MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Kesäkuun luetut

Kamalaa, otsikkoa lukiessa tajusin, että kesäkuu on ohitse ihan hetken päästä. Olen normaalisti ollut kuukauden lomalla tähän mennessä, nyt töissä, joten ei ihme, että haikailen kouluun takaisin. Elän auringosta ja nyt alkaa olla sellainen olo, että viime talven pakkasissa paleltuneet varpaat alkavat vihdoinkin sulaa... En tänään edes huomannut noita uv-varoituksia, ja tietenkin oltiin koko päivä ulkona. Itse paloin jo eilen Lintsillä, tänään vielä vähän lisää. En ole moneen kesään polttanut itseäni, ihoni on sellaista, että ruskettuu helposti, mutta ei yleensä pala. Että kyllä siinä uv:ssä on paukkuja. Pitäisi uskoa, mutta kun se kesä on niin lyhyt....

Ja vaikka kesä on niin lyhyt, niin siitä huolimatta, sain luetuksi kiireisen kesäkuun aikana 8 kirjaa:  

Essi Tammimaa: Paljain käsin
Katariina Romppainen: Pitkät päiväunet
Veronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta
Eppu Nuotio: Loppu
Marianne Backlén: Linnoitukset
Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Rajaa Alsanea: Riadin tytöt
Chris Cleave: Little Been tarina


ja bonuksena Terhi Rannelan nuortenkirjoja.

Yleensä en osaa arvottaa, mutta nyt tällä kertaa osaan sanoa heti kolmen kärjen: Ovaldé, Pancol ja Cleave.

Muut olivat selvästi keskinkertaista luettavaa, myös Tammimaan kirja, josta moni tykkäsi, mutta muhun se ei vaan iskenyt.

***

Huomenna välttelen uuveetä töissä, viimeisen päivän ja sitten alan miettiä elämän suuntaa... Lähiaikoina suunta on vähäksi aikaa pikkuisen pohjoisemmaksi ja pikkaisen idemmäksi.

Siispä kesäfiilistä tähän hetkeen luo musiikki:



tiistai 28. kesäkuuta 2011

U2 - One

Soimaan jäänyt, katso Cleaven Little Been tarina kirjoitus alempaa.





Siihen mahtui kirjoittamaan vain kaikkein surullisimmat asiat, mitä hakijalle oli tapahtunut. Sehän siinä oli pahinta. Koska jos ei voi lukea, mitä kaunista jonkun elämässä on tapahtunut, miksi sitä välittäisi hänen murheistaan? Ymmärrätkö? Sen vuoksi meistä pakolaisista ei pidetä. Koska ihmiset tuntevat elämästämme vain surullisen puolen, he luulevat, että olemme surullista väkeä.

(Chris Cleave: Little Been tarina)

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Chris Cleave: Little Been tarina

Chris Cleaven Little Been tarina (2011, Gummerus, suomentanut Irmeli Ruuska) on niin monessa kirjablogissa kirjoitettu ja kehuttu kirja, että olen aika sanaton. Olen myös samalla tavoin sanaton kuin Iida Rauman Katoamisten kirjan kanssa. Kun hieno ja hyvä kirja, jossa on sisältöä ja joka on kielellisesti lähes täydellistä, osuu kohdalle, sitä on vain iloinen ja onnellinen osumisesta. Kirja ei ole kaunis, eikä iloinen. Se on surullinen ja siinä tapahtuu paljon huonoja ja ikäviä asioita. Siinä on paljon kuolemaa ja raakuuksia. Siinä on kuitenkin myös paljon hyvyyttä ja sitä, mikä ihmisissä on parasta.

Kirjan juoni - mitä siitä voi sanoa? Siinä vaiheessa, kun ajattelin, että no niin, nyt tämä kirja hajoaa tai alkaa toistaa jo luettuja teoksia, kääntyy kirja siihen suuntaan, jota ei olisi voinut kuvitella.

Kirjan henkilöt - Little Bee, Andrew ja Sarah tapaavat Afrikan rannalla, jotain tapahtuu ja se jotain kerrotaan teoksen sivuilla vähän kerrassaan.

Little Bee on Englannissa ja tapaa uudelleen Andrew'n ja Sarahin. Jotain tapahtuu, mutta taaskin se jotain kerrotaan vasta, kun lukija ei osaa enää edes odottaa sitä jotain.

Kaikkein eniten kirjassa kuitenkin pohditaan sitä, miksi on meidän ja teidän maailma. Teos avaa auki maailmamme ja näyttää, miksi on niin sietämätöntä, että toisella on ja toisella ei ole.
Paljon samoja asioita kuin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta.
Cleave on istuttanut sanottavansa Little Been suuhun, ja voisi olla vaara, että kirja kuulostaisi saarnaavalta niin kuin Desain Pimeyden lapset,
mutta koska Cleaven kieli on niin hienoa, ei kirjassa langeta ansaan.

Teos oli sellainen kympin kirja, mutta se jäi kaihertamaan mieltä. 
Koska aina voisi tehdä enemmän maailman hyvän vuoksi. 
Ja siltikin, sitä ehkä tekee parhaimpansa, kun huomaa ihmiset - ne ihan lähimpänä olevat.

****

Jotta selviytyisi, on joko oltava kaunis tai osattava puhua hienosti. Rumien ja hiljaisten paperit eivät tunnu ikinä olevan kunnossa. Heidät palautetaan, niin kuin te sanotte. Me sanomme passitetaan takaisin. Ihan kuin teidän maanne olisi lastenkutsit - liian ihanaa kestääkseen ikuisuuksia 



Jos kertoisin tätä tarinaa kotikylän tytöille, joutuisin selittämään heille, miten oli mahdollista hukkua ihmisvirtaan ja tuntea samalla itsensä niin kovin, kovin yksinäiseksi. Mutta totta puhuen en usko, että osaisin selittää.


Eikö tunnukin hassulta, öljykapinalliset soittamassa U2:ta viidakkoleireillään ja hallituksen sotilaat soittamassa U2:ta kuorma-autoissaan. Minusta tuntuu, että kaikki tappoivat toisiaan ja kuuntelivat samaa musiikkia. Arvaa mitä? Heti ensimmäisellä viikolla säilöönottoyksikössä U2 oli ykkösenä Englannissakin. Sarah, se tässä maailmassa on metkaa. Kukaan ei pidä kenestäkään, mutta kaikki pitävät U2:sta.




Ajattelet, että minä olen suloinen pikkutyttö, eikö totta? Mielessäsi et usko vieläkään, että minä olen todella olemassa. Mieleesi ei ole juolahtanut, että osaisin olla yhtä nokkela, ihan kuin valkoiset. Että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin.   


Sehän onnessa on vikana - se on aina rakennettu jonkun himoitun asian päälle

Vaikka kirjassa nostettiin esiin ne asiat, mitkä maailmoissamme on erilaista, niin jotenkin jäin odottamaan pientä ilonpilkahdusta.
Hirvonen nosti esiin koulutuksen merkityksen, Cleave taas median ja sen merkityksen.
Minusta kirjan sanoma kuitenkin tuli esiin lainauksen kohdassa että osaisin olla yhtä itsekäs kuin valkoisetkin. En tiedä, milloin koittaa aika, jolloin kaikki ihmiset suostuvat huomaamaan sen, että ihmiset ovat samanlaisia - hyvine ja myös huonoine puolineen.   


Saman jo lukeneet:

Anni M,

Ilse,
Karoliina,
Booksy,
Jenni,
Susa,
Lumiomena.

Hyvä viikko alkamassa

Illuusio kevyestä ruoasta
melkein omalla terassilla.


Illuusio rauhallisesta lukuhetkestä
puistonpenkillä.


Ihan muuten vain hymyn nostattava video,
joka tuli aamulla vastaan.

Ihan varmasti hyvä viikko alkamassa. 
Kiinnostavia kirjoja, aurinkoa pilvien välissä. 
Lapset kotona ja puisto edessä. 

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Kesäyöt

Kesän valoisimmat yöt
(olkootkin pilvisiä)
ja pimennysverhot,
jotka odottavat sitkeästi
muuton jäljiltä pesua
- ja myös klipsuja, joilla kiinnittää.

Siitä ei seuraa mitään muuta kuin
unihäiriöinen ihminen,
joka lukee silloin kun muut nukkuvat
(viime yönä kolmesta kuuteen yöllä),
haaveilee, kun muut lukevat
ja on koko ajan hieman toisaalla.

Ja sitten on vielä kesän viettelyksiä.
Mansikoita en löytänyt tänään,
mutta Kismet langettaa mut.
Kotiäiti on tämän tietenkin jo testannut,
mutta mainostan minäkin:
paras suklaa
naismuistiin.
Ja minä kun olen päässyt suklaasta eroon jo vuosi(a) sitten.



Niin siinä sitten kävi. Avasin kirjan kannen, enkä voinut sulkea.
Aamuyöllä teksti elää eri tavalla.
Ahdistaa ehkä tavallista enemmän.
En tiedä, miten tässä vielä käy.  

Oli kylmää, kylmää, kylmää, eikä minulla ollut ketään jolle hymyillä.
Ne kylmät vuodet ovat jähmettyneet sisimpääni. Afrikkalaistyttö, joka teljettiin ulkomaalaisten säilöönottoyksikköön, lapsiparka, oikeastaan hän ei päässyt sieltä koskaan. Sielussani hän on yhä siellä, ikuisesti telkien takana loistelampun valossa, kyyhöttää vihreällä linoleumilattialla kokoon käpertyneenä, polvet leukaa vasten.



Palailen kertomaan.
Ehkä jo ensi aamuyön jälkeen.
Kirjoille on se oikea lukuhetkensä. 
Niin tällekin. 

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt


A-alkuisiin kirjailijoihin tutustuminen alkaa
Rajaa Alsanean Riadin tytöt (2008, Atena) -teoksella.
Samalla pääsen matkateemassa vierailemaan Saudi-Arabiassa.

Riadin tytöt kertoo neljästä nuoresta tytöstä:
Gamra, Michelle, Sadim ja Lamis.
He ovat maansa rikkaita ja menestyviä naisia, 
ystävyyssuhteetkin solmitaan maassa omien piirien sisältä.
Tytöt käyvät yksityiskouluja, lähtevät USA:han tai Englantiin opiskelemaan tai töihin.
Heillä on mahdollisuus kouluttautua, mutta samalla se on heidän kompastuskivensä: saudiarabialainen mies tuntuu haluavan vain naisen, joka ei ole näin pelottava.

Rohkein tytöistä on Michelle, jonka äiti on amerikkalainen ja joka on saanut muita vapaamman kasvatuksen kotoaan. Jo kirjan alussa hän tapaa Faisalin, kun tytöt ovat kauppakeskuksessa viettämässä eräänlaisia polttareita.
Amerikkalaisuus on Michellen etu mutta myös ongelma:
vaikka Michelle on kotonaan vapaampi kuin muut tytöt,
ahdasmielinen yhteisö ei hyväksy häntä morsiameksi:
häneltä puuttuu tärkeä suku ja sen tuomat yhteydet äitinsä puolelta ja hän on tietenkin epäilyttävän vapaasti kasvatettu.

Michelle ei saa Faisalia, sillä vaikka nuoret ihastuvat, 
rakastuvat ja haluavat elää toistensa kanssa, 
avioliitolla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä; 
avioliitosta päättävät sukulaiset.

