MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Vajaa vuosi sitten sain tutustua Elif Shafakin Rakkauden aikakirja -teokseen, joka ihastutti, mutta myös vähän vihastutti elämänohjemaisuudellaan. Periaatteessa haluaisin kovasti pitää Shafakin kirjoituksista, koska periaatteessa pidän niistä aiheista, joista Shafak kirjoittaa: siitä, kuinka itä ja länsi kohtaavat, mystiikasta, jota Shafak tarjoaa kirjoissaan, henkilöhahmoista, joita Shafak tarjoilee upeiden miljöiden puitteissa.

Koska Elif Shafakin Kirottu Istanbul (2012, Gummerus - alkuperäinen teos The Bastard of Istanbul 2007) lupasi tarjota kaikkea sitä mitä Rakkauden aikakirjakin, lähdin innolla uuteen matkaan ja toivoin, että elämänohjeet eivät olisi niin suoria kuin edellisessä teoksessa. Sivulla 15 sitten tuli vastaan ensimmäinen elämänohje ja kyllä ajattelin, että ei tämä kirja tästä etene. Kyseessä oli Zelihan, teoksen alkuosan päähenkilön, elämänohje istanbulilaisille naisille.


Onneksi kirjan elämänohjeita ei ollut kovinkaan monta ja ne oikeastaan vain kirjan alussa osoittivat teoksen suuntaa ja tulkintaa. Shafak kirjoittaa Turkin kaksijakoisuudesta ja naisista: teoksen pääosassa on Kazancin perhe, joka koostuu pääosin naisista, koska suvun miesten ympärillä leijuu kirous; he tuppaavat kuolemaan liian aikaisin outoihin asioihin. Niinpä teoksen pääosiin jäävät naiset, jotka elävät yhdessä perheenä. Teoksen kaksinaisuus koostuu siitä, että edellä mainittu Zeliha on uuden sukupolven nainen, joka kulkee korkokengissä ja minihameessa, vanhempi sukupolvi ja perheen jäljellä olevat miehet (veli Mustafa) paheksuu hänen pukeutumistyyliään.

****

Teoksen suhteen kävi sellainen hassu yhteensattuma, että juuri  kun olin aloittanut kirjaa, sain kuulla lyhyen mutta pääosittaisen esittelyn Istanbulista. Niinpä minulle oli tuttua kauraa Istanbulin historian pääkohdat. Vaikka kirjassa historian käännekohdat tulevatkin esille, niin esitelmästä oli selvästi hyötyä päästä kirjan miljööseen sisälle.

****

Shafak kertoo paitsi naisten historiaa myös unohdettujen historiaa. Hän sai syytteen turkkilaisuuden loukkaamisesta vuonna 2006, kun teoksen turkinkielinen laitos julkaistiin. Kirjassaan Shafak nostaa esiin Turkissa unohdettujen armenialaisten kohtalon. Syytteistä luovuttiin, mutta tapahtuma kertoo omalta osaltaan Shafakin rohkeudesta nostaa esiin ajankohtaisia ja vaiettuja asioita.

***

Kirjassa liikutaan paitsi Istanbulissa myös Amerikassa, jossa armenialaisten maanpakoon lähteneiden jälkeläiset elävät omaa elämäänsä. Amerikkalainen Rose on mennyt naimisiin armenialaisen miehen kanssa, saa lapsen tämän kanssa ja eroaa hänestä. Kostaakseen hullulle Tchakhmakchhianin perheelle hän menee yksiin turkkilaisen miehen (edellä mainitun Mustafan) kanssa.

Näin perheet yhdistyvät nykyisyydessä. Rosen tytär, Amy (Armanoush) lähtee Turkkiin etsimään menneisyyden vastauksia ja tutustuu Zelihan tyttäreen, samanikäiseen Asyaan, joka ei ole koskaan saanut tietää, kuka hänen isänsä on. Zeliha, minihameeseen nuoruudessaan pukeutunut nainen, tuli raskaaksi avioliiton ulkopuolella ja on perheensä vastustuksesta huolimatta pitänyt lapsen ja kasvattanut hänet yksin. 

Kohdatessaan Amy ja Asya löytävät yllätyksiä ja huomaavat, miten paitsi nykyisyys myös menneisyys kietoutuvat yhteen. Vaikka Asya ei halua tietää mitään menneisyydestään, Amyn tutkimukset ja menneisyyden etsintä vievät hänetkin lopulta niiden vastauksien äärelle, joita hän ei edes halua tietää.

Älä käsitä minua väärin, ymmärrän, kuinka traaginen menneisyys oli sinun perheellesi, ja minä kunnioitan haluasi pitää muistot elossa tulkoon mitä tuli, niin että esi-isiesi kärsimys ei unohdu. Mutta juuri siinä kohdassa meidän tiemme poikkeavat. Sinä kamppailet muistamisen puolesta, kun taas minä olisin mieluummin kuin Petite-Ma (Alzheimeria sairastava isoäiti), vailla minkäänlaista kykyä muistaa mitään. 



Pidin kirjasta paljon. Se antoi upean kuvauksen Istanbulista ja vavisutti ennakkoluuloja: tässä teoksessa nuoret turkkilaiset viettävät aikaansa baarissa polttaen ja juoden, naiset kävelevät minihameissa. Teoksessa on kuitenkin paljon myös vanhaa. Aivan erityisen paljon pidin perheen Banu-tädin jinneistä, jotka kertoivat hänelle tarinoita menneisyydestä. Jinnit ovat siis pahoja ja hyviä henkiä, jotka elivät Banun lähellä. Banu on ennustaja, joka kertoo paitsi ihmisten tulevaisuudesta myös kurkistaa menneisyyteen. Jinnit tekivät kirjasta sopivalla tavalla mystisen.

Vaikka nyt kuulenkin, miten Leena Lumi alkaa kirjoittaa vastakommenttia, niin pakko sanoa, että teoksen juonen kannalta kirjassa oli myös asioita, joista en pitänyt. Vaikka tarina eteni mukavasti, niin välillä siinä oli liikaa viihdekirjalle ominaista dialogia, joka alkoi haukotuttaa. Nämä keskusteluosuudet onneksi aika pian kääntyivät johonkin aivan toisenlaiseen kerrontaan: historian kuvaukseen tai edellä mainittuihin mystisiin seikkailuihin. Välillä henkilöiden kuvaus oli kutkuttavan hauskaa (esimerkiksi Roseen tutustuminen), välillä puuduttavaa: miksi on tärkeää, että Amy tuhlaa rahansa kirjoihin? No, nämä olivat pieniä kosmeettisia haittoja, mutta eniten minua haittasi se, miten aivan liian aikaisin teoksessa alettiin vihjailla siitä, miten perheet kietoutuvat toisiinsa. Ja kaikkein pahinta oli se, miten perheet kietoutuivat toisiinsa. Täytyy sanoa, että kirjan alun perusteella uskalsin odottaa jotain muuta ratkaisua.

Mutta, pidin kirjasta. Niiden asioiden perusteella, jotka alussa toin esiin. Arvioni + + + + . Koska kirjassa oli paljon hyvää, se oli sujuvasanainen, mutta alku loppua parempi.

Leenan lisäksi kirjan on ehtinyt lukea myös Tuulia.

Perhe on perhettä, piti siitä tai ei. Me emme ole samanlaisia kuin saksalaiset, jotka potkaisevat lapsensa pihalle neljäntoista vanhana. Meillä on vahvat perhearvot. - - Jos joku on isäsi, hän on isäsi ikuisesti, ja jos joku on veljesi, hän on veljesi loppuun saakka.

(Kirja on arvostelukappale)

Katleena Kortesuo & Jarkko Kurvinen: Blogimarkkinointi


Katleena Kortesuon & Jarkko Kurvisen: Blogimarkkinointi (2011, Talentum) jatkaa siitä, mihin Kortesuon Tee itsestäsi brändi -teos jäi, tai oikeastaan teoksessa on myös vähän samaakin asiaa. 
Lähtökohtana on siis kertoa, miten blogista saa hyvän, kiinnostavan ja menestyvän. 

Teoksessa on oikeastaan kaikille jotain: 
sellainen, joka aloittelee blogiaan, saa tietoa blogipohjista, oman nimen/ nimimerkin käytöstä ja myös teknisesti eri pohjien käytöstä. 
Sellainen, joka on jo aloittanut blogin, saa vinkkejä hyvästä tyylistä. Tässä osiossa käydään läpi sellaisetkin asiat metaforat, intertekstuaalisuus yms. käsitteet, joista varmasti on hyötyä, jos on sattunut nukkumaan äidinkielen tunnit. 
Tässä kohdin teos vaikutti perinteistä kirjoittamisen opasta. 
Hyvä niin, sillä bloginkirjoittajan olisi hyvä muistaa kirjoittavansa tekstiä, jossa voi käyttää perinteisiä tyylikeinoja. 
Sellainen, joka haluaa menestystä blogilleen, saa myös koko joukon vinkkejä aina verkostoitumisesta alkaen. 

Koska itse katson hallitsevani esimerkiksi tuon kirjoittamisen osa-alueen ja blogipohjien käytön (hah, yritin muokata ulkoasua, ja siitähän tuli, etten sanoisi komia - jos siis ei itketä nuo väärät leveyssuhteet palkeissa) 
niin oma kiinnostukseni teoksen osalta kohdistuu siihen, miten saada blogille enemmän lukijoita ja miten sillä voisi tienata rahaa tai kartuttaa muuta omaisuutta.


Keräsin teoksesta niitä kohtia, joita aloin miettiä sitä lukiessani.

 Ideat: mistä kirjoittaa ja sisältö: mistä ja miten kirjoittaa?
Kirjablogeja alkaa olla Suomessakin jo tosi paljon.
Jos Kortesuon oppeja uskoo, niin menestyväksi kirjablogiksi tullaan niin, että blogin sisältö on ainutlaatuista, tieto on uutta ja persoonallista, ja tekstin kirjoittamisessa pitäisi vielä kehittyäkin ajan mittaan.

Kun kirjablogeja miettii näin, niin totta on ainakin se, että aina kun bloggaa uutuuskirjoista, lukijoita eksyy blogiin myös kirjablogien ulkopuolisesta nettimaailmasta. 
Mutta, kannattaako lukea uutuuksia, kun monet muutkin blogistit tarttuvat uutuuksiin ja aika moni kirjoittaa samaan aikaan samasta uutuuskirjasta. 
Silloin varmaan persoonallisuus kärsii. 

Olen ainakin yrittänyt tehdä uutuuskirjojenkin suhteen valintoja ja lukea niitä kirjoja, jotka oikeasti kiinnostavat minua. 
Mikä onkaan taas persoonallisuuden ja kiinnostavuuden raja?
Kun oma kiinnostus kohdistuu sellaiseen, joka ei kovin montaa potentiaalista lukijaa kiinnosta, niin lopputuloksena ei ehkä kuitenkaan tule huippusuosittua blogia, vaan periferiassa kulkeva yksinäinen bloggaaja. 
Paitsi jos tapahtuu ihme, ja koko maailma innostuu samasta asiasta. 
Pitäisi siis osata yhdistää se oma erikoisuus tavalliseen kirjablogin tyyliin.

****

Lueskelin Kortesuon innoittamana blogilistaa ja suosituimpia blogeja. Vaikka aika moni suosituista bogeista on edelleen ns. tyyliblogeja, niin olin innoissani siitä, että myös joitakin uudentyylisiä blogeja oli vaikkapa 100 suosituimman listalla. Sieltä löytyi esim. äitiblogeja, joissa ei-niin-säihkyvässä-sääri-kunnossa olleet äidit pistivät lifestylensä peliin vauva-arjestaan. 
Toivo elää, että blogimaailma monipuolistuu.
Jossain vaiheessa blogilistan top5-kastissa voi siis olla vaikka blogi, jossa kirjoitetaan asiaa.  

Itseäni kiehtovat matkablogit ja vierailtuani myös Rantapallo.fi-sivustoilla ja lueskeltuani erilaisia blogeja huomasin tosi kivan blogin, 
jossa yhdistyy hienosti uuden maan esittely, vähän tyylikin ja lifestyle, joka on sopivasti erilainen.
Afrikka sinällään ei maanosana kiinnosta minua, mutta koska blogissa on kauniita kuvia, kivanoloinen kirjoittaja, hyvä teksti, niin blogi innosti minut lukemaan ainakin yhden vuodenajan verran tekstejä.
Tässä blogissa vieras ja outous (se erikoisuus) yhdistyi lifestyle-blogin kirjoittamiseen. 
Pitäisi ottaa mallia, varmaan.  

****

Se, mitä Kortesuon kirjaan kaipasin, oli valaisevat esimerkit ihan tavallisista blogeista.
Mutta, tutkin itse tilannetta sitten kirjan innoittamana.




Kortesuon teoksessa on jokaiselle jotain ja useinhan tällaisella ajatuksella saa aikaan sekasotkun, joka ei palvele ketään. Mutta täytyy sanoa, että Kortesuon teoksesta löytyy myös hyödyllisiä osioita, joista saa ihan konkreettisia vinkkejä, joita voi kokeilla saadakseen bloginsa menestyväksi - tai vaikka ihan vain suhteellisen kivasti eteneväksi. Sellaiseksi, jonka kirjoittaminen on itsestään mielekästä. Tulen lähiaikoina kokeilemaan joitain ideoita, joita kirjasta sain. Katsotaan sitten, miten oikeassa Kortesuo on.  

Lopuksi vielä suoraan kirjablogeihin vinkki: 

Kirjoita niistä teemoista, jotka koskettavat lukijakuntaasi. Tämä ohje voidaan jakaa kahteen osaan: älä poikkea liikaa aiheesta äläkä uppoa siihen liian syvälle. 
Älä poikkea liikaa aiheesta. Jos kirjoitat kirjablogia, on turha postata jatkuvasti luontokuvia tai privaattielämän tilitystä.  - - 
Älä uppoa liian syvälle. Kirjabloggaajan on hyödytöntä postata kovin usein Kalle Päätalon käyttämien persoonapronominien murrekirjoista - - 

Heh, jälkimmäinen on helppo estää omalla kohdallani. En mennyt kovin syvälle edes pro gradussani (joka ei tosin käsitellyt Päätaloa) ja ensimmäinen. Kuka nyt oikeasti jaksaisi laittaa keskinkertaisia luontokuvia mukaan jokaiseen postaukseen. Ihan vain etukäteislupauksena: ne tulevat kyllä ihan kohta katoamaan blogistani, koska kamera lähtee matkalle, minä en. Katsotaan, miten paljon blogini suosio kasvaa tästä muutoksesta.

Kokonaisuudessaan Kortesuon ja Kurvisen (joka vastasi niistä osioista, joissa kerrottiiin blogien teknisestä toteutuksesta) teos oli kiinnostavaa luettavaa. Sanoisin, että kiinnostavampaa kuin Tee itsestästi brändi -teos, koska tässä oli konkreettisia neuvoja blogisteille. Olen myös lukenut aika ajoin joitain muita blogeja käsitteleviä teoksia, ja verrattuna niihin tästä oli jopa jotain hyötyä.

Teoksesta en kuitenkaan ihan kaikkea lukenut, koska jotkut asiat olivat jo tuttuja. Ja sitten taas, täydellisiä menestyvän blogin ohjeita ei varmasti voi antaakaan: joskus tuntuu olevan aika sattumaa, mikä blogi alkaa kiinnostaa lukijoita. Tai toisaalta: voihan olla, että menestyneet tyyliblogistit ovat tehneet töitä menestyksensä eteen esim. verkostoitumalla.


(teos on arvostelukappale)

Teoksessa myös kerrotaan, miten Kortesuo on itse kehitellyt blogiaan ja minkälaisia tavoitteita hänellä on ollut sen suhteen.

lauantai 28. tammikuuta 2012

Hyvän mielen päivä



Se on vaan niin hyvän mielen tanssia.
Om shanti om; koreografia kuin leffasta.


Ja onhan tämä ollut muutenkin hyvän mielen päivä.
Se on tuo ihmeellinen taivaallinen ilmiö, aurinko kun muistuttaa, että lämmin ja kesä on vielä tulossa.


Ja niitä kirjojakin on tulossa. Piti vain auringon näyttämät pölyt pyyhkiä hyllyiltä.

Ps. taidan kuulua niihin nutturatyyppeihin...

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Gianrico Carofiglio: Todennäköinen syyllinen

Italialaisen Gianrico Carofiglion Todennäköinen syyllinen (2011, Moreeni - alkuperäinen teos Testimone inconsapevole 2002, suom. Lena Talvio) tarttui taas mukaani siltä kirjaston ekalta pysäkiltäni. Kirjailija on kyllä täysin tuntematon minulle, mutta kirja kiinnosti takakantensa ansiosta.

Teoksessa eletään eteläitalialaisessa pikkukaupungissa, jossa on tapahtunut 9-vuotiaan pojan murha ja laukkukauppias, senegalilainen Abdou Thiam, on epäilty numero ykkönen.
Thiamin naisystävä päätyy pyytämään apua asianajaja
Guido Guerrierilta, joka on myös omasta mielestään
aika hyvä työssään.

Teos on ensimmäinen sarjassa, joka kertoo puolustusasianajaja Guido Guerrierin oikeusistunnoista.
Italiassa teos on ilmestynyt jo vuonna 2002.
Koska teos on sarjan ensimmäinen, siinä kerrotaan paljon päähenkilön yksityiselämästä,
joka on aika kaoottinen, koska hänen vaimonsa jättää Guidon heti kirjan alkusivuilla.
Guido kärsii ja kulkee usvassa, lähes ajaa toimistonsa loppuun,
mutta piristyy hoitamaan työtä ja innostuu Abdoun tapauksesta.



Teoksessa seurataan siis Guidon yksityiselämää ja sen lisäksi Guidon työtä oikeussalissa.
Rikostutkinta samoin kuin yksityiselämä tuo esiin italialaisen maailman:
poliisit ja tuomarit on lahjottu ja aviopuolisoja petetään siellä sun täällä.
Vaikka maailma ei kovin ruusuinen olekaan, niin se on kuitenkin kiinnostavin osa kirjasta. 
Loppuosassa seurataan oikeusistuntoa samaan tyyliin kuin niin monessa
tv-sarjassa. 
Juonenkulku siis ei pääse yllättämään:
Guido keksii, miten saa todistajat näyttämään epäluotettavilta ja hermostumaan. 
Teemana teoksessa on ohimennen maahanmuuttajat: 
senegalilainen Abdou hukkuu taustaansa. 
Kaikki afrikkalaiset kun ovat niitä samoja. 
Tämä taustaan sekoittuminen on myös tavallaan hänen onnensa. 

****
Arvio: + + + 

Valitettavasti ei ollut kovin kummoinen lukukokemus lopultakaan. 
Italialaisuudet kiinnostivat ja ns. vihapuheet, 
mutta oikeussalipuheet väsyttivät 
ja Guidon loppupuheenvuoron aikana nukahdin. 
Riippuen aiheesta voisin kuitenkin kahlata myös seuraavan sarjan teoksen. 
Ehkä siinä olisi enemmän myös Italiaa. 

Tälläkin teoksella osallistun Eurooppa-haasteeseen, 
mutta seuraavaksi taidan lähteä Istanbuliin.  

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Pieni potenssipuoti (2011, Bazar, alkuperäinen teos Potensgivarna 2004, suom. Raija Rintamäki) on viimeisimpiä viime kirjasyksyn kiinnostavista kirjoista, jotka kustantamoiden listoja selatessa päätin lukea.
No, nyt sekin on luettu, ja on aika kääntää kiinnostus kevään uutuuksiin.

Pieni potenssipuoti ei ole saanut kehuvia kommentteja, 
merkintöjä lukijoista löysin 
ja Hannalta,
joiden kirjoituksissa Potenssipuoti on nähty korkeintaan pienenä söpöilynä,
ja
Hannan sanoin kirja on
"lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo".

