MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Välipalakirja Simon Lelic: Laitos

Se aloitetaan sen hyvän, viiden tähden kirjan jälkeen. 
Sitä selataan pari ensimmäistä sivua,
varmistetaan, että teksti on helppoa, 
nopealukuista ja siinä on mieluusti paljon dialogia
(koska dialogi on tietysti erityisen nopea lukea). 
Siinä on muutamia henkilöhahmoja, 
ei liikaa eikä liian syviä. 
Siinä on tapahtumia mieluummin enemmän kuin 
tunnelmanluontia tai pitkiä kuvauksia aamupalan juustoviipaleiden laadusta.

Se nautitaan auringossa, 
pieni pala kerrallaan. 
Se voidaan keskeyttää, 
sen voi unohtaa terassin tuolille. 
Ja silti sen tapahtumista ja henkilöistä ei oikeastaan tipahda ollenkaan. 

Se ei ole liian vaikea kirja, 
eikä se lopultakaan vie ajatuksia kovin pitkäksi aikaa pois tärkeimmästä.
Auringosta.
Ja fiilistelystä.  

Se on välipalakirja.
Nautitaan mieluusti kahden isomman kirjan välissä.



Tällainen on suurinpiirtein Simon Lelicin Laitos (2012, Like, alkuperäinen teos: The Facility, suomentanut Terhi Kuusisto), jonka lueskelin terassilla aurinkoa ottaessani. 


Laitoksen juoni on nopea kertoa: 
siinä on laitos, vankila, johon viedään ihmisiä. 
Kirjan edetessä syntyy käsitys siitä, että joku uhkaa ihmiskuntaa ja nämä uhkaajat ovat laitoksessa. 
Laitokseen toimitetaan kuitenkin myös sellaisia ihmisiä, 
jotka eivät oikeastaan kuuluisi sinne. 
Tällainen on Arthur Priestley, teoksen päähenkilö.
Sitten on myös pari journalistia, jotka ovat jutun hajuilla. 

No, siinäpä se suunnilleen olikin. 
Kirjassa kauhistellaan sitä, 
miten valtio voi toimia salaa ihmisiltä ja riistää 
ihmisten elämän. 

Jotenkin en päässyt tähän kauhuun mukaan. 
Kirja ei ollut sillä tavalla taitavasti kirjoitettu, 
että siinä olisi tutustunut kunnolla henkilöhahmoihin, jotka kuvailtiin paljolti sen nopealukuisen dialogin kautta. 
Tapahtumatkin olivat vähän niin, että ai, no tuolleenkos siinä sitten käy...

Tämä oli kirja, joka toimisi kolmosen iltayhdeksän tv-sarjana varmasti ihan hienosti. 
Ehkä jopa muutamalla jatko-osalla. 
Siis sillä tavalla viehättävän nopealukuinen ja -sisältöinen tämä kirja oli, että sopi hyvin välipalakirjaksi. 

Nyt mulla onkin jo menossa seuraava iso ateria. 
Siitä sitten viikonlopun jälkeen. 


Laitoksen ovat lukeneet mm. 
Susa ja Jori, jotka ovat melko samaoilla linjoilla. 

Arvioni + + ½, olihan tämä ihan jees, mutta ei oikeastaan hetkauttanut mihinkään suuntaan. 
Välipalakirja on sellainen, että sen voi korvata oikeastaan millä tahansa toisella kirjalla...


perjantai 22. kesäkuuta 2012

Kirjankansirunoja

Nappasin kirjankansiruno-haasteen Anna Elinalta, joka haastoi kaikki loputkin runoilemaan kirjankansista.
Laitan nyt ilostuttamaan niitä, jotka syystä tai toisesta eivät ole juhannusta viettämässä sähköttömän ja netittömän tien päässä. 
Meillä vietetään rauhallinen juhannus ja parannellaan vesirokkoa, 
vaikkei mökkeilemässä ollakaan, niin saadaan nauttia itikoista ja linnunlaulusta, 
joten eiköhän tässä pärjäillä kuumeesta huolimatta... 




Matkoilla merten taa
Kauimpana kuolemasta
Satunnaista seuraa
Toiveet jotka toteutuvat
Vapaus
Ikuinen rakkaus


Hiljainen kevät, vihreät niityt
unenpäästäjä Florian,  
perhosenkerääjä

Vesipuutarhat
tyttö ruusutarhassa,
vettä vain.

Herran tarhurit.










Toisen taivaan alla
mangopuun alla
Pohjan akka, valkoinen nainen
omaa tietä etsimässä 

Kuuntelen heinäsirkkoja
Nuku
Unohda Kat(h)mandu

Polkupyörällä Intiassa
kulta-aika
värikierre


Lankeaa pitkä varjo
Taj Mahal, savimaja ja temppeli

Hymyn takaa 
hiljainen amerikkalainen
 vanha mies, joka luki rakkausromaaneja
lohduttaja

Ystävyyden aurinko
Vuosisadan rakkaustarina
totta aamunkoitteessa.



Väreilevä kaupunki
Rakkauden musiikki
Elämän lempeät maut
Viiniä keittiössä


Tuhma tyttö 
Scarlettin puvussa
Yhden päivän kuningatar


Anna minun rakastaa enemmän
etten palaisi tuhkaksi






Kaikki onnelliset perheet
Olisi vähän kerrottavaa, 
perhesalaisuuksia.

Seitsemän veljestä, 
velipuoli, 
sisar, 
juniorin erikoinen elämä
- naimapuuhia

Torjutut muistot, 
musta morsian

Mistä kuvasta kerrot kuulokuvia?

Iloiset hautajaiset, 
ranskalainen testamentti

Sovitus.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Blogin hakusanoja

Joskus muistan minäkin katsella, että millä keinoin blogiini tullaan. Ihan vain katselen tästä blogin omista tilastoista, että en tiedä, miten luotettavaa se listaus on. 
Aina joskus kuitenkin niitä on hauskakin katsella ja seurailla. 





Blogiini on tultu esim. näillä hakusanoilla: 


carina räihä elämän muutos - ihan ymmärrettävää, koska kirjoitin Räihän kirjasta Huipulta huipulle täällä. Mahtava nainen tämä, joka kapusi maailman korkeimmalle vuorelle ensimmäisenä suomalaisnaisena! Itsetutkiskelua sen verran, että pitää tsekata tuo yhdys sana.

Vaikka en enää asustele stadissa, niin olen varmasti kirjoittanut näistä kaupunginosista, ainakin niiden kirjastoista, löytyy täältä. Sen sijaan en ole varma, että miten hyvät ohjeet näillä hakusanoilla on saanut:  


vallila kotiinpäin - hmm... yleensä pääsee ratikalla tai bussilla, jopa kävellen, jos ei asu kaukana...
Käpylä asuinalueena - en osaa tähänkään sanoa mitään muuta kuin että kannattaa lukea stadilaisia kolumnisteja: heillä on paljon tietoa mm. henkisestä käpyläläisyydestä. Ja varmasti siellä on kivaa asua, jos haluaa asua puutaloalueella, lähellä kaupunkia. 


Sitten on niitä hakusanoja, joilla ollaan löydetty mun omintani eli ns. privaattielämää: 


blogi 3 lasta eronnut
afrikkalainen perhe
maksullinen nainen laura


Uh, aikamoinen elämä mulla, etten kehuisi. Tai sitten mun pitää lukea toisenlaista kirjallisuutta... 
Sitten on aika mielenkiintoinen hakusana, jota itsekin mietin, että mikähän se mahtaa olla:

a:n historia - ihanaa kuitenkin, että vastaus siihen saattaa löytyä mun blogistani! Hmmm... pitää tämäkin tarkistaa.




Sitten on hakusana, joka mua hieman vaivasi...

hitsaajan blogi






... mutta koska blogiini onneksi on tultu useammin seuraavilla hakusanoilla, niin huokaisen helpotuksesta. Ilmeisesti kuitenkin kirjoitan enemmän aiheesta kuin aiheen vierestä:

kirjablogi


Ja sitten, mä olen aivan vakuuttunut, että kirjablogistani löytyy vastaus tähän ensimmäiseen ongelmaan: 


mitä lukea kun liza marklundit on luettu
petja lähteen ikä


Mutta siis tuo kakkoskohta: mikähän se olis? 25 tai jotain... Vai mitähän siitä tulis: 2012-1976. Oman iän kanssa olen ainakin saanut vähennyslaskusta tulokseksi jotain tuollaista. Siis mähän en kyllä ole vuosikertaa 1976 mut kuitenkin. 


hulluja lempinimiä


Hmm... no en tiedä, olisko tuo Mari A. sitten hullu lempinimi? 


Sitten vähän vakavampaa aihetta: 


voiko suruun kuolla


Kun luin nämä hakusanat, niin tuli oikeasti vähän surullinen olo. Vaikka joskus elämänmyrskyissä itsekin olen miettinyt samaa, niin tykkään kuitenkin uskoa, että elämä on vähän niin kuin nämä kukat: pienestäkin hyvästä voi kasvaa jotain kaunista. Vaikka joskus kolhuja on enemmän kuin hyvää, niin sitä pitää jaksaa uskoa, että joskus se suru antaa tilaa myös ilolle. Voin kyllä myös sanoa, että omat murheeni ovat aika pieniä kaikkeen siihen murheeseen, mitä maailmassa voi vastaan tulla, että en tiedä, voihan se elämänilo kuihtua oikein ison surun kohdalla. Mutta ehkä kuitenkin ihan pienikin hyvä asia voi antaa edes pikkiriikkisen elämäniloa ja -halua. Voihan?!




Voi ei, kamalan surulliseksi tämä maailmanmeno välillä vetää. Mutta jotta pääsen toivottelemaan kivat jussit kaikille, niin otetaan vielä yksi hakusana mukaan: 


juhannuksen eväät


Ihan pakko sanoa, että vaikka se ruoka ja juoma on hyvää hyvässä seurassa, niin kaikkein paras eväs juhannukseksi kyllä on pelastusliivit ja rannalla pysyminen! 


Hyvää juhannusta. Älkää hölmöilkö! 






Ihan pakko vielä lisätä, että blogiini pääsee näemmä myös hakusanoilla mummojen vaivat. Heh, toivottavasti löytyi tietoa ;D 

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kannattaako blogisavuja uskoa?

Olen huomannut erään kirjan, joka on kevään aikana useasti vilahdellut kirjablogien sivuilla. Olen lukenutkin pari postausta ja kaikki vaikuttavat olevan samaa mieltä, että kyseessä on hieno teos, joka ehdottomasti kaikkien kannattaisi lukea. Ne, jotka arvioivat kirjat tähdillä, ovat auliisti jakaneet neljästä viiteen tähteä tälle kirjalle.

Ajattelen, että pöh, näitähän tulee ja menee. Kirjoja, joista "kaikki" ovat samaa  mieltä, eikä sitten kukaan varmaan uskalla sanoa, että tässä oli jotain huonoa ja outoa tai että se oli peräti tylsä ja huono.


Mutta se kirja jää kuitenkin pyörimään päähän. Ehkä sitten jos se tulee jossain vastaan. Tai ehkä jopa varaan sen kirjastosta. Siis, uteliaisuus vie ja lopulta kun kirja on käsissä, sitä ei voikaan laskea käsistään lähes ollenkaan.