Gamra ja Sadim ovat taas tahoillaan menossa naimisiin, 
mutta Gamran USA:ssa asuva aviomies onkin löytänyt jo länsimaisen tyylisen suhteen, aasialaisen naisen kanssa ja Gamra palautuu kotiinsa, raskaana. 
Sadim taas kuvittelee avioliittosopimuksen takaavan läheisemmän suhteen miehen kanssa, mutta koska hän on ns. liian helppo tapaus, peräytyy sulhanen avioliitosta. 

Ainoastaan Lamis tuntuu pelaavan pelinsä oikein. 

Lamis oli ainoa tytöistä, joka oli saavuttanut kaiken sen, mistä he kaikki uneksivat: onnistuneen avioliiton, hyvät paperit, tunne-elämän tasapainon ja vielä taatun urakehityksen. Vain Lamis oli päässyt tavoitteeseensa joutumatta kärsimään niin kuin kaikki muut ystävyksistä. Ylistys Hänelle, joka määrää kohtalot! 

Kirja rakentuu niin, että kertomukset tytöistä ja niiden osat lähetetään sähköpostina ihmisille. Kirjoittaja pysyttelee anonyyminä ja kommentoi saamiaan palautteitaan: osaa kertomukset tyttöjen elämästä kiukuttavat ja osaa riemastuttavat. Kirjoittaja nostaa itsensä Martin Luther Kingin rinnalle, sillä hän kirjoittaa asioista, joista on totuttu vaikenemaan.
Kertomukset ja tarinat keskustelevat lukujen alkujen Koraanin, arabialaisten laulujen sanojen, tunnettujen henkilöiden mietteiden, 
milloin minkäkin tekstin kanssa.  


Maassa, jossa nainen ei saa ajaa autoa, tämäntyylinen kirja on radikaali, eikä kirjaa saanut heti siellä julkaistakaan, vaan se oli ensimmäisenä julkaistu Libanonissa. 
Kirjaa on pidetty myös feministisenä, sillä se nostaa esiin sellaisia ongelmia, joita saudinainen kohtaa elämässään. 
Rikkaat nuoret naiset pääsevät kyllä opiskelemaan, mutta naisten elämäntehtävänä tuntuu koulutuksen ja uran sijasta olevan naimisiinpääsy. Siinä asiassa heitä kohtaa kaksi ongelmaa: avioliitosta päättävät sukulaiset, eivätkä ne, jotka toisiaan rakastavat, pääse elämään toistensa kanssa. Toinen ongelma on se, että viime kädessä avioliitosta päättää mies. Jos mies yhtäkkiä päättääkin, että ei haluakaan naista, niin jonkun verukkeen perusteella mies luikertelee pakoon. 
Ja pahimmassa tapauksessa vielä muuttaa mielensä. 

No, emmehän me länsimaat eroa tästä jälkimmäisestä muuten kuin että myös naisilla on oikeus päättää ja muuttaa mieltään. 

Wiki kertoi, että ainoastaan yhdessä saudilaisessa yliopistossa naiset ja miehet voivat tavata toisiaan yliopiston ulkopuolella; kirjassa nuoret joutuvat vaikeuksiin, kun ovat liian uskaliaita tapaamisten suhteen. Juurikin yliopistossa he pääsevät toistensa kanssa tekemisiin. 
Toinen paikka kohdata vastakkaista sukupuolta on häissä, ja siksipä häät ovatkin niin kovin suosittuja.
Toisaalta, miksi nähdä vaivaa tavata ketään,
kun sen haluamansa kanssa ei kuitenkaan pääse naimisiin?

Kirjasta jäi kuva, että opiskelu ja tuleva työura on toissijainen asia naisen elämässä, ja ainoastaan avioliitto on naisen oikea ura.
Mutta, monessako chick lit -kirjassa ei tulisi sama olo?
Kirja on siis sitä itseään eli chick litiä, vaikka tytöt opiskelevat, heidän huolenaiheitaan on sen oikean nappaaminen.
Sinkkuelämään viitataan monessa paikassa ja myös kirjassa itsessään,
kun Michelle katsoo suosikkisarjaansa Sex and the City USA:ssa ollessaan.

Koska minulle on vain se yksi oikea,
niin pakko sanoa, että tämä kirja ei päässyt lähellekään Sitä Oikeaa.
Toinen asia, mikä tietysti ärsytti, on kirjan keskittyminen vain aviolittoon ja rakkauteen.
Toisaalta, koska olen sitä mieltä, että viihdekirjoissakin voidaan kyseenalaistaa ympäröivää maailmaa, niin todettakoon, että tämä kirja tekee sen viihdekirjojen rajojen puitteissa. 






Kirjaa on luettu mm.
täällä,
täällä,
täällä, ja
täällä.

Paljon vai vähän?

Olen muuttanut kirjoineni hieman liian usein,
ja muutoissa olen karsinut kirjoja kovin ottein.
Välillä tulee mietittyä, että onko jotain kirjaa kenties ikävä,
kun se ei omassa kirjahyllyssä ole mukana?
Täytyy myöntä että Sota ja rauha tekisi sivistyneen vaikutelman,
Dostojevskin tiiliskivet samoin.
Ne ovat kuuluneet kirjahyllystööni,
mutta karsiutuneet jossain vaiheessa pois.

Jotenkin kirjahyllyyn ovat jääneet satunnaiset seuralaiset,
pahojakin kolhuja kärsineet antiikkiset opukset,
joista ei ole ollut mitään syytä luopuakaan.

