MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton


Pinon päällimmäinen -blogi kajautti lukumaraton-haasteen ilmoille joululomaksi ja koska juuri tänään on paras hetki vetäistä villasukat jalkaan, ajattelin aloittaa heti aamusta lukemisen maratonin. Lukeminen tuo rauhaa maailmaan varmasti paremmin kuin riehuminen kylillä. 


Starttasin lukumaratoniin Sophie Kinsellan Kadonnut: Audrey -teoksella, jota koemaistoin illalla muutaman sivun verran. Heräsin tänään jo kello 7., jolloin aloin lukea kirjaa. Nyt kello on hieman yli yhdeksän, kirja on hauska aiheestaan huolimatta. Teinien ja vanhempien maailma on tuotu kirjassa lukijalle lempeällä huumorilla, ja myös Audreyn halu pysyä kodin seinien sisällä tuntuu hyvältä valinnalta, sillä aion itsekin pysytellä kotona ja lukea kirjoja. Epäilin aluksi Kinsellan genremuutosta, mutta vakava asia tuntuu kolahtavan rempseällä tyylillä lujaa. Valitsin alkuun tällaisen 300-sivuisen kirjan, koska näytti, että kirja on kuitenkin nopealukuinen. Nyt aamukahvilla eteenpäin. 


Ruokatauko. Kinsellan Audrey on luettu, eli 319 sivua takana. Saattoi olla, että hieman uuvahdin välissä vähäksi aikaa, mutta kirja oli kiinnostava omalla tavallaan. Vaikka Audreyn huolet painoivat lukiessa, niin vanhemmat tuntuivat hauskoilta. Joskus nuortenkirjaa lukiessa käy näin: sitä samaistuu niihin vanhempiin. 

11.30 ja aloitin lukea Henryk Sienkiewiczin teosta Bartek sankari. Tämä 1800-luvun lopussa kirjoitettu teos kertoo puolalaismiesten sotaan lähdöstä, kun Preussi ja Ranska sotivat. Sivuja 95. Luultavasti hyvin erilainen kuin edellinen kirja. Lainasin kirjan, koska halusin lukea puolalaista kirjallisuutta. 


13.20 Kaffepaussi. Nobel-palkittu Sienkiewicz vei mukanaan, vaikka etukäteen ajattelin, että kirja olisi tylsä ja olin jo mielessä valmistautunut sen keskenjättämiseen. Runebergin tyyliin teoksessa kuvattiin, miten sotamies Bartek löi ranskalaisia ja sai mitaleita enemmän kuin kukaan muu. Paluu Puolaan ei onnistunut aivan niin loistokkaasti, sillä Bartek ei kyennyt tekemään maatöitä, vaan mieluummin joi miestä väkevämpää. Myös saksalaisten politiikka Puolaa kohtaan oli melkoisen räikeää. Tekstinä Bartek sankari oli lennokasta, eikä yhtään tullut sellainen olo, että olisin lukenut 1800-luvun kirjallisuutta. Syvennyin tekstiin ja jäi ikävä mieli puolalaisten puolesta. Pitää jossain vaiheessa selvästi tutustua lisää Puolan historiaan. 

Kaffen ja joulusuklaanjämien voimalla kohtaan Marjatta Lintusen Mozartin hiukset (2011, WSOY) seuraavaksi. 



15.30 Luin Lintusen novelleja kirjan puoliväliin, mutta huomasin, että novellien uusia henkilöhahmoja on työlästä pitää mielessä, ja viimeinen novelli jäi tästä syystä ymmärtämättä. Kävin pienellä happihyppelyllä hoitamassa pari asiaa ja ostamassa kahvia ja karkkia, josko sokeri saisi pysymään skarpimpana. Aloitan nyt Mathias Rosenlundin Kuohukuja 5 -teosta, joka ainakin etukäteen kiinnostaa minua, sillä Vaskivuorentie 20 oli kiinnostavaa luettavaa.


