MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

torstai 22. kesäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir on minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus. Luultavasti minulla on ollut aivan vääränlainen ennakkokäsitys Teirin kirjoista, sillä Tällä tavalla maailma loppuu (2017, Otava) löi kyllä ällikällä, positiivisella tavalla. 

Tällä tavalla maailma loppuu

Teoksen miljöö on kesän alkuun sopivasti kesämökki, johon helsinkiläinen perhe: Julia, Erik ja lapset Alice ja Anton lähtevät kesänviettoon. Suunnitelmissa on viettää koko kesä mökillä, eikä Erik halua pilata tunnelmaa kertomalla, että työpaikalla on käyty epäedulliset yt-neuvottelut. Perheen tytär Alice on teini-iän kynnyksellä - hänen onneksi naapurimökissä majailee samanikäinen poika. Kaikki perheessä kipuilevat omiaan: Julian pitäisi kirjoittaa uutta kirjaa, Erik taas miettii, onko hän antanut liikaa omasta elämästään ja tehnyt kompromisseja liiaksi, Anton taas tuntuu olevan kasvavan Alicen tiellä koko ajan. Lisää elämää perheeseen tuovat naapurimökin asukkaat, samoin kuin Erikin veli, joka palaa ulkomailta. Pieni vaara teoksessa on siihen, että henkilöhahmot rönsyilevät omiin suuntiinsa, mutta pidin kuitenkin tarinasta, jossa henkilöhahmot kohtaavat toisensa erilaisine elämineen. 

Kirja oli minulle täydellinen lukukokemus täydelliseen aikaan. Tämä vei kesätunnelmaan. Vaikka itselläni onkin vielä viikko lomaan, kivaa fiilistellä kesää jo hieman etukäteen. 

Suosittelen kirjaa kesälukemistoon mökille ja juhannukseen mukaan. 

Aiemmin havaittu Lumiomenan-blogissa

Nyt MUKAVAA JUHANNUSTA ja pysykäähän kaikki pinnalla!


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu 
2017, Otava
Så här upphör världen 2017 (Schildts&Söderströms)
suomentanut Jaana Nikula 
287 sivua


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kotimaista: Mila Teräs - Tittamari Marttinen - Satu Taskinen - Tiina Laitila Kälvemark


Tässä yhteispostaus taas muutamasta kirjasta, kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. Nämä kirjat lähtivät mukaani kirjastosta kesäfiilistä hakiessani kevään kylmyydessä. 

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa on nimessä ja kansikuvassa perhonen, mutta siihen yhtäläisyydet taisivat loppua. 

Mila Teräs on tullut minulle tutuksi teoksista Harmaat enkelit (2014) ja Hämärinkäinen (2015). Perhosen varjo asettuu johonkin näiden kahden aiemman lukemani, aikuisten ja lastenkirjan, väliin. Teos kertoo kesästä, kesälomasta, jota nuori tyttö Linnea lähtee viettämään Usvalaan, mumminsa luokse. Kesä alkaa laskiessa kaloreita ja lenkkeillessä. Lukijalle on selvää, että Linnea sairastaa anoreksiaa, mutta valitettavasti sama asia ei selviä Linnean lähipiirille, koska hänen äitinsä on uuden suhteensa lumoissa.

Mummonsa luona asuessaan Linnea ajautuu toisten nuorten luokse, ja löytää ihanan ystävän ja myös ihanan pojan, joka välillä on mukava ja välillä taas ei-aivan-niin-mukava. Usvalassa on myös jotain maagista, johon Linnea tutustuu, kun hänen mumminsa on liian kiireinen salaisten kasviensa kanssa. Kirjassa on maagisen realismin tai fantasian piirteitä, mikä oli hieman yllättävää, kun odotin teinirakkauksien tarinaa (sitäkin oli tosin mukana). Kirja oli mukava, ja se toimi irrottamaan minut opinnoista, joita väkersin viime viikonloppuun asti. Ihan mukava kokemus tämä kirja, jossa oli mukava kesäinen fiilis teiniangstin ohella. 

Kuvissa on kaikki, mutta silti jotain puuttuu. 
Maisemaa leimaa poissaolo. 
Minun elämäni. 
Minulla on elämä. 
Mutta en tiedä, mitä sillä tehdä

Mila Teräs: Perhosen varjo
2012, Otava
252 sivua



Tittamari Marttinen on tullut minulle tutuksi lastenkirjojensa kautta. Jotenkin kiinnostuin hänen teoksestaan Perhosvaikutus (2017, Kirjapaja). Takakansi lupasi tarinan kirjailijasta, joka muutti Helsingistä Lappiin. Tämä elämänmuutos kiinnosti, sen verran usein olen  miettinyt irtaantumista eteläisen Suomen elämästä ja muuttoa takaisin kehä III:n toiselle puolelle. 