 
Kirjaharrastajan varmaan kuuluisi kerätä lukemistoaan hyllyyn, ja aika ajoin olenkin saanut herätystä keräilyyn, aloin kerätä suomalaisia klassikoita ja sainkin sinne mm. Runebergin Vänrikki stoolin ja Waltarin Sinuhen - näissä vanhoissa kirjoissa (jos ne ovat vanhoja painoksia) on vain se vika, että ne meinaavat hajota käsiin. Eihän niitä ole luettavaksi tarkoitettu, eikä ainakaan jokajaksoisen suomen kirjallisuushistoria -kurssien käsittelyyn.
Toisaalta aika moni kirjoista on hyllyssäni siksi, että tiedän kirjalla olevan jatkokäyttöä, en millään haluaisia ostaa kirjaa, jonka luen vain kerran läpi, kirjahyllyyn pölyyntymään. Siksi esim. viime vuonna suosin uusia kirjoja, joita pakotin muidenkin luettavaksi. Jotkut kirjat jäävät hyllyyn odottamaan sitä hetkeä, että saan ne vihdoin luetuksi, esim. Econ Ruusun nimi on tehnyt sitä kymmenisen vuotta.  



En tiedä, millä muulla perusteella ostaisin kirjoja; kirjasta kun ei tiedä kansien perusteella, onko se sisältäkin hyvä. Suosin toki joitakin kirjailijoita, esim. Anja Kauranen / Snellman on sellainen, joka lähtee kaupasta kotiin, vaikka joskus minua suuresti ärsyttää kirjailijan näppiksenjälki. 
 


Yksi ongelmatilanne syntyy siitä, että ostan usein kirjan pokkarina: kevyempi kuljettaa mukana, halvempi ostaa. Mutta kirjahyllyssä pokkarit näyttävät b-luokan kirjoilta. Siispä: pitäisikö ne eristää omalle pienemmälle hyllylleen, jossa ne näyttäisivät isommalta. Vai upottaa muiden väliin?



Ja vielä pitää ihmetellä, että miksi tiettyjä värejä hyöjeksitään?


Paljon tyhjää tilaa siis tuli, muutossa karsiutuneet ovat jääneet mikä minnekin, mutta hyvä asia tässä on se, että voin huoletta kurkistella divareiden ja kauppojen tarjoamia kirjoja. Kun vain vielä keksin, mikä on se syy, minkä takia hankin jonkun kirjan itselleni, enkä vain nauti kirjaston suomista eduista.



Ps. Sota ja rauha lähti kiertoon, koska se alkoi ahdistaaa minua niin paljon. Luin sen eräänä joululomana, kun ulkona paukkui -30 ja opiskelupaikkakuntani ulvoi tyhjyyttään. Jotenkin se kirjan lukutilanne (ellei vähän sisältökin) jäi kalvamaan mieltä: kylmä ja hyinen talvi harmaan betonitalon neljännessä kerroksessa... 

Ps. II - valkoinen kirjahylly jäi mieleeni tästä. Värien mukaan järjestäminen on minun mielestäni se ainoa oikea järjestys hyllyissä. Jotkut suosivat aakkostenmukaista järjestystä, esimerkiksi kirjastoissa siinä on etunsakin, mutta mitä jos onkin keltaisen kirjan olo - miten sellaisen löytää kirjastosta?  


Ps. III - tähän on siis matkaa,
täytyykö kirjoja paljon tai kohtuullisesti lukevalla olla kirjahylly täynnä
kirjoja, että kirjaharrastuksen voi ottaa vakavasti?
Vai riittääkö ahkera juokseminen kirjastoissa?



torstai 23. kesäkuuta 2011

Juhannuksen eväät

Tänään ehdittiin kotiin noin viisi minuuttia ennen sadekuuroa.
Oltiin onnekkaita.



Myrskyvaroituksen kuultuani riensin kirjastoon hakemaan juhannuksen eväät,
ellei tässä nyt kaikkea muutakin olisi,
niin kuin asunnon kokoaminen iksun laatikoista.
Ja se itse juhannus.

Ruuhkasta sain oman annokseni työmatkalla jo,
miten musta tuntuu, että aina kun erehdyn ottamaan kehän reitin iltapäivästä,
niin joku on posauttanut autonsa toisen kylkeen.
Näillä tuulilla ei kyllä tee mieli muuten olla luonnon armoilla kuin korkeintaan jännätä,
yltääkö nuo koivujen latvat meidän ikkunaan asti.
Miten musta tuntuu, että se on vain senteistä kiinni...

No, kotiin nikkaroin elämäni ensimmäisen billyni.
Entisessä asunnossa mulla ei ollut loppuaikoina kirjahyllyä ollenkaan,
kun joku oli nikkaroinut asunnon täyteen hyllyjä,
joita koristelin asianmukaisesti kirjoillani,
teemoittain.
Sohvakin piti hankkia,
kun entinen meni ihan kaatopaikalle asti.
Luulin, että siitä tuli kalliskin keikka,
mutta jouduttiin maksamaan vain 13,50 lastista,
joka piti sisällään vanhan sohvan ja keittiönpöydän.
Aika hyvin siis,
niistä olen maksanut parikymppiä kummastakin
 aikoinaan.
Nyt tuli sellainen olo, että olen keski-iän kynnyksellä jo oman hippeyskauteni viettänyt ja voin ostaa ihan uuttakin.
On kyllä ehkä järkyttävää todeta, että ostin nyt ensimmäiset uudet 
kirjahyllyt ja keittiönkalusteet kotiini. 
Onneksi kirjat sentään on kirjastosta kierrätetyt. 



Nokkela huomaa, että ollaan vielä vähän keskeneräisiä, vasaran olisin voinut edes yrittää piilotaa ja vaihtaa oikeinpäin nuo istuintyynyt. Pienet kauneusvirheet ovat kuitenkin aina pakollisia.

No, jussin kyytipojiksi sain kirjastosta tämän muiden kehuman Littlen Been tarinan, johon ehdin rakastua jo parin sivun kokeilun jälkeen.