19.10 No huh, nyt meni luultua pidempi aika Rosenlundin teosta lukiessa. Jäin myös hieman selaamaan nettiä, ja katselemaan telkasta Teemu Selännettä. Kuohukuja yllätti minut, sillä luulin, että kirja kertoo Vaskivuorentien jälkeisestä ajasta, mutta se kertoikin edeltävästä ajasta. Pääosin kirjassa oli kuitenkin esikoista positiivisempi ote: Rosenlund kertoi, miten sivistyksen ja kirjallisuuden jano ajoi häntä eteenpäin elämässä. Sama into tosin vei häntä kauemmas lapsuudenperheestään. Juuri kun kirjasta alkoi tulla mukava fiilis, astui tarinaan mukaan Christian, pikkuveli, joka kärsii itsemurha-aikeista, mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Melkoisiin sfääreihin kurjuutta kirja veikin mennessään.

Nyt pitää saada ruokaa ja kevyempää luettavaa! Taidan ottaa luettavaksi Haatasen Meikkipussin pohjalta.


22.10. Olen vissiin hidas lukija, koska 170 sivua Haatajan melkoisen nopealukuista kirjaa luettuna nyt. Katsoin kyllä samalla lätkää telkasta ja söin. Haatajan teosta epäilin vielä aloittaessani, mutta loppua kohden kirja alkoi viihdyttää ja naurattaa. Joulun ja uudenvuoden välissä voin sanoa, että jaan kutakuinkin samat tunteet juhlapyhistä ja viisi vuorokautta on todellakin maksimimäärä, jonka aikuinen lapsi voi olla omien vanhempiensa kanssa saman katon alla. Lisäksi opin, miksi jään ruokakaupassa tönittäväksi, enkä saa ratikassa istumapaikkaa. 

800 sivua luettuna ja taidan jatkaaa iltaa Rambon seurassa. 


10.50 Huomenta! Niin kuin edelliselläkin kerralla, kun osallistuin lukumaratoniin, nukuin aivan järjettömän hyvät ja pitkät yöunet. 10 tuntia on ihan kiva määrä unta, ja koska huomasin, että lukmaraton on tällä kertaa 42 tunnin mittainen, niin aion viettää tämän vuoden viimeisen päivän lukien tuota pinoa pienemmäksi. Rambo jatkuu nyt aamualkuun.

12.50 Rambo luettu, kirja sai hymyn huulille. Tässähän oli nykypäiväistetty Häräntappoase, jossa eksyneet nuoret etsivät itseään. Ongelmia tuntui olevan nuoria enemmän heidän vanhemmillaan - ihme että nuorista oli tullut niinkin järkeviä. Kaahailua ja törmäilyä pitkin maalaismaisemia ja lämmin sauna ja järvenranta. Odottelen, että tästä kirjasta tehdään elokuva... Ainoa, mikä kirjassa hieman tökki, oli sen loppu, triathlon-kisa, josta tuli mieleeni Risto Räppääjä -kirjat - ehkä myös kirjaillijalle, koska kisassa oli Räppääjä-niminen perhe mukana. No, kirja oli kuitenkin suloinen ja mukava luettava, ei huonolle kirjalle Junior Finlandia -palkinto tullut ollenkaan.

Luettuna 238 sivua lisää, ja nyt kun on niin hyvällä fiiliksellä, voi lukea taas maailmantuskaa. Jonkunmittaisia taukoja tänään enemmän luvassa kuin eilen, mutta katsotaan, mitä kaikkea ehtii lukuun. Tällä hetkellä ei ole paineita, vaan lukeminen tuntuu kivan rentouttavalta.


16.00 Imre Kerteszin Lopetus luettuna. Tarina alkaa, kun kustannustoimittaja Keserü kuulee näytelmäkirjailija "B:n" itsemurhasta. Keserü alkaa etsiä kirjailijalta jäänyttä käsikirjoitusta, sillä hän on varma, että sellainen on jossain. Keserü kiertää B:n lähipiiriä ja kyselee näiltä, vastaukset eivät vie Keserüä lähemmäksi käsikirjoitusta. Lukija huomaa, että kaikkien henkilöhahmojen tarinat ovat valetta, aina siitä alkaen, kun poliisi kuulustelee Keserüä, joka kertoo poliiseille löytäneensä kuolleen ystävänsä. 

Teos oli hämmentävä, mutta kiinnostava. Ehkä tarina olisi tullut selkeämmäksi, jos olisin lukenut Kertésziä aiemmin, sillä kirjan etuliepeessä sen kerrotaan olevan osa kirjailijan romaanisarjaa. Nimensä ja tarinansa puolesta kirja kuulostaa viimeiseltä osalta. Kirjassa kustannustoimittaja Keserü toteaa tulleensa työn päätökseen: kirjojen maailma on mennyttä maailmaa, ehkä hänenkin pitäisi tehdä elämässään jotain muuta kuin elää kirjojen keskellä. Varsinkin, kun Keserün työpaikka, kustannustoimisto, pistetään kiinni. 

22.40 No niin, joitakin taukoja tuli lukemiseen, mutta vielä kaksi kirjaa tuli mukaan lukumaratoniin: 

Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita oli pirteän erikoinen kirja, jotain sarjiksen, kuvakirjan ja aikuisten sadun sekoitusta oli tämä kirja. En ehkä pitänyt niin paljon kuin oletin, mutta mieleeni jäivät runoteokset, jotka myttääntyivät kaduille ja Eric-vaihto-oppilaan tarina, sekä tietenkin ohjukset pihamaalla. 

Aloitin myös uhkarohkeasti Ian McEwanin Sementtipuutarhan, josta jäi vähintäänkin hämmentynyt maku viimeisiltä sivuilta. Sementtipuutarha (, joka on kirjoitettu jo vuonna 1978!) kertoo tarinan perheestä, jossa on kolme teini-ikäistä lasta: Jack, Julie ja Sue, sekä 6-vuotias Tom. Heidän isänsä kuolee, pian isää seuraa äiti. Lapset päättävät, etteivät kerro äidin kuolemasta kenellekään, koska vähintäänkin nuorin lapsista joutuisi lastenkotiin. He haluavat elää yhdessä ja omassa talossa. Melkoista elämää talossa vietetäänkin ilman vanhempia. Aivan kirjan loppua lukiessani alkoivat silmät pyöristyä ihmetyksestä, ja viimeiset metrit saivat sitten epäilyksen heräämään: mitä oikeastaan oli totta ja mikä ei?



En nyt tällä kertaa kirjoita kirjoista tämän enempää, koska kasassa on vielä pino muitakin kirjoja joista aion postata, mutta luetuksi tulivat: 

Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey 
2015, Otava
Finding Audrey 
suomentanut Lotta Sonninen
319 sivua

Henryk Sienkiewicz: Bartek sankari 
2007, BTJ Kustannus, 1. suomennos 1899
95 sivua

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
suomentanut Taija Mård
153 sivua

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
2015, Johnny Kniga
170 sivua

Nadja Sumanen: Rambo
2015, Otava
238 sivua

Imre Kertész: Lopetus
2006, Otava 
Felszámolás, 2003
suomentanut Outi Hassi
123 sivua

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
2015, Lasten keskus & Kirjapaja
Tales from outer suburbia, 2009
suomentanut Jaana Kapari-Jatta
93 sivua

Ian McEwan: Sementtipuutarha 
2009, Otava, 1. suomennos 1980
The Cement Garden, 1978
suomentanut Eva Siikarla
135 sivua 

Maritta Lintusen Mozartin hiukset -teos jäi nyt hieman kesken, siitä lisää sitten ensi vuonna!

Sellaisia kirjoja vielä tähän vuoden viimeiseen päivään. Lukumaraton oli hieno kokemus taas. Vaikeimpia hetkiä olivat iltapäivät, jolloin tuli tehtyä muita asioita, ja lukujumi yllätti. Olisikohan vaikutusta ollut myös sillä, että koukuttavat kirjat loppuivat, ja uuden aloittaminen ei ollutkaan sitten niin helppoa. Kirjat jäivät elämään mieleen, ehkä siksi, että ne olivat hyviä, ja tarpeeksi erilaisia ja eri aikakausilta. Luin myös melkoisen rauhallista tahtia ja annoin itselleni aikaa keskittyä kirjoihin. Kokemus oli mukava ja miellyttävä, eikä lukiessa käynyt yhtään murhanhimoista ajatusta mielessäni, joten varmasti maailma olisi rauhallisempi paikka, jos jokainen asettuisi lempisohvalleen kirjakasan kanssa. Aika moni lukemistani kirjoista kertoi samaa tarinaa: vaikeuksista voi nousta voittajaksi ja elämä jatkuu, vaikka huonoja asioitakin tapahtuu, joten tästä on hyvä mieli puhdistuneena lähteä uuteen vuoteen mukaan! 

