MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Elina Loisa: Rajantakaiset

Elina Loisan Rajantakaiset (2016, Tammi) oli kirja, jonka lukemista mietin kerran jos toisenkin. Lopulta uskaltauduin aloittamaan kirjan, ja se imaisikin minut mukanaan. Mukavan ja reippaan erilainen kotimainen kirja, ajattelin pitkään lukiessani. 

Kirja kertoo Salomesta, jonka mummi Hilda on juuri kuollut. Salome alkaa tarkastella omaa äitisuhdettaan ja myös parisuhdettaan. Lukijalle avautuu maailma, jossa kolme (!) sukupolvea naisia on jäänyt osattomaksi äidistään. Salome ei juuri äitiään nähnyt, koska tämä teki koko ajan töitä, haaveenaan edetä urallaan. Mummi oli äiti Salomelle, mutta ei taas pystynyt olemaan äiti omalle lapselleen, Salomen äidille. 

Salomen mies ja lasten isä, Leo, elää perheen talon kellarissa ja pelaa peliä, jossa haaveilee tapaavansa edesmenneen aiemman tyttöystävänsä. Hetken ajan Salome kohtaa Leon, sillä he molemmat odottavat viestiä rajan takaa, kuolleilta omaisiltaan. 

Jos mä nyt sanon suoraan, niin te ootte kyllä aika omituinen pariskunta. Te kommunikoitte sujuvasti kuolleiden kanssa, mutta ette saa sanottua mitään talon eri kerrosten välillä. 

Kukaan kirjan tarinassa ei elä normien mukaista elämää ja se on kirjan viehätys. Pitkälle. Aina sivulle 200 asti. Sitten kirja alkaa jollain tapaa jauhaa samaa ideaa, asioita selitetään liiaksi ja kaikki se, mitä kirja oli tähän asti, sen erikoinen tarina, lässähtää. 

Folkloristiikkaa opiskellut Elina Loisa on saanut kirjaan mahtumaan kansanuskomuksia, jotka kietoutuvat pelimaailmaan. Ehkä uskomuksia olisi voinut pyöritellä rohkeamminkin tarinassa. Eriskummalliset tapahtumat ja henkilöt tulevat kirjan lopussa hieman liian tavallisiksi (ehkä juuri liiallisen selittelyn takia). 


Mutta, kaikesta huolimatta, ihan kiinnostava kirja! Myös Kirjakaapin kummitus on lukenut kirjan. 

Elina Loisa: Rajantakaiset
2016, Tammi
283 sivua

torstai 28. huhtikuuta 2016

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Olen sivusilmällä lueskellut kirjablogien tekstejä Jukka Viikkilän teoksesta Akvarelleja Engelin kaupungista (2016, Gummerus), ja kiinnostuin lopulta lukemaan kirjan itsekin. Carl Ludvig Engel kiinnostaa minua, ainakin jokainen kerta, kun kävelen Helsingin Senaatintorin ohitse. 

Viikkilän teoksessa Engelin aika saa hengen ja elämän Engelin kirjoittaman (kuvitteellisen) yöpäiväkirjan sivuilta. Kirjoitukset vievät Helsingin rakennusprojektiin aina vuodesta 1817 vuoteen 1840 asti. 

Mitä sanoa kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytäämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa

Elämä Helsingissä on vuoroin riemukasta, sillä Engelillä on mahdollisuus rakentaa kokonainen kaupunki, jonka Venäjän tsaari on tilannut saksalaiselta arkkitehdiltä ja vuoroin pimeässä ja tylsässä pohjoisen kaupungissa eläminen on äärettömän tylsää - ja poispääsyä varsinkin vaimo odottaa joka päivä. 




Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkein katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. 

Engelin näkemyksistä itse pidän erityisesti tuomiokirkosta, joka todellakin hohtaa valkoisena keskellä toria, enkä voisi kuvitellakaan toisenlaista kirkkoa Helsinkiin! Kirkko vilkuttaa hyvästiksi ja toivottaa tervetulleeksi aina kun Helsingistä lähtee tai sinne tulee laivalla - minusta kirkko on kertakaikkisen upea! 

Kirjaa oli kiinnostava lukea, mutta paikoin kerronta oli liiankin ilmavaa. Rakennusten suunnitelua ja valmistumista olisi elähdyttänyt draama ihmissuhteissa. Hieman myös mietin pariin otteeseen, että tässä kirjaa kirjoitetaan nykynäkökulmasta, eikä 1800-luvulta, harvemmin mieshenkilöt kai tuppaavat kuvailemaan päällänsä olevia vaatteita päiväkirjansa sivuille. Minulle, nykypäivän lukijalle, tietysti oli kiinnostavaa tietää, miten tyylikäs arkkitehti 1800-luvulla pukeutui.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole  - - 

Kirjasta myös mm. Lumiomena ja P.S, Rakastan kirjoja -blogeissa. 

