MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 29. marraskuuta 2014

Ihminen sodassa -lukuhaaste

Suketus käynnisti vuosi sitten blogissaan lukuhaasteen Ihminen sodassa, jossa piti lukea kirjallisuutta, joka liittyy sotaan. En itse etsimällä etsinyt sotakirjallisuutta, mutta huomasin, että ehkä yllättäenkin sota liittyy aika moneen kirjaan, jota olen vuoden aikana lukenut. Olen yrittänyt laittaa lukemiini kirjoihin tunnisteen Ihminen sodassa -lukuhaaste - luulen, että se on jostain kirjasta voinut jäädä pois. Tässä postauksessa kirjoja ja sotia, jotka löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista. Laitoin kategoriat hieman eri tavalla kuin Suketus haasteessaan, mutta yhteensä kirjoja olen lukenut 12, mikä oikeuttaa itseni majurin arvoiseksi. 



Suomi sodassa: 

Mila Teräs: Harmaat enkelit  (2014, Karisto)


Neljäntienristeys

Maailmansotien aikaan: 



Etelä-Amerikan diktaattorit: 



Iranin sisällissota: 



Jugoslavian sisällissota: 



Somalian sisällissota: 




Irakin sota:

Afganistan: 


perjantai 28. marraskuuta 2014

Giuseppe Catozzella: Et kai vaan pelkää?

En onnistunut kuulemaan Giuseppe Catozzellaa Helsingin kirjamessuilla, mutta kiinnostuin silti hänen kirjastaan Et kai vaan pelkää? (2014, Like).




Giuseppe Catozzella (s. 1976) on italialainen toimittaja, joka kertoo kirjassaan somalialaisen Samia Yusuf Omarin tarinan. Samia syntyi vuonna 1991 melkein samaan aikaan kuin sisällissota syttyi Somaliassa. Sota on tytön arkipäivää ja vaikuttaa tämän elämään kovasti. Kovaa arkea Samia pääsee pakoon juoksemalla. Hän haluaa olla Somalian ja maailman nopein nainen. Kun al-Shabaab marssii Mogadishun kaduille, on juokseminen nuorelle tytölle vaikeaa. Hänen pitäisi pukeutua burkaan, eikä kentälle voi mennä kuin yöllä. Lyhyissä shortseissa juoksevaa tyttöä ei katsota hyvällä. Onneksi Samian isä kannustaa sekä Samiaa että tämän siskoa Hodania tekemään elämässään sitä, mitä he rakastavat. Hodan ei juokse, mutta hän rakastaa laulamista. Sekin on tosin kiellettyjen asioiden listalla sisällissodan Somaliassa. 

Sota jatkuu ja elämä vaikeutuu. Samian ystäviä liittyy Al-Shabaabin joukkoihin, läheisiä kuolee pommi-iskuissa, ruoasta on pulaa, eikä Samian harjoitteluolosuhteet todellakaan ole hyvät. Kaikesta huolimatta Samia jatkaa treenaamista ja pääsee Somalian kisoihin. Samian unelma toteutuu, kun hän pääsee Pekingin olympialaisiin 2008 (youtuben video juoksusta). Vaikka Samia jää selvästi toisista juoksijoista, hän toivoo olevansa esimerkkinä niille naisille, jotka Somaliassa piiloutuvat burkansa alle. 

Sain monia kirjeitä sekä suoraan kotiin että olympiakomitean osoitteeseen musliminaisilta, jotka olivat valinneet minut sankarikseen ja ihailunsa kohteeksi. Sain kymmeniä ja satoja kirjeitä. - - Minusta oli tullut maailman silmissä musliminaisten keulakuva

Kirjan sisäkannesta lukija saa tiedon, että Samian elämä päättyy vuonna 2012. Sinä vuonna, jolloin Samia aikoo osallistua Lontoon olympialaisiin. Koska en tiennyt Samian elämästä ennen kirjan lukemista mitään, luin kirjaa eteenpäin saadakseni tietää, mitä mahtaa tapahtua. 

Kun sain tietää, kirja muuttui surulliseksi. Surin Samiaa ja niitä muita, joiden elämä on päättynyt samoin. 

Kirja jätti ristiriitaisen olon. Minua kiukuttaa niiden ihmisten puolesta, jotka kärsivät sodasta ja elävät maassa, jota ei tunnuta saavan millään takaisin jaloilleen. Ihmisten unelmat kuolevat, kun arki on pelkkää taistelua olemassaolosta ja elämästä. Onko ihmisen elämä edes elämää ilman unelmia? Kirjassa käy myös ilmi, minkälaiset ihmiset menevät al-Shabaabin joukkoihin mukaan. Tietenkin ne samat turhautuneet ihmiset, joilla ei ole enää elämää eikä unelmia. 

Ne ihmiset, joilla on vielä unelmia, haluavat lähteä pois maasta. He haluavat Eurooppaan. Meren yli Italiaan. Toiset taas haluavat Pohjois-Eurooppaan, jossa pakolaiselle tarjotaan rahaa elämiseen. Ihmiset haluavat jonnekin, missä voivat elää unelmiaan. Jonnekin, jossa voivat tehdä työtä, opiskella tai vaan perustaa perheen. Mutta, kuten tiedämme, monet jäävät myös Euroopassa vaille inhimillistä elämää, koska ovat tipahtaneet elämässä jo niin pahasti toisista jälkeen. Onko elämässä unelmia silloinkaan, kun eurooppalainen todellisuus iskee ihmisiin, jotka pääsevät ja päätyvät vaikkapa Suomeen? Kirjassa unelmat siirtyvätkin Samian siskonlapseen, jolle sisko haluaa hyvän ja paremman elämän. Inhimillisen elämän. 

Giuseppe Catozzella: Et kai vaan pelkää?
2014, Like
Non dirmi che hai paura 2014
suomentanut Taru Nyström
246 sivua

torstai 27. marraskuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia

Otin bussimatkalle ja lääkärin odotushuoneeseen mukaan ohuen ja helpon kirjan ja voinpa sanoa, että Anna-Leena Härkösen Palele porvari! ja muita kirjoituksia (2007, Otava) oli aivan loistava valinta tähän tarkoitukseen. Kirja on reilut 100-sivuinen kirjanen, jossa on aiemmin vuosina 2004 - 2006 Image- ja Anna-lehdissä julkaistuja kolumneja. Aiheena on kaikkea naisen elämään liittyvää. 

Anna-Leena Härkönen on varmasti parhaimmillaan näissä arkiseen elämään liittyvissä kirjoituksissaan. Parisuhde, äitiys, kirjallisuus ja muu kulttuuri, ystävyys ja kaikinpuolinen arkinen elämä tiivistyy kirjoituksessa hauskoiksi asioiksi. Kovin arkipäiväiset asiat näyttävät humoristisen puolensa Härkösen kirjoituksissa. 

Tässä muutamia paloja kirjasta: 

Lasten kasvatusta ja omia kasvatusperiaatteita pohtiva äiti: 

Pitäisi varmaan unohtaa kaikki ohjeet ja luottaa niihin, jotka oikeasti tietävät. Kuten siihen viiden lapsen äitiin, jolta kysyin mikä on heidän tärkein kasvatusperiaatteensa.
- No semmonen kasvatusperiaate meillä on ollu että rekan alle ei juosta, hän vastasi. 

 Mainoslauseista: 

"Suuri yhteiskunnallinen romaani." Tuhatsivuinen läpitylsä tiiliskivi, joka käsittelee puunjalostusta 50-luvun Suomessa, ja lisäksi vähän Suomen suhdetta Neuvostoliittoon, Yhdysvaltoihin ja uiguureihin. 

Joululomalaisia odottavista konduktööreistä: 

Yksi mieslaji, jolta ei koskaan pala pinna, ovat VR:n konduktöörit. He saapastelevat junan käytäviä pitkin kuin laiskat kissaeläimet ja puhuvat matalalla, rauhoittavalla äänellä vaikka taivast tippuisi niskaan



Kirjan kirjoituksissa arkipäivästä näyttäytyvät asiat, joita ei tavallisesti ajattelisi. Mutta totta tosiaan, juuri tuollaisia ovat konduktöörit, tiiliskiviromaanit ja kasvatusperiaatteet tipahtelevat romukoppaan mitä enemmän on lapsia. 

En ole lukenut Härkösen kolumneja pitkiin aikoihin, joten näitä oli tosi hauska lukea. Pääsin hammaslääkärintuoliin, enkä karannut odotushuoneesta, koska kirja piti minut otteessaan. Edes se, että en päässyt lähtemään huuli turvoksissa hammaslääkärin vastaanotolta, koska toimisto oli kiinni ruokatauon takia, ei saanut minua itkemään (kyyneliä kyllä valutin, kun pora iski kipeimpään hampaaseeni ever). 

Jotkut kirjat voi lukea juuri sopivalla hetkellä. Ajatella, että nyt muistan hammaslääkärin hauskasta kirjasta, enkä kaikesta kivusta ja särystä, jota myös koin. 

Kiitos Anna-Leena Härkönen! 

Anna-Leena Härkönen: Palele porvari! ja muita kirjoituksia 
2007, Otava
112 sivua

tiistai 25. marraskuuta 2014

Crstina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristituulessa

Pääsin Helsingin Kirjamessuilla kuuntelemaan myös Cristina de Stefanoa, joka on italialainen kirjailija ja toimittaja. Kirjamessuilla hän oli kertomassa teoksestaan  Oriana Fallaci - Nainen ristituulessa (2014, Gummerus), joka on elämäkerta italialaisesta toimittajasta Oriana Fallacista (1929 - 2006). Fallaci on varsinkin Italiassa huipputunnettu työstään, jota on tehnyt 1900-luvun maailmassa ja journalismissa. Fallaci haastatteli merkittäviä maiden johtajia ja poliittisia toimijoita ympäri maailman.


De Stefanolla on ollut suuri työ teoksen kirjoittamisessa. Hän kertoo kirjan jälkisanoissa, miten hän kuuli unissaan, kuinka Fallaci huusi hänelle - elämänsä aikana Fallaci kieltäytyi useasti elämäkerran kirjoittamisesta ja De Stefanolla oli olo, ettei Fallaci hyväksy hänen projektiaan. Fallaci myöskin valikoi tarkoin, mitä hän ihmisille kertoi itsestään, kirjeissä tai artikkeleissa tai kirjoissaan. Mielestäni elämäkertaa oli kuitenkin kiinnostava ja myöskin helppo lukea: tähän teokseen on varmasti jouduttu myös paljon karsimaan asioita, sen verran paljon Fallacin elämässä tuntui tapahtuvan. Kirja on vain yksi mahdollinen kuva naisesta, joka oli varsin omalaatuinen. 

Kirja alkaa Oriana Fallacin lapsuudesta, mutta onneksi se selviää nopeasti sekä lapsuudesta että nuoruudesta: lääkäriopinnoista Fallaci hyppää journalistiksi. Valintaa määritti raha, sillä opinnoista ei tullut rahaa, työstä kylläkin. Köyhän perheen lapsi halusi alkaa tienata. Oikeastaan Fallaci halusi kirjailijaksi, mutta hänelle kerrottiin, että ensin kannattaa elää ja journalistina Fallaci pääsikin elämään hyvin erilaisissa paikoissa ja erilaisten ihmisten kanssa. Hän kirjoitti Amerikasta Hollywoodin näyttelijöistä, kartoitti naisten elämään islamilaisissa maissa, meni tekemään astronauteista kertovaa juttua Yhdysvaltoihin 60-luvulla ja pääsi seuraamaan kuun valloitusta aitiopaikalta. 

Fallaci oli myös sotareportteri Vietnamissa, jossa naiset olivat mukana ensimmäistä kertaa sota-alueella. Naisena Fallaci kohtasi vaaranpaikkoja, tuli kohdelluksi ensin naisena ja sitten reportterina (, mistä suuttui), mutta hän kohtasi myös miehiä, joiden kanssa eli rakkaussuhteissa. 

Rakkaussuhteet Fallaci kirjoitti myöhemmin kirjoihinsa, joissa oli paljon omaelämäkerrallista ja oikeasti koettuja asioita. De Stefano kertoo kirjassa myös Fallacin romaaneista, joita ehdottomasti haluan lukea. Fallacin romaaneista ainakin kolme on suomennettu. 


Fallacista jäi kuva rohkeasta naisesta, joka halusi edetä urallaan ja mennä paikoista toisiin. Voimakastahtoinen on sana, joka myös tulee mieeen. Perfektionisti, mikä tuli esiin esimerkiksi silloin, kun Fallaci halusi tarkistaa kirjojensa käännöksiä tai luki juttujaan moneen kertaan ja korjaili loputtomasti niiden lauseita. Äkkipikainen ja voimakastunteinen, Fallacin rakkaus oli ehdotonta. Kun rakkaussuhde loppui, hän ei enää koskaan puhunut miehen kanssa. Kirjassa kerrottiin myös Fallacin negatiivisista puolista, mikä oli kiinnostavaa. Itse ajattelisin, että aivan anteeksipyytämisellä ei nainen voi päästä urallaan eteenpäin, on pakko olla vahva. 

Erityisesti kirjasta jäi mieleen se, miten Fallaci näki islamissa uhkakuvan ja miten uhka tuli todelliseksi, kun hän asui New Yorkissa lentokoneiskujen aikaan. Haastatellessaan Khomeinia vuonna 1979 Fallaci suuttui ja otti päästään pois hunnun protestiksi sille, mitä Khomeini hänestä ajatteli. Fallaci oli vihainen paitsi musliminaisten myös italialaisten naisten kohtelusta. Fallacin oma äiti oli pakotettu jäämään kotiin, vaikka hän olisi halunnut opiskella ja mennä töihin.

*****

Meillä ei ole kovin paljon aikaa ymmärtää ja tehdä asioita. Meille annettu aika, jota kutsutaan elämäksi, kestää liian lyhyen ajan. Kaiken täytyy siis tapahtua hyvin joutuisasti. 

Tällä sitaatilla alkaa kirja, ja sitaatti kertoo, millainen Fallacin elämä oli. Ainakin minulle tuli kuva, että hän oli aikaansaava nainen, joka riensi elämässään eteenpäin, eikä suostunut kuuntelemaan, jos joku sanoi hänelle ei. 

Kirjana tämä oli miellyttävä lukea. Kirjaan oli valikoitu vauhdikkaita tapahtumia, jotka myös kertoivat paljon maailman historiasta 1900-luvulta. 

Muualla: MarikaOksa, Lukulamppu, jossa myös kuvia kirjan sivuilta. 

Crstina de Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristituulessa
2014, Gummerus
Oriana - Una donna, Rizzoli, Italia 2013
suomentanut Elina Suolahti
288 sivua

maanantai 24. marraskuuta 2014

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad osui Helsingin Kirjamessuilla oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, sillä kävin pikaisella perjantaivierailulla kuuntelemassa Solstadin haastattelun. Olin ennen messuja lainannut kirjastosta Solstadin kirjan Ujous ja arvokkuus (2014, Teos), joka on 20 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen suomennettu.


Ujous ja arvokkuus ei ole pituudeltaan kovinkaan kummoinen, se on vain noin 140-sivuinen teos. Kirjan tapahtumatkin kestävät vain hetken, yhden äidinkielen tunnin ja välitunnin ajan ja muistelujen ajan näiden jälkeen - toki kirjassa on paljon takaumia, joiden varassa kirjan päähenkilön, Elias Ruklan, elämä ja sen suurimmat tapahtumat käydään läpi. 

Elias Rukla on vanhan linjan äidinkielenopettaja, joka käy tunneillaan läpi Ibsenin Villisorsaa abiluokan kanssa lukiossa. Näytelmää luetaan perusteellisesti usealla oppitunnilla, sillä Ruklan mielestä tärkeintä on teosten syvällinen ymmärtäminen. Vaikka hän on opettanut samaa teosta ties kuinka monta kertaa, löytää hän kirjasta vielä tälläkin kerralla uutta. Se innostaa Ruklaa, eikä hän voi sietää oppilaitaan, jotka eivät tajua näytelmästä tai hänen puheistaan mitään. Jokin oppilaissa, päivässä, elämässä ärsyttää Ruklaa juuri tämän yhden oppitunnin jälkeen niin paljon, että hän käyttäytyy omaksi yllätyksekseen tavalla, jota ei ole tehnyt 25 vuoteen, jotka on samassa koulussa opettanut. 

Elias Ruklasta tulee eittämättä mieleen Judith Schalanskyn Kirahvin kaulan vanhahtava opettaja, mutta Rukla ei jämähdä sättimään oppilaitaan, vaan syöksyy muistoihinsa. Kirjan muisteluosuudesta taas tulee mieleen Johan Bargumin Syyspurjehdus, sillä Elias Rukla, hänen vaimonsa Eva Linde ja molempien vanha ystävä John Corneliussen kietoutuivat toisiinsa hieman samaan tapaan kuin Bargumin henkilöt. Ruklan ja Corneliussenin suhteen olisi ollut kiinnostavaa lukea sama tarina toisestakin näkökulmasta, sen verran aukkoja jäi Ruklan näkökulmaan. 

Yksityiselämänsä lisäksi Elias Rukla miettii muistoissaan myös nykyistä yhteiskuntaa ja sen pinnallisuutta. Televisio ja lehdet eivät kiinnosta Ruklaa ja nykyinen keskustelu on näivettynytttä - toisin kuin hänen opiskeluvuosinaan ja vaikkapa 70-luvun kirjallisuudessa, joista esimerkkinä kirjassa mainitaan Pentti Saarikoski. Ruklan elämä tuntuu tylsältä, sillä siitä puuttuu syvällisyys, esimerkiksi pitkien ja kiihkeiden keskustelujen muodossa: 

Elinvoimaa antoi eritoten keskustelu itse, käytiin se sitten kahden ystävän kesken, esimerkiksi illan myöhäisinä hetkinä, tai ison pöydän ääressä, jolloin siihen osallistui useita ihmisiä - -  

Nyky-yhteiskunta tuntuu pinnalliselta paikalta, jossa skandaalit ja mitättömät ihmiset, jotka eivät ole tehneet mitään merkittävää, kertovat asioistaan ja määrittävät maailmaa. 

Kirja on kiinnostava, koska siinä on yhden miehen  pohdintaa siitä, mikä elämässä ja maailmassa on merkittävää. Yhden miehen näkökulma osoittautuu yhteiskunnalliseksi puheeksi. Kirjassa on sen koon pienuudesta huolimatta paljon luettavaa, joten voin suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat miettiä, mikä on elämässä tärkeää - itse uppouduin kirjan maailmaan täysin. Huomionarvoista on myös se, että Solstadin teksti on kahdenkymmenen vuoden takaa, eikä valitettavasti kovinkaan pahasti vanhentunutta. Pinnallisuus ja skandaalinmaisuus on jokapäiväistä leipää ja sirkushuvia lehdissä ja televisiossa. 

Vuonna 1941 syntynyt Solstad on norjalainen kirjailija, jonka esikoiskirja julkaistiin jo vuonna 1965. Solstad on saanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1989 ja Norjassa hänet on palkittu useasti kriitikkopalkinnolla. Suomeksi Solstadilta on julkaistu yhteensä kolme kirjaa, joista ne pari muuta ajattelin lukea jossain vaiheessa. (tiedot wikipediasta)

Kirjasta lisää ainakin täällä

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus
2014, Teos
Genanse og verdighet 1994
suomentanut Tarja Teva
141 sivua + suomentajan jälkisanat




tiistai 18. marraskuuta 2014

Paolo Giordano: Ihmisruumis



Helsingin Kirjamessujen jälkeen Paolo Giordanon teokset nousivat lukupinossani korkeammalle. Giordano osasi kertoa kirjastaan Ihmisruumis (2014, WSOY) niin vetävästi, että tuntui tärkeältä lukea kirja heti. 