Marianne Peltomaan Ihon alla lähti mukaan, kun etsin jotain muuta P:n kohdalta. En uskaltanut liikahtaa kirjaimen kohdalta mihinkään, kun sattui niin hassu tapahtuma, että kirjaston hyllyjen välissä oli kaksi muuta ihmistä minun lisäksi. Siis siinä samojen hyllyjen välissä. Olen tottunut vaeltamaan kirjastossa yksin, joten oli pakko jäädä nauttimaan siitä ahtauden tunteesta ja myös siitä illuusiosta, että lukeminen on tyyliblogeja suositumpaa puuhaa. Peltomaalta olen lukenut adoptiomatkasta yhden kirjan ja selatessa huomasin, että tämä kirja jatkaa samaa teemaa.




Liikkumatta just mihinkään osui käsiini myös Kaukana Lontoossa -kirja, joka vaikutti hauskalta. Ehdin siis lukea parinkin kirjan alut siinä paikallani jököttäessäni...

Tällaisiakin olen kotiin kantanut. Joskus kaipaisin pientä merkintää jossain muistikirjassani siitä, että miksi olen minkäkin kirjan lainannut. Epäilen, että joku asia on näissä kahdessakin viehättänyt; nyt ne näyttävät vain ankeilta likaisine kansineen... Mutta ehkä niistä innostun vielä.


Timo Saarto sai oman kirjansa puhuttua kiinostavaksi Kirjan ja Ruusun teltassa, pointsit siitä kirjailijalle: kannoin kirjan kotiin nautittavaksi. Per Pettersonin kirja on juuri nyt luvun alla. On kiinnostavaa lukea, miten pohjoismaalainen mies kirjoittaa oman keski-iän kriiseilynsä eri tavalla kuin Pancol ranskalaiseen tyyliinsä.
Palaan tähän asiaan sitten jussin jälkeen.
Ehkä nimittäin innostun vielä juhannuksenkin viettoon.


Vaikka just tällä hetkellä annankin tuulen riehua ja päästän sormenpääni lepäämään iksun muttereiden jäljiltä ja
kaivaudun Pettersonin kanssa sohvan nurkkaan.





keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Kesällä luen mieluusti kevyttä kirjallisuutta,
jonka voi siepata mukaansa puistonpenkille,
leikkipuistoon, bussimatkalle,
tai jota voi unohtua lueskelemaan parvekkeen ilta-aurinkoon.
Mutta totuuden nimissä,
myös kesällä on mahtavinta löytää kirja,
jonka parissa viihtyy myös niinä sateisina hetkinä,
kun ulos ei halua mennä
tai niinä tuulisina päivinä,
jolloin istahtaa vanhasta tottumuksesta
auringonpaisteeseen
hiekkarannan penkille syömään jäätelöä.
Kun kädet kananlihalla ja hieman viileästä täristen
rientää kotiin ja  
ottaa hyvillä mielin
kirjan käsiinsä lämpimässä kodissa sisätiloissa, ja 
jonka voisi ahmia alusta loppuun
yhdeltä istumalta,
vaikka siinä on 690 sivua.



Pelkään, etten pärjää, pelkään, että joudun siltojen alle, pelkään, että minut häädetään asunnosta, pelkään, etten ikinä enää rakasta, pelkään, että menetän työni, pelkään, että ajatukset karkaavat päästä, pelkään vanhenemista, pelkään lihomista, pelkään, että joudun kuolemaan yksin, pelkään, etten ikinä enää naura, pelkään rintasyöpää, pelkään huomista päivää...  


Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (2011, Bazar, suomentanut Marja Luoma) oli tämän kesän alun huonojen ilmojen pelastaja. Ei tullut yhtään paha mieli, ettei hiekkarannalle päässyt auringonottoon, kun sai uppoutua tämän kirjan sivuille.
Pancol on taas yksi hyvä syy vaikertaa siitä, että en osaa ranskaa kuin neljä sanaa. Toivottavasti kustantamo keksii nyt äkkiä suomentajan muillekin kirjoille.

Marokkolaissyntyinen, USA:ssakin asunut pariisitar on kirjoittanut Krokotiilin silmille myös kaksi jatko-osaa, ja en voi muuta kuin harmitella, että en osaa sitä ranskaa. Olen nimittäin aivan koukussa.

Krokotiilin keltaiset silmät -teoksessa on kyse kahdesta sisaresta: 
Joséphinesta ja Iriksestä. 
Sisaruksista, joita elämä on lahjonut eri asioilla: Iris on saanut rikkautta (rikkaan miehen avulla) ja ulkonäköä (jatkuvan paaston avulla); Joséphine on saanut älyä (1100-luvun tutkijana yliopistolla) ja myötätuntoa (hän auttaisi ihan jokaista ihmistä maailmassa, jos vain pystyisi). 
Iriksen aviomies, Philippe, tietää Iriksensä salaisuudet, mutta tyytyy tienaamaan rahaa vaimonsa tuhlattavaksi. 
Heidän poikansa Alexandre kaipaa isäänsä ja pojan teini-iän kynnyksellä vihdoin isäkin huomaa poikansa.
Joséphinen aviomies Antoine kärsii miehisyytensä menetyksestä, kun hän notkuu työttömänä kotona. Antoine ei kestä elämää, vaan pakkaa tavaransa ja lähtee kodistaan. 
Pariskunnan kaksi tytärtä, Hortense ja Zoé ovat myös niin erilaiset. Hortense inhoaa äitinsä tyylittömyyttä ja rakastaa ja ihannoi Iris-tätiään, aikuiseksi varttuvaa Hortensea ajaa kunnianhimo: hän haluaa menestyä ja menestykseen tarvitaan kauneutta ja rahaa. Zoé pitää oikeastaan kaikista ja on vielä vähän lapsi. 
Kirjassa on myös Joséphinen mystinen ystävätär Shirley, joka vierailee aika ajoin Englannissa, eikä suostu kertomaan salaisuuksiaan: esimerkiksi, miksi hän potkii käsilaukun varastajat kumoon hetkessä. 