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
2016, Gummerus
213 sivua




keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

Laura Lehtolan Pelkääjän paikalla (2015, Otava) jäi minulta lukematta edellisvuonna, jolloin kirja ilmestyi. Kirjastossa teos oli haluttu, ja minulla kesti kuukausia, ennen kuin sain kirjan varausjonosta luettavaksi. Melkoinen pähinä siis ollut kirjan ympärillä, joka on kirjoittajansa esikoisteos. 


Kesälukuhaaste 2016

Lehtola kirjoittaa kuolemasta. Siitä, miten Anna vasta kolmikymppisenä saa diagnoosin aggressiivisesta syövästä. Aviomies Aapo on lamaantunut, sillä pariskunnalla on 5-vuotias tytär. Miten hän selviytyy sekä kuolevasta vaimosta että kasvavasta tyttärestään? 

Lehtolan kerronta on lennokasta ja ytimekästä. Silti aiheeseen kaivaudutaan syvälle. Takaumissa kuvaillaan sairastumisen etenemistä ja nykyhetkessä taas Aapon selviytymistä. Sillä vaikka Anna ei selviydykään, Aapo on yhä elossa ja pienen lapsen yksinhuoltajaisä. Aika usein Aapo on pihalla, mutta sinnittelee pitääkseen elämän jotenkin kasassa. 

Teoksessa oli paljon samaa kuin Fausto Brizzin 100 onnen päivää -teoksessa, vaikka näkökulma olikin eri. Vaikka sairastumista ja kuoleman lähestymistä on vaikea hyväksyä kohdallaan, jossain vaiheessa ymmärrys siitä, ettei pakoonkaan pääse, tulee arkipäiväksi. 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
2015, Otava
238 sivua

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Kesälukuhaaste 2016 - linnut


Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut (2016, Tammi) jätti minuun ristiriitaiset tunteet. Oikeastaan olotila heti alusta oli ristiriitainen: en osannut päättää, aloitanko koko kirjaa, sillä ennakkoon yksinäinen nainen lammasfarmilla ei kuulostanut kovin kiinnostavalta tarinalta. Näin kirjan kansiliepeissä kirjaa kuvattiin.

Aloitin kuitenkin kirjan (sopii mun kesälukuhaasteeseen!), ja yllättäen kirjan tarina vei minut mukanaan. Elämä lammasfarmarina ei ollut tylsää kuin etukäteen ajattelin, varsinkin kun Jake Whyten elämässä tuntui olevan paljon salattavaa, eikä salaisuuksia avattu kovinkaan nopeasti. Menneisyyttä kurotaan umpeen kirjan sivuilla takaumissa, jotka vievät milloin mihinkin elämänkohtaan. Jopa niin epäkronologisesti, että minun täytyy myöntää, että tarinan luettuani jäin mieli ymmyrkäisenä miettimään: mihin ihmeeseen katosi Greg? Kirjan kansiteksti kertoo Jaken elävän Britanniassa, mutta missä vaiheessa hän muuten muutti Australiasta Britteihin? Aivan kuin kirjasta olisi puuttunut ratkaisevat palat, tai ehkä ne piti vihjeiden perusteella huomata, ja olin huono lukija (yritin kyllä seurata tarinaa tippumatta sen juonesta). 

Välillä teki mieli jättää ärsyttävän oloinen Jake yksinään lampaittensa kanssa elämään; välillä taas koin jopa pientä sympatiaa tätä hyväksikäytettyä ihmistä kohtaan. Voimakas, mutta särjetty nainen, tuntuu kokeneen paljon, eikä menneisyys jätä häntä vieläkään rauhaan, sillä joku tai jokin vainoaa häntä, ja tappaa lammaslaumaa yhden lampaan kerrallaan. 

Kirja on vetävä tarina, josta paljastuu vähän kerrassaan Jaken elämää, eikä tämä kirja taivu juuri mihinkään kategoriaan. Siinä on jännitystä, ihmissuhteita ja draamaa, rakastumisia ja outoja kohtaamisia. Ja vaikka paljon selviää kirjan loppua kohden, jäin lopultakin hieman hämilleni kirjasta. Mitä tässä tapahtui ja mitä minun pitäisi ajatella koko tarinasta? 