Ihmisruumis kertoo Afganistanista ja sotilaista, kuten osasin odottaakin. Joukko italialaisia sotilaita on menossa Afganistaniin. Paikkaan, joka on keskellä ei mitään ja jossa talebanit tuntuvat olevan koko ajan läsnä, mutta kuitenkin piilossa. 

Giordano aloittaa tarinan pureutumalla sotilaiden elämään ennen komennusta Afganistanin sotaan. Nuorten miesten elämät ovat kovin erilaisia: on Ietro, joka yrittää saada äitinsä ymmärtämään, että on iso poika jo, on perheellisiä ja sitten on René, joka saa kuulla jymyuutisen juuri ennen lähtöään. Kaikki edellä eletty seuraa miehiä Afganistaniin, ajatukset jäävät pyörimään päähän ja Afganistanin hiljaisuudessa ei ole paikkaa, mihin paeta omia ajatuksiaan. 

Afganistanissa elämä on tylsää ja siihen tuo vipinää normaalielämässä pieneksi jäävät asiat, kuten käärme, joka löytyy leiriltä, ja josta saadaan monenlaista hupia ja merkitystä aikaan. 

Sota ja kuolema tulevat kuitenkin sotilaita lähelle, sillä näennäisestä hiljaisuudesta ja tapahtumattomuudesta huolimatta he ovat keskellä sota-aluetta. Miten jatkaa elämää taas sota-ajan jälkeen, siinä sotilaille uusi haaste. Kirjan lopusta eniten esille nousi Egitto, joka kokee velvollisuudekseen korvata jotenkin sen, mitä on jollain lailla tehnyt. 

Odotin kirjalta ehkä enemmänkin, Giordanon omien sanojen perusteella odotin, miten kirjasa miehet olisivat nääntymäisillään sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jotenkin lukijana jäin hieman kylmäksi ja ihmettelin, miten vähän kuolema aiheutti sotilaissa surua ja ihmetystä. 

Paolo Giordano: Ihmisruumis
2014, WSOY
Il corpo umano 2012
suomentanut Helinä Kangas
334 sivua

Sanna





maanantai 17. marraskuuta 2014

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon

Viime kesänä luin Niccolò Ammanitin Minä en pelkää -teoksen, minkä lukemisen jälkeen olin varma, että tulen vielä palaamaan Ammanitin teoksiin. Italialaisiin kirjailijoihin minut on saatellut kesäinen Rooman-matka, Kirjamessujen Italia-vuosi ja vielä Tuulevin ilmoille päästämä Italialainen ateria -lukuhaaste, josta aion tapani mukaan vielä viime tipassa ahmaista lisäruokia. 



Ammanitin Juhla alkakoon (2011, Otava) -teosta olen lukenut myös marraskuisen lukuhaasteen innoittamana (enemmänkin kuin sen 30 sivua päivässä). Sanoisin, että tämä teos oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka suorastaan ahmaisi minut mukaansa, eikä päästänyt irti ennen kuin sain tarinan päätökseen.

Kirjassa liikutaan Rooman lähistöllä, Villa Ada -nimisessä puistossa, joka on oikeastikin olemassa. Tarinaa kerrotaan kahdesta näkökulmasta: on kirjailija, Fabrizio Ciba, joka on kirjoittanut best sellerin, mutta kärsii pahemmanlaatuisesta kirjoituskammosta, jota parantelee hillumalla erilaisissa bileissä ja iskemällä kauniita naisia ja on myös saatananpalvojaryhmä, jonka päällikkönä elämäänsä kyllästynyt "Mantos" toimii. 

Molemmat miehet valmistautuvat juhliin, jotka aiotaan järjestää Villa Adassa. Puistossa, johon on tuotu suuri joukko villieläimiä ja maailman parhaat kokit niin että tämä rikas kiinteistöjenomistaja voisi järjestää vuosisadan tai -tuhannen hienoimmat bileet. 

Juhlat alkakoon ja todellakin nämä juhat ovat varmasti övereimmät juhlat, joita on koskaan järjestetty. Italian rikkaat tuntuvat naivan, syövän ja juovan minkä ehtivät. Kirjan tapahtumat eivät voi oikeastaan muuta kuin ällöttää, mutta sitä kirjailija varmaan haluaakin: kirja on hyvin yhteiskuntakriittinen, sillä rikkaiden ja julkkisten elämä menee tässä kirjassa kerrassaan yli. 

"- - Mokaamisen aikakausi on päättynyt, kuollut ja kuopattu. Vanha vuosituhat vei sen mennessään. Enää ei ole tunareita, he ovat kuolleet sukupuuttoon kuin tulikärpäset. Kukaan ei enää nolaa itseään, paitsi sinä omassa pikku päässäsi. Etkö sinä sitä paitsi näe noita tuolla?" - - Me ryvemme paskassa tyytyväisenä kuin porsaat sikolätissä. - - "

Tapahtumat kirjassa ovat irstaan ällöttäviä, mutta kirja paitsi kauhistuttaa myös makabeeristi naurattaa. Vaikka kirjasta moni ei ole pitänyt, niin se on mainittu olevan nopealukuinen ja itse sanoisin, että varsin onnistunut yhteiskuntasatiiri, sillä kyllähän tässä kirjassa on monta asiaa, jotka jäävät mieleen ja kaihertamaan. Kirjassa on paljon tapahtumia, joita en tässä avaa, koska se voisi pilata seuraavalta lukijalta ilon kokea kaikki se, mitä kirja tuo eteen. Yllätyksiä ja epärealistisia juonenkäänteitä on luvassa.  

Kirjan ovat lukeneet mm. 
Maija


Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon 
2011, Otava
Che la festa cominci 2009
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
424 sivua

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito

Hieman taukoa ehti taas kertyä blogin päivitykseen, kun elämä muistuttaa lyhyydestään. Kirjoja on luettuna kuitenkin pieni pino, joten päivittelen tänne blogiini niitä luettuja. 

Johan Harstad osui käsiini, kun suunnittelin lukevani viime kesäisen MM-fudishaasteeni jälkilöylyissä vielä eräiden fudismaiden kirjallisuutta. Tarkemmin niiden maiden, joiden kanssa Suomi ottelee EM-karsinnoissa. Suomi kohtasi Färsaaret jo syyskuun alussa ja on sen jälkeen pelannut jo Kreikkaa, Romaniaa ja Unkaria vastaan. Harstadin kirja oli ensimmäinen, joka vei minut kisamaihin, sillä vaikka kirjailija on norjalainen, hänen teoksessaan Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito (2007, Gummerus) ollaan suureksi osaksi Färsaarilla. 



