MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

perjantai 30. lokakuuta 2015

Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin & Vaimoksi vuorille - sarjakuvakirjoja


Aina tähän vuoden synkimpään aikaan iskee kaukokaipuu johonkin maailman äärimmäisen laidan paikkoihin. Kaukokaipuuta aloin parantaa tällä kertaa Aino Sutisen sarjakuvilla. Taksi Kurdistaniin (2009, Asema) kertoo matkasta Turkissa, Syyriassa, Iranissa, Pohjois-Irakissa ja Azerbaidzanissa. Näissä maissa naisen asema ei ole paras mahdollinen, ja yksin matkustava nainen kohtaa häntä lähestyviä ja seuraavia miehiä, mutta myös erittäin ystävällisiä ja luotettavia miehiä ja ylipäätään ihmisiä, joihin tutustuu ja joiden luona syö ja nukkuu. Yksin matkustava nainen (tai ihminen ylipäätään) on myös joskus aivan yksinään, ei puhu kenenkään kanssa, eikä ole muiden kanssa tekemisissä. Näistä kaikista kertoo sarjakuvakirjanen, jonka ainoa vika oli se, että se oli niin kovin lyhyt. Kirja kertoo myös matkustamisesta, matkanteosta. 

Rakastan matkallaolossa sitä hetkeä, kun saapuu uuteen kaupunkiin aikaisin aamulla. Kadut ovat hiljaiset ja ilma on viileää. Joka kulman takana on uutta. 
Ja sitä, kun on tien päällä - tai raiteilla - paikkojen välissä, ei-missään. Vailla kiirettä... 

Kirjasta jäi mieleeni syyrialainen elämänmeno, joka vaikutti vielä varsin leppoisalta ja iranilaiset ihmiset, joille oli tehty kasvoleikkauksia (naisilla huivin alta näkyvät laastarit) ja jotka söivät salaa paaston aikaan. Kirjasta jäi mieleeni myös naistenahdistelijat, ja voi olla, että minulta jäisi tekemättä matka näihin maihin, joissa Aino Sutinen matkasi. Ihan vain siitä syystä, että naisten huono asema ahdistaisi liikaa. Kirjasta tätä matkaa oli kuitenkin kiinnostava lukea. 




Yksi kirjojen kiinnostavin asia oli, että joillakin sivuilla oli paikasta valokuva ja piirroskuva, joten sain lukijana nähdä, miltä valokuvamaisema näyttää piirrettynä. Taksi Kurdistaniin (2009) erosi Vaimoksi vuorille (2015, Neon Tunisia) -teoksesta siinä, että jälkimmäisessä (alla) piirrokset olivat isompia ja sivuilla väljemmin, ehkä jotenkin myös selkeämpiä. Valokuvat ilostuttivat myös tässä kirjassa paikka paikoin. 

Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta vie lukijan nimensä mukaisesti Azerbaidzaniin, Armeniaan ja Georgiaan. Maihin, joissa näkyy neuvostovallan vaikutus, öljyn mahti, vuoristolaisuus. Ihmiset, joita Aino Sutinen tapaa, ovat sitkeitä, ja hän pääsee mukaan juhliin, jotka ovat kontrastina vasemmalla kädellä remontoituihin taloihin ja niukkaan arkipäivään. Jokaista maata ja kaupunkia vaivaa työttömyys. Vanhat elinkeinot ovat ihmisten toimeentulon lähteenä, kaupungeissakin ruoan antaa takapihan oma pieni kasvimaa. 




Erityisesti minua viehättivät vuoristomaisemat, joita olisi kiva päästä ihailemaan. En kuitenkaan ehkä näihinkään maihin uskaltaisi matkustaa, joten sitäkin kiinnostavampaa oli lukea matkoista kirjasta. Tunnen itseni pieneksi ja saamattomaksi, mutta reppumatkailu ei kuitenkaan ehkä ole minun juttuni. Mutta kuitenkin niin mahtavaa päästä fiilistelemään kirjan sivuilta tällaisia juttuja, joita ei itse uskalla tehdä! 


Aino Sutinen: Taksi Kurdistaniin (2009, Asema)

Aino Sutinen: Vaimoksi vuorille - Reppumatkasarjakuva Etelä-Kaukasiasta (2015, Neon Tunisia) 
118 sivua

tiistai 27. lokakuuta 2015

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Kirjamessuilta sain mukaani luettavaksi Erkka Mykkäsen Kolme maailmanloppua (2015, WSOY), joka on 86-sivuinen novellikokoelma. Kirja pitää sisällään mm. kolme novellia Krista Kososesta, joissa kirjailijan mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Mykkänen kertoi, miten näki Kososen oikeasti ratikassa ja vielä tämän jälkeen toisen kerran, novellissa kohtaaminen johtaa vilkkaan mielikuvituksen avulla melkoisiin seikkailuihin Krista Kososen kanssa. Krista Kosonen ei kuitenkaan tullut kirjan nimeksi, vaan Kolme maailmanloppua, jonka niminovellissa nainen ja mies kertoilevat toisilleen tarinoita maailmanlopusta ja -pysähdyksistä kunnes nukahtavat "keskelle maailmaa": Vain toisensa näkevä pariskunta joutuu alistumaan sille, että maailma vie heidätkin mennessään.


Mykkäsen novellit lähtevät liikkeelle arkipäivän perustavanlaatuisista tilanteista, mutta venyvät ja venyttävät todellisuutta. Jo heti ensimmäisessä novellissa mies tarjoaa naiselle peruskohteliaasti sateenvarjoa, mutta nainen ei ota tarjottua varjoa vastaan. Mies joutuu kieroilemaan sateenvarjon (, jonka ensin värjää eriväriseksi) naisen eteen sateisena päivänä, jotta nainen lopulta ottaa miehen tarjouksen vastaan ja mies voi jatkaa tyytyväisenä elämäänsä. 

Mykkäsen novellit liittyvät naisen ja miehen suhteisiin aina ensi-ihastumisesta suhteen päättymiseen. Joukossa on myös muunlaisia novelleja, joista löysin Parturi Paradisin youtubesta dramatisoituna (kirjassa novelli tosin päättyy hieman toisin). Novelli saattaa puhutella erityisesti kaljuuntumisen kanssa eläviä miehiä. 




Mykkäsen novellit saivat minut haukkomaan henkeäni. Novellit vievät lukijan totunnaisen ja sanoisinko hyväksyttyjen ajatusten ylitse. Joskushan toki omatkin ajatukset lähtevät melkoiseen nousukiitoon, mutta sellaiset ajatukset, joita ei uskalla edes loppuun ajatella, Mykkänen vie novelleissaan loppuun asti. Huudahdelin lukiessani eikää ja naureskella hihittelin. Melkoisia tarinoita. Jos Jussi Seppäsen novellit astuivat absurdiuden kynnykselle, niin Mykkäsen tarinat ryntäsivät reippaasti kynnyksen yli paukkeella. 