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
2016, Tammi
All the Birds, Singing 2013
suomentanut Sari Karhulahti
285 sivua

teoksesta jäi hämmentyneeksi myös Hemuli

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja

Sara Saarelan edellinen teos Nimeä minut uudelleen tuli luetuksi puolivahingossa, mutta viehätti minua niin paljon, että tartuin kiinnostuneena myös Saarelan uusimpaan Kanssasi en tarvinnut sanoja (2016, Kharis) -teokseen. 

kets-kannet
 kuva

Kirja on edellisen tapaan nuortenkirja, jossa päähenkilö on nuori tyttö, Mimmi. Hänen siskonsa on kuollut, eikä Mimmi kestä enää elämäänsä. Mimmin elämä ei ole ollut helppoa, ja siskonsa kanssa hän on asunut sijaisperheessä. Sijaisperheessä Mimmi ei pysty käsittelemään siskon kuolemasta johtuvia tunteita ja kriisiään. Hän lähtee etsimään lohtua ja paikkaa, jossa joku jaksaisi kuunnella häntä. 

En ymmärrä kaikkea, en ymmärrä elämää ilman sinua enkä sitä, miksi sinun piti lähteä. Ei sitä voi ymmärtää, en usko, en koskaan. Tiedän, että et sinäkään tiennyt ja ymmärtänyt kaikkea, oli asioita, joita et osannut ratkaista. Sinäkin olit ihminen, olit enemmän minun kaltaiseni kuin ymmärsin. En tiedä miksi, mutta lopulta juuri se saa minut rakastamaan sinua enemmän. 

Kuten aiemmassa Saarelan teoksessa, niin tässäkin on uskonnollisuutta mukana. Lohdun kaipuun lisäksi Mimmin mieltä vaivaa kysymys: mihin Pihla-sisko on mennyt kuolemansa jälkeen? 

Kirja on kaunis, ja suunnattu nuorelle lukijalle, kirjasta löytyy lohtua ystävän menettäneelle. Lisää kirjasta Kirjasähkökäyrä-blogissa ja kirjasta tehty video täällä

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja
2016, Kharis
125 sivua

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kohti kesää ja kesäkirjoja

Nyt alkaa olla täysin varmaa, että kesä saapuu tänäkin vuonna. Vaikka ehkä nyt ei tunnutsiltä, kun lumisade uhkaa, mutta pieni lumi maassa vappuna vain kuuluu asiaan; kalenteri lupaa kevään ja kesän kuitenkin! 

Lämpöä, aurinkoa ja vihreyttä odottaessa tekee mieli vähän fiilistellä, mitä tuleman pitää. Samoin olen päässyt viikonloppuna fiilistelemään hieman sitä, että mitä lukisi seuraavaksi. Oman kirjahyllyn kirjat eivät jotenkin tahdo millään lähteä luettavaksi itselläni, joten päätin innostaa itseäni tällaisella kesälukuhaasteella, jossa tavoitteena siis lukea oman kirjahyllyn kirjoja kesäfiilistelyn mukaan. 

Mietin, mitä kesä tuo mieleeni ja sen mukaan etsin kirjoja kesään luettavaksi. Kesän avainsanojen mukaan aloin poimia kirjoja hyllystä (kesäisen sanan pitää löytyä kirjan nimestä tai kirjan kannesta) ja tässä lopputulosta: 

Tämä on täysin fiilispohjalla etenevä haaste, ainoastaan aion tarkastella kesän lopulla (sanotaanko vaikka syyskuun lopussa?), sainko yhtään mitään luetuksi oman kirjahyllyn seasta...

Joskus kesällä paistaa AURINKO mutta aika usein on PILVIstä, joten ensimmäisinä sanoina 

AURINKO ja PILVI, ja näitä löytyi kirjan nimestä ja kansista seuraavia: 

Liza Marklund: Paikka auringossa
Andreï Makine: Maa ja taivas
Chang-rae Lee: Ilmassa
Per Petterson: Hevosvarkaat
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Kesällä on on VIHREÄÄ PUISSA ja PUISTOISSA, tai ihan vaan NURMIKOLLA tai RUOHOLLA voi makoilla ja nauttia. PUUTARHAT ovat tärkeitä - tässä seuraavat avainsanat ja -asiat: 

Doris Lessing: Ruoho laulaa
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus 
Peter Hoeg: Nainen ja apina
Carlos Ruiz Zafon: Marina
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
James Tooley: Kukoistava puu
Alan Drew: Vesipuutarhat
Markku Niemi: Kiinalainen puutarha
Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin







RANTA ja VESI, MERI, JÄRVI - ilman niitä kesä ei olisi mitään:

McEwan: Rannalla
Anne Tyler: Nooan kompassi
Nina Banerjee-Louhija: Tiikerinhetki
Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa
Kerstin Ekman: Tapahtui veden äärellä
Fabio Genovesi: Live Bait











KUKAT, mitä kesä olisikaan ilman niitä? Ja kesällä kasvaa mm. HEDELMIÄ ja MARJOJA - kirjojen nimistä ja kansista löytyy seuraavaa: 

Anita Amirrezvani: Kukkien verellä kirjoitettu
Rani Manicka: Jasmiinin tuoksu
Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa
Danieëlle Hermans: Tulppaanimurhat
Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää
Margaret Atwood: Herran tarhurit
Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli
Marina Lewycka: Muu maa mansikka?
Marjut Helminen: Appelsiinilehto




LINNUT ovat alkaneet viritellä lauluääniään, ja kirjoista löytyykin yllättävän paljon kaikennäköisiä visertäjiä: 

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani 
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita
Ursula Poznanski: Sokeat linnut
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Susan Fletcher: Meriharakat
Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
Donna Tartt: Tikli
Jonathan Franzen: Vapaus


KESÄVAATTEET, AURINKOLASIT, MATKAT liittyvät tietysti kesään, tällaista löytyi hyllystä: 

J. M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus
Ru Freeman: A Disobedient Girl
Roopa Farooki: Half Life
Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan 

HYÖNTEISET, nämä pakolliset kesän "ihanuudet" ja muut pikkueläjät: 

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja termiitti
Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet
Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

KESÄLOMAMATKOJA tulee kesällä tehtyä ja tällä hetkellä on jo buukattu matkat HOLLANTIIN, SAKSAAN ja RUOTSIIN, joten ainakin näihin maihin aion vierailla myös kirjojen sivuilla. Omasta kirjahyllystä löytyy ainakin Kerstin Ekmanin kirjoja, että jospa nyt sinne Ruotsiin matkaisin tänä kesänä kirjoissakin.

Aikamoiset pinot sain kasatuksi ainakin kirjoja, ja nyt sitten innolla niiden kimppuun!


maanantai 18. huhtikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnusen Lopotti (2016, WSOY) jatkaa siitä, mihin Neljäntienristeys jäi, ja oikeastaan kertoo myös päällekkäisistä asioista ja henkilöistä. Ja kun on kerran Kinnusta alkanut lukea, niin täytyyhän sitä tietää, miten tarina jatkuu. 



Lopotti alkaa sotavuosista ja pohjoisesta. On sodassa hiljaiseksi muuttunut isä ja kaksi lasta: Johannes ja Helena sekä perheen äiti, joka yhtä hiljaisesti ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo. Helena on sokea ja lähtee ensimmäisenä pohjoisesta. Hän asuu ja opiskelee sokeainkoulussa, hänen tavoitteensa on tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Ikävä on iso kotiin, mutta Helena oppii pärjäämään: hän kulkee selkä suorassa, itsevarman näköisenä, ilman keppiä. Itsevarmuus on välillä liiallista, huomaa Helena, kun eksyy keskelle risteystä Helsingissä. 

Seuraavasta sukupolvesta lähtee Tuomas, Johanneksen poika. Pohjoisessa hän ei voi olla, sillä ahdasmielinen kylä ei suvaitse hänenkaltaisiaan. Helsingissä hän tutustuu paremmin tätiinsä, Helenaan, sillä he molemmat tietävät, minkälaista on elää, kun ei ole niin kuin muut. Riipaisevaa kirjassa on, että Tuomas on melkein saavuttanut kaiken, mistä on unelmoinut - samoin kuin tätinsä. Mutta vain melkein. 

Kinnusen romaani on kovin kotimainen: siinä on kolme sukupolvea, joista viimeisin tietysti maksaa isovanhempiensa traumoista. Lopotissa kuljetaan läpi 1900-luvun vuosien, toisaalta vuosien kuluminen on sivuosassa, tuntuu jopa, että vuosikymmenien vaihtuessa mikään ei muutu: Tuomas selittää verovirastossa homoutta samalla tavalla kuin Helena sokeuttaan pianonvirittäjänä. 

Kinnusen kirjassa on paljon kaikkea, ja tuntuu, että siinä on jopa liian paljon kaikkea. Jouduin keskeyttämään kirjan lukemisen viikoksi, että pystyin jatkamaan sen loppuun. Ymmärrän toisaalta, mitä hienoa kirjassa oli, mutta tunnetasolla minussa värähteli vain hetkittäin. Olisin halunnut keskittyä vain Tuomakseen ja Helenaan, mutta nämä henkilöt piti välillä kaivaa esiin ja se teki lukemisesta raskasta. 