Kirjan päähenkilö Mattias on kolmekymppinen puutarhuri, jonka elämässä tärkeää on vaimo, jota hän rakastaa ja työ, johon hänellä on intohimo. Nainen, jota Mattias on rakastanut 13 vuotta, ei enää halua jatkaa elämäänsä miehensä kanssa. Samoihin aikoihin Mattias saa kuulla, että hänen työpaikkansa, kukkakauppa, jonka nimissä Mattias on toimittanut lukuisia kukkalähetyksiä mm. vanhuksille hoitokotiin, lopettaa toimintansa. Isoksi osaksi sen takia, että vanhuksille on halvempaa lähettää kukkia isosta maketista kuin kukkakaupasta. 

Mattias ei voi mitään sille, että hänen elämänsä alkaa luhistua perustuksiltaan. Kun hänen ystävänsä kysyy, haluaisiko Mattias lähteä Färsaarille bändin mukaan, Mattias sanoo kyllä. Seuraavaksi hän herääkin Färsaarten rannoilla, eikä muista, miten on päätynyt saaren rannikolle.

Mattias alkaa elää erilaisten ihmisten kanssa paikassa, jossa hän voi elää kuin unohdettu mies, Buzz Aldrin, joka jäi toiseksi mieheksi, joka käveli kuussa, kun Aldrin antoi tilaa Neil Armstrongille. 

Kirja on huikean mukavaa ja miellyttävää luettavaa ihmissuhteista ja ihmisen elämästä. Miten elää elämänsä suhteellisen tavallisen miehen tavallista elämää? 

Färsaaria kirjassa kuvataan mm. näin: 

- - Färsaaret oli ensimmäinen lastenkotilapsi, pois annettu ja unohdettu, maa jota et juuri koskaan ajattele ennen kuin yhtäkkiä jonakin päivänä luet siitä lyhyen artikkelin ja ajattelet mutta siellähän se on, sehän olet sinä, missä olet ollut kaiken vilskeen keskellä? Olen melkein unohtanut sinut, mutta olen aina kaivannut sinua. Sitten ajattelet että et ikinä unohda sitä uudestaan, tästä päivästä lähtien alat välittää, nyt asiat muuttuvat. Mutta et sinä ala, unohdat sen kun käännät sivua ja sitten ajatus katoaa taas - - 

Maa, jota kukaan ei muista; mies, joka astui toisena kuuhun ja Mattias, jolla ei ole enää työtä eikä vaimoa ovat kirjaan yhteen kietoutuvat asiat, jotka osoittavat, että nämä kaikki kolme voivat elää hyvän elämän. Kirja on kirjoitettu kivasti ja sitä oli miellyttävä mukava lukea. 

Kirjaan liittyy myös ihana bändi Cardigans ja sen yhä ihana laulu Lovefool (linkki). Suosittelen kirjaakin kaikille, jotka haluavat viettää aikaa luuserin, mutta kuitenkin hyvän ihmisen seurassa - sellaisen melkoisen tavallisen miehen. 

Kirjan lukeneiden muita mielipiteitä täällä, täällä ja täällä

Suomen karsinnat kohti EM-kisoja jatkuvat taas keväällä. Ehkä maajoukkue keksii jonkun keinon tehdä maaleja, koska niillä matsit voitetaan - ja itselläni on pinossa Kreikkaan, Romaniaan ja Unkariin liittyvää kirjallisuutta. 

Huuhkajien EM-karsintaohjelma (ajat Suomen aikaa)
 
07.09.2014 21.45 Färsaaret - Suomi
11.10.2014 21.45 Suomi - Kreikka
14.10.2014 21.45 Suomi - Romania
14.11.2014 21.45 Unkari - Suomi
29.03.2015 19.00 Pohjois-Irlanti - Suomi
13.06.2015 19.00 Suomi - Unkari
04.09.2015 21.45 Kreikka - Suomi
07.09.2015 21.45 Suomi - Färsaaret
08.10.2015 21.45 Romania - Suomi
11.10.2015 19.00 Suomi  - Pohjois-Irlanti

Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito
2007, Gummerus
Buzz Aldrin, hvor ble det av dej alt mylderet? 2005
suomentanut Katriina Savolainen
509 sivua

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kesken jääneitä kirjoja

Olen oppinut antamaan itselleni armoa lukemisen suhteen. Jos kirja ei etene, eikä siihen tee mieli moneen päivään tarttua, olen oppinut jättämään kirjan lukemisen kesken. Se ei välttämättä tarkoita, että kirja on huono, ainoastaan, että kirja ei miellytä minua - ainakaan juuri tällä hetkellä. 

Nämä seuraavat kirjat halusin lukea kaikki omista syistän ja toivoin todella, että olisin pitänyt niistä jokaisesta. Näin ei kuitenkaan käynyt ja tuntuu pahalta kirjan kannalta, mutta hyvältä itseni kannalta: olen päästänyt itseni siirtymään sellaisiin kirjoihin, joiden lukeminen tuo iloa elämääni.



Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like). Liksomiin minulla on ollut aina omituinen suhde: moni kirja on jäänyt alkutekijöihinsä, kesken tai hämmästyttänyt liiaksi. Hytti nro 6 on varmaan ainoa teos, jonka olen saanut Liksomilta luetuksi. Väliaikainen alkoi kiinnostavasti, kirjan mininovellit toivat nyky-Suomen syrjäytyneitä esiin. Novellit olivat lyhyitä ja liioittelevia ja jaksoinkin lukea kirjaa aina siihen asti, kunnes novellit pitenivät ja siirtyivät pohjoiseen. Lapin murre yhdistettynä paikallisten asukkaiden kummallisuuksiin sai minut huokaisemaan ja laskemaan kirjan käsistäni. Ehkä tämän kirjan osaltani ongelma oli se, että kun olin asettautunut lukemaan lyhyitä novelleja, oli vaikea tehdä rytminmuutos pidempiin tarinoihin.

Paulis Bankovskis: Kyttiä, paukkuja ja rokkenrollia (2005, Like). Bankovskis oli ainoa latvialainen kirjailija, jonka teoksen löysin suomennettuna. Luin kirjaa sekä Latviassa että koti-Suomessa ja pääsinkin kirjaan sisälle ja sen latvialaiseen menoon, varsinkin kun olin nähnyt laitapuolen kulkijoita ohimennen Riiassa. Oli helppo astua kurjien ränsistymään jääneiden talojen ovesta sisään, mutta Bankovskis vyörytti eteeni sellaisen määrän henkilöhahmoja, että se pakotti minut huutamaan armoa. En millään pysynyt perässä siinä, kuka oli kuka ja mitä teki. Olisin halunnut pitää kirjasta, mutta tässä oli hieman liian roisia menoa minun makuuni. 

Lirio Abbate: Mafian naiset (2014, Atena). Aloitin kirjan, koska halusin lukea italialaista kirjallisuutta ja tietysti hieman kurkistaa italialaiseen elämään. Kirja kertoo mafiasta ja sen vaikutuksesta Italiassa, erityisesti naisiin, jotka joutuvat elämään kotiinsa lukittuina, vailla mahdollisuuksia varsinaisesti elää omaa elämäänsä. Mafia myös vaikuttaa niin moneen ihmiseen ja tämän elämään, että helpompaa on sopeutua mafian olemassaoloon kuin pyrkiä siitä eroon. Tämä kirja oli myös niin kovin ahdistava, että en jaksanut jatkaa sitä. Kirja tuntui myös siltä, että siinä ensisivuilta alkaen tietää, mitä koko kirjassa käsitellään. 

Jukka Pakkanen: Antonella (2014, Like). Olen lukenut Pakkasen kirjoja aiemmin ja niissä vakioteemana ovat: kaupungit (Helsinki ja italialaiset kaupungit), raitiovaunut, kaipuu menneeseen ja jalkapallo. Tässä teoksessa ei ollut jalkapalloa, mutta kaikki muut edellämainitut asiat. Välillä ilman pisteitä edettiin menneisyyden kaipuussa niin, että tässä kirjassa enemmän kuin tarina vaikutti tunnelma. Päällimmäisenä muistiini jäi tunnelma kaipuuna menneisyyteen, jota ei välttämättä edes ole olemassakaan sellaisena kuin se muistoissa on. Suosittelen tutustumaan Pakkasen johonkin teokseen, mutta en tiedä, jaksaako sitten taas kaikkia teoksia lukemaan. 

*******

Kun lukiessa tulee vastaan kirjoja, jotka eivät niin kovasti miellytä, on aivan satavarmaa, että seuraavaksi tulee luettavaksi niitä kirjoja, jotka ovat vastavuoroisesti aivan huippuja. Sellaisia seuraavaksi luvassa myös täällä blogin puolella. 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Henning Mankell: Riian verikoirat

Etsin kovasti Riian matkalleni latvialaista kirjallisuutta, mutta etsiminen oli kovin vaikeaa. Tyydyin Henning Mankellin Riian verikoirat (1994/2009, Otava) -teokseen, jonka olen muuten lukenut myös vuonna 2003. En todellakaan muistanut, mitä kirjassa tapahtuu, muuten kuin että osan kirjan tapahtumien miljöönä on Riika. Lähdin etsimään kirjasta Riikaa ja Latviaa, mutta täytyy sanoa, että löydöt jäivät kovin vähäisiksi. Kirjan jälkisanoissa Mankell kirjoittaa, että on kovin vaikeaa kirjoittaa tarinaa, jonka ympäristö on vieras kirjailijalle. Kirja on kuitenkin kirjoitettu aikana, joka oli tärkeä ja merkittävä Baltian maille: Mankell kirjoittaa jälkisanoissaan, että kirja valmistui keväällä 1991, Latvia taas itsenäistyi elokuussa samana vuonna.  


Mankellin teoksessa Kurt Wallander saa tutkittavakseen lautan, joka rantautuu Ruotsin rannikolle ja sisältää kaksi kuollutta miestä. Lautan ja miesten alkuperäksi varmistuu tutkimuksissa Latvia, ja pian latvialainen poliisi saapuu Ruotsiin tutkimaan tapausta. Kuolleet miehet saavat latvialaiset nimet, mikä on hieman hämmentävää, sillä latvialaispoliisi haukkuu miehiä venäläisrosvoiksi (mietin, että miksi miehillä sitten on latvialaiset nimet, jos heitä pitäisi pitää venäläisinä - Latviassa kun on molempia. Näemmä nimet jäävät kaikissa kirjoissa askarruttamaan mieltäni.)

Latvian herkkä tilanne näkyy rikosta tutkittaessa: on poliiseja, jotka toivovat Latvian itsenäistymistä, mutta on myös niitä, jotka pelkäävät sitä. Vaarassa ovat ne poliisit, jotka ovat "toisella puolella". 

Wallander matkustaa Riikaan, Latviaan pariinkin otteeseen ja joutuu poliisin sisäiseen salailuun ja juonitteluun mukaan. Tapahtumat menevät niin vakaviksi, että tapahtuu lisää murhia ja murhayrityksiä. Wallanderin tehtäväksi jää tutkia ja miettiä, kuka poliiseista on se, joka ei halua edistystä ja vapautta maalle. Tehtävä on vaikea, sillä hän huomaa, ettei kehenkään voi luottaa - hotellihuoneesta löytyy vakoilulaitteita ja kaduilla häntä seurataan. Samaan aikaan Wallander huomaa myös rakastuvansa latvialaisnaiseen, mikä mutkistaa tilannetta: voiko hän luottaa tähän naiseen?


Latvia ja Riika eivät saa hirveästi miljöönä tilaa, mutta vapaus liittyy kirjan tapahtumiin ja miljöösen, sekä kirjan kirjoittamisajankohtaan: 

Vasemmalla puolella virtasi joki, ja kersantti pysäytti jalkakäytävän reunaan osoittaen korkeaa vapaudenpatsasta. Wallander yritti nähdä mitä mahtava obeliski esitti. Hän ajatteli Upitisin sanoja vapaudesta jota saattoi sekä kaivata että pelätä. Muistopatsaan juurella kyhjötti nukkavieruja miehiä huonoissa vaatteissa, kylmissään. Wallander näki kuinka yksi heistä poimi tupakantumpin kadulta. Riika on täynnä armottomia vastakohtia, hän ajatteli

Kirja oli vauhdikas ja tapahtumarikas, mutta kaipasin siltä enemmän kaupungin kuvailua. Kirjaan olisi mahtunut hyvin vaikkapa kävely vanhankaupungin kapeilla kaduilla. 

Henning Mankell: Riian verikoirat 
2009, Seven-pokkari 
1. kerran julkaistu suomeksi 1994
alkuperäinen teos Hundarna i Riga 1992
suomentanut Arja Gothoni
280 sivua

Katso alempaa Riika-postaukseni.




maanantai 3. marraskuuta 2014

Syyslomailua Riiassa


Käväisin syyslomallani Latvian pääkaupungissa Riiassa. Matka oli minulle muistorikas, sillä asuin 11 vuotta sitten syksyn maassa, enkä ole käynyt siellä joulukuun 2003 jälkeen - vaikka on monta kertaa pitänyt. Matkaahan maahan ei ole kuin tunnin lento, mutta jotenkin matka on jäänyt tekemättä. 