Mitä tästä kirjasta on aiemmin sanottu ja kirjoitettu kirjablogistien keskuudessa? Mm. tätä: 

Aloitetaan Kirjavan kammarin Karoliinan hienolla tekstillä, jossa kirja on saanut Karoliinan pohtimaan omia elämänvalintojaan;
sitten Liisa, joka jäi miettimään vanhemmuutta ja lasten hymyjä, jotka nousivat hänelle kirjan sivuilta;
lupaava on myöskin Järjellä ja tunteella -blogin Susan kirjoitus, joka päättyy sanaan täydellistä;
Tuulia löysi kirjasta inhimillisyyttä;
Maria löysi syvän lukukokemuksen ja kauniin kielen;
Unni kirjoitti vähän samaan tyyliin, että teksti on syvästi koskettava;
Katja kiittelee kirjaa jopa tämän vuoden yhdeksi parhaimmaksi lukukokemukseksi;
Ilselän Minna mietti kirjan luettuaan, että miten ihmiset täyttävät odotukset tai jättävät täyttämättä;
Elma Ilona luki kirjan alkuperäiskielellä, ja kehui kieltä runolliseksi ja lumoavaksi. 

Ehkä joku muukin on vielä lukenut, mutta ehkä pointtini tuli jo selväksi: aika moni on tästä kirjasta pitänyt. Kannattaako kanssasisarta uskoa ja luottaa, että kirja kannattaa lukea? 

Niin että pidinkö minäkin kirjasta? Kyllä, voin allekirjoittaa kaikella edellä mainitun (, paitsi että en ryhdy Karoliinan tapaan avaamaan elämääni tässä) ja vielä ehkä vielä kehua vähän lisää. Vai onko niitä sanoja enää? 

Kokeillaan.

Kirja oli lumoava kieleltään, aivan ihastuttava, lumoava, runollinen.
Kirjan juoni. No, sitä ei varsinaisesti ole, vaan kirjailija palaa kirjansa sivuilla kotikyläänsä tutkimaan vanhoja tapahtumia. Samaan aikaan kun teoksessa oleva kirjailija syntyi: vuonna 1978, kylässä riehuu tuhopolttaja, jota ei saada millään kiinni. Pyromaani rakastaa sitä hetkeä, kun tuli ottaa vallan.

Kirja on hieman kuin jännäri: kuka mahtaa olla pyromaani?
Mutta ei tätä voi dekkariksi nimittää täysin, sillä syyllinen saadaan lukijalle kiinni jo varhain. Kiinnijäämistä tärkeämpi kysymys onkin, että miksi toisesta kiltistä pojasta tulee tuhopolttaja ja miksi toisesta 20 vuotta myöhemmin kirjailija? Miten vanhempamme ohjaavat meitä ja pystyvätkö he ohjaamaan siihen suuntaan, johon haluavat? Mikä ihmistä ohjaa valitsemaan elämänsä suunnan? Onko se vietti, joka vie, vai joku järjellinen valinta?

Kirja ei oikeastaan edes vastaa näihin kysymyksiin, se yrittää kyllä kertoa, mikä kirjailijasta on tehnyt kirjailijan. Sitä, mikä pyromaanista teki pyromaanin, kirja ei osaa kertoa. Eikä se vastaa myöskään kysymykseen: miksi jostain tulee paha. Itse luulen, ettei maailmassa olekaan vastausta siihen kysymykseen.

Kun kirjan lukemisesta on hetki, niin voi toki pysähtyä ja miettiä asiaa. Sitä, minkä ajatuksen kirja jättää mieleen. Ehkä tässä kirjassa on parasta se, että se ei vastaa, vaan esittää kysymyksiä.

Kyseessä on tietysti Gaute Heivollin teos Etten palaisi tuhkaksi (2012, WSOY, alkuperäinen teos Før jeg brenner ned, suomentanut Päivi Kivelä).

Minulle kirja oli kaikkein eniten tarina siitä, miten kirjailijasta tuli kirjailija. Kirjaa on sanottu omaelämäkerralliseksi, mutta lienee Heivollin päätettävissä, mikä teoksessa on totta ja mikä keksittyä. Minulle kirjan kertoma tarina oli hyvä juuri näin.

Sitten eräänä iltana otin esiin luentolehtiön, revin pois kaikki kirjoitetut sivut, istuuduin mukavasti ja aloin kirjoittaa. Muistin sanat, jotka Ruth oli istuttanut mieleeni silloin kauan sitten - -. En ollut unohtanut niitä, ja nyt aioin yrittää. Kirjoitin sivun, kaksi. Revin arkit lehtiöstä ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä luin ne läpi ja häpesin. Häpeäni oli pikimustaa. Mutta illalla istuin taas luentolehtiö polvillani kirjoittamassa. En muista mistä aiheesta, vai oliko aihetta ollenkaan. Minä vain kirjoitin. Se tuntui hyvältä jotenkin oudolla ja etäisellä tavalla, aivan kuin se ei olisi oikeastaan koskenut minua.


Niin kuin kaikissa hyvissä kirjoissa, jotka jättävät jälkensä, ei oikein osaa sanoa tyhjentävästi, että mikä se juttu oikein oli, mikä kirjasta teki niin hyvän, myöskään Heivollin teoksesta en osaa sanoa, mikä se juttu oli. Jotenkin Heivoll onnistui luomaan sellaisen tunnelman, että lukiessani viimeistä sivua, se viilsi kerta kaikkiaan suoraan sydämeen.

Ja sitten jäi vielä se yksi kysymys, että entä sitten? Mitä tapahtui kaiken tämän jälkeen? Heivoll on siitä kiltti kirjailija, että hän jaksaa vastata vielä siihen yhteen kysymykseen.