Teoksen loppu vaikutti siltä, että saamme lukea vielä jatkoa suvulle ja tarinalle, ja tietenkin aion pysyä mukana silloinkin, ihan mielenkiinnosta, millaiseksi vaikkapa Tuomaksen elämä muuttuu. 

Linkki tällä kertaa Kirsin blogiin, jossa on pitkä teksti. 

Tommi Kinnunen: Lopotti
2016, WSOY
364 sivua

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Niina With on minulle aiemmin tuttu kirjailija hänen Stella-teoksistaan (täällä ja täällä tekstini kirjoista), mutta nyt kustannustoimittajana työskentelevä With on vaihtanut tyylilajia, sanoisin että aivan onnistuneesti. Lähettäjä tuntematon (2016, Myllylahti) on dekkari, josta tulee mieleeni vastikään lukemani ensimmäinen Maria Kallio -dekkari. 




Kirjan päähenkilö, Laura Sirola, työskentelee kustannustoimittajana Maa-nimisessä kustantamossa. Hän saa sähköpostiinsa tietenkin käsikirjoituksia, ja aika ajoin hän kiinnostuu teksteistä niin kuin tällä kertaa Kolmastoista päivä -nimisestä kirjan raakileesta. Laura ottaa yhteyttä kirjailijaan, jonka ainoaksi yhteystiedoksi huomaa sähköpostiosoitteen, josta käsikirjoitus on lähetetty. Varsin välinpitämätön kirjailija, ja siksi myös ehdottoman kiinnostava, ajattelee Laura, kun kirjailija ei vastaa hänen sähköposteihinsa. 

Kiinnostus kirjaan kasvaa, sillä pian Laura alkaa huomata, että kirjan tapahtumat seuraavat häntä. 

Päästäkseen kirjailijan ja kirjan jäljille Laura lähtee vihjeiden perässä Seinäjoelle, lähelle pientä synnyinkaupunkiaan, jossa tutustuu lehdentoimittajaan, Samiin. He yhdistävät voimansa, kun huomaavat, että omituinen kirjailija on sitonut heidät jollain kummallisella tavalla toisiinsa. 

Pidin kirjan temposta ja nopealukuisuudesta. Leena Lehtolaisen Kallio-dekkarit kirja toi mieleeni, sillä teoksessa ehdittiin pureutua myös Lauran henkilökohtaiseen elämään, työpaikan ongelmiin ja samoin Samin perhe-elämä tuli tutuksi kirjan sivuilla. 

Hieman häiritsi sellainen asia, mikä on rasittanut minua muissakin "muistellaan vanhoja" -tarinoissa, että henkilöt muistavat aivan mahdottoman tarkkaan kaikki asiat, jotka ovat tapahtuneet 15-20 vuotta sitten. Luulen, että tästä ongelmasta pääsisi eroon kerrontatekniikkaa vaihtamalla: muistelmat voisi kirjoittaa takaumiksi. 

Niina With: Lähettäjä tuntematon
2016, Myllylahti
282 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteeseen kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä, koska tässä kirjassa lähetetään paljon sähköpostikirjeitä. 

perjantai 15. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau

Terhi Rannelan Frau (2016, Karisto) oli kevään kirjoista taas sellainen, joka ehdottomasti täytyi lukea, sillä olen aiemmin lukenut Rannelan nuortenkirjat Goa, Ganesha ja minä, Amsterdam, Anne F. ja minä sekä Jäämeri, jäähyväiset ja minä (, joista postaus täälläja Yhden promillen juttuja (täällä) sekä Läpi yön (teksti). Viime vuonna ihastutti ja kauhistutti myös aikuisille suunnattu teos Punaisten kyynelten talo (täällä). 



Frau jatkaa Punaisten kyynelten talon tiellä, sillä myös Fraussa kertomuksen aiheena on kansanmurha. Kamputseasta on tultu Eurooppaan ja natsi-Saksan Reinhard Heydrich ja hänen vaimonsa Lina ovat tämän kertomuksen päähenkilöitä. Reinhard Heydrich ei ole jäänyt historiankirjoista mieleeni, saati sitten tsekkiläinen kylä Lidice, johon teoksen tapahtumat paljolti sijoittuvat. Kirjaa lukiessa voi vain huokailla masentuneena, että niin moneen paikkaan, pieneen kaupunkiin, pahuus onkin maailmassa iskenyt. Ja samaa tapahtuu koko ajan. 

