Kosinnan sijaan tuleekin eroilmoitus. Alun perin aikakauslehdessä jatko-osina ilmestyneet tarinat kertovat, miten Iiris alkaa koota itsestään eron jälkeen kokonaista ihmistä, ja miten elämä tuo eteen milloin minkäkinlaista koomisen oloista tapahtumaa. Kirjan parisuhdeasioita käsitellään sopivan samankaltaiselta kuin aina, mutta kuitenkin hieman erilailla. Niin, että kirja on hauskaa luettavaa. Parisuhdeopas Kauniiden ja rohkeiden tyyliin on nyt vain hauskaa. 

Tykkäsin myös siitä, että kirja jättää lukijan hyvälle mielelle: 

Minä olen Iiris Lempivaara, enkä käännä katsettani pois. Kaikki alkaa alistumisesta. Kaikki alkaa hymystä. Eilen minä uskalsin hymyillä, enkä esittänyt vaikesti tavoiteltavaa, vaikka tuhat sääntöä kehottaa minua tekemään niin. 
Se mies käveli ohi mutta kuka tietää, mihin minun hymyni minut vielä johtaa

Ei siis lopultakaan ollut aivan turha tämäkään kierrokseni kirjallisuuden uusiin julkaisuihin: jotain hyvää luettavaa löytyi seasta. 


Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
 (2014, Otava)
174 sivua


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet / Helmi Kekkonen: Valinta - Pieniä kirjoituksia kirjoista ja kirjapinoja

Tämä kirjoitus piti kirjoittaa jo viime viikolla - suunnitelmana oli miettiä suomalaista kirjallisuutta suomalaisen kulttuurin päivänä, mutta olinkin sairastuvalla sellaisessa flunssassa, joka vei täysin ajatukset ja voimat. Tässä siis hieman lyhyemmin parista kirjasta, jotka olen lukenut. 

Minulla on huono tapa ostaa kirjoja alemyynneistä, kantaa kirjoja kirjastojen poistohyllyistä ja milloin mistäkin - ajatuksena, että kyllä minä nämäkin vielä jossain vaiheessa luen. Viime vuonna pykäsin haasteen kiivetään vuorelle eli luetaan oman kirjahyllyn kirjoja, siinä toivossa, että alkaisin lukea näitä "kirjavarastoni" kirjoja. No, en alkanut lukea, mutta tänä vuonna uusi yritys ja nyt on kaksi kirjaa kirjavuoresta taas luettuna. Katson jossain sopivassa välissä, että kuinka monta kirjaa pitäisi lukea sinne Mount Everestille - vielä minä sinne kiipeän!



J.P. Pulkkisen Kaikki onnelliset perheet (2008, Gummerus) nojaa Tolstoin maailmalle lähdettämään ajatukseen siitä, että kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia ja onnettomat taas onnettomia omalla tavallaan. Paitsi että onnettomat perheet tuntuvat olevan kirjallisuudessa onnettomia juuri sillä samalla tavalla. Kirjassa suomen kielen opettaja Antti ja naistenlehden toimittaja Sara kohtaavat toisensa ohikiitävän hetken Italiassa , kun ovat katsomassa jalismatsia!). Suomeen palattuaan he törmäävät taas toisiinsa ja minkäs teet, kun kiinnostus on herätetty ja se on molemminpuolista. Omat puolisot unohdetaan ja heille valehdellaan. Kuten edellä kirjoitin: onnettomat perheet ovat niin toistensa kaltaisia kirjoissa, ettei tässäkään kirjassa tarinaan tule sen enempää vaihtelua. Parasta kirjassa oli Antin kommentit ulkomaalaisten suomen kielen oppimisesta ja Helsinki-kuvaus. Ajatukseni olivat kovasti samanlaisia kuin Hannan, jonka blogi-kirjoituksen kaivoin esiin vuodelta 2010! 

J.P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet
2010, Teos
206 sivua

Helmi Kekkosen Valinta (2011, Avain) on myös kertomus perheestä, mutta tarina kerrotaan vasta perheen isän kuoltua sairauskohtaukseen. Äiti ja yksi perheen kolmesta lapsesta kohtaavat toisensa tyhjentäessään taloa uusia vuokralaisia varten. Tämä perhe on ollut onnellinen, sillä ne asiat, jotka olisivat tehneet perheen onnettomaksi, on vaiettu salaisuuksiksi. 

Talon siivoaminen ei onnistu, vaan naiset muistelevat menneitä: Aava-tytär sitä, minkälaista hänen lapsuutensa oli ja Ruut-äiti sitä, minkälaista elämä äitinä ja rakastettuna oli ja mitä tapahtui ennen aviomiehen löytymistä ja mistä salaisuudet alkoivat. Kirjassa tarina kerrotaan vuoroäänin, Ruutin ja Aavan näkökulmasta. Pidin ratkaisusta, sillä tässä kirjassa luvuissa ei kerrattu samoja tapahtumia, vaan kertojat liikkuivat eri aikatasoissa. 

Kekkosen kieli oli kaunista ja tunnelmoivaa. Jotenkin kielen takia jäin odottamaan pahempiakin salaisuuksia, mutta ehkä pahinta olikin se, että asioista tehtiin salaisuuksia vaikenemalla niistä. 

Helmi Kekkosen Valinta on julkaistu Avaimella, ja kun kaivelin muistiani, niin olenkin ollut kuuntelemassa Kekkosen kertomaa hänen uudesta kirjastaan kustantamolla (vuonna 2011). Tämä oli mukava kirja lukea ja tunnelmoida. Minulle kirja muuten on päätynyt divarista hintaan 1,60 (kirjassa oli hintalappu kannessa). 

Helmi Kekkonen: Valinta (2011, Avain)
160 sivua


Sanoisin, että kurkistus omaan kirjahyllyyn tuo käsiin ja luettavaksi helmiä, vaikka välillä kirjahyllyn aleista kotiin kannettavaksi jää sellaisia kirjoja, jotka eivät ole kiinnostaneet eivätkä saaneet tykkäämään muitakaan lukijoita. Näiden kirjojen ansio on ainakin se, että ne ovat kannellaan tai takakansitekstillään tai jollain muulla tavalla herättäneet kiinnostukseni. 

**************

Seuraavaksi ajattelin suomalaisen kulttuurin jälkifiilistelyissä keskittyä kotimaiseen kirjallisuuteen, tällä kertaa näiden uutuuskirjojen kanssa, joista Meri Kuusiston Amerikkalainen on jo hyvässä vauhdissa:



Ja naisten kuukauden kunniaksi luen erityisesti naistenkirjallisuutta: