MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 26. helmikuuta 2013

Chitra Banerjee Divakaruni: Hopealaakson salaisuus - lukudiplomi II


Chitra Banerjee Divakarunin Hopealaakson salaisuus (2004, Tammi) on kiinnostanut minua pitkään, ja kun huomasin, että tämä kirja sopii Lukudiplomi-suoritukseksi, niin lukaisin kirjan läpi.


Chitra Banerjee Divakaruni on syntynyt Intiassa, mutta asuu nykyisin Yhdysvaltain Texasissa. Hän on kirjoittanut novelleja, romaaneja ja runoja. Hopealaakson salaisuus on ensimmäinen osa nuorten fantasiasarjaan, joka sijoittuu Intiaan. 
 
Kirja alkaa Kalkuttan kaduilta, joilla elää 12-vuotias poika Anand, joka perhettään auttaakseen tekee työtä huonolla palkalla. Perheen isä on kadonnut lähdettyään töihin Dubaihin, perheen lapset ovat joutuneet luopumaan koulunkäynnistä ja perhe on muuttanut slummiin, jossa Anandin pikkusisko on nähnyt kauhean surmatyön ja muuttunut puhumattomaksi. Paljon huonommin ei voisi siis mennä, mutta Anandilta riittää empatiaa kadulla istuvalle vanhalle miehelle, jolle Anand tarjoaa oman ruokansa ja juomansa. 
 
Illalla sama mies astuu Anandin kotiin ihmeellinen säteily ympärillään. Mies kutsuu Anandin mukaansa matkaan, mutta Anand epäröi, kunnes vanha mies parantaa pikkusiskon. 
 
Alkaa suuri seikkailu, joka on esteitä täynnä. Ensiksikin pitää löytää vanha mies, joka antoi niin merkilliset ohjeet tapaamiselle, ettei Anand oikein ymmärtänyt niitä. Matkalla hän tapaa kadulla elävän takkutukkaisen tytön, joka lupaa auttaa Anandia.
 
Vanha mies löytyy juna-asemalta, ainakin Anand luulee niin. Mies muuttuu yhtäkkiä:
 
Vanhan miehen ilme oli muuttunut ja hymyn tilalla oli nyt pilkallinen irvistys. Mutta todellinen ero oli silmissä. Ne olivat harmaat kuin kivi, ja kiven tavoin ne olivat himmeät, niin että niihin katsoessaan Anand ei nähnt peilikuvaansa. Niissä ei ollut yhtään valoa, vain sameaa pimeyttä, joka oli valmis vangitsemaan ja ahmaisemaan kaiken mikä uskaltaisi lähelle.  


Kuten niin monessa muussakin fantasiaseikkailuissa tässäkin seikkailevat nuoret: Anand ja tyttö, joka saa vasta myöhemmin nimen. Hyvä vanha mies on heidän oppaansa, ja muotoaan muuttava mies on pahis, joka yrittää saada reissulaiset valtaansa. Anandilla on mukana esine, joka pitää saada kotipaikkaansa Hopealaaksoon. Matkalla reissulaiset kohtaavat esteitä ja onnettomuuksia, ja Anand on joutua useaan kertaan pahan valtaan. 

Pidin teoksen alusta, jossa seikkaillaan Kalkuttan kaduilla, ja pidin erityisen paljon kohdasta, jossa vanha mies antaa tytölle luvan tulla mukaan ja laittaa tytön valitsemaan nimen itselleen: 

"Nisha! Yö!" tyttö huudahti ja katsoi häntä ilahtuneena. "Ihanaa!" Hän lisäsi uneksivasti. "Olen aina pitänyt yötaivaan katselemisesta, kun kaukaiset tähdet vilkuttavat minulle, kun pilvet liukuvat Vanhan Kuuttaren kasvojen yli. Ne saivat aina omat ongelmani tuntumaan vähemmän tärkeiltä."

Nisha-nimellä on erityinen merkitys elämässäni. 

Muuten kirja ei ole kovin yllättävä: vaaroja ja esteitä tulee matkaan, jonka määränpää on Himalajalla, tämän tästä eteen. Välillä lapset eivät pysty selvittämään esteitä, ja heitä auttamaan tulee mungo, jolle Nisha antaa nimen Rajah. Esteinä lasten pitää mm. ylittää joki ja sola, jotka elävät ja vain taikavoimin on mahdollista päästä niiden yli. 

Lukudiplomi-tehtävän valitsin kasiluokan Sinuhesta, ja vaikka pelikortit tuntuivatkin kivalta idealta, piirsin tällaisen juonikaavion, jossa näkyy Anandin ja Nishan matka ja matkan tärkeimmät tapahtumat.





Kun Anand ja Nisha ovat saaneet esineen (kotilo) vietyä Hopealaaksoon, heidän täytyy valita: jäädäkö veljeskuntaan vai palatako kotiin?

****

Kirja oli tyypillinen fantasiatarina esineineen ja matkoineen. Kiintoisaa kirjassa oli lähinnä sen alku Kalkuttassa ja tytön mukana olo: Nisha joutui tyttönä tappelemaan matkalle mukaan pääsystä ja lopuksi vielä laitettiin maailmaa uuteen järjestykseen, sillä veljeskunta tietenkin tarkoittaa vain poikia ja miehiä. 

Kirja oli selvästi suunnattu nuorelle lukijalle, ja kyllähän tässä päästiin etenemään kivasti esteestä toiseen, mutta itse en ole lukenut kovin yllättävää fantasiatarinaa, eikä tämäkään ollut kovin erilainen kuin kaikki muut lukemani fantasiaseikkailut. 

Chitra Banerjee Divakaruni: Hopealaakson salaisuus
2004, Tammi
alkuperäinen teos: The Conch Bearer 2003
suomentanut Arja Gothoni
252 sivua
 



maanantai 25. helmikuuta 2013

Talviloman syvin olemus + helmikuun luetut


Ulkoilu ja iloinen mieli, positiivinen asenne. Kamerakulmaa säätämällä tämäkin pulkkamäki näyttää isommalta kuin oikeasti on. Vaikka kyllä tästä hyvät laskut sai, myös omalla pulkalla, joka on säilynyt noin kolmekymmentä vuotta ehjänä. Päivän kysymys: miksi nykyiset pulkat kuluvat puhki yhdessä talvessa? Samana päivänä hieman myöhemmin: tiedättehän lapset, mikä on potkuri?
 

Pakollinen aurinko, joka näyttäytyi ainakin yhtenä päivänä. Ei puhuta siitä, että tänä aamuna aurinko on ulkona jo kello 8.06. Kyllä me saatiin lomallakin nauttia auringosta. Ihan varmasti.
 

Lumi. Mitä olisi talviloma ilman lunta? Hmm... lämpöä jossain etelämpänä.  Ehkä. Mutta siis talviloma ehdottomasti lumen ja auringon kanssa. Kyllä en epäröi, mutta ensi vuonna ei olisi paha asia jokin lämpöinenkään paikka. Miettimisen paikka: kumpaa on kivempi rakentaa: lumilinnaa vai hiekkalinnaa? Vai onko sillä väliä? Tehdään siitä materiaalista, mitä saatavilla on. 
 




Lumi. Ai niin, sen varmaan mainitsinkin jo. 
Hiihto. Perinteinen murtomaatyylinen. 
Siinä toisessa kyllä olisi kovempi vauhti, eikä ylämäkiä. Mutta parempi pysyä pystyssä ensin tasaisella.   

Ja murtomaahiihtoon liittyvä spekulointi: pettikö pito vai luisto? 
Laskettelussa after ski olisi jotain muuta. Mutta lasten kanssa ehdottoman vaikea toteuttaa.
 



Paluu arkeen. Lumeilun jälkeen pieni iso toive siitä, että voi syventyä raiteilla johonkin kirjalliseen. Onhan se hyvä, että unelmia voi siirtää johonkin toiseen ajankohtaan, koska aina ei mene niin kuin on toivonut ja suunnitellut.
 
 Ja juuri ennen stadia pakollinen VR:n pysähdys. Kunhan raiteet vapautuvat, tekniikka pelaa, jää / lumi / lehdet (valitse sopiva) saadaan raiteilta pois (mieluusti ihan itse jos lähtisivät). Matkustajille aikaa ihailla aurinkoa. 



Ja loman jälkeen: aurinko tosiaan taitaa paistaa!

Lumilomalla luetut lumikirjat: 



Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008, Otava)
Satu Grönroos: Lumen syli (2012, Atena) 
Maxence Fermine: Lumi (2005, Otava)

 

Lumi jyräsi Aasian helmikuussa, joka piti olla Aasia-teemakuukausi, Aasiaa risteilin vain 

Myanmarissa (Burmassa): Daniel Mason: Pianonvirittäjä (2003, Tammi) ja
Vietnamissa: Kim Thúy: Ru (2012, Libre Expression)

Sen sijaan luin jotain muuta: 


Sara Razai: Olen etsinyt sinua (2012, Teos & Schiltds & Söderströms)
(2003, Top Shelf Productions)
Anu Juvonen: Lähiöoksennus (2013, Minerva)
Linn Ullmann: Aarteemme kallis (2012, WSOY)
Chad Harbach: Pelin henki (2013, Otava)

Koin kolme uutta kotimaista kirjailijaa, kolme esikoiskirjailijaa, ja aloin suorittaa Maakunta-haastetta (nämä ja muut vuoden haasteet näkyvät blogin yläpalkissa). 

Tässä kuussa on siis luettuna 10 kirjaa, joista yksi on (paksu) sarjakuvakirja. Vielä kaksi kirjaa on kesken, katsotaan, mahtuvatko ne tämän kuukauden puolelle. Käyn sitten jälkikäteen lisäämässä, mutta ajattelin tehdä kuukauden luetut -postauksen nyt hieman etukäteen. 

 

Aasia-teemani jäi hieman huonoksi saavutuksiltaan: Masonin kirja jotenkin masensi minut ja aloitin vielä kahta surkeaa kirjaa, jotka jäivät toistaiseksi ainakin kesken lukemisen. Nyt pitää miettiä, jatkanko ensi kuussa kirjojen lukemista, innostus on vähän nollassa. Ja kun noita uutuuksiakin tipahtelee... No, katsotaan, mikä on haasteen henki parin päivän päästä alkavalla maaliskuulla. 
 
 

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Chad Harbach: Pelin henki

Hän ei halunnut muuta kuin että mikään ei koskaan muuttuisi. Tai että asiat muuttuisivat vain oikealla tavalla,
paranisivat pikkuisen kerrallaan,
päivä kerrallaan,
ikuisesti.
 
 
 
 
Chad Harbachin Pelin henki (2013, Otava) tuli aivan yllättäen luettavakseni, sillä löysin tämän kevään uutukaiskirjan suloisesta ensimmäisestä kotikirjastostani.
 
Pelin henki oli USA:ssa ilmestymisvuonnaan 2011 sensaatio ja The New York Times nimesi kirjan yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.
 
Kirja on kertomus baseball-joukkueesta ja sen pelaajista. Henry Skrimshander on lahjakas 17-vuotias poika, joka hennosta varrestaan huolimatta on luonnonlahjakkuus pesäpallokentällä. Hän pääsee opiskelemaan, ja pelaamaan baseballia, Westish Collegeen. Kirja on myös kertomus collegen elämästä: Henryn pelikaverit Mike Schwartz ja Owen Dunne ovat tärkeitä henkilöitä paitsi Henryn elämässä myös joukkueessa, ja tietenkin kirjan tarinassa. Owen Dunne, Henryn kämppis, on joukkueen julkihomo. Kirja on myös rakkaustarina, jossa rakastavaiset kohtaavat sattumalta ja joskus hieman ohimennen. Kirja on myös tarina nuorten miesten ystävyydestä, ja erityisesti siitä, mitä ystävyys kestää.
 
Miehet olivat aivan omituisia olentoja. He eivät harrastaneet enää kaksintaisteluja, jopa nyrkkitappelut olivat alkaneet vaikuttaa raakalaismaisilta, entisaikojen satunnainen väkivalta oli kanavoitu kokonaan eri instituutioihin, mutta he pitivät siitä että noudattivat ikivanhoja sääntöjään.
 
Kirjassa ei ole kovin ihmeellistä juonta: kasvavat nuoret miehet opiskelevat ja jännäävät baseball-matsejaan, vapaa-ajallaan he haaveilevat rakkauksista, erityisesti Henry on ujo ja arka, jota rakkauselämä tuntuu karttavan.
 
Koulun rehtori Affenlight, on myös tärkeä henkilö kirjassa, samoin hänen kotiin saapuva tuhlaajatyttärensä, Pella, joka on jättänyt aviomiehensä ja haluaa aloittaa elämänsä uudelleen, parannuttuaan masennuksestaan.
 