Lienenkö edellisiä lukijoita lähempänä moista määritelmää itsekin, sillä minusta kirja oli riemukasta luettavaa,
ja tästä kirjasta tuli koko ajan lukiessa hyvä ja iloinen olo.
Myös kirjan loputtua jäi sellainen hyvänmielinen olo pitkäksi aikaa leijumaan mieleen.
Olen ajatellut monesti, että hyvän kirjan jälkeen jää mieleen pieni ahdistus ja maailman parantamisen vimma, jota ahdistus lyö eteenpäin.
Potenssipuodin jälkeen jäi kuitenkin aivan toisenlainen mieli:
jonkinlainen luottamus elämään ylipäätään;
keski-iänkin jälkeen voi nauttia elämästä, eikä tarvitse olla ahdistunut maailman ongelmista tai siitä, että ei ehdi niitä ratkaista ennen vanhuuttaan.
Vanhuudessa ongelmat kutistuvat: elämän tekee onnelliseksi se, että taloonsa saa sisävessan.
Tai naapuriin mukavan oloisen miehen.

Kirjan juoni ei ole kovin monimutkainen: 8-kymppiset sisarukset Elida ja Tilda asuvat samassa kodissa kuin missä koko ikänsä ovat asuneet. He ovat jääneet vanhoiksipiioiksi, vaikka menneitä muistellessaan kauhistelevatkin pieniä seikkailujaan. Sisarusten naapuriin muuttaa Alvar, mukava mies, joka kutsuu heidät elämänsä ensimmäisiin rapujuhliin. Kutsu saa aikaan nuukuuteen tottuneiden sisarusten tuhlailupuuskan, kun he ostavat kaupan kalleimmat leningit.

Sisarukset saavat idean perustaa postimyyntifirma, joka myy potenssilääkettä. Ansaitsemillaan rahoilla he aikovat remontoida taloonsa sisävessan. Ihan mukavuuden vuoksi. Kirjassa vierailee myös sisarusten veljen avio-ongelmat, jotka tietenkin liittyvät potenssiin.



Miksi kirja oli sitten hyvä?
No siksi, että siitä jäi äärettömän mukava olo.
Vanhuus ei ole pelottava peikko, vaan vanhuudessa pienetkin tapahtumat näyttäytyvät suurina seikkailuina.
Vanhuus tuntuu vähän samanlaiselta kuin kävely missä tahansa lapsen kanssa:
se kaikki, jota aikuinen ei huomaa, luo jokaisesta päivästä jännittävän seikkailun.

Voin kuvitella samasta aiheesta: vanhuus, potenssiongelmat, aviorikos kirjoitettavan katkerasävyisen ja melankolisen teoksen, jossa liikutaan itsemurhan partaalla. Tildan ja Elidan muistelema kohtaus nuoruuden melkein-neitsyyden-menetyksestä muuttuisi raiskausyrityksen ja kymmenien vuosien traumojen auki terapoinniksi. 

Juuri siksi, että tästä kirjasta puuttui kaikki edellä maalailtu, tämä kirja oli niin positiivinen. Vähän samanlainen kuin miksi ruotsalaisuus noin ylipäätään liittyy mielessäni. Voin mielessäni kuvitella, miten Mielensäpahoittaja ja sisarukset kohtaisivat: Mielensäpahoittaja jupisisi, että onpa nyt tämäkin, kun on taas niin luminen talvi ja oli sekin talvi vuonna -65, kun hän käveli kaupngista toiseen, kun teitä ei ollut aurattu kuukauden aikana. Sisarukset istahtaisivat samaan kahvipöytään, lämmittäisivät kaupan alelaarista ostamansa pullat ja katsoisivat ikkunasta ulos ja ihastelisivat, että onpas se vaan jättekivaa, kun ulkona on niin valkoista. Voi oikeastaan vaan istua tässä vähän niin kuin lapsena, kun mihinkään ei ollut kiire ja takkatuli rätisi, ja ihastella, kun taas Mielensäpahoittaja miettisi, että on se apteekki-reissu tehtävä ja sitä varten auto kaivettava lumikasasta. 

Ei, ei tässä kirjassa ollut mitään ihmeellistä: vain kaksi vanhaa naisihmistä, Svenssonin sisarukset, pienessä kylässä elämässä elämäänsä. Mutta kirja oli todellinen hyvän mielen kirja. Ja siitä tuli mieleen se mukavuus, mikä on kaikista kohtaamistani ruotsalaisista aina huokunut. En mitenkään nyt halua stereotypiaa alkaa viljellä, mutta minulla on hirveän hyvä kuva ruotsalaisista ja ruotsalaisuudesta. 

Se on kuulkaas varmaan pakko alkaa miettiä talvilomareissua svenssoneille.

Arvio kirjalle: + + + ½

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Bollywood tuli kotisohvalle

Katsoin puolikkaasti perjantai-iltana neloselta leffaa, A Mighty Heart - Taipumaton (2007), jossa amerikkalainen reportteri on kidnapattu Pakistanissa, Karachissa. Kaapatun vaimon, Marianen (Angelina Jolie), rinnalla Pakistanin poliisivoimat yrittävät saada Danielia elävänä takaisin. Katsoin leffaa ja hämmästyin: poliisivoimissa olikin Bollywood-näyttelijä Irrfan Khan, jonka olen maininnut lempinäyttelijäkseni (siis bollywoodista) ainakin Namesaken yhteydessä. Samalla huomaan, että näyttelijän nimi on sen verran vaativa, etten ole sitä varmaan kertaakaan elämässäni kirjoittanut oikein.  




Khan näyttelee poliisia myös leffassa Slumdog, jonka varmaan kaikki tietävät.



Olen myöskin onnistunut näkemään Khanin isolta kankaalta Billu Barber -leffassa, joka oli muutama vuosi sitten Rakkautta & Anarkiaa -valikoimassa. Tässä Khan näyttelee itsensä SRK:n kanssa parturia. Khan on ollut yksi lempinäyttelijöistäni Bollywoodin suunnalla. Suurimmaksi osaksi sen takia, että Khan on ainoita näyttelijöitä, jotka osaavat näytellä muutakin kuin tanssitaitoaan tai salilla treenaamiaan käsivarsiaan. Luulen, että samat syyt ovat tuoneet Khanin meikäläisin leffoihin.



Joskus tuntuu turhalta - ja no, vähän oudolta, olla kiinnostunut leffoista, joita ei koskaan pääse katsomaan leffateatteriin, mutta taas joskus tuntuu, että Bollywood on yllättävänkin lähellä, perjantai-illan leffassa. Ja siis se leffa - oli ihan katsottava myöskin.