Kirja alkaa, kun Lina saa vieraan, nuorimies nimeltään Erich haluaa haastatella naista kirjoittaakseen tästä kirjan. Lina suostuu, vaikka ei innokkaasti. Niin monta kertaa häntä on haastateltu ja niin monta kertaa hänestä on kirjoitettu pahana natsina. Lina haluaa painottaa, että hänellekin tapahtui pahoja asioita: miksi hän ei saanut elää aviomiehensä rinnalla loppuelämäänsä? Miksi hänen miehensä vietiin vain 38-vuotiaana pois maailmasta? 

Kun on natseista kyse, odotettavissa on asioita, joista ei välttämättä haluaisi kuulla eikä lukea. Mutta täytyyhän asioista kirjoittaa ja ne muistaa. Reinhard Heydrichin salamurhasta joutuvat kärsimään syyttömät, sillä natsit kostavat teot pienen kylän asukkaille, koska eivät saa kiinni oikeita syyllisiä murhaan. 

Kirja sai minut pienoiseen hämmennyksen tilaan. Ainoa asia, mikä jäi varmana mieleen, on se, että sodassa ja vainoissa ei ole voittajia, vaan ainoastaan häviäjiä. 

Rannela piti minut lukijana otteessaan, ja hotkaisin pitkästä aikaa kirjan melkein samalta aloittamalta. Huh, ainoa vika Rannelan kirjoissa on, että ne loppuvat liiankin nopeasti. Tätä tarinaa olisin jotenkin halunnut lukea vielä syvemmälle. 

Kiinnostavaa, mikä maailmankolkka Rannelan käsissä lähtee seuraavan kerran käsittelyyn - pidän siitä, että unohdetut historiat tulevat uusiksi Rannelan teoksissa. 

Kirjasta myös blogeissa: Leena Lumi, Lumiomena, Oksan hyllyltä.

Terhi Rannela: Frau
2016, Karisto
232 sivua




keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika


Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on monologinäytelmä, joka perustuu amerikkalaisen Joan Didionin samannimiseen omaelämäkerralliseen teokseen. Näyttelijä Kristiina Halkola tulkitsee Didionin kerrontaa kirjan mukaisesti. 

Elämä muuttuu nopeasti. 
Yksi hetki muuttaa elämän. 
Istut päivälliselle ja tuttu elämäsi päättyy. 

Näyttämö on valkoinen, samoin kuin Halkolan vaatetus. Sattumaa tai ei, valkoinen symboloi itäisessä maailmassa kuolemaa. Didionin 40-vuotinen avioliitto päättyy hänen aviopuolisonsa äkilliseen kuolemaan. Valkoisissa lavasteissa alkaa oman elämän etsiminen: mitä jää jäljelle, kun koko elämä on eletty rakkaan Johnin jakamana? 

Surulliseen ja ahdistavaan vuoteen, jota kirja kuvaa, on saatu näytelmässä mahdutettua huumoria teatterin pieneleisyyttä mukaillen: kun Halkola riisuu aurinkolasit, hän samalla toteaa, ettei menneisyyden hääjuhlassa tullut mieleenkään riisua aurinkolaseja. Vuodenkierto kulkee eteenpäin muutamaa vaatekappaletta vaihtamalla. 

Halkolan äänenpainon vaihtelut ja tauot puheessa tuovat surua lähemmäksi, hiljaisuus pienellä näyttämöllä tuo surun vaikeaksi hengittää. Näytelmään on mahdutettu äänimaailmallisesti pientä taustahelähtelyä, joka voimistuessaan vie Didionia, ja samalla katsojaa kohti hulluutta: Miten ihmeessä Didion voi heittää Johnin vaatteet ja varsinkin kengät pois, kun John aivan varmasti tarvitsee niitä, kun palaa? Samaa surun aiheuttamaa ahdistusta tuo Johnin kuolinhetken miettiminen: mitä aviovaimo olisikaan voinut tehdä toisin, jotta John ei olisi kuollut? 

Näytelmä kuten kirjakin päättyy jonkunlaiseen aviomiehen kuoleman hyväksymiseen, mutta katsojalle jätetään mietittäväksi, miten elämänsä elää. Sillä kuolema voi tulla yllättäen, rauhallisena iltana, kun sitä vähiten odottaa. 


Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkka: Maagisen ajattelun aika
Roolissa: Kristiina Halkola
Ohjaus ja lavastus: Johanna Freundlich
Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne
Musiikki: Rene Ertomaa





maanantai 11. huhtikuuta 2016

Hopia & Laakso: Kirjaston kissat x 5


Joskus tulee luettua monta raskasta teosta peräjälkeen, eikä sellaisen rupeaman jälkeen pysty lukemaan oikeastaan mitään. Täytyy keventää luettavaa, pitää taukoa. Tälla kertaa raskauteen toi apua Kirjaston kissat -sarjakuvakirjat. Bongasin nämä teokset vähän aikaa sitten Oksan hyllyltä -blogista, eikä siinä auttanut muu kuin etsiä sarjikset käsiinsä. 