Kirjassa on kyse naisten vanhenemisesta, keski-ikäistymisestä. 
Sisarukset ovat eksyksissä, ja he etsivät itseään ja sisältöä elämäänsä. 
Joséphine tarvitsee rahaa selviytyäkseen arjesta, Iris ei tarvitse rahaa, mutta hänen elämässään ei ole sisältöä. 
Sisarusten välille kietoutuu tarina, jota yhdistää 1100-lukuun sijoittuva romanttinen seikkailu.

Kirjan takakannessa opastetaan lukijaa huomioimaan, että Pancol käyttää hahmoissaan aina erilaista kieltä ja tottahan se on: lukiessa alkaa toista hahmoa inhota ja toista rakastaa. 
Tai ainakin minä olin kovin helppo. 

Pancolin kirjassa on myös mahtava (minuun iskevä) huumori, joka tekee kirjasta nautinnon - ja juuri huumorin avulla kirja ylittää jotkut kohdat, jotka voisivat olla hieman - - naurettavia.  




Jotta perheestä saisi vielä vähän enemmän irti, niin kirjassa on myös sisarusten äiti, Henriette ja tämän uusi mies, Marcel, jolta perheen varallisuus on peräisin. Marcelilla taas on mukava sihteeri, Josiane, joka lohduttaa Marcelia, kun tämän kylmä vaimo ei ymmärrä...

Henkilöhahmoja on varsin paljon, kun vielä lisää Joséphinen miehen Antoinen uudet kuviot Afrikassa. 
Välillä ihmisten väliset tapahtumat voisivat olla korneja, mutta Pancol pitää korneimmatkin tapahtumat ja kuviot pystyssä huumorin ja ironian avulla. 
Vaikka tapahtumat ja juonenkäänteet ovat samoja kuin sadoissa muissakin kirjoissa, Pancol osaa pitää tarinan kasassa ja naurattaa ja viihdyttää lukijaa. 
Kyseessä ei ole missään nimessä viihdekirja missään merkityksessään, vaan kirjassa on myös syvällistä pohdintaa elämästä:
keski-ikäis(t)en (naisten) pohdintaa siitä, mitä on saavuttanut, mitä voisi saavuttaa ja kaiken kaikkiaan siitä, mitä elämä on. 

Teos on ihmissuhteiden verkosto, joka kasvaa ja laajenee, rönsyilee. 
Teinit kasvavat omassa ympäristössään, välillä kadottaen vanhempansa ja vanhemmat tuntuvat kadottavan otteensa nuoriinsa. 
Ihmissuhteiden lisäksi kirjassa on juoni, tai montakin erillistä juonta, mistä erityiset pisteet kirjalle. 
Olen lukenut niin monta puuromaista teosta ilman merkittävää juonta, että on mukavaa, kun kirjassa on jotain odotettavaakin, kuten juonen sulkeutuminen.
Itse siis pidän kirjoista, joissa on oikeasti juoni,
joten tämä kirja sopi kuin nenä päähäni.

Kirjassa oma perhe, toisten kohdalla kadotettu, on esillä erityisen tärkeänä osana.

Nuorena juuria ei viitsi ajatella. Suunnilleen neljänkymmenen ikäisenä juuret muistuttavat itsestään. Siinä vaiheessa kun ei enää voi luottaa nuoruuden intoon ja voimaan, kun alkaa puuttua tarmoa, kun kauneus hiipuu huomaamattomasti, kun ihminen tekee tiliä itsensä kanssa: mitä on saanut aikaiseksi, missä on epäonnistunut, silloin ihminen tiedostamattaan imee uutta voimaa juuristaan.

Kirja on suurilta osilta keski-ikäistyvän ja -ikäistyvien naisten kirja.
Myös lukijana minua viehättää tämä keski-ikä teema, koska alan itse olla siinä iässä, jolloin näitä asioita ryhtyy miettimään.
En osaa sanoa, osaisinko innostua kirjasta, jos olisin parikymppinen innon ja voiman parhaassa vedossani kulkeva.
Mutta, minulle tämä kirja 
oli juuri nyt oikeaan paikkaan ja aikaan osuva. 
Ja nämä ranskalaiset kirjalijat. 
Olen aivan rakastunut.  


Jotta voisi elää hyvin, elämään on heittäydyttävä. Välillä joutuu eksyksiin ja sitten löytää taas oikean tien, eksyy taas, luopuu ja aloittaa alusta. Ikinä ei pidä kuvitella, että jonain päivänä voi levätä laakereillaan, sillä taistelu ei lopu koskaan. Rauhaan pääsemme joskus myöhemmin.

Aiemmin tämän oli lukenut 
Jenni, joka oli luokitellut kirjan viihteeksi (auts) ja
Anneli, jonka tekstin kommenteissa joku on käynyt haukkumassa kirjan vastenmieliseksi (auts).
No, onneksi meidän kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä
ja voidaan pitää erilaisista asioista ja kirjoista.
Mä olen tullut varmaan ihan sokeaksi viihteen ja vakavan erotteluille, kun en ole suostunut tekemään sitä koskaan.


Postia tulossa!

Kuten arvontojen yhteydessä vähän uumoilin, niin kirjat ja dvd:t jäivät sitten kuitenkin muuton jalkoihin - ja nyt, kun odottelen uutta kirjahyllyä saapuvaksi, huomasin, että ne ovat sitkeästi vieläkin mukana. Joten taistelin tänään kelloa vastaan ja kiikutin paketteja postiin. Tulossa on.