Kiitos haasteen järjestäjälle, varmasti myöhemminkin lähden mukaan tällaiseen puuhaan taas. 



tiistai 22. joulukuuta 2015

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste


Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna haastoi minut kertomaan joululahjatoiveitani, joita ei realismin (tylsät) kahleet sido. Taidan ehtiä juuri ja juuri kertoa joulupukille toiveeni, jotta pukki ehtii laittaa lahjat kyytiin mukaan.

1. Haluan aikaa lukea kaikki hyvät kirjat kirjahyllystäni. Pinosin jo valmiiksi kirjat tuohon lattialle, joten nyt tarvitaan se aika. Kiitos!

2. Haluan rajattoman matkalipun ympäri maailman. Olen suunnitellut jo pariin muutamaan kohteeseen matkoja ensi vuodeksi. Voin jatkaa lähes samantien uuteen kohteeseen, koska se tunne, kun ihan kohta kohtaa uuden paikan, ihmiset ja ilmapiirin on parasta huumetta juuri nyt. 

3. Haluan elämän jostain maasta, jossa aurinko paistaa ja on lämmin. Lupaan tehdä työtä yhtä paljon kuin nytkin, jos Rakas Joulupukki, järkkäät mulle elämän jostain lämmöstä ja valosta. Voidaan vaihtaa tuohon kakkostoiveeseen. Tai oikeastaan voisin pitää sen kakkosenkin, ihan miten vaan! 


Arvatkaas mitä? Mä muuten tapasin ihkaelävän joulupukin pariinkiin otteeseen, ja se lupas tuoda mulle nämä kaikki lahjat, koska olen ollut niin kovin kilttinä, joten en ole kovin huolisssani, ettenkö saisi noita kaikkia. 

HYVÄÄ JOULUA! 

Palailen sitten joulun jälkeen kertomaan noista luetuista kirjoista, ellen ole matkalla jonnekin. 





lauantai 19. joulukuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (2015, WSOY) tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, sillä sanoisin, ettei tämä kirja ole minun varsinaiseen kirjamakuuni. En yleensä viehäty keskiluokkaisten ihmisten ja ydinperhetarinoiden pariin. Koska joulu lähenee, ja mieli kevenee, ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki tällaisellekin tarinalle. Ja hyvä, että aloitin kirjan. Pidin tarinan pistelevyydestä ja keskiluokan kulissien taakse kurkistelusta aatteella "kaikki ei ole sitä, miltä näyttää". 


Ed sammutti kylpyhuoneen valot. He menivät omille puolilleen vuodetta, sytyttivät lukulamput ja vetivät päiväpeiton pois sulavin, samanaikaisin liikkein, jotka olivat Madelinen mielialasta riippuen merkki joko täydellisestä avioliitosta tai siitä, että he olivat jämähtäneet keskiluokkaiseen esikaupunkirutiiniin, ja heidän oli myytävä talo ja lähdettävä kiertämään Intiaa. 


Kirjan tapahtumat sijoittuvat Australian Pirriween kaupunkiin, joka sijaitsee rannan lähellä ja on idyllistä seutua. Perheiden vanhemmat elävät murrosaikaa, sillä heidän lapsena aloittavat koulun, ja vanhempien kohtaamispiste on koulunpiha, kun he tuovat ja hakevat lapsiaan. Lapset tulevat ns. paremmista perheistä, joissa ei ole taloudellissosiaalisia ongelmia. Niinpä lasten vanhemmat hätkähtävät kun joukkoon tulee Ziggy. Lapsi, joka asuu yksinhuoltajaäidin kanssa, ja jolla on tuollainen hassu nimi, joka varmasti erottuu joukosta. Ja niin erottuu poikakin, sillä eihän tällaisella lapsella, jolla on näinkin epävakaa tausta, voi olla hyviä aikeita. 