Novellit vs. tiiliskiviromaanit 2 - 0

Joulun alla varasin itselleni paksuja lukunautintoja, tiiliskiviromaaneja ja aloitinkin niitä lukea, mutta kun niitä kolmekiloisia kirjoja on niin vaikea ottaa mukaan työmatkalle tai niiden kanssa on epämiellyttävää maata sohvannurkassa, niin pari kirjaa on ajanut ohi ja tunnen vähän huonoa omatuntoa, kun mun tiiliskivien sankarit ovat oman onnensa nojassa, kuka Hakaniemen ja kauppahallin maisemissa, kuka jossain Mumbain slummeissa eksyneenä ja melkein rikollistouhuihin ajautuneena... Kyllä, mä tulen ihan pian pelastamaan teidät...

... mutta ennen sitä, pitää kirjoittaa näistä pyrkyreistä, jotka tulivat tiiliskivien ja mun väliin. 

Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita (2011, Otava) tuli vastaan kirjastossa ja kiinnosti tällaista keski-ikäistyvää lukija tarinoillaan: mitä sitten, kun parisuhde esimerkiksi on laimentunut ja toinen on vähän niin kuin itsestäänselvyys; mitä tapahtuu kun se toinen ei huomaakaan samaa pihakuusta kuin mitä itse ihailee joka päivä. Miten lapsen tuleminen taloon vaikuttaa ihmissuhteeseen, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella?

En tiedä, onko novelleilla hirveästi sanottavaa nuoremmalle tai sukupuolelta toiselle lukijalle. Minuun nämä kuitenkin iskivät ja onnistuin löytämään itseni eräästä novellista. En kyllä uskalla kertoa, mistä nimenomaisesta novellista tämän löydön tein.




Malkamäen novellit olivat juuri oikean mittaisia ja niitä oli kirjassa juuri oikea määrä. Novelleja lukiessani minun on joskus vaikea keskittyä alkuun ja sitten olenkin hukassa. Tällä kertaa keskittymisvaikeuksia ei ollut ja novellien rakenne oli palkitseva: novellit avautuivat lopussa, niin kuin hyvän novellin kuuluukin. 

Pidin siis kovasti Viisas vaimo -kokoelmasta, joka pitää sisällään kymmenen novellia ja sivuja 190. Erikoismaininta siitä, että kirja on sen verran pienikokoinen, että sujahti helposti isohkon talvitakin isohkoon taskuun ja oli helppo kantaa mukana paikkaan kuin paikkaan. 

Arvio: + + + +

Ainoon asennoiduin toisin, nautin verkkaisesta elämästä vauvan kanssa, imetin pitkään enkä murehtinut reviirini supistumista tai identiteettini kaventumista, vielä vähemmän sitä, olinko kuosissani aamusta iltaan tai sotkivatko lelut sisustuksen. 
Siinä rennosti lasketellessani kävi vain niin, että unohdin kokonaan lasten isän. Kun antauduin tällä kertaa täydemmin lapselle, etäännyinkin miehestä. Miksi oli niin vaikeaa pitää kuvio tasapainossa?

****

Lainasin innostuksissani myös Malkamäen vanhempia teoksia, mutta Jokin yhteinen maailma -romaani jää nyt suosiolla puoliväliin. Novelleiden taitava rakenne ei ole siirtynyt tähän romaaniin, vaan se junnaa ainakin minulle liian hitaasti paikoillaan. Novellikokoelma Toinen kattaus jää ainakin vähäksi aikaa odottamaan, koska Malkamäki näiden kahden teoksen teoksen perusteella tuntuu niin paljon paremmalta novellien kirjoittajalta.

****

Toinen lukemani novellikokoelma on Anna Tommolan Seitsemäs käsiala (2011, WSOY), joka on kirjoittajan esikoiskokoelma. Teos on jaettu kolmeen osaan ja siinä on 12 novellia ja 170 sivua. Osille on annettu nimet ja ne ovat siinä mielessä enteelliset, että kun viimeinen osa on nimetty "ei ole mitään todellista", novellit astuvat sen verran todellisuuden ja ymmärrettävyyden yli, että oma innostukseni sammui pian kolmannen osan alun jälkeen.

Kun Malkamäen novellit kertoivat keski-ikäisen naisen elämästä, Tommolan novelleissa taas on päähenkilöinä nuorempia naisia. Sellaisia, jotka tekevät nuoruuden väärinarviointeja, ja sellaisia, jotka pelkäävät tekevänsä jotain väärin. Tommolan novelleissa monet hahmot ovat hieman neuroottisen oloisia, eivätkä ehkä sen takia niin iske minuun. Lisäksi novellit ovat makuuni hieman liian tunnelmaa maalailevia, eikä niissä ole sellaisia mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joihin Malkamäen novelleissa ihastuin.


Miehen käsi on naisen niskahiuksissa, tai naisen käsi miehen niskahiuksissa, joko tai. Sillä ei ole väliä, koska ei oikeastaan ole väliä silläkään, kumpi on nainen ja kumpi mies. Onhan näitä nähty. Toinen nyt kuitenkin olkoon selvyyden vuoksi mies, Martti, ja toinen olkoon nainen, Sirpa, vaikka on sinänsä aivan mahdollista, että he ovat molemmat miehiä tai molemmat naisia, tai että Martti on nainen ja Sirpa mies.

Itse pidän enemmän sellaisista tarinoista kirjoissa, joissa voin kuvitella selkeästi henkilöt ja tapahtumat; osa Tommolan novelleista työnsi minua sivuun ja kiinnitin huomiotani sellaisiin ehkä vähän epäolennaisiin asioihin kuin että tässäkin kirjassa liikutaan Sturenkaden ja tällä kertaa Mäkelänkadun risteyksessä ja että toisessa novellissa taas liikutaan siinä kaupunginosassa, jossa itse asun tällä hetkellä. Voimakkaimpana asiana nyt koko kirjasta jäikin mieleeni mietityttämään, että onko ostarillamme oikeasti ollut aiemmin Siwa, kun ainakin seitsemän viimeistä vuotta siellä on ollut S-market.

Pidin teoksen selkeimmistä novelleista, esimerkiksi ensimmäisestä "Iso mies ja keijukainen", jossa Mimosa rakastuu aina isoimpiin miehiin ja josta selviää oikeastaan koko novellikokoelman punainen lanka: suhteet, joissa toinen ei koskaan tule ymmärtämään toista täydellisesti, syystä tai toisesta.

Oi, hänessä asuu arvaamaton peto, Mimosa ajatteli pelonsekaisella riemulla ja luuli viimeistään sillä hetkellä lopultakin alkavansa rakastaa Joonaa todella. Minä en ole mikään peto, ajatteli Joona ja polki ja polki ja viimeistään siinä polkiessaan lakkasi lopullisesti pelkäämästä ja rakastamasta Mimosaa.
Niin he pyöräilivät kotiin hiljaisuuden vallitessa ja elivät vuosia sillä tavoin, toisistaan irti päästämättä.