Ja jotta ei ihan paha mieli tulisi, niin vähän fiilistä tästä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Marianne Backlén: Linnoitukset

Olen lukenut aikoinani Marianne Backlénin Karman, joka jätti vähintäänkin omituisen maun suuhun, sillä tutustuin kirjaan samoihin aikoihin kuin monikulttuurisuuteen omassa elämässäni. Kirja antaa varsin pessimistisen kuvan suomalaisten naisten ja lähinnä karbialaisten miesten suhteista.
Voit lukea kirjasta vaikka täältä.
Jos Karma oli moniääninen teos, niin sitä on myös 

Linnoitukset (2006, Gummerus), jopa siihen asti, että lopussa teoksessa oli jo pari ääntä liikaakin. 
Kirjan lukeminen jäi myös muuton takia kesken, joten oli entistä vaikeampi seurata henkilöiden, jotka koko ajan vaihtuivat, elämää ja kirjan juonta, jota ei sen kummemmin ollut kuin että alussa Loviisasta löydettiin myrkkyyn kuollut afrikkalainen mies. 

Kirjan keskeisin henkilö on Ulla, joka on kirjoittanut näytelmän monikulttuurisista suhteista ja joka elää keskellä monikulttuurisuutta:
hänellä on kolme lasta, kaikki eri miehen ja kulttuurin kanssa. Kirjoitin näin, sillä Backlénin kirjoissa jokainen ihminen tuntuu kantavan kulttuuria tiukasti itsessään ja mukanaan. 
Mietin, että onko tämä Backlénin keino tuoda erilaiset kulttuurit läsnäoleviksi kirjoihin, 
sillä ihmiset kulttuurina on aika raskas ja ehkä vähän vääryyttäkin aiheuttava keino kirjoissa, sillä ihmiset (ja siten kulttuurit) eivät Backlénin teoksissa kohtaa toisiaan. 
Tai kohtaavat, mutta ohimennen ja sidokset jäävät löyhiksi ja ihmiset väärinymmärtävät toisiaan koko ajan. 
Kun henkilöhahmot sidotaan voimakkaasti oman kulttuurinsa edustajiksi, tuntuu että juuri ne kulttuurit kolahtavat vastakkain, eivätkä tule toimeen toistensa kanssa. 

Toinen asia, mikä pisti silmääni Linnoitukset-teoksessa oli se, että Ullan oma tausta: suomenruotsalainen, punvauorelainen, loviisalainen, feministi rakentuu tuttuun ja turvalliseen, ja maahanmuuttajat elävät irrallaan, maasta toiseen muuttaen, kiinnittymättä mihinkään.

Vaikka Ulla tiesi Raymondin lähteneen Suomesta, hän oli varuillaan ja vilkuili huolissaan ympärilleen. Hän kärsi vainoharhaisuudestaan hirveästi. Ei hän Rayta pelännyt. - - ... Ja eräänä myöhäisenä iltana tyttöystävä soitti Ullalle ja kuiskasi puhelimeen: Ray on niin hankala, hän saa raivokohtauksia, mitä minä teen? 
Kadulla yhdentekevät rutiinit jatkuivat: jäteautot kolisivat, postiljoonit jakoivat postia, päiväkotilapsia vietiin parijonossa puistoon. Jugendlinnoilla oli kodikkaat suomenkieliset nimet Maja, Kivilinna, Toivo, Impivaara. Ulla tunsi perheitä miltei joka talosta ja osasi luetella sivilisäätyyn, ammattiin, asuntojen kokoon, sisustukseen ja elämäntapaan liittyviä tietoja.. 

Ulla on siis vahvasti kiinni omassa ympäristössään: ei ihme, että hänen ulkomaalaiset miehensä eivät ole istuneet tähän valmiiseen maailmaan. Samalla voisi ajatella henkilökemiat laajempana: valmiiseen yhteiskuntaan on vaikea vieraan asettautua. 

Vaikka Backlénilla on kirjoissaan monikulttuurinen maailma, tuntuu että kirjan (/kirjojen) sivuilla on aina puolihuolimattomia yleistyksiä. 

Aasialainen nuorukainen istahti viereiseen pöytään, sytytti savukkeen ja selaili Newsweekiä. Ulla vilkuili miesstä. Kiinalainen vai japanilainen? Miehen kaveri oli muutamia vuosia vanhempi ja kantoi tarjotinta, jolla oli täytettyjä patonkeja ja kaksi limsapulloa. Aasialaiset joivat harvoin kahvia tai olutta

Kirjassa liikutaan niin Loviisassa kuin Helsingissä, 
välillä Ulla muistelee menneitä, radikaaleja 70-luvun tapahtumia, taiteilijatapaamisia ja välillä samoja asioita muistelee Ullan ystävä Ann-Sofie tai joku muu. 
Välillä Ulla törmää muihin afrikkalaisten kanssa eläviin ihmisiin ja yrittää selvittää afrikkalaisen miehen kuolemaa.
Välillä Ulla miettii itseään ja naiseuttaan ja sitä, kelpaako hän enää kenellekään.
Ja välillä hän asettuu vastustamaan myös niitä, joilla on ongelmia hänen lastensa monikulttuurisuuden kanssa.

Kirjassa toistuvat jotkut samat teemat kuin Karmassa, päällimmäisenä tietysti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten miesten maailma, mutta myös se, miten toisella puolella maailmaa elävän miehen kanssa on vaikea sopia lasten huoltamisesta.  

Kirjan alussa pidin Linnoituksista, joka tuntui etenevän helpommin kuin Karma, mutta loppua kohden tarina puuroutui: kun kirjassa heiteltyjen langanpätkien olisi odottanut liittyvän ja sitoutuvan toisiinsa, lankoja alettiinkin heitellä vielä lisää ja langat jäivät heilumaan, osa toisensa hieman sivuuttaen, suurin osa kuitenkin yksinään edestakaisin heiluen.
Ääniä oli liikaa ja olisin toivonut, että kirja olisi ollut edes vähän helpompi lukijalle.
Kirja oli vähän kuin tämä kukka:
siinä on kyllä kauneutta, mutta jotenkin miettii, että onko se kuitenkaan ihan valmis?