Maassa ja kaupungissa oli aivan mahtavaa olla, pitkästä aikaa. Osin kaupunki ja jopa ihmiset olivat entisellään, osin taas oli paljonkin muuttunut. Paljon aikaa meni vanhojen ja tuttujen katujen tallaamiseen - ja samalla mieleen tuli muistoja 11 vuoden takaa. 

Jäljelle jääneet kaksi päivää Tsukuru vietti vain kuljeskelemalla Helsingin katuja päämäärättömästi. Välillä ripsi sadetta, muttei mitenkään huomattavasti. Hän pohdiskeli monenlaista kävellessään. Oli paljon ajateltavaa, ja hän halusi järjestää tunteensa mahdollisimman hyvin ennen paluutaan Tokioon. Väsyttyään kävelemiseen tai ajattelemiseen hän pistäytyi kahvilaan, joi kahvin ja söi voileivän. Hän eksyi eikä tiennyt missä oli, muttei välittänyt siitä. Kaupunki ei ollut kovin suuri ja raitiovaunuja kulki joka paikassa. Lisäksi eksyminen tuntui hänestä nyt jossain mielessä jopa mukavalta. 

Haruki Murakamin sanat kohdistuvat japanilaisen miehen matkaan Helsinkiin, mutta kuvaavat myös omaa matkaani Riikaan. Halusin käydä katsomassa, että kaupunki on vielä tallessa, mutta myös selvittämässä ajatuksia, sillä kotiin palattua on aina helpompi nähdä, mikä elämässä on tärkeää. Pieni irtiotto siitä arjesta, jossa pyörii vailla päämäärää, tuntuu pelkästään hyvältä. 

Tässä hieman kuvia Riiasta, ja joitakin vinkkejä, mitä kaupungissa kannattaisi tehdä. 



1. Vapauden muistomerkki. Oikeastaan tätä ei voi olla huomaamatta, koska se on iso ja mahtava ja keskellä kaupunkia. Muistomerkki on vaikuttava paitsi kooltaan myös sen tuomasta uskosta vapauteen. Kannattaa jäädä katsomaan vahdinvaihtoa, koska sotilaallisuus ja univormut tekevät patsaasta vielä vähän arvokkaamman.




2.  Bastejkalnsin puistoalue Vapauden muistomerkin liepeillä. Täällä syksykin on kaunis, ilmapiiri rauhallinen ja hiljainen. 




3. Miehitysmuseo, joka toimii lahjoitusvaroin - voit maksaa sisäänpääsystä siis omantunnon mukaan. Miehitysmuseo kertoo Latvian historian synkistä vuosista toisen maailmansodan aikaan: juutalaisten vaino, Neuvostoliiton tulo ja natsi-Saksan väliaikainen oleminen. Vankileirien huone, kuvat juutalaisten kuljettamisesta pienen matkan päähän Riiasta ja harvojen eloonjääneiden kertomukset, jäämistöt molemmista, tuovat ihmiskunnan kauheudet niin lähelle, ettei niille voi sanoa, ettei näitä koskaan tapahtunut.  

Toinen museo sadepäivien iloksi: Riian historian museo (tietoja täällä), jossa kävin ensimmäistä kertaa. Museo oli hienosti rakennettu: jokaisessa huoneessa oli oma aikakautensa ja aikakaudesta kertovaa aineistoa. Keskiaika ja hansakauppiaat tulivat lähemmäksi rahojen ja karttojen sekä piirrosten avulla. Samat talot näkyvät vanhassakaupungissa vieläkin, museo toi niihin sen elämän, joka taloissa oli satoja vuosia sitten. Kaikissa huoneissa oli englanninkielinen kierrevihkonen, jonka avulla esineistö tuli selväksi.




4. Vanhakaupunki. Mustapäiden talo on se kaikkein hienoin talo Riian keskustassa. En kyllästy talon tuijotteluun. Kaikki yksityiskohdat ovat niin kertakaikkisen hienoja tässä rakennuksessa. On omituista ajatella, että tällainen rakennettiin jo 1300-luvulla. Ja mikä kulttuuriteko rakentaa talo uudelleen (toisen maailmansodan pommituksissa talo rikottiin ja Neuvostoliiton miehityksen aikaan talo purettiin kokonaan, kunnes se jälleenrakennettiin 90-luvulla). 







5. Pārdaugava eli tois puol jokke. Sieltä näkee hienosti Riian ja jokirantaa pitkin on rauhallista kävellä. Joen toiselta puolelta löytyy myös mahtava monikerroksinen uusi rakennus: uskokaa tai älkää, tämä on kirjasto! Kokemisen arvoinen paikka - ja ehkä Suomeenkin saadaan jossain vaiheessa yhtä huikea kirjasto. 









6. Art nouveau eli jugend-talot Elisabetas ielalla. Matkalla vanhastakaupungista tänne voi taas kävellä pitkin puistoja, sillä Riiassa on tosi paljon viheralueita. Tällä kertaa löysin matkalta Latvian taidemuseon, joka on remontissa ja taide kannettu katujen varrelle nähtäväksi. 






7. Yleinen häröily ja päämäärätön kuljeskelu vanhassakaupungissa. Oli kiinnostavaa huomata, että suomalaiset ovat löytäneet kaupungin. Kun asuin syksyllä 2003 Riiassa, kuulin koko aikana kaksi kertaa puhuttavan suomea kaduilla (toki kaupungissa oli paljon suomalaisia, koska Stockmann avattiin silloin kaupunkiin, mutta siis näiden kaupungissa asuvien lisäksi), kun taas tällä kertaa vanhankaupungin kaduilla kuuli jatkuvasti suomea. 

Vanhassakaupungissa on hyviä syönti- ja juomapaikkoja, kahviloita, nähtävää. Kaikkea, mitä tarvitsee. Vanhankaupungin lempparikauppakeskukseni oli vanhaan aikaan Galerija Centrs, josta löytyy paljon vieläkin mm. vaatekauppoja. Stockmannin vieressä olevassa Origossa on hieman eksoottisempia kauppoja. Kauppakeskus Galleria keskustan liepeillä tuntui olevan hieman rikkaammille suunnattu paikka, mutta löysin sieltä kaupan Piazza Italian, josta sain mm. lapsilleni hyviä vaatteita edullisesti. 

Suurempia kauppakeskuksia on jonkun matkan päässä Riian keskustasta. Yksi tällainen on Spice, jonka bongasin bussimatkalla lentokentältä Riikaan. Lähdin lentokenttäbussilla käydäkseni ostoksilla paikassa, mutta jonkun latvialaisen logiikan mukaan bussi kiertää keskustasta kentälle eri kautta kuin toiseen suuntaan. No, kiersin sitten lentokentän kautta ja paluumatkalla pääsin tähän järkyttävään suureen kauppapaikkaan. Lauantain ostospäivästä jäi muistikuvaksi se, että muita asiakkaita tönitään varsin kovakouraisesti ja kiinnostavan näköiseen vaatekappaleeseen kannattaa tarrautua heti, sillä takaa voi syöksyä joku henkilö kiinni vaatteeseen. 




Yöpyminen 

Riiassa voi yöpyä kohtuuhintaisesti ihan vanhassakaupungissakin. Itse olin hotellissa nimeltä Garden Palace (ks. täältä). Alun perin tarkoitukseni oli olla ensimmäinen yö toisaalla, mutta päätin kuitenkin pysytellä Riiassa koko lyhyen matkan, joten jouduin varaamaan yhden yön hotellin päivää ennen lähtöä. Valinta osui Hotel Lieneen (täällä), jossa yö maksoi alle 20 euroa. Matkaa keskustaan on reilut kaksi kilometriä, jotka pääsi taittamaan kaikkein helpoiten johdinbussilla. Kun Riian keskustasta lähtee oikeastaan mihin suuntaan tahansa, siellä alkaa näyttää resuiselta. Talot on jätetty oman onnensa nojaan, joku talo saattaa olla muiden keskellä laitettu kuntoon. Yläkuvassa Hotel Lienen sisäpihalta kuvattu mm. huoneeni ikkuna ja alakuvassa katukuvaa Avotu ielalta, jonka varrella hotelli sijaitsi. 

 


Ruokailu 

Riiassa voi syödä monenlaisessa paikassa, vanhassakaupungissa ravintoloita on jokaiseen lähtöön. Koska itse olin yksikseni liikenteessä, päädyin syömään yleisesti ottaen nopeasti ja edullisesti. 11 vuoden takaiseen verrattuna Riikaan on tullut ketjuravintoloita ja -kahviloita, joista kävin Double Coffee -nimisessä paikassa kahvilla ja syömässä jotain pientä. Lautasellinen (iso) soljanka-keittoa maksoi vitosen, kahvi hieman suomalaista hintatasoa vähemmän. 

Etsiskelin vanhoja paikkoja, joista löysin Pelmeni XL -ravintolan Kalku ielalta (vanhastakaupungista). Ideana paikassa on se, että sieltä voi valita pelmenejä makunsa mukaan ja niistä maksaa ruoan painon mukaan. Alakuvassa oleva annos (soljanka, pelmenit ja perunasalaatti) maksoi reilut 3 euroa. 







Shoppailu

Riian ostoskeskuksia tulikin lueteltua edellä. Hintataso ei ole oikeastaan sen edullisempaa kuin Suomessa. Kun asuin Riiassa, tulin uusineeksi kenkävarastoni. Silmäily katukuvassa naisten kenkiin sai minut tällakin kertaa tietoiseksi siitä, että minulla on vääränlaiset kengät jalassa. Kopina katukiviin oli sellaista, että meinasin mennä kauppoihin etsimään uusia kenkiä, mutta koska halusin kiertää paljon erilaisia paikkoja eli kävellä paljon, lenkkarit tuntuivat oikeilta kengiltä tällä kertaa. Mutta jos jotain ostaisin Riiasta, niin varmasti kenkiä. 

Viron tapaan leivonnaiset ovat synnillisen edullisia. 

Olen tosi huono antamaan vinkkejä shoppailuun, sillä Riiassa keskityin katselemaan ympärilleni, etsimään vanhoja tuttuja paikkoja ja kirjoittelemaan mietteitäni. 


Yhteenvetona Riiasta sanoisin, 

että kaupungin varmasti kiertää parissa päivässä. Kaupungissa kannattaa kierrellä sekä vanhassakaupungissa että alueen ympärillä. Keskustasta vähän kauempaa saa käsityksen siitä, minkälaista kaupungissa on turistialueen ulkopuolella. Keskustorin liepeiltä bongaa varmasti kaupungin laitapuolen kulkijoita ja joen toisella puolella itse näin yhtenä päivänä enemmän juoppoja kuin 11 vuotta sitten yhteensä. 

Riiassa kuitenkin on tapahtunut paljon enemmän positiivista kuin negatiivista: huikea kirjasto on rakennettu ja monta muutakin paikkaa, jotka ovat repsottaneet, on remontin kourissa. Nostokurkia näkyy yhtä paljon kuin Espoon tulevan metron linjoilla. Myös julkisia rakennuksia remontoidaan, kuten taidemuseota. Kauppakeskuksissa oli paljon ihmisiä, ja varsinkin Spice oli huisin iso ostoskeskus. Hotellin lehdestä luin, että Riiassa on hotellibuumi ja lehden jutussa mietittiin, mahtaako hotelleja olla jo liikaakin. 

Riian hotelleissa, ravintoloissa ja kahviloissa puhuttiin sujuvasti englantia. Jopa bussikuskit opastivat sujuvalla englanninkielellä ja jos vertaan kotimaisiin kuskeihin, riikalaiset kuskit olivat huippuystävällisiä (tai ehkä ne, jotka sattuivat kohdalleni). Olen joskus opiskellut latvian kieltä ja tuntui, että kieltä on helppo omaksua, kun kulkee kaduilla ja lukee kylttejä ja mainoksia. Jotenkin kieli on suomalaiseen suuhun sopivaa. 

Kaiken kaikkiaan maassa oli helponoloista ja Riiassa tuli olo, että kaikki ovat ystävällisiä ja valmiita auttamaan. Lentoliput olivat edulliset ja matka-aika lyhyt (reilu tunti), joten Riikaan on helppo mennä. Se on myös sopivasti erilainen verrattuna Tallinnaan, joten voisin kuvitella ihmisten suuntaavan Riikaan yhä enemmän. Toisaalta mietin myös, että onko Riialla tarjota sen enempää kuin viikonloppumatkan verran satunnaiselle matkaajalle. Itsehän olen pienen osan sydäntäni jo maalle menettänyt, joten en osaa arvioida asiaa. Seuraavan kerran menen maahan huomattavasti nopeammin kuin 11 vuoden kuluttua, se ainakin on varmaa. Ja kesäaikaan, sillä syksy alkaa olla nähty tässä kaupungissa.