Tuntuu hyvältä, että tällaisia kirjailijoiden alkuja löytyy kotimaisesta kirjallisuudesta. Hyvillä mielin tässä jää odottomaan, että mitä kaikkea vielä seuraakaan. Ei kaiken kirjallisuuden edes meillä tarvitse olla talonrakentamista tai sodan jälkien raivaamista. 

Mykkästä on lukenut ainakin Lumiomena

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
2015, WSOY
86 s. 

maanantai 26. lokakuuta 2015

Jussi Seppänen: Kymmenottelu

Kirjamessuilla pääsin kuulemaan kotimaisia esikoiskirjailijoita, ja puheista innostuneena tartuin heti kahteen lukematta jääneeseen kirjaan. Jussi Seppäsen Kymmenottelu (2015, WSOY) on julkaistu jo kevättalvella, mutta kirja olisi jäänyt minulta lukematta ilman brunssilla kuultua esittelyä (ks. edellinen postaukseni). 



Kuten Seppänen kirjaansa esitteli, Kymmenottelu on urheilukirja, joka ei ole urheilukirja. Teoksen tarinat, novellit, rakentuvat kymmenottelun lajeihin ja järjestykseen. Osassa novelleista liikutaan urheilukentällä, osassa urheilu välittyy tv:n välityksellä ja saa penkkiurheilijat liikkumaan: järjestämään omat pituushyppykilpailut, osassa novelleista ei liikuta mitenkään urheilun parissa. Tarinoiden sankarit ja antisankarit löytyvät mm. nuorten miesten joukosta, jotka sähläävät esimerkiksi festareilla ja alisuoriutuvat niin juoksussa kuin elämässäkin. Välillä novellit ovat surullisia, välillä taas ratkiriemukkaan hauskoja. Erityisesti hauskutti festaritarina Sopeutuja, jossa festareilta myöhästynyt juhlija ottaa ryvettyneet juhlijat kiinni kaatamalla avonaisen olutpullon taskuunsa ja tuhoamalla pienen omaisuutensa. Samoin minua nauratti aivan hillittömästi Kaiken yläpuolella -tarina, jossa siivooja lakaisee rappuja alhaalta ylöspäin ja mies alkaa kiivetä Sellon seinää pitkin mainostekstien avulla, sillä jos ihminen voi toimia logiikan yläpuolella, ovat muutkin olemassaolon rajoitukset rikottavissa. En varmaan koskaan voi kävellä Leppävaaran seuduilla muistamatta tätä tarinaa. Tähän novelliin on muutenkin koottu kaikkea arkielämän absurdeja asioita niin että lukiessa hengästyttää. 

Aivan toisenlainen tarina on taas keihäänheiton alla kulkeva tarina Tokio 1991, jossa seurataan keihäänheiton maailmanmestaruusmittelöä. Kimmo Kinnunen heittää, ja hänen isänsä valmentaa ja kannustaa. Novellin minäkertoja katsoo kisoja oman isänsä luona, ja samalla kun he tuntevat isänmaallisuutensa ja yhteisyytensä kohoavan, lukija huomaa surullisuuden: isän jääkaappi on tyhjä ja isänsä luo vierailulle tullut poika syö tuomiaan eväitä, kun isä nukahtaa tuolille. 

Kymmenottelussa on erityylisiä ja -pituisia novelleja, jotka ovat myös välillä kovin eritasoisia. Tarinoita yhdistää kymmenottelun lajit, tavallaan, koska kaikki tarinat eivät liity urheiluun. 

Pidin kirjasta todella paljon, sillä tämä oli niin piristävän erilainen kuin mitä olen tottunut lukemaan kotimaisilta mieskirjailijoilta. Tai no, tarpeeksi erilainen, sillä olihan tässä jotain samaa kuin hotakainen-kyrö-nousiainen-sarjalla, nimittäin huumori. Lisänä Seppäsellä on annos hulluutta ja absurdiutta, ja tavallaan taas pidin siitä, että teeman alta löytyi niin paljon niin erilaisia tekstejä. Tuntui jännittävältä ajatukselta, että kirjan voi kirjoittaa näinkin; kaiken eri tarvitse pikkunäppärästi liittyä kaikkeen. 

Seppänen on myös HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaiden 10 finalistin joukossa. Onnea ja menestystä! Minusta kirja on paikkansa finalistien joukossa ansainnut. 

Jussi Seppänen: Kymmenottelu
2015, WSOY
171 sivua

lauantai 24. lokakuuta 2015

Kirjamessut lauantaina


Kirjamessupäivä alkoi lauantaina brunssilla, joka tarjoiltiin kirjabloggareille esikoiskirjailijoiden, Katja Ketun ja Mihail Šiškinin kera. Mikäs sen kivempi tapa aloittaa päivä. Luettavaksi asti saivat kiinnostettua kirjansa Kaisa Haatanen (teos Meikkipussin pohjalla), Jussi Seppänen (Kymmenottelu), Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua) ja ehkä pienellä ehkällä Simo Hiltunen (Lampaan vaatteissa, joka tuntuu näin äkkiä ajateltuna hieman liian vakavalta aiheensa puolesta). Jussi Seppäsen Kymmenottelu lähteekin varmaan ensimmäisenä lukuun, sillä hänen kirjansa on kymmenen finalistin joukossa HS:n esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Muita ehdokkaita aamuisessa joukossa oli Saara Turunen (Rakkaudenhirviö) ja Vuokko Sajaniemi (Pedot), joista molemmille voisin antaa palkinnon: hienoja kirjoja molemmat! 
Esikoiskirjailijoita oli mukana vielä Roope Sarvilinna, jonka teoksen Kateissa hotkaisin aiemmin syksyllä. Kirjailija vahvisti, että katoamisaihe tai Ruotsin-laivarakkaus ei liity hänen omakohtaiseen kokemukseen. 
Katja Ketun Yöperhonen tulikin luettua juuri sopivasti männä viikolla, joten oli kiva saada hieman historiaa ja valotusta kirjan taustoihin. 
Ja tietenkin herra Šiškinin Neidonhhius alkoi kiinnostaa. Vapauttavaa oli kuulla, että kirjaa ei ehkä voikaan ymmärtää, sillä se näytti kovin vaikealta, kun yritin kertaalleen kirjaa aloittaa. 