Että kannattaako blogisavuja uskoa? No ei aina, mutta useimmiten kyllä.
Tämän vuoden puolella on kyllä kannattanut.
Ensin löysin Harukin, sitten Joelin, ja nyt vielä Gauten.
Kolme rakkautta puolen vuoden aikana. Sanoisin, että kannattaa uskoa!

Arvioni siis: + + + + +.

  

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Learning to...

Päätin tässä saada aikaan pienen angstin aiheen.
Nimittäin valokuvat ja -kuvaaminen.
Mulla on jonkun aikaa ollut käytössä canon 1100D.
Ei mikään superhyvä kamera,
mutta arvostelujen mukaan sellainen kiva kamera,
jossa on "hinta ja laatu kohdillaan",
aloittelijalle hyvä jne.

En ole jaksanut sitä sen kummemmin opetella käyttämään,
kunhan olen räpsinyt.
Kunnes nyt sitten päätin, että opettelen kuvaamaan.
Jotenkin olen pitänyt kaikkea teknistä todella vaikeana,
kunnes tässä viimeisen vuoden aikana aloin
ymmärtää, että kaikki tekniikka
on tosi helppoa.

Voi olla, että opin tai voi olla, että käy niin kuin joidenkin
kielenoppimisen kanssa,
että sitä ei vaan opi.
Musta molemmat, sekä kieli että tekniikka on aika samanlaista.
On lähinnä itsestään kiinni, että viittiikö sitä opetella.

Mutta pääasia, että onpahan ainakin jotain stressiaihetta elämään.
Mitenhän sitä voiskin vaan elää leppoisasti...
En mitä ilmeisemmin vain osaa.
Pitää olla kirjapino,
viikkosuunnitelma mitä tehdä
ja sitten vielä oppimispäiväkirjaa kuvaamisesta.

No, mutta tässä oppimispäiväkirja,
päivä 1.
Ja tämä kaikki tosiaan tuli opittua päivässä,
että ei tämä mitään ydinfysiikkaa ole.
Tietysti tässä niin kuin kielessäkin on sama juttu,
että joka päivä oppii jotain uutta.


Kuva 1. Kameran automaattiohjelma:

2. Omat säädöt, kokeilun ja erehdyksen kautta:


3. Edellinen kuva,
johon tein hieman valotus- ja kontrastisäätöjä helpolla kuvankäsittelyohjelmalla.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Carol Shields: Ruohonvihreää

Carol Shieldsin Ruohonvihreää (2012, Otava, alkuteos The Box Garden 1977, suoment. Hanna Tarkka) oli lukulistallani pienin varauksin, sillä vaikka olen pitänyt Shieldsin joistakin teoksista, kuten Kivipäiväkirjat ja Larryn juhlat; jotkut toiset teokset ovat jättäneet täysin kylmäksi. Esimerkiksi Kaiken keskellä Mary Swann jäi kerta kaikkiaan alkumetreillään kesken.

Shieldsin teoksissa ei ole paljon tapahtumia, mutta tässä teoksessa niitä on jopa pari: päähenkilön, Charleenin äiti päättää mennä vanhoilla päivillään naimisiin. Charleen ja hänen sisarensa Judith matkaavat äitinsä luokse uusine miesystävineen ja kotona he kohtaavat saman vanhan äitinsä, joka natisee ja nitisee pienemmästäkin asiasta. Teoksessa äiti pääsee oikein kunnon valitusmonologiin, jotka kestävät pari sivua kerrallaan. Kaikkihan tietävät, että 38-vuotiaana, kuten Charleen ja hieman vanhempana kuten Judith kirjassa ovat, mikään ei ole rasittavampaa kuin oman äidin huonot tavat. Kirjan loppuosassa tosin tulee esiin, että äitikin on vain ihminen, ja hän on peitellyt erilaisia tunnetilojaan elämänsä aikana. Miksi äiti pyrki esimerkiksi sisustamaan sisustamasta päästyään tyttöjen ollessa lapsia?

Charleen jättää poikansa, Sethin kotiin ystäväpariskuntansa luokse. Kirjan toinen tapahtumaketju syntyykin Sethin elämästä.

En tiedä, miksi Shields yhtäkkiä iski minuun aivan täysin. Ehkä tässä kirjassa on kuitenkin sen verran tapahtumia, etten kyllästynyt siihen, miten keskiluokkainen ja keski-ikäinen ystäväpiiri tapaa toisiaan. Tässä teoksessa on draamaa: Charleenin elämä on epäonnistumisia täynnä, ainakin Charleenin (ja hänen äitinsä) mielestä. Teos on alun perin kirjoitettu vuonna 1977 (ja se on Shieldsin toinen teos) ja aika näkyy mm. siinä, että Charleenin avioero näyttäytyy erittäin häpeällisenä. Samoin kuin se, että Seth on kasvanut ilman isäänsä. Charleen tuntuu olevan täynnä häpeää ja pelkoa vähän kaikesta, että en tiedä, kumpi lopultakin on neuroottisempi: äiti vai Charleen itse.

Kuten edellä kirjoitettua, upposin tällä kertaa Shieldsin tekstiin. Ehkä nyt oli aika pysähtyä miettimään elämää omassakin elämässäni: kirja upposi oikeaan hetkeen ja vaiheeseen, tai sitten minusta on tullut yhdessä yössä keski-ikäinen ja keskiluokkainen, joka vain pitää tällaisesta kirjallisuudesta.

Ja silti, kun me istumme siinä kaksin, voisimme hyvinkin käydä onnellisesta avioparista. Eugene, menestyksekäs, terve mies, yllään suklaanruskeat kuudenkymmenen taalan talvikangashousut ja kevyt, ruskea ribbineule, ja minä, vaimo ("pikkuvaimo", voisi melkein sanoa, ellen olisi näin pitkä) mukana matkalla, menossa vähän ostoksille, pikku lomalle, vähän pois lasten luota.