Teossarjan tekijät ovat Antti Hopia (tekstit) ja Nina Laakko (piirrokset), epäilen turkulaista alkuperää, koska sarjisstripit ovat ilmestyneet Turkkareissa (Turun Sanomissa). Minulla on pieni haju, että olen näitä kissoja nähnyt ja lukenut aiemmin, mutta sittemmin unohtanut. Kiitos MarikaOksalle, joka toit ihastuttavat kissat elämääni takaisin! 


Kirjoisa seikkailevat Fransis ja Ziu, sekä koko joukko muita kissoja, jotka asuvat Turun pääkirjastossa (tai lähistöllä). Siinä vanhassa, jota vartioi puudeli suihkulähteen päällä ja jonka lattiat narisevat ja viettävät. Kirjastokissat viettävät aikaansa Turun maisemissa, mm. jokirannassa, jossa käyvät säännöllisesti kalastamassa. Kaloja sekä turhia tavaroita, joiden olemassaoloa ihmettelevät: "mitä kalat oikeastaan tekevät tällä kaikella roinalla?"

Huumori on oivaltavaa ja filosofista. Siitä pitää huolen tutustuminen maailman klassikkoteoksiin, punaviiniin ja Fransisin filosofointi. 


Kirjoissa seikkailee esimerkiksi graduntekijäkissa, kadonnut (ja sitten löytynyt) sukulaiskissa Agatha, vampyyri, tyttökissoja, jotka kokevat ihastuksia tai ovat entisiä heiloja Pariisista. Pääosissa ovat kuitenkin Fansis ja Ziu. Aivan huikeita ovat kissojen seikkailut kirjojen maailmoissa (Oksan hyllyltä -blogissa pari esimerkkiä). 

Kaiken kaikkiaan kirjoissa on paljon hauskoja oivalluksia ja huumoria. Nautin näitä kirjoja lukiessani kirjaston ja kirjallisuuden maailmassa. Vähän tuli ehkä myös ahmittua kirjat turhan nopeasti, mutta onneksi nämä kissat nyt löytyivät, niin että niiden pariin pääsee myös takaisin. 



Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Pyhän kalan salaseura (Kirjaston kissat 1)
Sammakko, 2001
52 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Gogolin nenä (Kirjaston kissat 2)
Sammakko, 2004
96 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Oikeiden noitien osasto (Kirjaston kissat 3)
Utopia 1516, 2010 (2. painos)/ 2009
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Eräänlaista ystävyyttä (Kirjaston kissat 4)
Utopia 1516, 2010 
47 sivua

Antti Hopia (teksti) & Niina Laakko (piirrokset): Kirjan ja kanan päivä (Kirjaston kissat 5)
Utopia 1516, 2011 
47 sivua


Liitän kirjat Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 6: Kirjastosta kertova kirja

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!


Tänään ovat Suomen liput taas hulmunneet Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi. Vaikka suomen kieltä moititaan joskus vaikeaksi, niin uskallan väittää, että suomi on erittäin systemaattinen kieli, josta pari pientä äännemuutosta ymmärtämällä ja oppimalla pärjää pitkälle, eikä tarvitse opiskella tylsiä epäsäännöllisiä verbejä, tai vaihdella sanajärjestystä jollain käsittämättömällä tavalla. 

No, itse vietän suomen kielen päivää tietenkin valitsemalla suomenkielisiä kirjoja, jotka toivottavasti ovat tulossa lukuuni pian, tavoitteena lukea tämän kuukauden puolella: 


Tommi Kinnunen: Lopotti (2016, WSOY)
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla (2015, Otava)
Terhi Rannela: Frau (2016, Karisto)
Jussi Vanhanen: Vapaus veljeys ahneus (2016, Kosmos)
Marjut Helminen: Appelsiinilehto (2016, Minerva)
Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan (2016, Like)



Elina Loisa: Rajantakaiset (2016, Tammi)
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (2016, WSOY)
Niina With: Lähettäjä tuntematon (2016, Myllylahti) 
Jukka Viikilä: Akvarellejä Engelin kaupungista (2016, Gummerus)

Huikea juttu, että suomen kielellä saamme näin monipuolista kirjallisuutta näin monelta eri kustantamolta. Ei voi muuta kuin tukea kirjallisuuden ja sitä myöten kielen kehitystä ja jatkumista.

Itselleni suomen kieli on ollut kiinnostava sekä opintojen että nyt jo yli kymmenettä vuotta työn puolesta. 