Perhosvaikutus kertoo niistä ajatuksista, joita syntyy elämästä ja sen erilaisuudesta Lapin rauhassa verrattuna Helsingin elämään. Ajatukset ovat muutaman sivun mittaisia. Lappi näkyy luonnonrauhassa, yksityisautoilussa (Helsingissä ei autoa tarvinnut) ja vaikkapa Lapin eksotiikkaa etsivisen turistien tarkkaillussa. Lappi on erilainen verrattuna Helsinkiin, sehän on selvää. Marttinen kirjoittaa niin, että hetken jo mietin, miten olisi muutto Rovaniemelle. Mutta ehkä kuitenkin kirjassa eniten viehättivät matkailutarinat. Se, mikä matkoissa ja matkustamisessa on niin viehättävää: vaikkapa ihmisten tarkkailu museoissa. Tai kotiinpaluu. Lappiin muuttoa enemmän alkoi tehdä mieli matkalle. 

Nautin kirjan lukemisesta, oli kiva kulkea samaa matkaa erilaisissa paikoissa. 

Tittamari Marttinen: Perhosvaikutus - Pienten rakkauksien kirja
2017, Kirjapaja 
208 sivua


Tiina Laitila Kälvemark on ihastuttanut minua teoksillaan Karkulahti (2015) ja Kadonnut ranta (2012), joten Seitsemäs kevät (2017, WSOY) kiinnosti minua tietenkin, kun huomasin uuden teoksen tulevaksi keväällä. Nimensä mukaisesti tämä kirja tuntuu kirjalta, joka täytyy lukea keväällä, kesää odotellessa. Sillä siitä kirja kertoo: kesän odottelusta. 

Puuttuvat lämpöasteet eivät kuitenkaan poista kesän ideaa. 
Länsimainen nykyihminen liittää siihen ennen kaikkea loman ja vapauden. 

Kesä vain on muuttunut Pohjolassa aiempaa kylmemmäksi, eikä kunnon kesää ole ollut kuuteen vuoteen. Kesä alkaa Helsingissä vasta juhannusviikolla, pohjoisiin kuntiin ei tule enää termistä kesää lainkaan. Kammottavaa luettavaa tällaisena keväänä (tai kesänä), jolloin lunta tuntuu satavan vielä kesäkuussakin. Tv-meteorologi Peter on yksi kirjan monista hahmoista. Hän ei enää saa jatkaa työssään, koska ei ole halunnut kertoa ihmisille masentavia säätietoja. Päähenkilöt vaihtuvat lähes luvuttain - ja vaikka kirja on romaani, se tuntuu novellikokoelmalta. Tosin eri lukujen hahmot liittyvät toisiinsa, ja näyttävät tarinan toisen puolen. Pohjolasta liikutaan Britteihin ja myös Intiaan asti, jossa kolmannesta lapsesta haaveileva nainen on vuokrannut kohdun naiselta, joka puolestaan haaveilee rahasta ja koulutuksesta omille lapsilleen. Maailma on kutistunut pieneksi kyläksi, jossa henkilöiden elämät vaikuttavat toisiinsa monen tuhannen kilometrin päähän. Kirjan maailmankuva on masentava - ehkä eniten siksi, että kirjan maailma on pelottavan lähellä nykyistä maailmaamme. Ja silti, kesä on jotain, mitä odotetaan: 

Kesä on raskaan työn jälkeen odottava palkinto. Se on hetki, jolloin pitkään uunissa muhinut herkku paljastetaan kiiltävän kuvun alta, leikataan paloiksi ja pistetään suuhun. 

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät
2017, WSOY
178 sivua
  




Satu Taskinen on ainoa kirjailija tämän jutun kirjailijoista, jolta en ole lukenut aiemmin mitään. Olen yrittänyt, mutta Taskisen teokset eivät ole jotenkin natsanneet minulle, niin paljon kuin esimerkiksi Täydellistä paistia on kirjablogeissakin kehuttu. Lapset (2017, Teos) oli teos, joka kiinnosti minua juuri siksi, etten aiemmin ole saanut mitään Taskisen kirjaa luettua loppuun. 

Lapset kertoo opettajamiehestä, jonka pitäisi töistä lähdettyään mennä syntymäpäiväjuhlille. Matka on kuitenkin pitkä, ja kaikkea tapahtuu. Kaikkein eniten tapahtuu kuitenkin miehen pään sisällä. Lukijalle avautuu maailma ajatuksiin ja ajatuksenjuoksuun, jossa esiintyy koko elämä. Tai oikeastaan koko maailma. Mitä oikein on tapahtunut miehen nyt jo aikuisille lapsille, entä hänen vaimolleen, joka on lähtenyt johonkin. Miehen oppilas, Ismail on herättänyt miehessä auttamisen halun: hän on antanut perheelle oman asuntonsa. Huh, melkoisen rahakas mies tämä opettaja, jolla on 200 neliön asunto Wienissä. 

Kirja kuljettaa lukijansa ajatuksenvirran mukana kohti loppua, ja sivuilla mietitään kaikkea elämästä. Muistot ja nykyisyys kulkevat virran mukana, ja lukija ottaa kiinni siitä, mistä saa. Myönnän, minun oli edelleen vaikea lukea Taskisen tekstiä, mutta luin kirjan loppuun kuitenkin. Ehkä vielä jossain vaiheessa pääsen Taskisen teokseen sisään, vielä ei ollut kokonaan se hetki. 