Moriarty kertoo tarinansa koukuttavasti. Heti kirjan alussa vihjataan, että on tapahtunut rikos. Vanhempia haastatellaan, mutta ei kaikkia. Näin lukija ei tiedä edes, kenen kohdalla rikos on tapahtunut. Kun tarina etenee kohti tätä päivää, jolloin rikos tapahtuu, vanhempien välille luodaan jännitteitä ja klikkejä, joista tulee ensimmäisenä mieleen pissistyttöjen traaginen arki. Ehkä ihmiset eivät kasva kovinkaan paljon aikuisiksi tullessaan. Vaikka kirjan tarina on humoristinen, sellaisella mustalla tavalla, on huumorin alla aina jotain sanottavaa: miksi lapset osaavat jo 5-vuotiaana jättää kutsumatta sen yhden synttäreilleen? Jos et tiedä vastausta, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen saat jo ison aavistuksen asiasta.

Moriartyn teos on kirja ihmissuhteista, kaatuvista kulisseista, rikoksesta ja rakkaudesta, traumoista ja pakkomielteistä, estoista ja salaisuuksista, joista synkimmät tuntuvat elävän siellä, missä elämä ulospäin on parasta. 

Pidin teoksesta paljon, ja olen iloinen, että voitin ennakkoluuloni antaakseni kirjan henkilöhahmojen voittaa omansa. Moriartylta on tulossa ensi vuoden puolella uusi suomennettu teos, sitä ennen taidan lukaista Hyvän aviomiehen, joka on jäänyt lukematta. 

Kirjaa on luettu kirjablogeissa jonkin verran, mm. Leena Lumi, Annika ja Kirjakaapin kummitus. Annika blogista löysin lainauksen, joka sopii kuvaamaan tätä kirjaa parhaiten: "Moriartyn romaanin lukeminen on vähän kuin joisi pink cosmo -cocktailia, arsenekilla terästettynä." - USA Today

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
2015, WSOY
Big Little Lies
suomentanut Helene Bützow
445 sivua

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa (2015, Bazar) oli listalla, kun heinäkuussa kirjoitin ylös syksyn kiinnostavia kirjoja. Minua kiinnosti kirja erityisesti sen takia, että harvoin saa käsiinsä Uuteen-Seelantiin sijoittuvan kirjan suomennettuna. Sarah Lark kirjoittaa saksaksi, asuu nykyisin Espanjassa ja sijoittaa kirjansa Uuteen-Seelantiin - mielenkiintoinen sekoitus maailmaa! 

Olen tullut lukeneeksi sattumoisin kolme kirjaa peräkkäin, joissa matkustetaan toisella puolella maapalloa: Tua Harnon Oranssi maa vei minut Australian aavikolle, Henning Mankellin Likainen enkeli siirtomaa-aikaan Mosambikiin, ja itse asiassa teoksen päähenkilö oli matkalla Australiaan. Joskus käy näin, että luetut kirjat liittyvät ja linkittyvät toisiinsa. Larkin teoksen tapahtumat alkavat vuodesta 1852 Lontoosta eli aikaan, jolloin maa oli Iso-Britannian siirtomaa ja jossa alkuperäisasukkaat maorit alistettiin huonojen maakauppojen takia siirtomaaisäntien palvelijoiksi. Laivalla lähdetään etsimään uutta (rikkaampaa) elämää kaukaisesta maasta. 



Dublin-nimisellä laivalla lähtevät matkaan köyhä kotiopettajatar Helen Davenport, joka lähtee vaimoksi huonosti tuntemalleen miehelle vain yhden kirjeen tuttavuuden perusteella. Samassa laivassa on matkalla Gwyneira Silkham, joka niin ikään on menossa miehelään uuteen maahan. Gwynin isä häviää uhkapelissä lammaskarjaansa ja vielä tyttärensä. Pitkällä matkalla naiset ystävystyvät ja myös uudessa maassa he pitävät yhteyttä toisiinsa niin paljon kuin se on mahdollista pitkien välimatkojen ja hitaiden kulkuneuvojen takia. 