Arvioni: + + + + ½. 




Shieldsiä on luettu paljon ja jokaisella on vähän oma näkemyksensä kirjailijan hienoudesta. Siispä puheenvuoro myös muille blogisteille:

Peikkoneito: Ruohonvihreää oli tavattoman virkistävä lukukokemus. Se ei puskenut eteenpäin vaan eteni omalla painollaan turhia konstailematta. Tulipa taas kerran myös todistettua se, ettei kirjan tarvitse pursuta maailmaamullistavia käänteitä ollakseen hyvä, siihen riittää lahjakkaan kirjailijan hienosti muotoilema kieli.

Tuulia: Onnistuneiden henkilöhahmojen lisäksi Shields on rakentanut kirjaan oivan juonen, jota voisi väittää hieman epärealistiseksi ja loppua jopa aavistuksen siirappiseksi, mutta minä pidin siitä valtavasti. Ruohonvihreää on samaan aikaan kepeä ja syvällinen, hauska ja vakava sekä raikas ja synkkä. Ja äärettömän tarkkanäköinen.

Jenni S.: Ei siis aivan nappiin menevä lukukokemus, vaikka suurilta osin tuttua, taattua Shieldsiä olikin. Kun alkuintoni - uusi Shields! - oli mennyt, muistin, miksi joidenkin mielestä Shields on arkisia yksityiskohtia kuvaillessaan t-y-l-s-ä-ä luettavaa; muistaakseni Ina on puhunut kuvaavasti silkkipuserokirjallisuudesta, vaikka Shieldsistä pitääkin. Minusta arki on kiinnostavaa niin oikeassa elämässä kuin kirjallisuudessakin, samoin yksityiskohdat, mutta tällä kertaa minäkin olin kyllästyä, kun dialogi puhtaiden sukkien ja hammasrautojen yökyläreissua varten pakkaamisesta jatkui koko sivun.

Karoliina: Ei minulla ole tästä nyt tämän enempää sanottavaa. Shieldsin tajuaa tai sitten ei. Kaikille hän ei ole eikä tarvitsekaan olla. Minulle hän on kuitenkin Saint Carol, enkä välitä kuulla hänestä mitään negatiivista.

Katja: En vain voi vastustaa Shieldsin tapaa kirjoittaa elämää järkyttävistä seikoista sekä keittokinkku- ja juustopäällysteisistä voileivistä miltei samassa kappaleessa


Do You Still Care?

Tänään sataa vettä, joten on aika surffailla netissä.
Mielenkiintoisia löytöjä sieltä olen tehnytkin,
esimerkiksi tällainen ruotsalainen laulajatar: Noonie Bao, jonka musiikkivideo
DO YOU STILL CARE? on kuvattu Intiassa Holi-juhlan aikaan.
Kiinnostavaa.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

K e s ä k i r j a t


Kun oman kirjahyllyn kirjat säilyvät kuukaudesta toiseen lukemattomina, niin yksi hyvä keino päästä niiden lukuun käsiksi on saada kirjastoon sellaiset sakot, ettei niitä jaksaisi maksaa heti pois. (Joo, tiedän, aikuinen ihminen huolehtii, että ulko-ovi on lukossa, turvavyö kiinni ja kirjaston kirjat palautettu ajallaan. Mutta joskus elämässä tapahtuu sellaisia asioita, että kirjat ovat viimeinen asia, jonka elämässään muistaa. Onneksi turvavyö on kuitenkin ollut paikallaan - first things first.)

Mutta joo, omat kirjat ovat sillä tavalla kiinnostavia, että ne on jostain syystä itselleen kantanut kotiaan koristamaan. En ole kirjahamsteri, kaksi billya on hoitanut homman kotiin. Ja vaikka välillä mietin sen kolmannen billyn kantamista kotiin, niin se on vähän sama kuin lasten kanssa: kaksi riittää. Jos on jotain ylimääräistä, se myydään divariin tai palautetaan omistajalleen (vaikka joskus vähän myöhässä).

Kesäkirjani löytyvät siis omasta kirjahyllystäni. Pakko saada myös sitä TBR-listaa pienemmäksi. Olen tämän aiemminkin kirjoittanut, mutta musta on melkein yhtä kivaa kuin lukea kirjoja, miettiä etukäteen, mitä luen. Monessa asiassa toimin päinvastoin, että teen ennen kuin ajattelen ja suunnittelen, mutta elämäni peruskallio eli kirjat on eri asia. Unohdetaan se tärkeimmät asiat eka tässä kohtaa.

Siitä on suunnilleen ja melko tarkalleen vuosi aikaa, kun ihastuin Katherine Pancolin Krokotiilin silmiin, ja vaikka kovin moni ei ole yhtä paljon ihastunut Pancoliin, minä ihastuin. Kesäkirjaksi sopi krokotiilin silmät, ehkä kilpikonnien valssikin? Kristiina Vuoren kirja taas on etukäteen niin kiinnostavaksi pohjustettu täällä, että pakkohan sekin on avata mitä pikimmin.



Jotain piti ostaa myös Akateemisen lahjakortilla, joten pitkän pohdinnan jälkeen kävin hakemassa Banerjee-Louhijan Yhden päivän kuningatar -kirjan, jossa kirjailija luo kuvaa äidistään. Mähän en lehtien kirjoituksiin usko, paitsi että vähän silleen, että jos sunnuntai-Hesari jostain kirjoittaa, niin käyn samana päivänä hakemassa kaupasta kirjan.