Satu Taskinen: Lapset
2017, Teos
296 sivua



Kirjat Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan: 

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen - Mila Teräs: Perhosen varjo, jossa harrastetaan kaikenlaista, esimerkiksi Linnea valokuvausta

19. Yhdenpäivänromaani - Satu Taskinen: Lapset

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta - Tittamari Marttinen on kirjoittanut lukuisia lasten-ja nuortenkirjoja. 

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Lukumaraton 17.6.2017 alusta loppuun



Jee! Huomasin, että huominen vapautui ja aikomuksena ottaa osaa lukumaratoniin, jonka emännöi Hannan kirjokansi -blogi. Aikomuksena lukea 24 tuntia kirjallisuutta. Katsotaan, miten käy - aloitan varmaan jo tänään illalla, koska huomenna lukemisen katkaisee kuitenkin futiksen seuraaminen tv:stä. 



16.6. klo 21.55. 

Aloitin lukumaratonin jo illalla, koska tuntui siltä, että lukeminen rentouttaa. Luin Chimanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017, Otava) -teoksen, jossa sivuja on vain 45. Olin hieman yllättynyt, että kirja on tosiaan näin ohut. No, asiaahan kaikki sivut olivat, vaikka nigerialaisesta näkökulmasta. Tuntuu, että naisilla on vielä pidempi tie kohti tasa-arvoa Nigeriassa kuin Suomessa, jossa nainen ei välttämättä mikään kodinkone enää ole. Silti samoissa asioissa täällä Pohjolassa vielä junnataan: miten naisia, jotka ovat hyvissä työpaikoissa, arvostellaan kovin samoista asioista kuin Nigeriassa. 

Luin myös Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito (2017, Aula & co.), jossa Sara muuttaa Dubliniin, koska Suomessa kärsii r-viasta. Puhuessaan englantia hän on vihdoin kuin kuka tahansa henkilö, eikä r-vikainen. Sara ystävystyy ranskalaisen Celinen kanssa, jonka ranskalaiseen ärrään rakastuu. Jouluaattona nämä kaksi nuorta naista ajelevat pitkin Dublinin lähiseutuja. Kirjassa on ihastuttavaa pohdiskelua kielestä, ja esimerkiksi siitä, voiko toisessa kielessä olla koskaan kotonaan. Kirjaa lukiessa huomio kiinnittyy ärrän käyttöön. Hieno kirja. 

Valitettavasti rentouduin työviikon jälkeen vähän liiaksi - ja vedin iltatorkut. Lukuaikaa hupeni, mutta jos tässä vielä vähän aikaa lukisi jotain kirjaa. 

17.6. klo 10.20

Illalla luin vielä Cecelia Ahernin teosta Muistojen kerääjä (2017, Gummerus), mutta sitten oli pakko luovuttaa väsymykselle. Aamulla aloitin lukea Maria Peuran Tunkeilijat (2017, Teos) -novellikokoelmaa, mutta sekin väsytti niin paljon, että nukuin vielä vähän lisää... Toisen kerran herättyäni luin Jukka Pakkasen Italialaisia (2014), jossa erimaalaiset äänet kertovat kokemuksiaan Italiasta. Jalkapallo, kilpapyöräily, Ferrari, vanhat rakennukset, epätoivoiset rakkaudet, kulttuurihenkilöt ovat esillä näissä kirjoituksissa. 

Nyt aloitin aamukahvilla Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teosta. Katsotaan, viehätynkö kirjasta, vai palaanko aiempiin. Tällä kertaa lukumaraton ei kyllä kulje hirveän lujaa, on oikeastaan mukavaa vain, kun voi valita ja vaihtaa kirjaa. Ja välillä teen jotain muuta puuhia. 

17.8. klo 17.15

No huh, nyt on noin 24 tuntia tullut täyteen. Luin Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -teoksen loppuun, samoin kuin Maria Peuran Tunkeilijat. 

Älä astu sieluuni kengät jalassa (2017, Aviador kustannus) tuo esiin vaietun historian toisen maailmansodan ajalta. Ranskalainen romaniväestö internoitiin leireille ja natsi-Saksa tuhosi arvioiden mukaan 50 % Euroopan romaniväestöstä. Piganin teos kertoo Alban perheestä, joka kiertää Ranskaa vankkureillaan. He esiintyvät ihmisille, aina siihen asti, kunnes esitykset kielletään ja romaniväestö suljetaan Alliersin leirille. Kun on tottunut kiertämään ja vaihtamaan paikkaa, paikalleen asettuminen on vaikeaa. Ihmiset elävät aidatulla alueella likaisissa parakeissa ja näkevät nälkää. Lika, täit ja luteet ja ihmiset niiden seassa. Niin vaikeaa käsittää, miksi ja miten nämä leirit ovat voineet syntyä. Ja toisaalta taas, kun katsoo nykyelämää, niin ei valitettavasti lainkaan niin vaikeaa nähdä, miten leirit syntyvät ja näännyttävät ihmiset. Piganin teos ei ole lopuksi niin surullinen kirja kuin se voisi olla, vaan tarinassa elää toivo. Kaiken kurjuuden keskellä elämä ja rakkaus on silti mahdollinen. 