Avioliitot ovat molemmille naisille pettymyksiä, mutta naiset rakentavat elämäänsä uudessa maassa, sillä periksikään he eivät aio antaa. Oikeastaan eihän heillä ole mahdollisuuttakaan periksiantamiseen. Teoksessa edetään juonellisesti ja kronologisesti eteenpäin: aina tapahtuu jotain pientä, joka rakentaa naisten elämää eteenpäin. Murehtimaan ei juurikaan ehdi, elämä vie. Puolivälissä kirjaa tarinaan tulevat mukaan Gwynin ja Helenin lapset ja kirjassa aletaan seurata myös kasvavien lasten elämää, ja nopeasti päästäänkin nuoruuteen saakka. 

Kirjaa suosittelen sellaiselle lukijalle, jota kiinnostaa historiallinen romaani, siirtomaa-aika ja juonellinen romaani. Itseäni alkoi kiinnostaa erityisesti kirjan loppuosassa esiinnousevat maorit, jotka alkoivat penätä oikeuksiaan. Ilmapiiri alkoi muuttua samoin kuin Mankellin Likaisen enkelin sivuilla: siirtomaaisäntien valtaa alettiin kyseenalaistaa ja horjuttaa. Valkoisen pilven maa on 892-sivuinen järkäle, joka on kuitenkin nopealukuinen. Vaikka kirja on pitkä, on se vasta trilogian ensimmäinen osa. Odotettavista seuraavissa osissa saadaan lukea lisää alkuperäisväestön ja siirtomaaväen väleistä. Luulenpa, että tämä kirja olisi kiva joululomalukeminen, sillä samalla kun kirja on nopealukuinen, on se kuitenkin sen verran pitkä, että lukemisen iloa riittää moneksi päiväksi. 

Pidin kirjasta, ja siinä kiehtoi erityisesti teoksen kaukainen miljöö. 

Muita kirjan lukeneita: Kirjavinkit ja Ullan kirjat

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa
2015, Bazar 
Im Land der Weissen Wolke 2007
suomentanut Sanna van Leeuwen 
892 sivua

torstai 10. joulukuuta 2015

Henning Mankell: Likainen enkeli

Olen aiemmin lukenut Henning Mankellilta Riian verikoirat ja Nimeltään Tea-Bag, jotka ovat kaksi varsin erilaista kirjaa: ensimmäinen kertoo Wallanderin tutkimuksista rautaesiripun repeilyn aikoihin Latviassa ja jälkimmäinen afrikkalaisesta nuoresta tytöstä, joka hakee paikkaansa Euroopassa. Mankellin teokset ovat pitkään olleet luettavien kirjojen listallani, ja kun Mankell kuoli lokakuussa, tuli huono olo sekä Mankellin poismenosta että siitä, ettei ole kuitenkaan tullut luettua hänen kirjojaan. 



Likainen enkeli (2011, Otava) sattui mukaani kirjastosta, ja oli kiinnostavaa luettavaa, toivottavasti jatkoa seuraa, sillä vaikka Likainen enkeli oli surullinen kirja, jossa tuntui olevan kiteytettynä melkoisen suuri osa maailmantuskasta, pidin kirjasta ja varsinkin kirjan lukeminen loppuun melkein vei yöunet - oli pakko lukea, mitä seuraavaksi, ja lopuksi, tapahtuu. 

Likainen enkeli kertoo ruotsalaisnaisesta nimeltä Hanna, joka on lähtöisin köyhästä perheestä Ruotsin maaseudulta. Eletään vuotta 1904. Hanna on lähetetty hankkimaan elantonsa maailmalle, ja maailmalle Hanna päätyykin: hän purjehtii laivakokkina kohti Australiaa. Matkalla Hanna avioituu, mutta hänen aviomiehensä kuolee pian laivalla. Koska Hanna ei näe tulevaisuuteen ilman miestään, päättää hän jäädä afrikkalaiseen satamakaupunkiin, johon laiva on pysähtynyt. Hanna yöpyy hotelliksi luulemassaan paikassa, jossa hänestä pidetään huolta, kun hän melkein kuolee keskenmenoon. Parannuttuaan Hanna huomaa olevansa bordellissa, joka on täynnä afrikkalaisnaisia. 