Huomasin muuten, että olen kaivanut kirjastosta Backlénin uusimman kirjan mukaan.
Mietinkin kovasti, että antaisinko vielä yhden mahdollisuuden?

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Kesän viettelyksiä

Olen ollut hieman pihalla muuton ajan netti- ja blogimaailmasta.
Nyt taas tavarat ja ajatukset asettuvat paikoilleen.
Uusi katto on pään päällä ja vaikka uusi kirjahylly jäikin vielä odottamaan toimittajaansa, niin jotain kirjoja olen kaivellut laukuista esille.
Ja kaupoista.
Juurihan sain niitä entisiä uusiin osoitteisiin.

Suomalaisessa on aina joskus pokkarialeja, niin kuin kolme pokkaria kympillä.
Miten musta tuntuu, että siellä on sama ale
aina
kun minä astun kauppaan?
Myöskin joitain alekirjoja oli tarjolla.
Tässä se, mitä lähti matkaan.

Kun vuosi sitten dekkarit veivät Botswanaan Naisten etsivätoimiston mukana, niin nyt minua erityisesti kiinnostaa Qiu Xiaolongin kirja, jossa seikkailee ylikomisario Chen Cao. Kirjailija, kirja ja komisario ovat aivan uusia tuttavuuksia, ja oli pakko turvautua Wikin apuun, jotta sai jonkinlaista kuvaa kirjailijasta:
Qiu Xiaolong on Yhdysvaltoihin muuttanut ja sinne jäänyt kiinalainen, vuonna 1953 syntynyt kirjailija ja runoilija. Alun perin hän on opiskellut amerikkalaista ja englantilaista kirjallisuutta ja lähtenyt USA:n tutkimaan T.S.Eliotia.
Kirjablogeissa ainakin Norkku on lukenut Qiu Xiaolongia.

Blogeista mulle jäi mieleeni Sirpa Kähkönen, ja ajattelin, että nyt on sopiva aika tutustua myös tähän minulle aiemmin tuntemattomaan kirjailijaan.

Kähkösestä on kirjoittanut pitkästi Kirsi täällä,

Ihan vinkkinä vaan: kirjablogit toimivat aika tavalla alitajuisestikin. 
Aina jonkun kirjailijan nimi jää mieleen pyörimään ja kun kirjailijan kirjaan törmää kaupassa, niin se lähtee mukaan. 







Sitten, koska mun tämän vuoden matkateema on juuttunut jonnekin Intiaan, niin ajattelin ottaa käyttöön toisen virikkeellisen ja itseäni haastavan suunnan kirjastoreissuihini. Koska välillä tekee mieli lukea jotain muutakin kuin uutuushyllyjä, eikä aina ole oikein selvillä, minkä hyllyn kohdalla olisi sitä parasta antia, niin otan yksinkertaisen järjestelmän käyttöön: aakkoset. Aloitan A:n kohdalta ja valitsen (valitsin) A-sukunimen kohdalta kirjoja. Kirjavan kammarin Karoliina on esitellyt ansiokkaasti oman kirjahyllynsä aakkosia, joten olen vähän muokannut Karoliinan postausideaa omaan käyttööni. 

Parilta kirjastoreissulta on mukaan lähtenyt tällaisia A-alkuisia: 

* Elisabet Aho: Sisar, josta ainakin Amma on jo kirjoittanut omat ajatuksensa. Ja tämä tosiaan on myöskin siitä uutuushyllystä, sen ohi kun ei pääse ;D
* Riikka Ala-Harjan kirjoista en ole aina pitänyt, mutta urhoollisesti olen niitä aina lukenut. Jättiläinen on jäänyt väliin, ja kun kirja näytti niin nopealukuiselta, otin sen mukaan - vaikka puiston laidalle luettavaksi. 
* Pirkko Aitoaho on taas jäänyt mieleen joltain entiseltä kollegalta, ja koska kirja on hieman vanhempaa tuotantoa (2005), niin pääsi mukaan. 
* Ja koska en täysin halua unohtaa matkateemaanikaan, niin mukaan lähti Ama Ata Aidoon kirja Muutoksia - eräs rakkaustarina (alkuperäinen 1991, suomennos 2002), joka tulee niinkin eksoottisesta maasta kuin Ghana. Saanpa värittymään Afrikankin karttaa.
* Rajaa Alsanean Riadin tytöt vaikutti niin modernilta arabimaailman kuvaukselta, että pääsi mukaan myös. 

Näihin toivottavasti palaan myöhemmin. Toivottavasti, sillä pidätän itselläni oikeuden palauttaa kirjan lukemattomana takaisin, jos se ei miellytä....

Tällä hetkellä keskeneräisenä on tämä ihastuttava kirja, jonka ainakin Jenni on jo lukaissut. Itse olen sivulla vähän yli 100, ja ainakin vielä tällä hetkellä olen aivan ihastunut.    

Paljon ennen kaikkia muita Marcel Grobz oli aavistanut, että pian ihmiset haluaisivat käpertyä koteihinsa, koska he pelkäsivät kaikkea ulkopuolista ja vierasta. "Maailmasta on tulossa liian kova, ja ihmiset haluavat vetäytyä omaan kotiinsa ja nähdä ympärillään kodinsisustustarvikkeita, esimerkiksi kynttilöitä, kateliinoja, lautasia, pannunalusia."

Kirjassa tuntuu olevan mietityttäviäkin kohtia...

****
Uudessa asunnossamme on tietysti uusi lukupaikka,
jossa on järkyttävän viettelevä ikkunalauta:
tälle mahtuu varmasti parikymmentä aloitettua ja keskeneräistä kirjaa.