Maria Peuran novellikokoelma on hämmentävä. Nimensä mukaisesti teoksen novelleissa on päähenkilöinä tunkeilijoita: henkilöitä, jotka tuntuvat olevan väärässä paikassa. Joukossa elävät lappilaiset, turvapaikanhakijat, lomamatkailijat, miehensä pahoinpitelemät ja kaikki muut. Hahmojen tarinoissa sykkii musta huumori. Ainakin oletan niin, sillä hieman hämilleni jäin kirjan luettuani. 

No niin, tämänkertainen lukumaraton oli sitten tässä. Jonkun verran tuli taukoja, joten hirveästi en ehtinyt lukea. Toisaalta, ei ollut tarkoituskaan lukea verenmaku suussa, vaan kivalla fiiliksellä päästä taas kirjojen makuun, kun en ole päässyt pitkään aikaan lukemaan intensiivisesti. 

Tässä vielä luetut kirjat: 

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä 
2017, Otava
We Should All Be Feminist 2012
suomentanut Sari Karhulahti 
45 sivua


Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito 
2017, Aula & Co 
207 sivua

Jukka Pakkanen: Italialaisia
2014, Artemisia edizioni
59 sivua

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa
2017, Aviador kustannus 
N'entre pas dans mon ame avec les chaussures 2013
suomentanut Einari Aaltonen 
231 sivua

Maria Peura: Tunkeilijat
2017, Teos
222 sivua

Cecelia Ahern: Muistojen kerääjä 
2017, Gummerus
The Marble Collector 2015
suomentanut Terhi Leskinen 
sivulle 74

yhteensä siis 838 sivua


tiistai 30. toukokuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kangin Vegetaristi (2017, Gummerus) oli yksi niistä teoksista, joilta odotin paljon tämän vuoden käännösromaaneista. Romaani sai Booker-palkinnon vuonna 2016, mikä nostatti odotustani, Han Kang on korealainen kirjailija ja voin sanoa, että minulla on ollut vaikeuksia kohdata korealainen maailma. Ensimmäisenä siitä tulee mieleeni eleettömyys. 



Näistä lähtökohdista aloin lukea kirjaa, joka oli odotustenmukaisesti eleetön, mutta pakotti lukemaan pintansa alle. Teoksessa on kolme osaa, joista ensimmäisessä tarkastellaan Yeong-hyen ryhtymistä kasvissyöjäksi hänen aviomiehensä silmin. Miksi tämä säyseä ja aviomiehensä tahtoon sopeutuva nainen päättää yhtäkkiä tehdä jotain näin inhottavan vaikeaa ja mullistavaa, miettii mies. Mutta vaimo ei syö lihaa, ei edes isänsä pakottamana. Nainen on todellakin karannut ohjaksista. 

Toinen osa on Yeong-hyen taiteilijalangon ja viimeinen, kolmas osa Yeong-hyen siskon näkökulmasta kerrottu. Kaikki kolme haluavat vangita Yeong-hyen vartalon mieleisekseen, mutta Yeong-hye ei tahdo antautua. Onko eläminen ilman muiden määrittelyä mahdollista, tuntuu kirja haluavan kysyä. 

Kirjan tarinassa korealainen maailma tuntuu pieneltä ja ahtaalta. Teosta luin silmät suurina ihmetellen kaikkea, mihin Yeong-hyen yritettiin pakottaa. Tarina vei minua paljon kauemmas kuin etukäteen ajattelin. En pysty sanomaan, että varsinaisesti nautin ja pidin siitä, mitä luin, mutta tarina jäi vahvasti mieleeni. 

Lisää kirjasta: Laura, Katja ja Tuijata

Han Kang: Vegetaristi
2017, Gummerus
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
alkuteos vuodelta 2007
215 sivua

Helmet-haasteessa tämä kirja mahtuu kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kesälukuhaaste 2017

Tässä vaiheessa kalenterivuotta alkaa haaveilu kesästä, vaikka melkoinen epäusko onkin parin kuukauden ajan ollut sen suhteen, tuleeko koko kevät/ kesä tänä vuonna ollenkaan. Epäuskoa vastaan taistellakseni aloin katsella omasta kirjahyllystäni sellaisia kirjoja, jotka tuovat erityisesti kesäistä mieltä ja jotka tekisi kesällä mieli lukea. Samanlainen lukuhaaste tuli blogiini myös viime keväänä, aivan kaikkia kirjoja en viime kesänäkään lukenut, joten ryppyotsainen haaste tämä ei ole, kunhan vain hieman etukäteen katselen, mitä kesällä lukuun ottaisin. Ja osa viime vuoden kirjoista toki pääsi haasteesen mukaan tänäkin vuonna (linkki)



Kesästä tulee ensimmäisenä mieleen värit: sininen, keltainen, vihreä - päädyin värien sijaan valitsemaan kuitenkin kirjoja, joiden kansikuvissa on jotain kesäistä (värien lisäksi): 

Luonto herää keväisin eloon, ja luonto on kansikuvissa ainakin näissä kirjoissa: 

* Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
* Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 
* Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
* Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät/ Kilpikonnien hidas marssi/
Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin 
* Jonathan Franzen: Vapaus
* Suomen somalit
* Venla Hiidensalo: Karhunpesä 
* Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
* Maja Lunde: Mehiläisten historia



 Vaikka moni matkaa maaseudulle kesäisin, on kesällä kaupungissakin paljon kaikkea, kesä tulee mieleen näistä kaupunkikansista, joissa myös kahvi on tärkeässä roolissa - omissa mielikuvissani kesäpäivä alkaa aina aamukahvilla terassilla.