Kiitos kaikesta Mikael Agricolalle, joka aloitti suomen kielen kirjoittamisen! Hienoa työtä hienolle kielellemme. 

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Maaliskuussa luetut ja kohti huhtikuuta



Maaliskuun alussa listasin kirjoja, jotka haluan lukea kevään uutuuskirjoista, ja luettuna on osa (turkoosilla maalatut), osan lukemista jatkan huhtikuussa. 

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi (Otava) - luettu 


Maritta Lintunen: Takapiru (WSOY) - luettu 


Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY) - aloitettu


Elina Loisa: Rajantakaiset (Tammi) - odottaa lukupinossa


Sarah Winman: Merenneidon vuosi (Tammi) - aloitettu


Fausto Brizzi: 100 onnen päivää (Gummerus) - luettu

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneistä ikuisuus (Gummerus) - luettu

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (Gummerus) - myöhemmin


Takashi Hiraide: Kissavieras
(S&S)

Laura Lähteenmäki: Nutcase (WSOY) - lukupinossa


Ennen olin pakolainen (S&S) -lukupinossa


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY) -lukupinossa

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY)

Terhi Rannela: Frau (Karisto) -lukupinossa

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (Gummerus) -lukupinossa

Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein (Siltala)

Victoria Hislop: Paluu (Bazar)


Näistä siis loput tulossa (toivottavasti) lukuun (ja muutama muu):




Helmet-lukuhaasteessa luettuna suunnitelluista turkoosilla merkatut, ja näitä muita jatkan huhtikuussa:

3. Kirjassa rakastutaan: Jane-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Hiraide: Kissavieras
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Petra Hammesfahr: Uskoton mies 
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Inka Nousiainen: Arvaa ketä ajattelen  aloitin, mutta totesin, että vaihdan toiseen kirjaan
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: Susan Abulhawa: Jeninin aamut
25. Kirjassa on yli 500 sivua: Franzen: Purity  kirja vaihtoon: Shafak: Valkoinen elefantti
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä - kesken
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Rabih Alameddine: Hakawati, tarinankertoja kirja vaihtuu: Abbas Khider: Kirje munakoisotasavaltaan
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää 
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Galera: Hyöky
lisäksi 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: Jukka Laajarinne: Esseitä - kesken

Maaliskuussa luin suurimmaksi osaksi uutuuskirjoja, vaikka tänä vuonna piti lukea vanhempia kirjoja. No, yritän kesällä viimeistään lukea muita kirjoja... Tänä vuonna luettu siis: 

3. Ida Simons: Tyhmä neitsyt (2015, Gummerus) 
4. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012, Siltala) 
5. Marjane Satrapi: Persepolis (2008, Like)
11. Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan (2016, WSOY)
12. Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015, Atena)
13. Kiertoteitä - Maahan muuttaneet nuoret yhteiskunnallisten esteiden edessä (2015, Into Harri Nieminen, Antti Kivijärvi (toim.)
14. Mikä ihmeen uussuomalainen? (2009, Teos toim. Maarit Halmesarka, Olli Löytty ja Mikko Rimminen)
15. Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon (2016, Tammi)
16. Samrat Upadhyay: Arresting god in Kathmandu (2001, Mariner books)
17. Sadie Jones: Kotiinpaluu (2016, Otava)
18. Pauliina Susi: Takaikkuna (2015, Tammi)
19. Eija Hetekivi Olsson: Tämä ei ole lasten maa (2014, Schildts & Söderströms)
20. Liza Marklund: Uutispommi (2011, Seven-pokkari, 1.suomennos 2000, Otava)


23. Milena Busquets Tämäkin menee ohi (2016, Otava)
25. Fausto Brizzi: 100 onnen päivää (2016, Gummerus) 
31. Hanna Hällsten: Mangojen aika (2015, Robustos)
32. Maritta Lintunen: Takapiru (2016, WSOY) (ei postattu)

Yhteensä 12 kirjaa siis ja Helmet-lukuhaasteen tilanne: 20/50 eli pian puolivälissä. 

Vuonna 2016 ilmestyneitä luettuna 13, 2015 ilmestyneitä 5 luettuna ja 2014 ilmestyneitä 4 kirjaa. Ja luettuina 10 "vanhempaa kirjaa", joita tänä vuonna piti lukea. Ei näytä menevän suunnitelmien mukaan....


Haaveissa myös jossain vaiheessa alkaa lukea kirjoja futismaista. Siis niistä maista, jotka pelaavat futiksen EM-kisoissa Ranskassa kesällä. Katsotaan, milloin pääsen tähän vaiheeseen....