Yksi kysymys tulikin heti mieleeni: miksi Hesari kirjoittaa nykyisin niin vähän kirjoista? Ainakaan paperiversiossa ei ole kovin paljon näkynyt kirja-arvosteluja. Ja miksi kirjoista ylipäätään kirjoitetaan niin vähän? I know, ei ole muotia tuo lukeminen, mutta mikäpä sellainen olisi, josta ei hirveästi meteliä pidettäisi. Kuka esimerkiksi tarvitsisi älypuhelinta tai coca colaa, ellei niille olisi luotu keinotekoisesti tarvetta? (Humanisti luo markkinastrategiaa, osa III ja lopettaa tähän.)


Koska kesä on vähän niin kuin Suomi ja koivu, niin ensimmäinen kasa kirjahyllystä on suomalaista kirjallisuutta. Yhteinen tekijä näissä suurimmassa osassa vaikkuttaisi olevan perhe. Toinen on se, että haluan lukea eräät kirjailijat ja heidän teoksensa ennen syksyn uusia kirjojaan ja toisaalta myös Kyrön vanhempaa.


Mitä kirjoja ostan ylipäätään kirjahyllyyni? Jostain muistan lukeneeni, että ostaessaan kirjan ihminen ostaa aikaa. Aikaa lukea kirjan; aikaa istahtaa hetkeksi linnunlauluun kotiterassille; aikaa, jonka voi käyttää ihan vain itselleen ja kirjalleen.

Aina, tai useinkaan, en jaksa itse etsiä kiinnostavia kirjoja, tarvitsen suosittelijan. Sen, että kirja mainitaan jossain: Hesarissa (turha toivo), jossain toisessa lehdessä (parjatut naistenlehdet), blogeissa (jotka muuten ovat nopein tapa saada tietoa asiasta kuin asiasta ja myös niistä kirjoista, joita muu maailma lukee), tai sitten lempikolumnistini tulee kirjoittaneeksi tai maininneeksi kirjoituksessaan jonkun kirjan, niin kuin Johanna Korhonen Ekmanin Sudentaljat-trilogian.
Tästähän ei ole kuin vähän yli vuosi, minkä olen hautonut ajatusta trilogian lukemisesta.


Sitten on kirjahyllystä kaivettu kirjoja ilman minkäänlaista näkyvämpää teemaa, lähinnä pokkareita, joita olen aina jonkun kaupan alesta käynyt kahmimassa.

Näissä seuraavan kasan kirjoissa teemana on Eurooppa; Eurooppa-haasteeseen maita tulossa: Ranskaa, Itävaltaa, Norjaa, Unkaria, Isoa-Britanniaa...


Ja sittenhän mä en toki halua tulla leimatuksi Intian-kirjallisuuden kautta. En tiedä kyllä että miksi en. Mahtaako siinä olla jotain noloa tai huonoa, jos lukee sitä, mitä maailman 1/5 väestöstä kirjoittaa? Tai ainakin 1/5 siitä miljardin väestöstä, jolla on mahdollisuus kirjoittaa.

Korvaan näillä yhdysvaltalaisen ja brittikirjallisuuden, sillä itse huomaan, että mua ei taas oikeastaan paljon yhtään nappaa edellä mainittujen maiden kirjallisuus. Tällä hetkellä kyllä yllättäen luen yhä, melkein ihastuneena. Meillä kaikilla on kummallisuutensa, pitää ehkä itsekin muistaa, että ei huokaile toisia tavatessaan, että huoh, taasko sulla on jotain amerikkalaista hapatusta luettavana...

No, mutta siis kuitenkin. Tässä vähän alkulämmittelyä.



Ja kyllä niitä on lisääkin. Hah, olen vähän niin kuin Roope-setä: musta on kiva pinota kirjoja kasoihin samoin kuin tuolla sarjakuvamaisella hahmolla kolikoita. Sovitaanko niin, että vaikka tämä ei kartuta maallista mammonaa, niin sitä henkistä pääomaa senkin edestä.

Musta on ihanaa, että mun ei kirjojen ja lukemisen kannalta tarvitse olla taloudellisesti tehokas ja pelastaa maailmantaloutta (paitsi ehkä pikkuisen ostamalla kirjoja).

Elikkäs näistä aloitellaan.
Heti kun on parit velvollisuudet hoidettu.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Terttu Lensu: Mummo vastaan muu maailma

Tässä on luettavaa mummoille, mummoiksi aikoville, ja myös niille jotka sisimmässään tuntevat olevansa mummoja, vaikka ovatkin miehiä tai nuoria ihmisiä.                           

                         

Kirjoitin Tuomas Kyrön kirjan kohdalla, että meissä kaikissa (tai no, ainakin itsessäni) tuntuu asuvan sisällä vanhus, joka haluaa kritisoida nuorempien elämää, koska kokee jotkut muutokset epämiellyttäviksi ja
-toivotuiksi. Niinpä jatkoin matkaani "vanhusten" maailmaan ja luin Terttu Lensun Mummo vastaan muu maailma (2011, Paasilinna), joka on mummonäkökulmaa mielensäpahoittaja-teoksille.

Mummo vastaan muu maailma on kiinnostava kirja, verrattuna Kyrön teoksiin voisi sanoa, että se on kiltimpi: se ei pure eikä hauku, eikä mummo ole ihan niin kiukkuinen kuin mielesänpahoittaja. Ne muutokset, jotka mummo ympäriltään huomaa, eivät kiukuta häntä aivan niin paljon, vaan mummo enemmänkin toteaa tipahtaneensa kehityksen kärryiltä kuin mielensä pahoittaa. Kun junavaunussa yksi jos toinenkin nuori nainen kaivaa meikkipussinsa esiin ja meikkaa kaikkien edessä, mummo miettii, että jaahas, tässäpä todistan siis uutta tapaa, joka ei omassa nuoruudessani olisi tullut kysymykseenkään.