* Vera Vala: Tuomitut
* Michael Ondaatje: Divisadero
* Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö
* Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
* Alan Drew: Vesipuutarhat
* Ian McEwan: Sovitus
* Ben Okri: Vaarallista rakkautta 
* Anita Brookner: Päivät Pariisissa


Ranta ja meri on myös kesällä Se Juttu, välillä myrskyää, välillä on tyynempää. Siksi rantakannet ovat kesän ykkösasia, tietenkin: 

* Nina Banerjee-Louhija: Kuin varjo kuvastimessa / Tiikerinhetki
* Anne Tyler: Nooan kompassi
* Karl Ove Knausgård: Taisteluni - Ensimmäinen kirja
* Imre Kertész: Tappio
* Alice McDermott: Hurmaava mies


 Ja sitten on kaikkia muita kesäisiä fiiliksiä kirjojen kansissa, kuten näissä kirjoissa: 

* Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
* Liza Marklund: Paikka auringossa
* Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
* Alice Munro: Hyvän naisen  rakkaus
* Fabio Genovesi: Live Bait
* Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 


Katsotaan taas loppukesästä, mitä kirjoja tuli luettua näistä kesän mieleen tuovista kirjankansista, ja toiko lupas kesäfiiliksestä kansissa kesää myös kansien välissä.

torstai 4. toukokuuta 2017

Vuoden alun luetut kirjat tammikuu-huhtikuu

Viimeiset villitykset

Tammikuu (12 kirjaa)


Tammikuussa aloitin vuoden lukemiset reippaalla tahdilla: 12 luettua kirjaa! 

Tammikuun luetuista kirjoista ehdottomasti parhautta olivat Aino Kiven Maailman kaunein tyttö (2016, Into), joka vei nuoruusmuistoihin ja Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013, Otava), joka sai taas unelmoimaan kaikista niistä asioista, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. 

Martina Haag: Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin) 2007, Schildts
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 2014, Teos, 1. painos 2012
Mitä sä täällä teet? - tarinoita maahanmuutosta toim. Hannele Richter 2018, Voima/ into

Helmikuussa aloin lukea yhä enemmän kevään uutuuskirjoja, joista odotin hieman enemmän. Parhaaksi lukukokemukseksi jäi Haahtelan Mistä maailmat alkavat, jonka lumisadekohtaus jää pitkäksi aikaa mieleen elämään. 



Maaliskuu (4 kirjaa)

Maaliskuussa luin vähemmän kirjoja kuin koskaan, mutta vastaavasti nämä kirjat olivat kaikki niin mahtavan hyviä, ettei voi laittaa paremmuusjärjestykseen. 


10794277

Huhtikuu (6 kirjaa)

Huhtikuussa leppoisa lukutahti jatkui, koska piti ahertaa lisäopintojen parissa ja väkertää esseitä. Lukukokemukset kevään uutuuskirjoista jäivät hieman vaisuiksi, samoin Barcelona-kirjoista, joten kuukauden paras lukukokemus oli Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret, joka vei uskomattomiin maisemiin ja matkoihin. 

Carlos Luiz Zafón: Enkelipeli 2009, Otava

Luettuna tämän vuoden aikana siis 29 kirjaa, mikä on varmaan vähiten koko kirjablogini aikana. Olen yrittänyt siirtyä yhä enemmän lukemaan niitä kirjoja, joita on menneiltä vuosilta jäänyt lukematta ja jotka odottavat omassa kirjahyllyssäni. Tällä hetkellä olen vuoden aikana lukenut omasta kirjahyllystä 8 kirjaa (9, jos tämän vuoden kirja lasketaan mukaan). Hieman saa kiriä tätäkin haastetta. 

Helmet-haasteessa sen sijaan pyyhkii hyvin: luettuna on melkein puolet haasteesta (24/50), koska melkein kaikki kirjat osuvat johonkin haasteen kohtaan. 

Kevään paras viikko oli Barcelonan hellässä auringonsyleilyssä vietetty kiireetön viikko. Suunitelmissa katsastaa loppuja kevään kiinnostavista uutuuskirjoista ja suunnata kohti kesäkirjoja, joista sitten vähän myöhemmin. 







maanantai 1. toukokuuta 2017

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli ja Barcelonaa kirjoissa

Tutustuin Carlos Ruiz Zafónin ensimmäiseen teokseen Tuulen varjo pari vuotta sitten, luin kirjaa Barcelonassa, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat ja kävelin samaan aikaan kirjan tapahtumapaikoilla. Tällä kertaa aloitin Enkelipeli (2009, Otava) -teoksen lukemisen vasta kotona matkan jälkeen, mutta sattumalta löysin samoja paikkoja, joissa olin juuri kävellyt. 