Näistä lähtökohdista afrikkalainen maailma avautuu lukijalle. Se maailma on täynnä epätasa-arvoa ja epätoivoa. Naiset ovat miesten käytettävissä bordellissaan, he ovat alistuneet osaansa. Myös muiden osalta maailma on arvoportaikko, jossa portaalta toiselle ei ole mahdollista hypähdellä. Valkoinen mies alistaa muut, eikä valkoinen nainenkaan voi olla läheinen mustien naisten kanssa, koska he ovat lähtökohtaisesti niin eriarvoisessa paikassa. Hanna yrittää auttaa naisia, mutta huomaa, että naiset eivät ajattele samalla tavalla kuin hän.  

Mosambik, jossa Hanna elää, on maa, josta viedään timantteja muualle  maailmaan. Afrikkalaiset miehet menettävät terveytensä kaivoksilla, valkoiset siirtomaaisännät rikastuvat. Mitä enemmän Hanna viettää aikaansa afrikkalaisnaisten kanssa, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa vallitsevia oloja. Hanna aloittaa oman taistelunsa, sillä hän on Afrikassa saanut rahaa, ja maailmassa raha on samaa kuin valta. Hannan kanssa on muitakin samoin ajattelevia, mutta asioiden muuttaminen ei ole nopeaa.

En ole läpikotaisin hyvä, mutta inhoan sitä kuinka me halveksumme näitä ihmisiä. On mielipuolista, omahyväistä ja typerää kuvitella, että niin voisi jatkua loputtomiin. 

Teoksessa on hirvittävän surullinen ja ahdistava ilmapiiri, oikeus ei voita, vaan ainoastaan pahat miehet voittavat. Mankell asui osan elämästään Mosambikissa, ja varmasti hänen sydämessään oli paikka maan asukkaille. Tähän kirjaan on koottu osa maan historiaa, sen portugalilaisajasta. Kirja oli kiinnostava osin siksi, että siitä sai jonkunlaisen käsityksen, minkälaista elämä on mahdollisesti ollut siirtomaa-Afrikassa. Toisaalta kirjasta jäi niin huono kuva ajasta, että sen lukeminen oli vähintään masentavaa. Lukaisin nopeasti tietoja Mosambikista kirjan luettuani, ja valitettavasti maan tarina ei näytä parantuneen paljonkaan 1900-luvun alusta. Mahtaakohan koskaan parantua?

Henning Mankell 3.2.1948 - 5.10.2015

Henning Mankell: Likainen enkeli 
2011, Otava
Minnet av en smutsig ängel 2011
suomentanut Kari Koski 
510 sivua

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Francois Lelord: Matka onneen

Francois Lelordin Matka onneen (2005, WSOY) tuli vastaan, kun aloin selailla lukudiplomeita, Vantaan lukudiplomi toisen asteen opiskelijoille vaikutti kiinnostavalta, koska olen lukenut suurimman osan lukudiplomin kirjoista (ja pitänyt niistä). Matka onneen löytyy "Matkalla tässä ja nyt" -osiosta, joka pitää sisällään muitakin mielenkiintoisia teoksia. Samaisen lukudiplomin kirjatarjottimilta löytyvät myös aiemmin marraskuun puolella lukemani Roca Pacon Ryppyjä (sarjakuvateos) "Elämänkaari"-osiosta, Kati Närhen Saniaslehdon salaisuudet "Yhteinen matkamme" -osiosta ja Manu Larcenetin Maallemuuttajat "Luontoretki"-osiosta. Huikeita kirjoja muutenkin tarjolla tässä lukudiplomissa, melkeinpä tekisi mieli lukea listojen kaikki loput kirjat, ja toki olen bongannutkin listalta kirjoja luettavaksi. 



Lelordin Matka onneen on pieni kirja, joka vie lukijansa nimensä mukaisesti matkalle, jonka määränpäänä on toivottavasti onni. Kirja ei ole Coelhoa, vaikka tietynlaisia perinteisiä totuuksia kirjassa jaellaankin: Opetus nro 1: Vertaileminen on hyvä keino pilata oma onnensa. Toisaalta, vaikka kirjassa päädytäänkin onnen löytymisessä perinteisenlaatuisiin totuuksiin, pidin kirjasta, koska se oli leppoisa kirja. 

Kirjan takakannessa tarina nimetään aikuisten saduksi ja kirja alkaakin taikasanoilla "olipa kerran". Kirja kertoo psykiatrista nimeltä Hector. Hector tekee työtään hyvin, mutta alkaa ihmetellä, että miksi ihmiset ovat onnettomia juuri niissä maissa, joissa luulisi kaiken olevan hyvin: ihmisillä on hyvä toimeentulo, ruokaa ja turvallinen elämä. Hector lähtee matkalle tutustuakseen muihin maihin ja siihen, ovatko ihmiset onnellisempia muualla. 

Hän suuntaa Kiinaan, jossa tapaa kauniita naisia ja erään erityisen. Kiinassa hän kävelee vuorille tapaamaan munkkia, ja ymmärtää, että "Onnea on kävellä vuoristossa". Se, joka on kävellyt vuorilla, voi myöntää, että yksi onnen tuoja vuoristossa käveleminen todellakin on, mutta Hectorin matka todistaa tämän myös. Marraskuisena synkkänä iltana myönnän myös, että "Aurinko ja meri ovat kaikkien onnea" on tavallaan oikea: varsinkin, kun itsensä voi tunta onnettoman väsyneeksi, kun nuo kaksi asiaa puuttuvat elämästä. 

Hector matkustaa muuallakin maailmassa, ja matkalla oli kiva olla mukana. Maailmantila todetaan kirjassa sellaiseksi kuin mikä se on esimerkiksi maassa, jossa Hector huomaa mustien ja valkoisten olevan kovin eriarvoisessa asemassa. En kuitenkaan selosta Hectorin matkantekoa tässä sen enempää, sillä matkaan on kiinnostava tutustua itse kirjaa lukien. Jäin miettimään Hectorin oppeja ja ajatuksia, esimerkiksi sitä, miten kaukana nykyinen olotila on siitä, minkä ihminen ajattelee tuovan onnea ja toisaalta siitä, milloin koki olevansa onnellinen. 

Francois Lelord: Matka onneen 
2005, WSOY
Le Voyage d´Hector 2002
suomentanut Varpu Laakso
197 sivua

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Vanhat kirjat kiertoon - osa 2


Kirjaenkeleitä varmaan on monessa paikassa tehty, itse näin vinkin marttojen sivuilla viime vuonna, ja tänä vuonna pääsin jo tekemään. 

Tarvikkeet: vanha kirja, narua ja puuhelmiä (Tigerissä euron/ pussi) sekä liimaa. 

Teko, helppoa kuin heinänteko (varmaan helpompaa, koska heinänteko näyttää vaikealta ;).

Taittele kirjan sivu viuhkaksi, taita yläosat siiveksi, laita vastakkain ja liimaa naru, johon puuhelmi on pujotettu,  pääksi sivujen väliin. 



Hmmm... onnistuu paremmin pehmeällä kirjasivulla ja liimana saisi olla jotain vahvempaa kuin liimapuikko. 

Seuraavaksi vuorossa kirjakassi, jossa vielä luettavaa matskua. 


tiistai 1. joulukuuta 2015

Vanhat kirjat kiertoon - osa 1


Joulusiivousta enteillen täytyisi keksiä, mitä tehdä parille kassilliselle vanhoja kirjoja. Kasseissa on sellaisia kirjoja, jotka joku voisi vielä lukea ja osan voisi varmasti raahata kirjaston vaihtokirjapisteeseen, jos jonain päivänä jaksaisi. 

Mutta sitten on vielä sellaisia kirjoja, joita ei kukaan taida enää huolia edes ilmaiseksi ja koska ajattelin kerrankin joulun alla tehdä jotain jouluista, niin tällainen koristekuusi siitä sitten syntyi. Ohje löytyy myös Kierrätyskeskuksen sivuilta, ja itse olen tämän tähän hätään löytänyt netistä täältä.

Tässä vielä ohjeet kertaalleen, jos et jaksa kaivaa esiin muualta: 


1. Irrota kirjasta kannet
2. Ala taitella sivuja ensimmäisestä alkaen näin: 



3. Tee vielä toinen taitos sivulle
4. Ja vielä kolmas taitos sivun alareunasta, jotta kuusi pysyy pystyssä


4. Taita sivut toiselle sivulle odottelemaan


5. Koristele kuusi mielesi mukaan.

Tuuhea kuusi syntyy 150-200-sivuisesta kirjasta