Lauantaina ehdin olla messuilla valitettavasti vain pari tuntia, joten käytin aikani haahuillen edestakaisin lavalta toiselle. Tässä joitakin keskusteluja, joista kuulin pätkiä. Dekkarilauantaista jäi muistutus itselle, että Takaikkuna Pauliina Sudelta täytyy lukea, ja aloittaa jossain vaiheessa Pekka Hiltusen dekkareita. 



Kurkkasin Ylen lavalle, josta kuulin Arman Alizadin äänen. Hän oli esittelemässä Meeri Koutaniemen kanssa tekemäänsä kirjaa Riisuttu Suomi, josta olinkin kuullut jo aiemmin. Kiinnostavalta kuulostaa tämäkin kirja! 

Pysähdyin hieman pidemmäksi aikaa kuuntelemaan Artemi Troitskin ja Luke Hardingin haastattelua. Troitski on muuttanut Venäjältä Tallinnaan asumaan ja Harding on Venäjän mustalla listalla ja he yksimielisistä kertoivat, miten Venäjä = Putin nykyisin. 

Toinen Venäjä on se, johon kuuluvat tavalliset ihmiset, ja se elää molempien päässä. Harding kertoi, miten hän unelmoi Venäjästä, jossa on Anna Politkovskaja -niminen tie, mutta ei koskaan Putin-nimistä katua. Toiveena siis se, että Putinin valta jossain vaiheessa romuttuu, ja ihmiset saavat takaisin demokraattisen Venäjän. 





Huomasin vasta jälkikäteen, että presidenttimme oli messuilla myös puhumassa, mutta en kuitenkaan voinut jäädä kuuntelemaan Niinistöä. Onneksi törmäsin kuitenkin kuninkaaseen, Jari Litmaseen ja pääsin vähän aikaa kuulemaan hänen idoleistaan, kunnes piti poistua takavasemmalle, kohti junnupeliä ja sen seuraamista. Kehuttakoon, että omat junnumme voittivat klubin pojat, ja omani teki pelissä hattutempun, joten poistuminen messuilta oli kuitenkin ihan hyvä valinta. 


Vihoviimeiseksi kuuntelin vielä Jevgeni Vodolazkinin haastattelua, koska lukupinossani odottelee hänen teoksensa, ja oli kiinnostavaa kuunnella, mistä kirja oikeastaan kertoo. Vodolazkin kertoi, miten nykymaailma on kovin aineellinen, ja hänen kiinnostuksensa muinaisvenäläisen kirjallisuuden lisäksi on suuntautunut henkisiin arvoihin. Niihin asioihin, joista ihmiset eivät yleensä keskustele, esimerkiksi yhteydestä Jumalaan. Vodolazkinin kirja Arsenin neljä elämää viekin lukijan 1400-luvun Venäjälle. Kiinnostavaa päästä lukemaan, minkälainen tämä kirja oikeastaan onkaan, vaikuttaa kovin erilaiselta kuin muu kirjallisuus. 

Valitettavasti päiväni päättyi jo kello 12, jolloin se varmaan monille vasta alkoi messuilla. Aamupäivään mahtui kuitenkin iso kasa kirjailijoita, ihastumisia ja kiinnostusta heidän teoksiinsa, tutustumista ja tapaamista bloggareiden kanssa, vaikkakin kovin pikaisia. Ja oikeastaan melkoista säntäilyä edestakaisin. 






perjantai 23. lokakuuta 2015

Kirjamessut perjantaina


Perjantaina pääsin Kirjamessuilla kuuntelemaan Antti Tuomaista, Tua Harnoa ja Pasi Pekkolaa, jotka esittelivät uutuusteoksiaan. Kolmikon kirjoista tuntui löytyvän kaivoksia ja kaukomaita. Eilistä enemmän kiinnostaa Harnon teos, joka varmaan pitää aloittaa heti messujen jälkeen. Pasi Pekkola kertoi, miten hän teki taustatyötä Kiinassa asuessaan tulkin välityksellä ja prostituoitujen parissa. Uudessa kirjassa on monta erilaista kiinalaisnaishahmoa, osa heistä toimii baareissa miesten viihdyttäjänä. 

Harno keksi, miten kaivokset ja prostituutio ovat kytköksissä toisiinsa: kun kullanetsijät ovat löytäneet rikkauksia, on raha houkutellut naisia ansaitsemaan oman elantonsa. Kolmikko esiintyi hauskasti, ja minun pitänee aloittaa Tuomaisen teosten lukeminen, Pasi Pekkolan teokset olenkin lukenut ja niistä kovasti pitänyt: Unelmansieppaajasta täällä ja Lohikäärmeen väreistä täällä






Tämän päivän missioni oli nähdä Roman Sentšin, jonka teoksen Jeltyševit, erään perheen rappio olen vastikään aloittanut. Ehdin kuulemaan viimeiset sanat ensimmäisestä haastattelusta, mutta onnekseni huomasin, että Sentšin esiintyy hieman myöhemmin Rosebudin lavalla. Sentšin kertoi, miten hänen teokseensa on vaikuttanut se, miten hänen oma perheensä joutui 90-luvulla muuttamaan kaupungista maaseudulle. Joissakin perheissä oli kirjan tarinan tavoin varsin surullisia tarinoita, joista idea kirjaan syntyi. Sentšin kertoi myös, miten hän on ollut ihmeissään kuullessaan samanlaisia tarinoita muistakin maista, joissa hän on käynyt esiintymässä: kaikilla ihmisillä ei mene hyvin, ja elämä voi muuttua hetkessä. Jeltyševien perheessä isä jää työttömäksi, ja perheen täytyy luopua työsuhdeasunnostaan. Perhe muuttaa maaseudulle, jossa elämä on kovin erilaista ja kirjassa seurataan perheen selviämistä. 

Sentšin kertoi myös yleisemmin venäläisen kirjallisuuden tilanteesta, ja miten pieniä painoksia kirjoista otetaan ja miten toivoo, että kirjallisuuslehdet voivat piristää kirjallisuutta. Sentšiniltä on Venäjällä ilmestynyt uusi teos keväällä, joka kertoo Siperiasta ja patohankkeesta, joka uhkaa ihmisiä ja ympäristöä. Nähtäväksi jää, saadaanko Sentšiniä lisää suomeksi, itse olen pitänyt Jeltyševien seurasta, joten toivon jatkoa. 



Susan Abulhawa esiintyi samassa paikassa, mutta en valitettavasti ehtinyt kuuntelemaan kuin vähän alkua ja loppua haastattelusta. Ehdin kuulla Abulhawan pohdintoja identiteetistä: hän on syntynyt Jerusalemissa, mutta asunut Yhdysvalloissa, koska todennäköisesti ei voi koskaan enää muuttaa takaisin. Hän kertoi ensisijaisesti tuntevansa itsensä palestiinalaiseksi. Myös Abulhawan teokset siirtyvät lukupinoon "ehdottomasti heti aloitettavat". 