Tunnelma oli vähän samanlainen kuin verrattaessa Enkelipeliä Tuulen varjo -teokseen. Tuntui, että jotain samaa näissä kirjoissa oli, toisaalta kirjan takakansikin sen kertoo, että Enkelipeli on Tuulen varjon paha sisarpuoli. Eletään vuotta 1917, jolloin Semperen kirjakauppa on jo paikallaan La Ramblan lähellä. David Martín on nuori mies, 17-vuotias kirjoittamisesta haaveileva lehden toimittaja, jolla ei liiemmin ole töitä. Lehdestä loppuvat vähäisetkin toimeksiannot ja hän harhailee Barcelonan kaduilla, kunnes saa mahtavan työtajouksen salaperäiseltä pariisilaiselta kustantajalta Andreas Corellilta. David Martín johdatetaan tietenkin Semperen kirjakaupan unohdettujen kirjojen hautausmaalle, ja seikkailu onkin valmis alkamaan. 



Kirjoittaminen vie Martínin hulluuden partaalle, ja hän joutuukin miettimään, onko tullut hulluksi ja onko syyllinen niihin asioihin, jotka hänen ympärillään tapahtuvat. Sillä paljon pahaa tapahtuu tässä kirjassa, onhan se paha sisarpuoli. 

Pidin kirjan tekstistä, mutta kirja tuntui jo kertaalleen luetetulta. Toisaalta juonenkäänteitä oli hieman liikaa, joten niissä oli vaikea pysyä hyvälläkään sykkeellä mukana. Ymmärrän hyvin Joken arvion kirjasta, jonka hän sai luettuaan myytyä kahdella eurolla kirppiksellä (itse ostin omani eurolla). Tämä kirja oli synkkä ja ikävä, mutta välillä tuntui tosiaan hieman väkisin kirjoitetulta. 




Kiinnostavaa kirjassa oli Danielin (, joka on Tuulen varjon päähenkilö) isän ja äidin tarina. Tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen Tuulen varjoa. Hieman jännityksellä jään odottamaan, minkälainen mahtaa olla Otavalta jo elokuussa tuleva suomennos Henkien labyrintti, jossa unohdettujen kirjojen salaisuutta taas ratkotaan. Pääosassa on Daniel, joka ratkoo äitinsä salaisuuksia (no, tässä Enkelipelissä äiti oli tosiaan mukana, onko uusia salaisuuksia kerrottavaksi - toivottavasti!). Ehkä pitää reissata taas Barcelonaan, jotta lukeminen sujuu sutjakkaasti. Jutun kuvat Montjuicin-kukkulalta, jossa kirjassa seikkaillaan myös. 

Tämä paikka on mysteeri. Pyhäkkö. Joka kirjalla, jokaisella, on sielu. Kirjoittajansa sielu, sekä niiden sielu jotka sen ovat lukeneet ja sen myötä eläneet ja unelmoineet. Joka kerta kun kirja vaihtaa omistajaa, joka kerta kun joku kuljettaa katsettaan sen sivuilla, sen henki kasvaa ja vahvistuu. Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista ja jotka ovat hukkuneet ajan saatossa, elävät ikuisesti odottaen uutta lukijaa, uutta henkeä... 



Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli 
2009, Otava
El juego del ángel 2008
suomentanut Tarja Härkönen ja Anu Partanen
607 sivua

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Ja tähän lopuksi vielä lukuvinkkejä Barcelonaan. Etsin kirjoja matkaa varten, mutta en ehtinyt niitä lukemaan nyt tämän enempää. Ehkä seuraavaa matkaa varten sitten. 

Carlos Ruiz Zafónilta on vielä ainakin teokset Taivasten vanki (2011) ja Marina (2013), joissa eletään Barcelonassa. Ruiz Zafónin teokset ovat jääneet lukematta aiemmin, mutta olen nyt tosiaan päässyt tutustumaan. Kirjoilla oli varmaan menekkiä aiempina vuosina, koska nämä ovat löytyneet kivuttomasti kirppikseltä. 



Barcelonaan sijoittuvia historiallisia romaaneja löytyy omasta kirjahyllystä, sillä olen näitä ostellut kirjamessuilta "kiinnostavan oloisina" -kirjoina, jotka pitää jossain vaiheesa lukea. Jostain syystä kirjoilla täytyy olla niin samantyyliset kansikuvat, että teoksia on hirveän vaikea erottaa toisistaan. Kaikki teokset on julkaissut Bazar-kustantamo. 

Chufo Lloréns: Annan sinulle maan (2011) kertoo vuodesta 1052, tämä 800-sivuinen teos esittelee ensimmäisen sadan sivun aikana niin monta henkilöhahmoa, että päätin aloittaa lukemisen uudestaan parempaan aikaan. 

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (2010, 1. suomennos 2008) on varmaan tunnetuin Barcelonan historiaa käsittelevä teos. Sen tarina alkaa ensimmäisellä sivulla vuodesta 1320. 