Mummo vastaan muu maailma on hieman epätasainen kirja: aluksi siinä mennään hieman mielensäpahoittajan kyydissä ihmetellen maailmanmenoa ja -muutosta. "Mummo metsittyy" -juttu on kyllä hauska välissä: siihen on koottu kaikki metsiin liittyvät sanontamme jutun aineksiksi. Kolumnimaisten kirjoitusten jälkeen mummo alkaa muistella nuoruuttaan, mikä on kiinnostavaa kyllä. Muistelut toimivat mielensäpahoittajan lukemisen jälkeen vain sillä tavalla hassusti, että aloinkin miettiä, että kylläpä Kyrö osaa asettautua hienosti vanhan miehen saappaisiin. Mummo tavallaan toteaa elämänkulustaan niitä asioita, jotka Kyrö on kirjoittanut iskeviksi jutuiksi.

Mummo katselee myös mummoutta ironisin silmin, ja ehkäpä tämä on hauskin ja paras osuus kirjasta. Mummot kilpailevat siitä, kenellä on eniten vaivoja, ylittävät suojatietä, pahoittavat mielensä siitä, kun heitä joko sinutellaan tai teititellään (riippuen kumpaa kanssaihminen tekee).

Loppuosassa kirjaa on kirjoitettu kaikkia niitä kokemuksia, mitä elämässä on sattunut mukaan tulemaan. Mummo on kiertänyt maailmaa toimittajana, teoksen kirjoittaja Terttu Lensu on nimittäin päivätyönsä tehnyt Yleisradion toimittajana. Mummo vastaan muu maailma - teos on mielensäpahoittajaa laajempi teemoiltaan: maailman pahuus tulee esiin kirjoituksista, mielensäpahoittaja keskittyy puolestaan kätisemään Helsinki- ja Suomi-keskeisesti. Kiinnostava teksti on "Propagandan uhri", jossa katsotaan vuosisatojen kuluessa vaihtuneisiin uskomuksiin ja "tieteellisiin tosiasioihin". Juttu pitäisi kaikkien ehdottomasti lukea, ainakin sellaisten, joiden mielestä jossain asiassa on lopullinen totuus olemassa. Lensu kirjoittaa, miten 70-luvulla julkaistiin Kiinaa ihannoivia kirjoituksia. "Nyt tiedämme miten asiat ovat. - - Kiinalaisissa kylissä ei vallinnut rauha ja rakkaus vaan sorto ja vaino." kirjoittaa Lensu. Samoin lastenkasvatuksessa 70-luvulla neuvottiin, että vauvaa ei saa ottaa syliin heti, jos vauva itkee. "Nyt on myös tieteellisesti todistettu, että pieni vauva tarvitsee äidin läheisyyttä, hoivaa ja turvaa jokaisena elämänsä hetkenä." Niin, näinhän se on: on suoranainen ihme, että mekin 70- ja 80-luvulta olemme selvinneet tähän päivään hengissä!

Kyllä suomalaiset olivat 1960-ja 1970-luvuilla koomisia. Kyllä entisajan propagandanikkarit olivat huvittavia. Mutta entäpä jos propagandaiskut jatkuvat edelleen? Entäpä jos minä mummo, minun kaverini ja peräti minua nuoremmatkin ihmiset, jos me kaikki altistumme edelleen hölynpölylle? Entäpä jos propagandan tekijät ovatkin viime vuosikymmeninä oppineet vain entistä taitavammiksi? Tätä mietin usein nyt mummona ja vilkuilen epäilevästi ympärilleni.

No en tiedä, mutta kaikkíhan sen tietävät, että kehitys on joissakin päin maailmaa edennyt: Myanmarin vaalit onnistuivat ja oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi sai osallistua vaaleihin. Ei tässä mitään, demokratia etenee ja maailma hymyilee: olemme saaneet yhden maan lisää demokratian iloiseen perheeseen. Ja mikä vielä kivempaa, myanmarilaiset pääsevät coca-colaansa kiinni. Toisaalta tiedämme, että Kuuba ja ainakaan Pohjois-Korea eivät ole meidän kavereita, eikä niille sen takia, että ne suunnittelevat ydinaseita, annettu myöskään cokista.


Mummo vastaan muu maailma ei siis ole kovinkaan samanlainen mielensäpahoittajan ja Kyrön teosten kanssa. Toisaalta voisin sanoa, että hyvä niin. Toisaalta olin välillä hieman hukassa, kun en tiennyt, että mikä tämä kirja oikeastaan on: siinä ei ollut yhtenäistä teemaa eikä esitystapaa. Mutta kaiken kaikkiaan, olen tyytyväinen, etä luin tämän(kin) kirjan. Lyhyet tekstit sopivat hyvin myös tällaiseen vähän rikkonaiseen kesäpäivään luettavaksi.

Arvio taas tasapaksu: + + + ½. 


torstai 14. kesäkuuta 2012

Maria Rocher: Enchanté - hauska rakastua

Vihdoin alakerrasta kuuluivat tutut askeleet.
Juoksin portaat alas ja Jean-Baptiste kaappasi minut syliinsä.
Sanoja ei tarvittu.
Suudelmien lomassa me vain nauroimme.
Mitään pahaa ei ollut ikinä tapahtunutkaan.
Oli vain me.
Oli vain rakkaus.


Joskus kirjojen suhteen tapahtuu onnellisia vahinkoja. Näin kävi Maria Rocherin Enchanté - hauska rakastua (2012, Teos) -teoksen kanssa:
olin palauttamassa myöhässä olevia kirjoja kirjastoon,
kunnes tajusin, että olen menossa lasten kanssa puistoon
ilman mitään luettavaa.
Onneksi tajusin minua uhkaavan katastrofin ja pelastin viimeisen kirjan kirjaston palautushihnalta, ja se sattui olemaan
Rocherin Enchanté.

Vaikka mielessäni kummitteli Lumiomenan ei niin kovasti teokseen ihastunut kirjoitus, päätin ottaa riskin ja kokeilla.
Ja vähänkös olen tyytyväinen, että otin.
Mulla on nimittäin eräs salattu rakkaus ja se on
chick litiksi nimetty viihdekirjallisuuden tyylilaji.
Olen jonkun verran lukenut kyseiseen tyylisuuntaan kuuluvaa kirjallisuutta, joten jollain pohjatiedolla sanoisin arvioivani
Rocherin kirjaa edeltäjiinsä verrattuna.
Voisin sanoa, että Enchanté on päivitetty versio
 chick litistä.
Ja varsin onnistunut sellainen.

Enchantéssa on kaikki, mitä chick litiin kuuluukin:
nuori nainen, Vera, joka on 20 - 30 -vuotias sinkkunainen.
Kaunis nainen, joka viihtyy kahviloissa ja baareissa
ja sulattaa sydänsurunsa ystäviensä seurassa.
Rahaa Veralla on kotimaisiin edeltäjiinsä verrattuna paljon enemmän,
sillä kirjassa on "pappa betalar"-meininki:
Veran isä tuntee huonoa omaatuntoa rikkoontuneesta perheestään ja kustantaa tyttärensä elämän
visan rinnakkaiskortilla.
Kiinnostavan, ja sanoisinko, että modernin version chick lit -tyylistä
tekee se, että tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, eikä Helsinkiin.
Tämä on hyvä ratkaisu, sillä jotenkin Helsingin baarit ja kahvilat sinkkuelämän näyttämönä ovat vain kovin, no, vähäiset.

Teoksessa on lisäksi hieman pintaliitoelämää, merkkivaatteita (voi ei, mä olen totaalisesti tipahtanut, enkä ala luetella, minkälaisia merkkejä tämän kirjan sivuilla vilahtelee, koska en niitä kovin sujuvasti tunnista), ystävyyttä, kahvittelua ja shampanjan juomista pariisilaisissa kahviloissa ja ennen kaikkea
Ranskalaisen Rakastajan etsimistä.  

 

Ranskalaiset (ja vähän muutkin) miehet - siinäpä onkin teoksen kiinnostavin anti, sillä miehet eivät ole sitä, mitä Vera ja hänen ystävänsä, opiskelukaverinsa ja kämppiksensä Moona, ajattelevat ja kuvittelevat. Sen he nopeasti huomaavat. Miehet, jotka ovat kiinnostuneita näistä kauniista, muotivaatteissa kulkevista, naisista, ovat joko liian vanhoja, liian ei-ranskalaisia tai liian ranskalaisia.

"Hyvin on purrut! Ja miksi me kaikki naiset kuvittelemme, että te ranskalaiset olette maailman parhaita rakastajia?"
"Oh, ma belle! Ei kukaan ranskalainen mies ole ikinä väittänyt olevansa ihannerakastaja. Se on ne, tai anteeksi nyt vain te, ulkomaalaiset naiset, jotka tulevat tänne rakastamaan ja kuuntelemaan kieltä, joka saa niiden pikkustringit pyörimään jalassa. Me ranskalaiset miehet vain toteutamme teidän unelmaanne ja haavettanne. Pariisi on lyhyen rakkauden pelikenttä, jossa pelataan eri säännöillä kuin muualla."

Lopulta Vera löytää sen, mitä tuli hakemaan. Nimittäin Jean-Baptisten, joka on mallikuvauksissa matkusteleva superihana rakastaja ja niin ranskalainen  mies. Rakkaushuuman jälkeen maailmaan kuitenkin tulee mustia varjoja. Vera, ja myös Moona, oppivat, mitä ranskalainen rakkaus on.

Enchantén parhaita puolia ovat miljöökuvaus: Pariisi tulee elävänä lukijan eteen ja kuvaus miehistä: aika moni miehistä kuvataan sikamaisina moukkina, juuri sellaisina kuin me naiset joskus miehet näemme. On vapauttavaa lukea kaikista niistä miehistä, jotka ovat niin itseään täynnä, että eivät tajua olevansa naurettavia. Pidin myös Rocherin (salanimi) kirjoitustyylistä. Se oli juuri sellainen kuin hyvässä viihdekirjassa kuuluukin olla: sujuvasti eteenpäin menevä, hauskuttava ja niin, viihdyttävä.

En kuitenkaan jätä ilman tylytystä tätä kirjaa, sillä täytyy sanoa, että monen hyvän puolensa lisäksi kirjassa on ongelmansa. Kun loppua kohden miestyyppien kuvailu ja melskaaminen alkaa jo vähän toistaa itseään, juoni kokee mutkia, jotka ovat aivan järkyttävän naurettavia, eivätkä liity muuhun tarinaan juuri mitenkään.  Olisin kyllä vaatinut tähän kirjaan aivan uuden lopun, jos olisin päässyt määräämään.

Vähän tylsästi annan tällekin kirjalle arvion +++½, ilman hölmöä loppua olisin antanut yhden plussan verran enemmän. Ja siis, huomio: arvioin kirjan omassa tyylilajissaan. Eihän tämä nyt mikään maailmoja syleilevä ja uusia ajatuksia tuova kirja ollut. Mutta viihdekirjana todella toimiva (jos ei loppua huomioida) ja auringonpaisteeseen mukaan otettavaksi ihan just sopiva.  

Kirjan on lukenut myös Luru.