Baseball-kentällä sattuu ja tapahtuu: Owen loukkaantuu, Henry kohtaa krampin, kun collegen jälkeinen elämä ja mahdolliset jatko-opiskelustipendit tuntuvat ratkaisevan aivan liikaa tulevaisuudesta. Amerikkalainen systeemi tuntuu kirjaa lukiessa aika pelottavalta ja stressaavalta: miten elämän käy, jos mikään yliopisto ei huolikaan opiskelijaksi, tai jos ei ole tarpeeksi hyvä urheilija, että pääsisi urheilustipendin voimin opiskelemaan? Miten käy ystävyyden, jos ystävälle näyttää käyvän hyvin, mutta itsellä menee päin mäntyä? Kestääkö ystävyys?
 
Tämän kauden jälkeen ei ollut mitään. Ei baseballia eikä jalkapalloa. Ei lääkkeitä ei kämppää ei duunia. Ei ystäviä ei tyttöystävää. Ei mitään. Ja niin piti käydä kaikille heistä, ihan jokaiselle. - - Harpoonersin oli pakko kokea hänen laillaan, että häviö merkitsi kuolemaa.
 
Kirjan lukemisen jälkeen olen kovin hämmentynyt siitä, miten kirja olisi pitänyt lukea. Oliko kirja helppolukuinen, viihdyttäväkin tarina kasvukipuisista nuorista, henkilösuhteista, jotka muotoutuvat kirjan tarinan kuluessa eri tavoin? Vai oliko kirja jotain enemmän, mitä en huomannut? The New York Timesin arvion luettuani epäilen, että minulta jäi paljon huomaamatta, koska tunnen niin huonosti amerikkalaista kirjallisuutta. Olen päättänyt tänä vuonna tutustua hieman paremmin yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen, joten ehkä jossain vaiheessa myöhemmin sitten ymmärrän sen kaiken, mikä jäi nyt tajuamatta.
 
Vaikka kirjaa lukiessani olin koko ajan hieman epävarma siitä, miten kirjaa pitäisi lukea, en missään vaiheessa edes harkinnut, että jättäisin kirjan kesken, sillä Harbachin teksti on niin sujuvaa, henkilöhahmot suorastaan hyppäävät elämään mukaan: kirjaa oli pakko lukea eteenpäin, koska jännitti, miten henkilöhahmojen lopulta käy. Osa kohtaloista ja välinäytöksistä oli niin omituisia, että niissä kohdin oli pakko miettiä, että millä asialla tässä nyt leikitellään. Harmitti, että en tunnistanut kirjan leikkejä.
 
Vaikka kehuin Harbachin henkilöhahmojen elävyyttä, niin tarinan ainoa naishenkilö, Pella, jäi tosi omituiseksi hahmoksi. Siis, hän käyttäytyi niin kovin miesmäisesti monesti, esimerkiksi kun hän mietti omaa levinnyttä vartaloaan: Hän ui aikoinaan monta kilometriä putkeen, hänellä oli solakka vatsa ja vahvat kädet - mutta minkäs teet. Onhan se hienoa, että kirjallisuudessa on naishahmo, joka ei pidä päiväkirjaa painostaan, eikä niin välitä, kenen sängyssä nukkuu, mutta samalla jäin jotenkin miettimään hieman epäuskoisena tätä henkilöhahmoa.
 
 
Kirjassa baseball on vahvasti läsnä kirjan tarinassa, ja myös henkilösuhteissa, mutta baseball ei ole kirjan koko juoni ja merkitys. En osaa sanoa, miten lukija, joka ei kerta kaikkiaan pidä pesäpallosta, suhtautuu kirjan tarinaan, itse kun olen harrastanut lajia, vaikkakin kotimaisena versiona, aikoinani aika monta vuotta. Minusta baseballia ja joukkuemeininkiä ei kirjassa ollut kuitenkaan liikaa, koska minulle kirjasta ei jäänyt sellaista kuvaa, että tässä vain pelataan. Enemmänkin kirjasta jäi mielikuva ihmissuhteiden vyyhtenä.
 
Kirjasta en osaa oikeastaan tämän enempää kirjoittaa. Tästä tuli mieleeni David Nichollsin Kaikki peliin, jossa oli myös samantyylistä kasvukipuilua, paitsi että Harbach on kyllä Nichollsia taitavampi pitämään lukijan koukussa, eli rakentamaan henkilöhahmoja tarinaan, ja kuljettamaan tarinaa eteenpäin.
 
Chad Harbach: Pelin henki
2013, Otava
The Art of Fielding (2011)
suomentanut Tero Valkonen
468 sivua
 
Kannen kuva saa merkityksensä alkusanoissa:
 
Nyt ilo pintaan
Rohkeutta rintaan
Pojat, vastusta päin
Mailat koholla näin
 
ja varmaan kannessa on myös vihjaus Melvilleen, ainakin baseballin osuus on siinä pyyhitty pois.
 
 
Book Review: The Art of Fielding by Chad Harbach




lauantai 23. helmikuuta 2013

1001 Books You Must Read Before You Die


1001 kirjaa, jotka sinun pitää lukea ennen kuolemaasi.
 
Huomasin tämän kirjan joskus ennen joulua, mutta en sitten kuitenkaan hankkinut joululahjaksi itselleni, vaan päätin käyttää kirjastoa kirjan hankintaan. Onhan se nyt masentavaa, että ne kirjat, jotka pitäisi koskaan lukea, on joku toinen valinnut minun puolestani. Uteliaisuuttani oli kuitenkin pakko vilkaista, mitä kirjoja minun pitäisi lukea.



Hmmm... onkos piristävä kuva heti alkuun?
 
No, kirja on jaettu vuosituhansiin, ja kirjat muistuttavat aika tavalla niitä samoja listauksia kuin yliopiston kirjallisuuden opintokokonaisuudet tai lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kirjojen kirjalistat. Siinä mielessä tässä kirjassa ei ole yllätyksiä. Lisäksi kirjan esittelemä kirjallisuus on lähinnä USA:n ja Iso-Britannian kirjallisuutta, itselleni oli yllätys, että Saksasta oli niinkin vähän kirjoja mukana, venäläiset klassikot olivat kirjassa mukana, myös kiinnostavia eurooppalaisia kirjoja, joita yllätys yllätys, ei suurinta osaa ole suomennettu.
 
Listasin tähän itselleni joitakin kirjoja, jotka oli kivasti esitelty, jotka voisin itse jossain vaiheessa lukea ja joiden esittely erityisesti ilostutti minua.


 
Kirjan aivan ensimmäinen Must Read -teos on Aisopoksen tarinat - jee, näitä olen lukenut myös lapsilleni (en tosin varmaan aivan niitä alkuperäisimpiä). Nuoren Wertherin kärsimykset ei yllätä, eikä Austen tai Bronten sisaruksetkaan. Kirjassa on siis esitelty kirjoja, kirjailijoita korkeintaan sivun verran ja joissain paikoin tekstiä on elävöitetty yhtä isoin kuvin. Pidin kirjan ulkonäöstä paljon, siis teatterimainoksista, kuvista elokuvista ja kaikesta kivasta, mitä kirjan sivuilla oli. Kyllä tämän kirjan voisi omaan kirjahyllyyn hankkia vaikka noiden kuvien takia.
 





Kirjasta ei ole unohdettu sellaisiakaan teoksia kuin Frankenstein, iloisesti Anna Kareninen, muiden Tolstoiden ja Dostojevskien seasta.
 
 
Ensimmäinen ei-länsimainen esitelty kirja on Rashomon, joka tunnetaan ehkä paremmin Kurosawan leffana. Aasiasta kirjassa onkin juuri japanilaisia kirjoja mukana.

 
Minulla on ollut aina hieman huono suhde brittiläisiin kirjailijoihin, ja yritän parantaa sitä aika ajoin. Nostan esiin kirjasta Elizabeth Gaskellin, joka on minulle aivan tuntematon nimi. Yritän jatkossa huomata, jos Yle alkaa esittää hänen kirjoihinsa perustuvia tv-sarjoja taas.
 


Lukijana minussa on sellainen vika, että huomioni kiinnittyy aina siihen toiseen, tai siihen, jota esitellään jotenkin marginaalissa (vähemmän kuin jotain muuta). Niinpä minua kirjaa selatessani alkoivat kiinnostaa seuraavat kirjat:




Ralph Ellison: Invisible Man - Näkymätön mies 
Max Frisch: I'm Not Stiller
Francoise Sagan: Bonjour Tristesse - Tervetuloa, ikävä
Cesare Paverse: The Moon and the Bonfires - Kuu ja kokkotulet
Chinua Achebe: Kansan mies (Things Fall Apart ei kirjastossa suomeksi) 


Nevil Shute: a Town Like ALice - Viisi mustaa kanaa
Kenzaburo Oe: M/T ja kertomus metsän ihmeistä 


Yukio Mishima: The Sea pf Fertility (kirjastossa neljä suomennettua)

Siis tuollaisella samurai-kuvalla minulle myydään vaikka mikä kirja...

Ismail Kadare: Broken April - Särkynyt huhtikuu (plus paljon muuta)
Leonid Tsypkin: Summer in Baden-Baden - Kesä Baden-Badenissa
Thomas Bernhard: Wittgenstein''s Nephew - suomeksi? 
Margaret Drabble: The Radiant Way - Loistava tulevaisuus
Shashi Deshpande: Small Remedies - suomeksi Pitkä hiljaisuus


2000-luku 

Michel Faber: Under the Skin - Lihaa ja verta
Akhil Sharma: An Obedient Father (ei suomeksi)
Michel Houellebecq: Platform - Oikeus nautintoon 
Jonathan Safran Foer: Everything is Illuminated - Kaikki valaistuu

_____________

Sitten listasin laiskana kuvina niitä kirjailijoita/kirjoja, joihin haluaisin tutustua, mutta en ole vielä:

 
Siri Hustvedt - en tiedä, miksi en saa aloitettua hänen kirjojaan koskaan...
Jung Chang - no, tämä kirja on jo odottamassa.


 


Ian McEwan, Kazuo Ishiguro - ovat niin lukulistani kärjessä, kirjapinon päällä, ja kaikkea. No, kyllä näidenkin vuoro tulee. Joskus.
Christa Wolf kiinnostaa, mistä tulikin mieleeni, että tässä 1001 -kirjassa oli hirveä miesenemmistö. Tai ainakin tuntui siltä. Samoin saman kirjailijan kirjoja oli paljon, esimerkiksi McEwania.


Salman Rushdie, Donna Tartt - näihinkin on pitänyt tutustua jo ties kuinka kauan.

Isabell Allende, Vikram Seth - Sopiva nuori mies odottaa kirjahyllyssäni jotain 12. vuottaan...

Kazuo Ishiguron kirjoja kuuluu tähän 1001 kirjaa ennen kuolemaa teokseen monia - aion lukea ainakin yhden, kunhan vain saan aikaiseksi...
 
Kirjaan oli valittu aika monta kirjaa, joissa kerrotaan mustien historiasta, Alice Walker on minulle vielä lukematon, mutta alkoi kiinnostaa tästä kirjasta.
 

Paul Auster, jotenkin vaikea aloittaa hänenkin kirjojaan, mutta kyllä tänä vuonna, ehdottomasti!
 
Rohinton Mistryä olen kuullut ainoastaan kehuttavan, en tiedä, miksi Mistrykin on jäänyt lukematta.

Barbara Kingsolverin olen bongannut englanninkielisistä kirjablogeista, jotenkin aivan never heard -osastoa minulle. Like on julkaissut hänen kirjojaan suomeksi, ehkä se kertoo jotain kirjoista, mutta muuten minulla ei ole mitään käsitystä, minkälaisia kirjoja nämä ovat. Kiinnostavat siksi.
 
Jonathan Franzenin kirjat ovat kauniina kirjahyllyssäni, samoin McEwanin. Kirjojen kansia voisi vaikka availla joskus, käännellä sivuja, imeä tekstiä itseensä...
 
 
 
---------------------------------
Joistakin kirjailijoista/kirjoista olin erityisen iloinen, että ovat päätyneet kirjan sivuille:
 
Stephen King, kuningas on kuningas.
 


Eteläamerikkalaisia kirjailijoita olisi minun makuuni voinut olla kirjassa enemmänkin, mutta kiva että oli ainakin nämä:
Laura Esquivel, Gabriel Garcia Marquez...

 
Ehkä tämä selittää, miksi Tove Janssonin The Summer Book aika ajoin näkyy englanninkielisissä blogeissa:

 
Lisää pohjoismaista väriä:


Oates, ilman muuta - Oatesin kirjojakin minulla on vielä lukematta paljon! Trainspotting pääsi hieman yllättämään, varsinkin kun tämä on varmasta leffana paljon tunnetumpi kuin kirjana.

Zadie Smith oli myös kirjassa, hyvä niin! Ja viimeisenä, vaan ei vähäisempänä Martelin Piin elämä.
 
Kyllähän tästä kirjasta sai taas hirveän kasan kaikkea lisää must read -listalleen, vaikka ei aivan kaikkia 1001 kirjaa sieltä lukisikaan.
 
 
 

1001 Books You Must Read Before You Die
Cassell Illustrated  2006
General editor Peter Boxalla
949 sivua