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina (2016) kertoo puolestaan 1700-luvun taisteluista Espanjassa, jossa Katalonia taistelee itsenäisyydestään. 

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot (2010) on muita teoksia ohuempi teos, ja lupaa takakannessaan kertovan Barcelonan historiasta laitapuolen ihmisten näkökulmasta. 


Uudempaa Barcelonaa käsitteleviä teoksia onnistuin löytämään kirjastosta tämän verran: 

Javier Cercas: Valon nopeus (2007), jonka kirjassa tosin vieraillaan myös Yhdysvalloissa - lukematta en osaa sanoa, miten paljon tässä on Barcelonaa, kirjaston haku sijoittaa kirjan kaupunkiin. 

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2006) kertoo öisestä Barcelonasta sankareinaan kaksi toisistaan eroavaa veljestä. 

Olisikohan vielä jotain muuta, en osaa sanoa. Nämä teokset löytyivät kirjasto-haulla ja teokset jäävät odottamaan seuraavaa reissua, joka toivottavasti on pian.  

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Terveisiä Barcelonasta / Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat



Pääsiäisen aikaan pyörähdettiin Barcelonassa, jossa edellinen reissu (kuvia) oli pari kesää sitten helteisessä heinäkuussa. Silloin päätin, että kaupunkiin täytyy ehdottomasti tutustua paremmin, kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä. Pääsiäisen aikaan lämpöä oli noin +17-+22 astetta, joten sään puolesta oli meille Suomen sään jäädyttämille ihan sopiva aika matkaan, ihmisiä oli edelleen ihan joka paikassa koko ajan kauhean paljon. Sanoisin, että Ramblalla jopa enemmän kuin edellisellä vierailulla. Koska jonkun verran Barcelonaa nähtiin sillä ensimmäisellä kerralla, niin tällä kertaa oli suunnitelmissa nähdä sitä, mitä aiemmin ei nähty - ja ihan vain fiilistellä kevättä. Aika paljon tuli fiilistelyn lisäksi käveltyä, parina päivänä matkaa kertyi 16 kilometriä, eikä kaikkea suunniteltua vain ehtinyt nähdä. Olimme Barcelonassa kaksi päivää ja sitten menimme rantakaupnkiin Salouhun, ja tulimme vielä yhdeksi illaksi Barcelonaan ennen lentoa takaisin Suomeen. 

Hotellimme oli Barcelonassa parin korttelin päässä Placa de Catalunya -aukiolta, ja sijainti oli aivan paras, sillä aukiolla saattoi käydä istahtamassa ja kaupungilla kävelyn jälkeen oli helppo suunnistaa takaisin paikalle. Elämää oli aamusta iltaan aivan hotellin vierestä alkaen, mutta hotelli oli rauhallisella kadulla. 



Barcelonassa minua viehättää kaksi asiaa, joista ensimmäinen on se, että ihan mihin tahansa katsookin, on kaunista: vanhoja taloja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei nykypäivän rakennuksissa näe. Voisin kävellä (ja osin kävelinkin) ympäri kaupunkia ja ihailla rakennuksia. Ja sitten, kun en enää jaksa, voin istua puistoon ja nauttia keväästä. Tämä on Barcelonan toinen paras asia: aina on lämmintä ja voit istua ja hengailla ja nauttia elämästä. 





Lisäksi Barcelonassa on kaikkea kummallista, mitä voi käydä ihmettelemässä. Tällä kertaa käytiin Montjuicin kukkulalla, jossa pääsi pienellä pääsymaksulla ihmettelemään Castell de Montjuicia, jonka historiasta löytyy vankilana toimiminen ja katalaanien kapinallisjohtajan teloitus. Ja linnasta on huikeat näkymät merelle ja kaupunkiin. 



Matkalla takaisin alas kaupunkiin voi yrittää osua olympialaisten (-92) pitopaikoille, ja jos kävely tuntuu liialliselta urheilulta, voi istahtaa ihailemaan pyöräilijöitä, joiden viikonloppuhuviin tuntui kuuluvan pyöräily ylös ja ilman taukoa takaisin alas. En osaa sanoa, kumpi matka näytti pahemmalta... Mutta oma reippailu alkoi kuitenkin vaikuttaa aikamoiselta sunnuntaikävelyltä. 

Viimeisenä iltana oli pakko raahautua ihmettelemään Sagrada Familia -kirkkkoa, tuota Gaudin ihmettä, joka ei koskaan valmistu... Ja totta tosiaan, tämä oli kummallisin rakennus, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Aivan todella vaikea ymmärtää, silleen hyvällä tavalla tätä rakennusta. 





Edellisen matkan tapaan lähdimme Barcelonasta muutamaksi päiväksi maalle ja rannalle. Junamatkat ovat helppoja, ja tällä kertaa sain aivan loistavaa opastusta Barcelonan rautatieasemalla henkilökunnalta, joka hengaili automaatin vieressä siitä, miten lippu ostetaan automaatista ja vielä senkin, mistä raiteelta juna lähtee. 