Pidin Tommolan tavasta luoda miljöökuvauksia, sekä tuoda eläväksi nuoren naisen maailmaa. Viimeisen osan novellit tosin menivät hieman yli, enkä saanut niistä niin hyvin kiinni. Tommolan ja Malkamäen naisten ero on siinä, että Tommolan naiset eivät tiedä vielä sitä, mitä Malkamäen naiset tietävät:

Marcel tuijotti kiiltävin silmin Tarua, joka vasta vuosia myöhemmin harjaantuisi täysin tunnistamaan, milloin miesten silmät kiilsivät kiihtymyksestä ja milloin pelkästä humalasta.

Arvioni Tommolan teokseen: + + + ½

Ja itselle papukaijan merkki novellien lukemisesta. Nykyelämässä tuntuu olevan juuri sen verran hetkiä, jolloin voi täysin keskittyä lukemaansa, että saa yhden novellin luetuksi. Siksi novellit ovat olleet alkuvuoden pelastus. Ei ole kokonaan lukeminen jäänyt. Novelleja olen lukenut kotona juuri sillä välillä, kun jommallakummalla lapsista on maailman tärkeintä asiaa, tai kun esikoinen pelaa jalista kuplahallissa, tai kun bussi menee lyhyen työmatkani.

****
Toivottavasti aika ja keskittyminen antaa myöten, sillä aion kyllä syventyä noihin jouluna aloitettuihin tiiliskiviinkin. Katsotaan, miten matsissa käy. Se on taas kerran lähdettävä norsun matkaan...


lauantai 14. tammikuuta 2012

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin Isänmaan tähden (2011, Teos) on kiinnostanut pienesti Finlandia-ehdokkuutensa myöten. Luulen, että jos kirja ei olisi saanut tällaista nostetta, en olisi siihen koskaan tarttunut.

Suomalaismiehet Saksan SS-joukoissa ja vanha mies muistelemassa sota-aikoja ei lähtökohtaisesti kuulosta sellaiselta kirjalta, joka kiinnostaisi minua. Tai saisi edes lukuhetkellä minut sen kummemmin kiinnostumaan.


Vähän siis säälitti lähtökohtaisesti Linturin teos, koska tulisin sen melko varmasti huokausten kanssa lukemaan ja totaalisesti kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan, täysin lyttäämään.

Siksi kyllä hämmästyin suuresti, kun luin kirjaa ja se piti minut otteessaan ihan alusta asti. Teos on Linturin esikoinen ja kyllä olikin huipputeos ensimmäiseksi kirjaksi. Kielellisesti kelvokas ja tarinaltaan sellainen, että piti kaikin puolin otteessaan.

Teoksessa kerrotaan, kuinka suomalaismiehet värväytyvät SS-miehiksi, miesten mukana teoksen päähenkilö, Antti Vallas, kohtaa toisen maailmansodan Euroopan metsissä ja kylissä. Toinen kerronnan ajankohta on nykyaika, jossa Antti on 79-vuotias. Hän putoaa katolta ja alkaa elää sotavuosia uudelleen. Näin ollen muistelmat ja nykyhetken elämä kohtaavat toisensa.

Mitäs tästä kirjasta voisi sanoa? Välillä sitä lukiessa tuli olo, että eihän tässä niin kovin erilaista ole kuin muissakaan sotakirjoissa: miehet lähtevät uhoamalla sotaan, huomaavat, että sodassa on pelottavaa ja kauheaa, ja sodan jälkeen lähipiirikin huomaa, miten kovasti sota vaikuttaa  miehiin.

Mutta Linturin taidonnäyte on se, että hän saa kirjaansa juonenkäänteitä, jotka pitävät otteessaan teoksen loppusivuille asti. Välillä tosin tuli mieleeni, että kirjailijan taidokkuudella näitä juonenkäänteitä olisi saanut hieman lisääkin mukaan. Teos oli yllättävänkin nopealukuinen ja siinä olisi hyvinkin voinut olla jotain lisääkin. 

Linturi sitoo menneen ja nykyisen taitavasti yhteen; siirtymistä tuli mieleen hieman Kalotayn Bolshoin perhonen -teoksen siirtymät, jotka olivat lähes huomaamattomia ja joita ihailin Kalotayn teoksessa - niitä ihailin myös Linturin teoksessa. Tosin Isänmaan tähden -teoksessa 40-luvulla tapahtuvat kohdat on erotettu muusta tekstistä merkkaamalla päivämäärä tekstin alkuun.

Linturin teos oli kotimaisesta sotakirjallisuudesta erottuva myös siten, että Linturilla oli pehmeäntuntuista pohdintaa, mikä puuttuu äijämäisestä sotakirjallisuudesta (siten kun sitä tunnen).

Aika oli kortilla. Viime vuosina sitä oli ruvettu säännöstelemään samalla tavalla kuin ruokaa pulavuosina. Leila oli sanonut, että Antti oli menettänyt sanansa. Se tarkoitti sitä, että kaikki kysymykset oli jo kysytty. Antista tulisi yhtä yksinäinen kuin Kaarlosta. Antti oli aina tarvinnut ympärilleen väkeä. Omat ajatukset oli helppo hukata muiden melskeeseen. Yksinäiset ihmiset, kuten Kaarlo, ymmärsivät elämänsä liian selvästi. He olivat jatkuvasti suurten ajatusten vaarassa.



Jään kuitenkin innolla odottamaan, mitä Linturi jatkossa kirjoittaa. Varmaan hänen kirjailijan taidoillaan tarinat vielä kasvavat ja kiinnostuvat.

*****

Arvioni + + + +.

Yksi plussa vielä jää odottamaan Linturin seuraavaa teosta. Uskon hänen tosiaan yltävän vielä hieman hioutuneempaan tarinaan.




sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Bodausta ja korsetteja

Luin yhtä aikaa kaksi Helsinki-kirjat -kustantamon julkaisemaa kirjaa, jotka ovat vähintäänkin omaperäisiä kirjoja.

Katja Oskamp: Hellersdorfin helmi saa tähtiä +

2011, Helsinki-kirjat,
suomentanut Riitta Virkkunen
alkuperäinen teos: Hellerdorfers Perle (2010)

Oskampin teos on kertomus perheenäidistä, jolla on mukava mies, teatterikriitikko Micha ja tytär Paula. Katinka, päähenkilö ostaa itselleen tiukan korsetin, joka päällä lähtee huonoon kaupunginosaan kapakkaan iskemään Miehen. Miehen kanssa hän viettää omituisia sidontaleikkejä, joista piristyneenä jaksaa elää tyttärensä kanssa ja olla parempi äiti kuin tylsän keskiluokkaisen elämän rasittamana.

En voi sanoa, että olisin hirveän pajon innostunut tästä kirjasta. Luin loppuun vain, koska siinä oli sivuja vain 191. Kirjasta voi saada enemmänkin irti, sen voi lukea feministisenä kannanottona äitihuorakompositiota kohtaan ja naisen kriisinä (esim. täällä). Hih, mä olen hieman irtaantunut akateemisesta maailmasta ja musta kirjassa pyrittiin shokeraamaan: toisen miehen luona ei voi harrastaa normaalia seksiä, vaan nainen sidotaan patteriin kiinni ja jätetään siihen roikkumaan.



Katie Arnoldi: Kehonpalvoja saa tähtiä + + (ja puoli)

2011, Helsinki-kirjat
suomentanut Hilla Hautajoki
alkuperäinen teos: Chemical Pink

Aurora on yksinhuoltajaäiti, joka harrastaa kuntosalia. Hänet bongaa salilta treenari Charles, joka haluaa tehdä Aurorasta tähden.

Charles tekee Auroralle treeni- ja ruokaohjelman, mutta pitää tätä myös seksipartnerinaan.

Auroralla on tytär, Amy, jolle hän ajattelee tekevänsä iloisen palveluksen, koska sopimukseen Charlesin kanssa kuuluu myös mm. Porsche, asunto ja paljon rahaa.

Kirjan kirjoittaja Arnoldi on myös itse kehonrakentaja, mutta hän ei ole itse ollut sellaisella kilpatasolla kuin teoksen päähenkilöt. 

Auroralle alkaa vähitellen selvitä, kuinka paljon kisakuntoon ja voittajaksi selviäminen vaatii työtä ja uhrauksia. Ja miten paljon oma vartalo voikaan muuttua ravinnon (kananmunia ja lihaa), treenin (useita tunteja päivässä) ja lääkkeiden (useita pistoksia päivässä) avulla. 

Kehonpalvoja-teos kiinnosti, koska olen elänyt asiaa harrastavan lähellä. En ihan samanlaista kisailua harrastavan, mutta sanotaanko, että kananmunia olen keitellyt enemmän kuin moni muu. Mitäs kirjasta voisi sanoa? Se ei oikeastaan pääse shokeeraamaan, koska tiedän, että kehonrakennus vaatii työtä ja aikaa. Selvää on, että aikaa ei jää muulle, varsinkaan jos haluaa huipulle. 

Mutta onko kyse aina narsismista, jos haluaa päästä huipulle? Jälkisanoissa kirjailija luonnehtii kirjaa näin: "Kehonpalvoja on tarina pakkomielteestä pienessä alakulttuurissa, mutta laajemmassa mielessä se kertoo nykypäivän narsismista." Luin kirjaa varmaan hieman väärin, koska minusta oli kiinnostavaa se, miten paljon treenarit tiesivätkään ihmiskehosta. Taisin jäädä jotenkin kiinni kirjan kuvailuun lihasten kasvusta.

Lukukokemuksena tämä oli nopealukuinen ja sujuvaa tekstiä. Mutta jos kehonrakennus ei kiinnosta yhtään, niin sanoisin, että tuskinpa tämä kirjakaan.

Edellisen kirjan tavoin tässäkin oli minun mukavuusalueelleni liiaksi omituisia seksikohtauksia, joiden outous ja yököttävyys oli minusta aivan turha tehokeino, eikä lisännyt kiinnostavuutta tällaisen kiltihkön nörtin mielessä.

Kehonpalvojan oli ehtinyt lukea myös anni.M.

******


Nyt tulikin sellainen annos outouksia yhteen soittoon, että aion lukea jotain enemmän perinteistä ja kilttiä.  



Niin monta uutta ystävää






Viime vuonna sain monta uutta ystävää,
ympäri maailman.
Tutustuin heidän maailmaansa,
ja ajatuksiinsa.
Vietin monta innostavaa hetkeä,
tuntia ja päiviä.
Viikkoja.
No niin, siis koko vuoden.

Huomasin tosin, että olen sukupuolen mukaan hieman kallellaan:
käännöskirjallisuudessa naiset voittivat 34 - 22
ja kotimaisessa kirjallisuudessa naiset veivät voiton vielä reilummin 39 - 12.

Hups! Siis mullahan ei ole mitään miehiä vastaan. Eihän? Miksiköhän valitsen melkein aina naiskirjailijan...

Olisko jotain vaikutusta sillä, että olen saanut kuulla ja nähdä ja elää miesten luomassa maailmassa.
Siitä on vaikea kertoa enää uutta tarinaa, kun niin monta kertaa olen samat asiat kuullut.

Vai auttaiskohan mieskirjallisuuden lukeminen ymmärtämään marsilaisia... Ehkä yritän huomioida miehetkin tänä vuonna. Taitaa olla vähän vinoutunut tämä kirjamaailmani.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kirjoja kirjoittajalle

Pakko myöntää, en pystynyt elämään ilman kirjastoa ja nyt loman lopulla kävin pitkästä aikaa kirjastossa oikein pitkällä ajalla. Kaunokirjallisuuden lisäksi osui katseeni myös kirjoittajan opas -hyllylle, ja valitsin sieltä pari kirjaa, joissa toivoin annettavan vinkkejä kirjoittajalle.

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin
(2004, Art house)

oli pettymys, enkä jaksanut lukea intensiivisesti alkua pidemmälle.

Siksi en osaa tästä kirjasta sanoa muuta kuin, että tässä kerrotaan, kuinka ja missä Tuuri on kerännyt aineistoa Pohjanmaalta teoksiinsa Talvisota, Pohjanmaa yms.


Natalie Goldberg: Avoin mieli - Kuinka elää kirjoittajan elämää
(2004, Kansanvalistusseura,
alkuteos Wild Mind. Living the Writer's Life 1990 A Bantam Book)

sen sijaan oli kiinnostava luettavaksi, vaikka se taitaa olla jo hieman vanha teos (alkuteos vuodelta 1990). Itse en ole aiemmin Goldbergistä kuullut (no, siis en ole muutenkaan lukenut kovin montaa kirjoittajan opasta), selatessa huomasin, että Goldbergin opit ovat kuitenkin käytössä, esim. ensi kesänä järjestetään Oriveden opistossa Natalie Goldberg -kurssi (klik), jonka vetää Goldbergin toisen teoksen Luihin ja ytimiin suomentaja Niina Hakalahti.

Goldbergin kirjoista oli Kiiltomadon sivulla kiinnostava ja tyhjentävä kirjoitus (klik). Goldbergin teoksessa on samaan tapaan kuin viime vuonna lukemassani Sata sivua -teoksessa lukujen lopuissa kivoja kirjoitusharjoituksia. Lisäksi Goldbergin teksti on kirjoittajaa tsemppaava: älä lannistu; älä viivyttele vaan aloita kirjoittaminen nyt; ajattele, että kirjoittaminen työnä on mielekästä; ystävysty muiden kirjoittajien kanssa, joiden kanssa voit keskustella. Teoksessa on myös mainioita ajatuksia hyvästä kirjasta: 

tarinassa on oltava ainakin yksi kysymys, joka panee lukijan kääntämään sivua ja odottamaan vastausta.  


Goldbergin pääajatuksena on treenikirjoittaminen, joka on kirjoittamista ilman suurempaa pohdiskelua: Kirjoittamista niin, että pilkkuvirheet eivät vie ajatuksia, vaan kynä lennättää ajatuksia. Myöhemmin teksti kannattaa lukea ääneen ja siitä voi korjata kieliopin sekä ajatuksen.

Pieniä ristiriitaisuuksiakin löytyi kirjasta: Ensin Goldberg kirjoittaa tutustaan, jolla oli kiireinen arki, mutta joka kirjoitti kuitenkin aina kun se vain lyhyestikin oli mahdollista. Goldberg oli itse ansiotyössä ja niin väsynyt ja stressaantunut, että aikaa kirjoittamiseen ei ollut. Edes sitä 15-minuuttista, jonka hänen tuttunsa sai pihistettyä arjesta.

Goldbergin teoksen ohjeet ovat myös erilaisia kuin monen muun oppaan, joita olen sivusilmällä lukenut. Kun yleensä kirjoitusta halutaan aikatauluttaa: tämän ja tämän verran sanoja päivässä, Goldberg relaa ja antaa kirjoittajalle armoa:

Varaa päivä täydelliselle laiskuudelle. Älä pukeudu, ellet tahdo. Älä vaivauda pesemään hampaita, siitä on muutenkin niin paljon vaivaa. Anna asioiden olla.
Päivän lopuksi lähesty muistikirjaa kuin ohimennen ja kirjoita, mutta vain jos tuntuu siltä. Ei haittaa, vaikket kirjoittaisikaan. Laiskana vietetty päivä hedelmöittää kirjoittamista pitkään.
Muita ohjeita en anna. Laiskottele, siinä on kylliksi.

Tämä kuulostaa sellaiselta, että minäkin taidan pystyä kirjoittamaan romaanin!

****

Goldbergin harjoituksista kokoan vielä loopuksi muutaman:

1. Kirjoita 10 minuuttia siitä, mitä kaipaat kuollessasi. Mitkä ovat ne asiat, jotka kuolevat kanssasi? "Kaipaan aamukastetta nurmikolla."

Olen itse laittanut muistin tällaisen jutun asioista, joita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. Minusta aika lähellä kirjoitusharjoitusta.

Kiinnostavaa: mikä on ihmiselle tärkeintä elämässä?

2. Kerro, milloin tunsit olevasi yhtä jumalan, jumalattaren tai minkä tahansa voiman kanssa. Kerro yksityiskohdat.

Kiinnostavaa: Milloin ihmisen elämässä tapahtuu voimakkaita asioita?

3. Tee luettelo omista nautinnoistasi - ei niistä, joista pidät äitisi, tyttöystävän tai tätisi takia. - - Poimi luettelostasi yksi nautinto ja kirjoita siitä 10 minuuttia.

Kiinnostavaa: Ihmisen vahvat elämykset - liittyy vahvasti kohtaan 1 -> mikä on tärkeintä elämässä? 

4. Kirjoita kaupungeista, joiden läpi olet matkustanut, ja kirjoita paikoista, joihin olet pysähtynyt muutamaksi päiväksi.
Kirjoita automatkoista. Kirjoita junista. Kirjoita hotelleista, joissa olet yöpynyt. Anna mennä. Kirjaa 20 matkustusaihetta.

Kiinnostavaa: miljöökuvaukset, maku-, näkö-, kuulo-, haju- ja tuntoaisti. Uudet elämykset: mikä on tuttua itselle ja mikä erilaista.

*****

Itse kaivan aina vuoden alussa kirjoitusoppaat esiin ja päätän, että nyt inspiroidun ja aloitan. Katsotaan, miten pitkälle tänä vuonna inspiroidun... Goldbergin harjoitukset ovat varsin kiinnostavia. Niin kuin myös aiemmin lukemani 100 sivua -teoksen. Katsotaan, mitä harjoituksissa syntyy...

maanantai 2. tammikuuta 2012

Finlandia-ehdokkaat 2011





Sallan kirjablogissa valitaan tänään blogistanian Finlandia-palkittu, ja tässä omat ehdokkaani:


Finlandia-listallani olisi kaksi esikoiskirjailijaa:

1. Laura Gustafssonin Huorakirja (Into), koska se oli kiinnostava kirja.

Kirja on yhteiskunnallinen ja siinä raivotaan naisten alistamista vastaan ja rakennetaan ihanneyhteiskuntaa (siis tämähän on satu). Ja kuvataan sitä kaikkea, miksi ihanneyhteiskunta on utopia nykymaailmassa. Vaikka kirjassa on mukana iso annos raivoa, niin se ei kuitenkaan ole sellainen vihainen kirja, jossa telaketjufeministi jyräisi ja jyrähtäisi. Tai no, tavallaan onkin, mutta asia kerrotaan pissis-tyyliin hihittelevien naisten elämästä käsin

2. Iida Rauma: Katoamisten kirja olisi listani esikoisyllättäjä: Rauman teksti on upeaa, aihe tärkeä ja vaikka esikoiskirjailijan koukahtaminen yläasteaikaisiin tapahtumiin oli pieni sivuraide, niin annetaan se esikoiskirjalle anteeksi. Vuoden vahvinta kotimaista tekstiä.



Aiemmin kirjoitin tästä näin:
upeasti kirjoitettu ja rakennettu kirja, 
jonka teksti on taiturimaista.
Tarinan merkitys sulkeutuu lopussa
- ja kyllä tähän yksi koulumaailmakin mahtuu mukaan (vaikka vähän teki mieli siitä nitistä).








 3. Katja Kaukosen Odelma jäi mieleeni pyörimään fiiliksinä:
Tämä on se kirja, 
johon palaan vielä takaisin. 

Mutta, hieno, haikea ja kaunis kirja.  

Joana


 Lisäksi listaani mahtuvat myös nämä kaksi,
ja listalta tipahti Kyrön Kerjäläinen ja jänis Pahvin takia.




Samalla kun kirjassa tuotiin esiin sukupuolten eroja ja samanlaisuuksia, siinä myös puhuttiin huumorin keinoin vanhenemisesta ja vanhuuden iloista (ei aina vain suruista!) - tässä kirjassa viimeinen huumorin pilke tuli viimeisessä virkkeessä


Nousiaisen teoksessa menneisyys tulee nykypäivään. Samoin se Suomi, joka on unohdettu (tai haluttu unohtaa) Helsingin taakse, kohtaa helsingin herrat, tahtomattaankin. Tasa-arvoisuuteen pyrkinyt ja tasa-arvoisena pidetty Suomi onkin täynnä rajoja ja raja-aitoja, joita ei niin vain ylitetä