Lepuutin jalkojani Mika Waltari -lavan ääressä ja kuuntelin Indrek Harglan kertomaa hänen uudesta Tallinnaan sijoittuvasta kirjasta Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikat. Muistin taas, miten paljon on kirjoja, jotka haluaisin lukea, niin kuin kaikki Harglan teokset, joista olen lukenut vain Olevisten kirkon arvoituksesta

Jäin kuuntelemaan myös Kari Hotakaisen, Anna-Leena Härkösen ja Tuomas Kyrön haastattelua. Kolmikko pohti huumorin olemusta ja sitä, mikä heitä naurattaa. Kaikkia oli naurattanut tietenkin heidän toistensa kirjat ja muutama muukin asia. Leppoisahkoa keskustelua kuunneltuani lähdin kotiin täynnä kirjajuttuja. Katsotaan, jaksanko vielä huomenna messuille, hieman alkaa jo jalkoja painaa. 



torstai 22. lokakuuta 2015

Kirjamessut torstaina


Pääsin jo tänään käväisemään Kirjamessuilla, ja ehdin kuuntelemaan Laura Honkasalon, Tua Harnon ja Taina Latvalan keskustelua rakkaudesta ja rakkaustarinoista. Baba Lybeckin haastattelemat naiset kertoivat lyhyesti omista kirjoistaan, joista olen lukenut Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu ja Honkasalon Perillä kello kuusi. Tua Harnon uusin teos Oranssi maa odottaa vielä lukupinossa vuoroaan.

Naisten haastatteluista jäi mieleeni se, miten nykysukupolvelle on vaikeinta se, että elämässä on niin paljon vaihtoehtoja, joista valita, kun taas aiemmat sukupolvet ovat eläneet valmiin kaavan mukaan: huonoistakaan avioliitoista ei juurikaan erottu ja ihmiset ovat eläneet samalla paikkakunnalla ja tehneet työtä samassa työpaikassa koko elämänsä. Nykyisin taas elämässä voi valita vaikka mitä, ja siksi voikin syyttää vain itseään huonoista valinnoista, jos vaikka parisuhde ei toimikaan. Jäin miettimään asiaa vielä messuilta lähdön jälkeen. 

Tua Harnon teos alkoi kiinnostaa aivan eri tavalla kuin aiemmin, ja palan halusta päästä kirjan pariin. 


Kävin myös kuuntelemassa esikoisteoksistaan kertovia kirjailijoita. Aino-salissa näkyvyys oli huono (takaa), eikä minulle jäänyt kovin hyvää kuvaa siitä, minkänäköisiä esikoiskirjailijoita salissa oli. Suurin osa kirjoista on lukematta, kiinnostuin ainakin Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen -teoksesta, jonka päätin lukea. 

Kiinnostavaa oli kuulla, miten Vuokko Sajaniemi esitteli Pedot-teostaan ja rajoja, joita kirjan tarina tuo esiin, ja Kristiina Bruunin Kaikki mikä on sinun -teoksen esittelyä. Omaelämäkerrallisuus kirjan tarinasta tuli viimeistään nyt ilmi, vaikka näin päättelin tosin jo kirjaa lukiessani. 



Venäjä on Kirjamessujen teemamaana, ja Venäjää onkin messuilla esillä mm. venäläisen kirjakahvilan ja tietenkin kirjailijavieraiden muodossa. 

En ehtinyt ensimmäiseen haastatteluun, mutta istahdin kuuntelemaan ennen kotiinlähtöäni Ljudmila Ulitskajan haastattelua. Ulitskajaa oli miellyttävä kuunnella ja pääsin testaamaan venäjän taitoani. Ymmärsin jopa yhden vastauksen, jossa pohdittiin naisten ja miesten maailmojen eroja. Ulitskaja painotti, että vaikka maailmat tuntuvat kovin erilaisilta, pitäisi toisia pyrkiä ymmärtämään. Ehkä tämän voi ymmärtää laajemminkin kuin vain sukupuolten välisenä ymmärryksenä. 

Ulitskaja kertoi kirjoistaan, miten ne noudattavat järjestyksessään hänen omaa elämänkaartaan - Suomessa kirjat on tosin julkaistu eri järjestyksessä. Ulitskaja otti esiin kirjastaan kohdan, joka tapahtuu Stalinin kuolinpäivänä (tai sinä päivänä, kun kuolemasta ilmoitettiin): Tyttölapsia-teoksen lisäksi sama kohtaus on hänen uusimmassa teoksessa, joka julkaistiin Venäjällä. Kokemus yleisestä surusta oli hänelle jäätävä: kun muut itkevät, eikä teoksen henkilöä itketä yhtään, tunne on kertakaikkisen yksinäinen, Ulitskaja kertoi kokeneensa itse tällaisen tunteen. Jotenkin Ulitskaja jätti herttaisen ja ystävällisen tunnelman ja tässä tunnelmassa oli hyvä lähteä messuilta pois - huomenna taas uusia kirjailijoita ja menoja.


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen

En ole aiemmin lukenut muita Katja Ketun teoksia kuin Hitsaajan. En oikeastaan edes tiedä, miksi Ketun teokset ovaat jääneet lukematta; nyt kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja saada luettua hänen uusimpansa Yöperhonen (2015, WSOY) -teoksen. Myönnän, että tätäkin teosta minun oli hieman vaikea saada luettua, sillä en aivan heti päässyt kirjan tapahtumiin ja henkilöihin sisään. Lopussa kuitenkin kiitos seisoi, kirja oli kiinnostava ja vei minut Marinmaalle, seutuun, josta olen saanut vain kuulla mainintoja kansatieteen luennoilla ja aikaan, josta en ole päässyt kovin usein edes lukemaan. 



Irga hiihtää Petsamosta isäänsä pakoon kohti Neuvostoliittoa ja rakkautta vain joutuakseen kiinni ja vankileirille. Onneksi hän tapaa matkalla Elnan, josta tulee hänen ystävänsä ja siskonsa. Kurjuudet on mahdollista kestää yhdessä, vaikka rakkaudessa ja elämässä tuntuu olevan vain kurjuutta. On vuosi 1937. 

Toinen aika, jonka lukija kohtaa kirjassa, on vuosi 2015. Verna on lähtenyt Suomesta Lavran kylään, jossa hänen isänsä on kuollut. Verna haluaa tietää, mitä tapahtui isälle, vihjeenä hän saa sain yöperhosen. Mikä merkitys perhosella oikein on ja mitä kaikkea isän tarinan taustalta löytyy? 

Kirjassa on niin paljon asioita, että tuntuu, etten kunnioita kirjaa lyhyellä selostuksella juonestaa ja sen aiheiden pienellä maininnalla. Kuitenkin taas kirjassa on niin paljon kaikkea, minkä toivon lukijan itse löytävän, että en halua pilatakaan etukäteen kertomalla liikaa. 

Venäjä on maa, jossa unohtaminen on kansanperinne ja salailu elämän suurin hyve.

Minua viehätti kirjassa erityisesti tsheremissien uskonnon liittäminen tarinaan. Uskonto ei jäänyt vain irralliseksi asiaksi, vaan henkien läsnäolon saattoi tuntea juonenkäänteissä. Kaukainen ja syrjäinen Marinmaa saa kirjassa elämän ja henkilöiden, jotka ovat ajautuneet eri syistä seudulle, myötä lukija kohtaa yllättäviä käänteitä juonessa. Henkilöiden elämässä vuorottelevat onni ja epäonni, ystävyys ja rakkaus sekä petokset ja hylkäämiset. Elämän raadollisuudessa ja ihmisten selviytymiskeinoissa oli sitä samaa kuin Sofi Oksasen teoksissa. 

Ketun kieli on oma lukunsa: alussa minua jollain tavalla rasitti omaperäinen kielenkäyttö, mutta jossain vaiheessa huomasin, että olin sulautunut kieleen. 

Kirjassa oli myös niin kovin paljon tapahtumia, historiaa, tulevaisuutta, realismia, keksittyä, että en voi mitenkään tyhjentävästi kertoa kirjasta. Ehkä tyydyn vain toteamaan, että tämä oli hieno ja kiinnostava kirja ja Kettu on mahtava kirjailija, jonka teoksiin ehkä uskaltauduin hyppäämään mukaan lisääkin. 

Muita kirjan lukeneita: Krista, Katja, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus.


Katja Kettu: Yöperhonen
2015, WSOY
322 sivua


Katja Kettu Kirjamessuilla perjantaina 23.10. klo 11 KK, klo 18.00 AK,
lauantaina 24.10 klo 10.15 AI, klo 14 EL
ja sunnuntaina 25.10. 11.30 KV


maanantai 19. lokakuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma


Sofi Oksanen on niitä kirjailijoita, joiden uutuuskirjoja seuraan aina. Olen lukenut usempaankin kertaan hänen teoksiaan, Kun kyyhkyset katosivat on kuitenkin lukematta vielä, ja palaan varmasti lukemaan kirjan jossain vaiheessa. Norman (2015, Like) luin kuitenkin näin heti tuoreeltaan. Sofi Oksasen kirjat ovat jättäneet minut aika usein ensimmäisen lukukerran hieman hämilleni, voin sanoa, että niin teki myös Norma. 

Norma on nuori helsinkiläinen nainen, joka on kirjan alussa oman äitinsä hautajaisissa. Äiti on tehnyt itsemurhan hypättyään metron alle aamuruuhkassa. Norman on vaikea uskoa, että äiti tekisi sellaista, ja hän alkaa koota palapelin tavoin äidin elämän viimeiset vaiheet ymmärtääkseen, miksi äiti teki mitä teki. 

Äidin elämän viimeiset vaiheet tuntuvat liittyvän hänen työpaikkaansa, kampaamoon, jossa työntekijät pyrkivät vastaamaan naisten toiveisiin saada pitkät ja upeat hiukset. Norman suvussa on kulkenut omituinen piirre, jonka Norma on perinyt: Norman hiukset kasvavat päivässä niin paljon, että hänen täytyy jatkuvasti leikata hiuksiaan. Norma haluaa olla niin kuin muut, mihin hänen nimensäkin ehkä viittaa, ja hänen ominaisuus on salaisuus. 

Kirjan juoni pyörii paljolti hiusten ja hiuslisäkkäiden maailmassa. Naisten haaveet vievät kirjassa myös kohdunvuokrauksen maailmaan. Kun toisten haaveisiin pyritään vastaamaan, tulevat toiset hyväksikäytön uhreiksi, sillä välissä toimii myyjä, joka maksimoi voittojaan. Hyväksikäyttö vie maailman eri kolkkiin, sillä hyväksikäytetyt asuvat kolmansissa maissa.

Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse. Sinun on hyvä muistaa se. 

Jotenkin jäin odottamaan, että asioihin syvennyttäisiin enemmän, mutta kirjassa ennemmin lisättiin aiheita kuin syvennyttiin niihin - ja läkähdyin kirjaa lukiessani siihen, että kirjassa oli niin paljon kaikkea. Välillä tuntui, etten nyt oikein osannut keskittyä siihen asiaan, joka kirjassa olisi tärkeintä. Jäinkin miettimään, mitä kirja halusi sanoa. Ylen Aamun kirja -ohjelmassa Oksanen kertoilee kirjasta enemmän. 

Sofi Oksanen: Norma
2015, Like
304 sivua 

Sofi Oksanen Kirjamessuilla joka päivä, mm. to 14 - 15 Otavan lavalla, pe 17.20 - 18 Ylen lavalla, la 14 - 14.30 HS:n tähtihetkessä ja su 17 - 17.30 Mika Waltari -lavalla. 


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Catel & Bocquet: Kiki - Montparnassen kuningatar

Bongasin Oksan hyllyltä -blogista sarjakuvaromaanin Kiki - Montparnassen kuningatar (2009, Arktinen Banaani), josta kiinnostuin ja kävin etsimässä kirjastosta käsiini. Hienoisesta lukujumista kärsin taas tällä viikolla, ja jumin kyllä avasi erinomaisesti kurkistus 1900-luvun taiteilijoiden Pariisiin. 





Vuonna 1901 syntynyt Alice on rohkea poikatyttö, joka asuu mummonsa luona aina siihen asti, kunnes hänen äitinsä haluaa tyttärensä Pariisiin. 12-vuotias Alice asuu äitinsä luona, kunnes tytär raivataan äidin miesystävän tieltä pois. Alice alkaa tehdä erilaisia töitä, muttaa ei kestä työpaikoissa, joissa miehet tuntuvat jatkuvasti haluavan kähmiä häntä. Alice päätyy alastonmalliksi ja hänet onkin ikuistettu useamman taiteilijan maalauksiin. Alicesta tulee Kiki, joka osaa pitää hauskaa: hän juo punaviiniä ja asuu miesystäviensä, yleensä jonkun taiteilijan, kanssa. Lisäksi Kiki tanssii ja laulaa kabareissa, välillä hän kokeilee taidemaalarinkin töitä, Kiki matkustaa myös Yhdysvaltoihin yrittämään näyttelijän uraa ja kirjoittaa muistelmansa. 

Kikin elämästä on monta kuvaa, jotka löytyvät googlen kuvahausta ja melko monta kuvaa onkin päätynyt sarjakuvaromaanin sivuille. Uskaliasta ja seksuaalisesti vapaata elämää viettävä Kiki pärjäilee välillä paremmin, välillä huonommin, aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin Kiki suljetaan mielisairaalaan. Palattuaan Pariisiin Kiki on selvästi elänyt liian lujaa, hän juo yhä enemmän ja on selvästi lihonut. Hänen elämänsä alamäki päättyy kuolemaan vuonna 1952. 




Teoksessa eletään taiteilijoiden ateljeissa, Pariisin kuppiloissa ja kahviloissa. Kikin lisäksi aikakauden taiteilijat tulevat tutuksi kirjan sivuilla. Perusluonne teoksessa on iloisen pirskahteleva, vaikka elämä kylmässä ja köyhyydessä ei varmasti ollutkaan pelkkää juhlaa. 

Catel & Bocquet: Kiki - Montparnassen kuningatar
2009, Arktinen Banaani
Kiki de Montparnasse 2008
piirrokset: Catel, käsikirjoitus: José-Louis Bocquel
suomentanut Kirsi Kinnunen
408 sivua liitteineen

lauantai 17. lokakuuta 2015

Kirjamessut tulevat - oletko valmis?

Viikon päästä edessä ovat taas Kirjamessut, paikkana Helsinki, Pasila ja Messukeskus. Kirjamessujen sivuilta voi käydä kurkkimassa kaikki messuilla esiintyvät kirjailijat ja muut keskustelijat (täällä). Haaveilen pääseväni messuille torstaista lauantaihin, sunnuntaina on jo muuta menoa. Selasin messuvihkosen ja kirjoitin itselleni ylös, mitä kaikkea kiinnostavaa messuilla tapahtuu. Tässä muutama tärppi - ja jos joku muistaa, miten viime vuonna kiukuttelin, miksi Venäjä on tänä vuonna mukana, niin unohtakaa se. Aion käydä tsekkaamassa niin monta venäläistä kirjailijaa kuin vain ehdin. 




Torstaina

15 - 16 Aino - Esikoiset, mm. Vuokko Sajaniemi (oma tekstini), Kristiina Bruun (oma tekstini)

16 - 16.30 Aleksis Kivi -  Lola Wallinkoski

15.30 - 16 Aleksis Kivi ja 17 - 17.30 Katri Vala - Ljudmila Ulitskaja (olen lukenut Naisten valheet)

Perjantaina

14.30 - 15 Katri Vala - Roman Sentsin: Jelysevit, erään perheen rappio

16.30 - 17 Eino Leino - Rainer Knapas: Karjalan kunnailla

17 - 17.30 Kirjakahvila - Putin tulee kylään - Venäjän politiikan vitsit

17.30 - 18 Katri Vala - Susanna Alakoski & Mathias Roselund (Vaskivuorentie 20 luettuna)

Lauantaina

10.30 - 11 Aleksis Kivi - Jari Litmanen: Litmanen 10

12 - 12.30 Katri Vala - Jevgeni Vodolazkin: Arsenin neljä elämää

13.00 - 13.30 Takauma - Anna Zigure - luin häneltä aikoinaan kaiken, mitä tiedän Latviasta

13.30 -14 Katri Vala - Susan Abulhawa

14 - 14.30 Aleksis Kivi - Sofi Oksanen

14 - 14.30 Aino - Kirjailijan ja kirjallisuuden asema Venäjällä,
mm. Viktor Jerojefev, Boris Akunin, Jevgeni Vodolazkin, Jelena Tsizova

17 - 17.30 Katri Vala - Rein Raud



Täältä vielä voi käydä lukemassa fiiliksiäni edellisvuosilta:

Kirjamessut 2012 - pääosassa kotimaista ja Tarja Halonen
Kirjamessut 2013 - saksan kielen koe
Kirjamessut 2014 - ihana Italia ja Paolo Giordano!

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kari Helander & Seija Vilén: Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi


Kari Helanderin ja Seija Vilénin teos Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi (2015, Readme.fi) kiinnosti, koska kotonani on kaksi pientä reipasta urheilijaa, tai urheilijanalkua. Lapset ovat päässeet pienen ikänsä aikana kokeilemaan tanssia, jumppaa, futista, sählyä, korista, sirkusta ja ehkä vielä jotain muuta, minkä olen unohtanut, ohjattua liikuntaa. Lisäksi olen itse vienyt lapset pulkkamäen lisäksi luistelemaan, hiihtämään, uimaan, ja opettanut lajien saloihin. Kaiken liikunnan ohella toinen lapsista rakastaa askartelua ja laulamista, ja pääsi tänä vuonna ensimmäistä kertaa kuoroon. Koska yleensä ottaen vanhempia syyllistetään kaikesta, myös lasten viemisestä urheiluseurojen treeneihin, olin kiinnostunut lukemaan, mitä lasten valmennuksessa kauan aikaa töitä tehnyt Coach Kari sanoo asiasta. 

Kirjassa liikutaankin heti alusta alkaen urheilumaailmassa, joten kirjassa ei pohdita, onko oikein vai väärin, että lapsi harrastaa jotain lajia monta kertaa viikossa. Kirjan eri luvuissa mietitään sellaisia asioita, joita vanhemman mielessä pyörii, kun lapsi jo harrastaa jotain tai joitain lajeja aktiivisesti. Kirjassa mietitään esimerkiksi, mikä on lapselle oikea taso harrastaa jotain lajia, sillä toisin kuin joskus väitetään, melkein kaikkia lajeja voi harrastaa kilpa- tai harrastejoukkueessa. 

Löysin kiinnostavia osia kirjasta, sillä vanhempana mietin jatkuvasti lapsen käyttäytymisen syitä: välillä harrastus ei kiinnosta, välillä harrastus luo liikaa jännitystä, stressiä ja jopa vastustusta. Erilaisten esimerkkitapausten avulla kirjassa luodaan, ei niinkään valmiita ratkaisuja, vaan ymmärtämystä, mitä kaikkea urheilun maailmaan voi liittyä. Luulen, että kirjasta on iloa sellaiselle vanhemmalle, joka elää urheiluseurojen maailmassa tavalla tai toisella. Kirjassa on myös neuvoja, miten toimia vaikeissa tilanteissa, jos vaikka valmentajan toiminta ei tunnu hyvältä. Myönnän toimineeni välillä juurikin päinvastoin kuin kirjassa neuvotaan, mutta sanoisin kuitenkin, että meillä tällä hetkellä on suhteellisen onnellisia liikkuvia lapsia. Sanotaanko, että meillä sekä lapsi että vanhempi on kasvanut urheiluharrastusten myötä: kaikkea ei ole pakko niellä, ja joskus joutuu etsimään, että löytää sopivan paikan tulla onnelliseksi urheilijaksi. Se, ettei ole välttämätöntä voittaa jokaista turnausta, on antanut vapautta jättää treenejä väliin sen mukaan, huvittaako ja jaksaako. Teoksen loppusanoihin kommentoin sen verran, että joskus nämä ensimmäisen maailman ongelmat helpottuvat pienellä muutoksella, ja olkoonkin vaikka pieni ongelma maailman mittakaavassa, muutos helpottaa arkielämää. 

Vapaa-ajan pulmat ovat lopultakin ensimmäisen maailman ongelmia; ne ovat toissijaisia niille, jotka joutuvat kamppailemaan eloonjäämisen, ravinnon ja asuinpaikkansa puolesta. - - Se, kuinka monta mitalia lapsi saa tai millä tasolla hän pelaa tänä vuonna, on lopultakin pieni ongelma. Pääasia, että lapsi sisäistää sellaisia arvoja, joiden kannattelemana hän on onnellinen urheilijana, ihmisenä ja osana suurempaa yhteisöä. 

Urheilu harrastuksena vaatii jonkun verran sitoutumista, mutta myös antaa paljon. Viisi vuotta futiksen parissa on tuonut paljon sellaisia kavereita, joihin muutoin ei olisi törmännyt, opettanut, että asiat, jotka tuntuvat vaikeilta, ovat voitettavissa, häviöt eivät juurikaan tunnu ja vaikka tuntuvatkin, seuraavan kerran voi voittaa. Turnaukset ovat vieneet pitkin Suomea ja naapurimaita, ja naapurimaiden poikien kanssa on tullut kovia pelejä vastaan. Olen myös itse viettänyt lapsuuden, jossa harjoittelin ja pelasin - ja kesäisin tapasin samat tyypit toisista joukkueista. Urheiluharrastus ei pilaa lasta, mutta tärkeää on myös kuunnella lasta ja lapsen haluja. Tällaisia esimerkkejä, joissa lasta kuullaan, Onnellinen urheilija -teos pitää sisällään ja esimerkeistä voi oppia. 

Kari Helander & Seija Vilén: Onnellinen urheilija - Lapsen kasvu urheilijaksi
2015, Readme.fi
189 sivua




sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja


Tutustsuin Kaj Korkea-ahoon Tummempaa tuolla puolen -teoksen myötä, ja ihastuin kirjaan niin paljon, että tietenkin halusin tutustua myös Korkea-ahon uusimpaan teokseen Paha kirja (2015, Otava). Paha kirja vie lukijan samoin kuin Korkea-ahon edellinenkin kirja pahoihin, mystisiin maailmoihin. 

Itselleni parasta Pahassa kirjassa oli Turku ja tarinan sijoittuminen sekä Åbo Akademin että Yo-kylän maisemiin. Tuntui kun olisin avannut mielessäni oven muistoihin, joiden seurassa en ole elänyt pitkiin aikoihin. Itse asiassa tänä syksynä tulee 12 vuotta siitä, kun muutin Turusta pois. Minulle Turku on nimenomaan opiskelukaupunki, sillä asuin siellä opiskelujeni ajan - ja olen käynyt kaupungissa sen jälkeen joitakin kertoja muissa asioissa, viimeksi eilen. 

Paha kirja toi  mieleeni siis asioita, joita olin jo luullut unohtaneeni: Kårenin, Three Beersin, Yo-kylän eriväriset ovet, juhlat.... ja erityisesti myös kylän vieressä olevan Halistenkosken, jota kävimme ihailemassa monta kertaa. Mutta myös Akademin lähellä sijaitsevat suomenkielisen yliopiston tilat ja rakennukset. 

Häneltä vei kymmenen minuuttia kävellä ylioppilaskylän halki. Kun hän sitten seisoi Pasin keltaiseksi maalatun oven edessä, yhden kymmenestä samanlaisesta ovesta yhdessä lähimmäs Halistentietä rakennetuista identtisistä taloista, hän kuuli heikosti tutun melodian. 

Kirjan tapahtumat liikkuvat Åbo Akademin kirjallisuustieteen laitoksen käytävillä, oppiaineen lehtori, "Iron man", Mickel Backman kärsii kipeästä selästä, huonosta liitosta ja oman poikansa kohtalosta ja opastaa nuoria opiskelijoita, jotka vaikuttavat joka vuosi samoilta, seminaaritöidensä kimppuun. Kun eräs opiskelijoista on kiinnostunut Leander Granlundin kirjasta, Backman ei pidä ajatuksesta. On kyseessä 1920-luvulla julkaistu "Paha kirja", jonka lukemisesta joutuu helvettiin. 

Pasi Maars on se opiskelijapoika, joka haluaa saada kirjan käsiinsä ja hänen myötänsä tarina vie lukijan opiskelijoiden maailmaan. Pasin ystävä Calle on teoksen kertojaminä, jonka myötä avautuu epävarma kirjallisuudenopiskelijan maailma: Kela uhkaa viedä opintotuen, tyttöystävä jättää ja mikä onkaan se tuleva ura, joka olisi kirjallisuusalalla saavutettavissa? Kaiken elämän ohella on vielä Pasi, joka tuntuu ajautuvat outoihin asioihin. 

Teoksessa on monia lankoja, jotka liittyvät jollain tavalla Pahaan kirjaan. Teos on kiinnostava, mutta jää vähän pikaiseksi verrattuna Tummempaa tuolla puolen -teokseen. Aivan kuin tässä olisi ollut kiire saattaa päätökseen tarina. Innoissani olin siitä, miten teos vei minut Turun maailmaan, mieleeni tuli myös niitä ikäviä muistoja, sillä opiskelumaailmassa, varsinkin kirjallisuudenopiskelijoiden joukossa, oli masennusta ja siitä seuraavia tekoja. 

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Katja, Annika ja Kaisa Reetta

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Alkuteos Onad Bok, suomentanut Laura beck
2015, Otava
317 sivua

lauantai 3. lokakuuta 2015

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemen Pedot (2015, Tammi) kiinnosti minua, koska olen itse kotoisin susirajan pienestä kaupungista, jollaiseen Sajaniemi sijoittaa kirjansa tapahtumat. Omasta kotikupungistani poiketen Sajaniemen tarinan kylässä ortodoksisella uskonnolla on voimakas vaikutus ihmisten elämään. Varsinkin kirjan päähenkilön elämässä, sillä nuori Maria on (ortodoksisen) papin tytär. Nuoruus tuo elämään houkutuksia, joiden vetovoimaa vastaan Maria yrittää taistella. Kirkkokuorossa lauluosioiden välissä Maria kuitenkin suunnittelee ystävänsä kanssa ei-niin-kristillisiä menoja. 



Kirjan alku oli mukaansatempaava, nuorten elämä itärajalla oli hilpeää, mutta kun Marian paras ystävä joutuu onnettomuuteen, elämä muuttuu, ilo kuolee. Myös kirjan tapahtumat muuttuvat: Maria joutuu miettimään elämäänsä uudeksi. 

Kirjan tapahtumia värittävät susitarinat, joita kertovat lyhyesti silminnäkijät ja lehtien uutiset. Susia on nähty pihapiirissä ja ihmiset pelkäävät susia. Kirjassa eletään lähellä rajaa: sekä valtakunnan rajaa että luonnon ja ihmisen välistä. 

Susiviha nousee ja sitä nostatetaan erilaisin mielenosoituksin. Huhut susista muuttuvat tosiksi ja uutisiksi. 

Pidin kirjasta, varsinkin sen alusta - mutta jossain vaiheessa kadotin kirjan tarinan. Noora Lehtimäki kirjoittaa Turkkarin kritiikissään

Teoksen tempo on viipyilevä, ehkä välillä jopa liiaksi: tiivistämisen varaa on. Sajaniemen kieli on kevyen runollista ja puhdasta kuin ensilumi. Vain ajoittain se onnahtelee liian koukeroisiin ilmaisuihin tai hieman kliseisiin kielikuviin. Erityisen kauniita ovat suden näkökulmasta kirjoitetut kappaleet, joita olisi mieluusti lukenut enemmänkin: ”Viimeksi jätetty hajumerkki tuntuu yhä ikkunan alla, vaikka uutta lunta on pyryttänyt sen ylle. Maa on merkitty omaksi. Päivä päivältä hanki lähestyy ikkunaa.”

Saattoi olla, että astuin tähän ansaan: kun teksti viipyili, ajatukseni alkoivat lennellä muualla kuin kirjan sivuilla. Tavallaan nautin Sajaniemen tekstistä, välillä taas en. Kiitosta mie-sanojen käytöstä, ja susien mukana olosta. Sanotaanko vielä, että kirjan alku oli huikea: ajauduin niin syvälle susien ulvontaan, että kun laskin kirjan pois käsistäni, aloin säpsähdellä kaupunkiolosuhteissakin. Sajaniemi kertoo jossain haastattelussaan, että toinen kirja on jo tekeillä - odotan innolla toista romaania, sillä tämä esikoisteos antoi viitteitä kirjailijan omaperäisestä äänestä. 

Nyt muuten kun kirjoitin tekstiä kirjasta, aloin miettiä, että milloin susipelko oikein alkoi? Kun asuin lapsena ja nuorena itärajan tuntumassa, en muista, että susipelkoa olisi koskaan ollut ilmassa. Muistan itsekin pelänneeni enemmän karhuja kuin susia. Villieläimiä aloin nähdä vasta pääkapunkiseudulle muutettuani. 

Vuokko Sajaniemi: Pedot
2015, Tammi
308 sivua

torstai 1. lokakuuta 2015

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kun luin Iida Rauman esikoiseteoksen Katoamisten kirja, olin ihastuksissani ja siksi tänä syksynä innoissani siitä, että Raumalta tuli uusi teos Seksistä ja matematiikasta (2015, Gummerus). Sain kirjan ja aloin lukea sitä heti. Tarina piti minua otteissaan ja lähes 500-sivuinen teos tuli luettua vauhdikkaasti loppuun saakka. 


Kirjassa on sen nimensä mukaisesti matematiikkaa: kirjan päähenkilö Erika on lapsesta saakka ollut erityislahjakkuus matikassa: hän osasi laskea päässä jo lapsena, jolloin näki numerot väreinä, eikä edes ymmärtänyt laskevansa. Kirjassa on myös seksiä, vaikka Erikalla meneekin melkoisen kauan, ennen kuin hän löytää asian. Opiskeluaikanaan hän alkaa olla muiden ihmisten kanssa, ja löytää myös ensimmäisen poikaystävänsä. Alkaa tutustuminen omaan ruumiseen. 

Erika luo uraa maailmalla: hän asuu ja työskentelee matematiikan parissa, kun hänen ruumiinsa rajoja rikotaan. Olkapää sijoiltaan Erika tulee takaisin Suomeen ja alkaa etsiä minäänsä ja elämää. 

- - hän oli ohut, jotenkin vailla sielua, häntä piti koossa lähinnä pakkasilmasta hilseilevä iho ja tottumus. Jos hän lakkaisi hetkeksikään keskittymästä, vapina hänen sisällään kasvaisi ja hän romahtaisi maahan väriseväksi kasaksi epämääräistä hyytelömäistä ainetta, kudosnestettä, metaania, limaa. 

Tarinaan astuu mukaan myös kirjastonhoitaja Tuovi, joka on sekoitus seksuaalisesti vaikeasti määriteltävää, luonnosuojelua ja nuoruuden varmuutta. Minulla kesti lukiessani jonkun aikaa, että tajusin, miksi Tuovi tuli mukaan - ja sittenkin kun ymmärsin henkilöhahmon tarkoituksen, minulla meni vielä jonkun aikaa, että hyväksyin tämän henkilön mukaan tarinaan. Olisin tykännyt Erikasta ja halunnut kulkea hänen mukanaan. 

Kirjassa on paljon kaikenlaista, melkein läkähtymiseen saakka. Minulle tuli lukiessa ristiriitaisia ajatuksia: toisaalta tarina eteni niin vauhdikkaasti, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Dialogit ja tapahtumat oli rakenneltu niin, että henkilöihin pääsi sisälle. Toisaalta taas en saanut kirjasta paljon irti, koska tarinassa kohkattiin asiasta toiseen niin, etten osaa arvioida, mitä kirja halusi oikeastaan sanoa. Jotenkin kirja tuntui maaniselta tarinalta, jossa ei ehditty pysähtyä oikeastaan mihinkään. 

Rauman esikoisteos vaikutti kypsältä tarinalta nuorelta kirjailijalta. Tämä teos taas tuntui palaavan nuorten aikuisten maailmaan: vaikka Erika olikin jo aikuinen, tarinassa seurattiin hänen nuoruus- ja opiskeluvuosiaan, samoin Tuovin tuleminen tarinaan mukaan vei lukijan nuoren aikuisen maailmaan. Nämä maailmat tuntuivat sellaisilta ihan kiinnostavilta, mutta en juurikaan uppoutunut niihin. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli nopelukuinen ja siinä oli kiinnostavia asioita. Suosittelen tätä syksyn kotimaisista uutuuksista!

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
2015, Gummerus
474 sivua