Sää suosi: Saloussa oli +22 astetta lämmintä ja rannalle ehdittiin parina päivänä uimaan asti. Koska oli vasta huhtikuu, ranta oli suurimmaksi osaksi tyhjä, mutta ranalla oli paljon kävelijöitä ja rantabulevardilla myös. Ei voi mitään, mutta kyllä tunsin monta kateudenpistoa, kun ajattelin, miten aikaisin paikalliset pääsevät nauttimaan keväästä ja lämmöstä - ja meillä täällä pohjoisessa sataa lunta vappuaattona! Kesällä varmasti Saloussa on paljon turisteja ja meno aivan toisenlaista, nyt huhtikuussa oli ihanan väljää ja ravintoloissa tilaa. 

Ainoa miinus matkalta oli hotelli, joka ei kyllä ihan parhaita ollut - puolihoidon illallinen oli melko tylsää. Työntekijät olivat kyllä mukavia, ja lapset saivat kielikylvyn jutellessa tarjoilijoiden kanssa. 

Näiden kahden matkan perusteella menisin mieluummin Barcelonasta pohjoisen suuntaan rantalomalle, jossa olimme pari vuotta sitten. Jotenkin siellä oli kauniimpaa ja vähemmän turistipaikan näköä ja oloa. 

Matkaan osui yksi pilvinen päivä, jolloin menimme sitten Saloun vieressä olevaan Port Aventuraan. Tämä huvipuisto on Euroopan toiseksi laajin, ja sen kyllä huomasi, sillä kävelimme päivän aikana 16 kilometriä. Laajudesta huolimatta paikassa oli melkein samat laitteet kuin Linnanmäellä. Toki hurjempia laitteita oli enemmän: taustalla näkyvät vuoristoradat ja viereen avattu Ferrari Park. Meille sopivia laitteita löytyi Villin Lännen -osastolta, josta alempi kuva. Vähän tietysti oli erilaista, kun törmäysautoilla (toroilla) sai oikeasti törmäillä toisiinsa niin että niskat heiluivat. Ja jonkun verran meni aikaa siihen, että löydettiin ne sopivat laitteet, kuntoilun piikkiin siis päivä kovasti meni. 

Hirveitä jonoja ei huhtikuussa ollut, tosin aika monta koululuokkaa tuntui olevan paikalla, joten ihmisiä oli kuitenkin. Alue oli niin laaja, että hyvin mahtui joukkoon. 




Ja sitten siihen matkan kirjaan. Minulla oli hillitysti kaksi kirjaa mukana, joista luin vain ensimmäistä puoliväliin. Hieman tuli käveltyä matkan aikana, ja väsymys illalla oli sitä luokkaa, että ei paljon jaksanut kirjan sivuja käännellä. Kevätaurinkoa ei halunnut tuhlata yhtään liikaa siihen, että lukisi kirjaa sisällä, joten vajaa 400 sivua oli liikaa viikoksi. 

Luin kuitenkin Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjaa taas yhden kirjan lisää. Kodittomat (2016, Tammi) kertoo nimensä mukaisesti kodittomista ihmisistä, joista kirjan alkaessa löytyy yksi kuolleena Ciutadellan puistossa Barcelonassa. Poliisit ovat ihmeissään, koska eivät tiedä, kuka tämä koditon ja nyt tapettu mies on. Odotellessaan tutkimusten tuloksia tai henkilöä, joka miehen tunnistaisi, Petra Delicado ajautuu suhteeseen ja tämä onkin kirjan toinen juoniketju: Delicado miettii, onko hänestä asumaan miehen kanssa vai haluaako hän jatkaa elämäänsä vapaudessa, josta niin paljon pitää. 

Samaan tapaan kuin ensimmäisessä (linkki) Delicado-teoksessa kuolemia tulee lisää  ja poliisit näyttäytyvät taas tehottomina omille pomoilleen. Vähän kerrassaan vyyhti alkaa kietoutua ja yhdessä kollegansa Fermin Garzónin kanssa Delicado haastattelee ihmisiä ruoanjakopisteissä ja hylätyissä taloissa, joissa kodittomat nukkuvat, ja poliisit pääsevät jäljille, jotka johtavat hyväntekeväisyyskuvioihin. 

Barcelonassa niin kuin kaikissa suurissa kaupungeissa on laitapuolen kulkijoita, eikä tämäkään kirja kovin ruusuista kuvaa antanut elämästä kadulla. Ihmisoikeudet eivät tosiaan toteudu näiden ihmisten kohdalla. Kirjan ansio varmasti onkin se, että se nostaa esiin yhteiskunnallisen epäkohdan, mutta toisaalta se antaa myös huonon kuvan järjestöistä, jotka auttavat kodittomia. 

Kerronnallisesti kirja ei kovin kummoinen ollut, mutta sopi hyvin lukuhetkiin, joissa ei hirveän paljon vaikeampaa tekstiä olisi pystynyt lukemaan. Matkakirjana puolusti paikkaansa. 

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
2016, Tammi
Un barco cargado de arroz 2004
suomentanut Matti Brotherus
390 sivua

Helmet-haasteeseen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos