MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kolme kevään uutuuskirjaa ympäri maailman_ Gappah, Moriarty, Sendker

Luettuja kirjoja on taas kertynyt salakavalasti pino, ja päihitän pinon postaamalla yhteisesti kevään uutuuskirjoista, joita yhdistää se, että niiden miljööt ovat kaukana: Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa. 

************


Petina Gappahin Muistojen kirja (2017, Tammi) vaikutti kiinnostavalta, koska afrikkalaista kirjallisuutta ei liiaksi suomenneta; aina on pakko tarttua kirjaan, jos sellaisen kuitenkin huomaa ilmestyneen. 

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi. Hän opiskeli kotimaassaan lakia, ja jatkoi opintojaan Euroopassa, ja asuu nykyään Sveitsissä (tiedot wikipediasta). 

Teoksessa Muistojen kirja liikutaan tavallaan rikosten maailmassa, sillä tarinan päähenkilö Memory on vankilassa odottamassa tuomionsa täytääntöönpanoa. Odottaessaan hän alkaa kirjoittaa muistelmiaan elämästään ja siitä, miten joutui tilanteeseen. 

Kerronta kiertää spiraalimaisesti lapsuudesta nuoruuteen aina Lloydin luokse, jonka murhasta Memorya syytetään, ja taas takaisin lapsuuteen. Lukija joutuu odottelemaan saadakseen selville koko tarinan oikeastaan koko kirjan loppuun asti, kuten hyvässä kirjassa kuuluukin. 

Memory on tummaihoinen, mutta kuitenkin vaaleaihoinen, sillä hän on albiino, jota monessa afrikkalaisessa kulttuurissa on pelätty, koska albiinolapsi kertoo jostain kirouksesta. Eikä Memoryn perheen elämä ihan helpointa ole ollutkaan, vaikkakin hän muistaa onnellisen lapsuuden.

Memoryn muistikuvat väittävät, että hänen vanhempansa möivät hänet Lloydille, rikkaalle vaaleaihoiselle miehelle. Memory ei pääse eroon ajatuksesta ja kysyy koko ajan itseltään, miksi vanhemmat möivät hänet? 

Jos Memory on syrjitty, niin sitä on myös Lloyd. Molemmat ovat kohdanneet elämässään syrjintää, ja kirjan tarina tuokin esiin vahvasti sen, miten monenlaista syrjintää maailmassa on. 

Kirja oli kiinnostavan erilainen, ehkä minua vaivasi vähän se, että en osannut odottaa kirjalta oikeastaan mitään - ja osa lukemisesta meni kirjan tunnustelemiseen. 

Petina Gappah: Muistojen kirja
2017, Tammi 
The Book of Memory 2015
suomentanut 
Tero Valkonen
307 sivua

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä




Liane Moriartyn kirjat ovat ihastuttaneet minua ja pitihän tämä neljäs Moriartylta suomennettu teoskin hankkia käsiin. Tavalliset pikku pihajuhlat (2017, WSOY) -teos alkaa nimensä mukaisesti pihajuhlista, grillijuhlista ystäväpariskuntien kesken. 

Clementine on lahjakas sellisti, jonka päivät kuluvat valmistautuen koe-esiintymisiin. Erika on ollut hänen ystävänsä lapsuudesta alkaen. Näiden naisten välillä käydään koko ajan valtataistelua, josta lukija saa vinkkejä pitkin matkaa. Se, mikä on taistelun perimmäinen syy, ei kuitenkaan selviä täysin ennen kuin lukija on saanut selville, mitä grillijuhlissa oikein lopultakin tapahtui. 

Tarinassa on vielä kolmaskin nainen, Tiffany, joka asuu Erikan naapurissa ja jonka luona grillijuhlat pidetään. Naisten taustat ja elämä on hyvin erilaiset, ja tarinassa aukeaa kiinnostava väylä siihen, miten pienet erot voivat vaikuttaa elämään ja ystävyyssuhteisiin. 

Kaikilla naisilla on myös miehet, mutta he jäävät tarinassa naisten varjoon. 

Pidin tarinasta ja tyylistä. Oli koukuttavaa lukea, mitä oikeastaan tapahtui, kun juoni avautui vähän kerrassaan. Pidin tästäkin Moriartyn teoksesta, ei tämä nyt maailman syvällisin kirja ollut, mutta kivasti kirjoitettu. 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
2017, WSOY
Truly Madly Guilty 2016
suomentanut Helene Bützow
464 sivua 

Ja koska Moriarty on australialainen kirjailija, kirjalla täydennän Helmet-haastetta kohtaan 

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Sydämen ääntä ei voi unohtaa

Jan-Philipp Sendker kuuluu myös melko uusiin kirjailijatuttavuuksiin, koukutuin vuosi sitten hänen teokseensa Sydämenlyönneissä ikuisuus, joten hänen toinen kirjansa, itsenäinen jatko-osa edeltäjälle Sydämen ääntä ei voi unohtaa (2017, Gummerus) oli ehdottomasti lukulistallani kevään uutuuksista. 

En täysin ihastunut Sendkerin esikoisteokseen, ja jokin tässä toisessakin oli sellaista, etten pidä Sendkeriä aivan maailman parhaana kirjoittajana, mutta kirjan tarina kuitenkin koukutti jälleen minut niin, että oli vaikea mennä kesken kirjan nukkumaan, kun sitä parina iltana luin. Aasiassa asunut Sendker kirjoittaa esikoisteoksensa tavoin Myanmarista. 

Julia, amerikkalais-myanmarilainen nainen, tuntee elämänsä jollain tavalla tyhjäksi, ja yhtäkkiä hänen on pakko matkustaa New Yorkista Myanmariin tapaamaan puoliveljeään. Edellisestä teoksesta tuttu Julia uskoo, että jollain henkilöllä on selvittämättömiä asioita, jotka vain hän voi ratkaista. 

Myanmarissa Julia saa kuulla tarinan Nu Nusta, jolla oli kaksi poikaa - kaksi kovin erilaista. Tarina on melkoisen kiinnostava - ja koukuttava, hieman samalla tavalla kuin Moriartyn teoksessa - tätäkin kirjaa oli vain niin vaikeaa laskea käsistä. 

Samalla myönnän, että tässä teoksessa oli paljon heikkouksia. Paljon tökki minulle ylipääsemätön teema jälleensyntymä, mutta onneksi se jäi sitten taka-alalle kirjan loppua kohden. Myöskään teksti ei ollut kaikkein kauneinta, olisiko syynä se, että alun perin saksankielinen kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä. 

No, pidin kirjasta, ja aivan ihanaa lukea kirjaa, joka ei läpäisisi akateemista seulaa, mutta kun ei tarvitse enää välittää, onko kirja korkeaa vai matalaa, voi vain nauttia! 

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa
2017, Gummerus
Herzenstimmen 2012
suomennettu englanninkielisestä teoksesta Anuirmeli Sallamo-Lavi
389 sivua

Helmet-haasteessa liitän kirjan kohtaan: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tyttö-teemalla jatkan kirjapostauksia, vaikka tämän kirjan lukemisesta onkin jo vähän aikaa kulunut. Yangzom Brauenin Tiibetin tyttäret (2011, Ajatus kirjat) löytyi omasta kirjahyllystäni lukemattomien kirjojen kohdalta - tavoitteena lukea tosiaan näitä kirjoja, joita olen kotiini kantanut. 

Yangzom Brauen on sveitsiläinen näyttelijätär, jonka isä on etnologi ja äiti tiibetiläinen taiteilija. Kirjassa Brauen kertoo hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan, jossa kuljetaan Tiibetistä Sveitsiin ja avaa myös Tiibetin nykytilannetta, joka aina tulee esiin, missä Kiinan poliittinen johto liikkuukin (linkki HS:n juttuun). 



Brauenin isoäiti ja isoisä tuntuvat elävän kaikessa rauhassa buddhalaisina munkkeina rukoillen ja ker(j)äten ruoka-annoksiaan, tavoitteena on elää mahdollisimman yksinkertaisesti ja rauhassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kiinalaiset tulevat Tiibetiin. Aluksi kuullaan vain huhuja kiinalaisarmeijasta, lopulta armeija tulee luostarin lähelle. Isovanhemmat kuulevat, että Dalai-lama on lähtenyt Tiibetistä Intiaan. Koska kiinalaiset tulevat koko ajan vain lähemmäksi, päättävät he lähteä maasta. Heille on syntynyt jo kaksi lasta, jotka joutuvat taivaltamaan matkan Intiaan vuoriston yli vanhempiensa kanssa. Matka ei ole todellakaan helppo, mutta perhe pääsee Intiaan. Intiassa elämä on köyhää, mutta perhe, joka on vielä jäljellä, pyrkii joka tapauksessa elämään niukan buddhalaisesti. 

Toisaalla, Sveitsissä elää mies, joka tuntee vetovoimaa Tiibetiin. Hän on etnologi ja Tiibetin-tutkija Martin Brauen. Tutkimusmatkallaan Martin tapaa Sonamin, Yangzomin äidin, jonka vie kotimaahansa Sveitsiin. Kiinnostus Tiibetiä kohtaan kestää myös Sveitsissä, ja Yangzom toimii omassa elämässään myös Tiibetin puolestapuhujana. 

Kirja oli yllättävän hyvä ja kiinnostava, koska en osannut odottaa kovinkaan paljon - muistelmateokset eivät ole minua juurikaan säväyttäneet. Tässä teoksessa kerrottiin paljon buddhalaisesta elämäntavasta arkielämässä. Oli kiinnostavaa lukea tavoista, jotka tuntuivat itselle vierailta, mutta vuoristoiseen maahan ihan sopivilta. Kirjan loppuosassa selviääkin, että tällainen buddhalainen elämäntapa on ehkä katoamassa. 

Minä haluan kertoa länsimaalaisille tiibetiläisten arkibuddhalaisuudesta, tavallisten ihmisten uskosta suhteessa luostareissa koulutettuihin munkkeihin, joiden elämää oli dokumentoitu yllin kyllin. Filmi oli kuvattava pikaisesti, sillä Mola (isoäiti) ystävineen saattaa olla viimeinen sukupolvi, joka tuntee ja harjoittaa täysipainoisesti ikivanhaa kansanbuddhalaisuutta kaikkine riitteineen

Teoksessa elämä ei todellakaan ole helppoa. Kirjasta voi lukea, miten ison maan poliittiset kuviot vaikuttavat yksittäisen ihmisen arkeen. Erityisen kamalaa oli kuvaus jokien ylityksestä riippusiltoja pitkin, mutta myös köyhyyden kuvaus, kun tiibetiläiset elivät Intiassa vailla toimeentuloa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin tähän hyvällä tavalla koukkuun. Suosittelen sellaiselle, jota kiinnostaa saada tietoa täysin toisenlaisesta elämästä! 

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret
2011, Ajatus kirjat
Eisenvogel - Drei Frauen aus Tibet, Die Geschihte meiner Familie 2009
suomentanut Riitta Virkkunen
391 sivua

Helmet-haasteessa laita kirjan kohtaan: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara tuli tietoisuuteeni blogitekstinsä ansiosta. Se oli teksti, jonka luin alusta loppuun. Teksti käsitteli Ruskeiden Tyttöjen kohtelua ja jäi kummittelemaan mieleeni. Sitten luin toisen tekstin ja kannanoton fb:ssä, jossa Hubara oli sitä mieltä, että Ruskeiden Tyttöjen äitien ei pitäisi ottaa osaa keskusteluun, koska hänen kirjoituksensa koskevat ainoastaan Ruskeita Tyttöjä. Siitä lähtien en ole oikein tiennyt, miten pitäisi suhtautua, sillä olen juurikin tällainen Ruskean Tytön äiti - en tosin ehtinyt ottaa osaa fb-keskusteluun enkä lukea äitien kommentteja. Sillä tällainen minä olen, äitiyden lisäksi hieman hidas seuraamaan somea, koska olen Koko Hubaraa vanhempaa vuosikertaa, edellistä vuosikymmentä. Nämä kaksi seikkaa etäännyttävät minut hieman Hubaran teoksesta ja esseistä, jotka hän nimeää tunne-esseiksi. Hubara on kuitenkin niin taitava kirjoittaja, että hän saa minut koukuttumaan tekstiinsä, vaikka rap-musiikki ei kosketa minua lainkaan aiheena. Tavallaan löydän itseni kirjan sivuilta kuitenkin, sillä siinä missä teini-ikäinen Hubara löytää itsensä miehisestä rapistä, löysin itse pakopaikkani tukkahevistä. En viihtynyt kotikaupunkini ahtaassa ilmapiirissä ja odotellessani pääsyä suurempaan maailmaan lauloin melankolisia säkeitä tukkaani heilutellen.



Hubaran kokemuksiin Ruskeana Tyttönä minulla ei ole kosketuspintaa kuin ohuesti, mutta tätä kirjaa lukiessani tajusin, että oma lapseni on Ruskea Tyttö, ja ehkä tulevaa ajatellen on hyvä tietää, mitä on tulossa. Kirja herätteli minua aiheen suhteen: mitä jos muut näkevät lapseni ennen kaikkea Ruskeana Tyttönä, rodullistettuna? Mitä jos lapseni kokee työtä hakiessaan esteenä sen, että hänellä ei ole supisuomalainen nimi? Kuitenkin haluan uskoa, että siinä missä maailma Suomikin muuttuu niin, että Hubaran ja hänen kohtalotoveriensa kokemukset alkavat olla menneisyyttä. Mitä jos mediassa näkyisikin Ruskea Tyttö keskustelemassa muista aiheista kuin maahanmuuttajista?


Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta - olemassa asiantuntijoita vaikkapa ydinfysiikassa tai sote-uudistuksessa, kertomassa syövän selättämisestä, masennuksesta toipumisesta, lähisuhdeväkivallasta, dekkarin kirjoittamisesta, lapsen saamisesta, remontista, suunnittelemistaan vaatteista, ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea ja ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa - 

Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa. 

Koska toivon koko sydämestäni, että Ruskeiden Tyttöjen väheksyminen ja kaikenlainen rasismi loppuu, arvostan Koko Hubaraa ja hänen tekstejään ja teosta ja sitä, ettei hän ole hiljaa. Blogiteksteissä ja somessa Hubarasta huokuu vihaisuus, mutta kirjassa kuva on rauhallisempi ja perustelevampi, ehkä muokatumpi. Kirjassa syntyy kuva tytöstä joka kasvaa aikuiseksi ja joka etsii omaa identiteettiään, eikä löydä tarttumapintaa, mallia itselleen ja turhautuu. Malli löytyy vain etäisesti rapista, sitten kirjoista ja myöhemmin ulkomaalaisista aikakauslehdistä. Edellinen tekstikatkelma Hubaran teoksesta tuo esiin, että Ruskeita Tyttöjä ei juurikaan näy, vaikkapa televisiosssa. Tai siis missään. Ja se on oikeasti mielestäni aivan kamalaa. 

Voin vain toivoa, että Ruskeat Tytöt ottavat paikkansa, eivätkä lannistu elämässään. Samoin toivon, että Hubara on esimerkki muille Ruskeille Tytöille eli niille kaikille, jotka ovat mustia, venäläisiä, virolaisia, saamelaisia - ja kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole valkoisia ja normi. 

En tiedä, milloin oma lapseni alkaa miettiä itseään ja olemistaan. Varmaan pian, sillä hän alkaa olla ihan pian teini. Jos en osaa vastata hänen kysymyksiinsä, annan alkupalaksi Koko Hubaran teoksen, sillä silloin hänellä on ainakin yksi Ruskea Tyttö esikuvanaan Suomessa. Kiitos siitä.

Itse lupaan, että teen kaikkeni edelleen joka päivä sen eteen, että ihmiset nähtäisiin kykyjensä, eikä ihonvärinsä, edustajina. Koska se on minun työtäni, ja teen työtäni, koska sydän sanoo niin. Yritän luoda uskoa Ruskeisiin Tyttöihin ja suunnata heitä muillekin aloille kuin lähihoitajiksi, ihan jokaisen kykynsä mukaan. 

Muualla teksti ja paljon keskustelua kommenteissa: Ompun blogissa

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
2017, Like
238 sivua

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Luin ensimäiset Marja-Liisa Vartion kirjat yli kymmenen vuotta sitten, jolloin löysin ulkomailta Pohjoismaisen kirjaston ja sieltä hyllyllisen suomalaisia kirjoja. Vartion kirjat olivat vähäisen kirjatarjonnan helmet. Myöhemmin on pitänyt sitten palata Vartion kirjoihin, mutta muutaman vuoden on mennyt aikaa ennen kuin ehdin kirjojen pariin takaisin. 

10794277

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1988, Otava, 1. painos 1958) kertoo maaseudusta ja Leenasta, joka on nuori tyttö, melkein nainen jo. Tyttö tapaa maaseudulla väliaikaista työtä tekevän itseään vanhemman, jo perheellisen miehen. Tyttö on nuori ja epävarma itsestään, miehestä, rakkaudestaan. Tyttö etsii itseään, elämäänsä. Hän ei tiedä, mitä tekisi kotitalonsa töiden lisäksi. No, hän rakastuu mieheen - ja tapailee miestä salaa, sillä hän tietää, että isä ei pitäisi asiasta, ja jos muut paikkakunnalla tietäisivät, alkaisi juoruilu. Salailu onnistuukin, kunnes tapahtuu se, joka niin usein tapahtuu. 

Mies lähtee ja niin lähtee tyttökin. Leena aloittaa lapsenpiikana kaukana kotoa, paikassa, jossa kyläläiset eivät näe mitä hänelle tapahtuu. Leena alkaa kasvaa aikuiseksi, naiseksi. Ja hän saa vihdoin itsetuntoa elää elämäänsä sellaisena kuin elämä hänelle vastaan tulee. 

Sanotaan, että lapsella on oltava sekä isä että äiti. Tietysti on oltava, mutta olen minä nähnyt, ettei niistä lapsista joilla on hyvät kodit ja isät ja äidit ja kaikki mahdollisuudet, tulekaan aina sitä mitä pitäisi tulla. 

Marja-Liisa Vartio (s.1924) eli oman elämänsä ilman isää, äitinsä luona. Samoin hän itse erosi aviomiehestään (1955), joten hänellä varmaan oli halu avata aihetta kirjassaan myös henkilökohtaisista syistä. 

Ihastuin taas uudelleen Vartion tekstiin. Kirjan tarina on nykypäivän näkökulmasta ihan tavallinen (en tosin tiedä oliko tätäkään 50-luvulla), mutta hänen kirjoittamistyylinsä on lumoava. Rakastuin ja luin tarinaa, ja palaan vielä Vartion kirjoihin tänä keväänä, hänen tekstinsä lumoaa. 

Aloin Minna Canthin päivän henkeen lukea kirjahyllystäni kirjoja, joissa nimessä on sana tyttö. Tämä on näistä kirjoista ensimmäinen, pari vielä tulossa blogiin myöhemmin. 

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
1988, Otava
1. painos 1958
280 sivua

Helmet-haasteessa kirja osuu kohtaan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirja, jossa sukelletaan suomalaiseen metsään ja muinaisuskoon. Tällainen teos alkoi kiinnostaa heti, kun huomasin sen Gummeruksen kevään kirjaluettelossa. 




Ikimetsien sydänmailla (2017, Gummerus) on ensimmäinen osa Metsän kansa -sarjaa, jossa kuvataan Jouko Rautaparran perheen elämää 1400-luvulla. Miljöönä on Savon seutu, tarkemmin Juva ja sen pohjoinen vesialue, jota pitkin varsinkin miehet kulkevat metsälle ja vaikkapa juuri Juvalle. 

Jo heti kirjan alkuluvuista asti on selvää, että tässä kirjassa rinnan ihmisten kanssa elävät sekä metsän eläimet että haltijat ja muut kansanuskon olennot. Tavallisten ihmisten joukossa elää niitä, joilla on muita läheisemmät suhteet henkiseen maailmaan, ja joilta pyydetään apua tiukan paikan tullen. Tällainen henkilö on Yörnin Äijä, joka osaa parantaa ihmisiä. Myös Rautaparran perheen lapsella Tenholla huomataan olevan taitoja, joita tavallisilla ihmisillä ei ole, ja taidot saattavat tulevaisuudessa viedä hänet Yörnin Äijän oppiin. 

Tavallisten ihmisten maailmassa eletään luonnossa ja luonnon armoilla: kun miehet ovat metsällä, perheen naiset kohtaavat metsän vihan. Kun taas metsässä liikutaan, on parasta olla suututtamatta haltijoita ja muuta metsän väkeä, tai voi joutua metsänpeittoon. Ihastuttavaa tässä kirjassa on se, miten nämä vanhat uskomukset ovat konkreettisesti läsnä - ja vähänhän tästä kirjasta tulee mieleen esimerkiksi Ronja ryövärintytär, joka myöskin on oma kirjasuosikkini lastenkirjallisuuden puolelta, ja jossa samalla tavalla metsässä elää kaikenlaisia olentoja. Kamulan teoksessa aivan oikeasti metsänpeitossa metsä tosiaankin peittää ihmisen näkymättömäksi, samoin kodinhaltija näyttäytyy ihmisille, jotta nämä muistaisivat pitää tämän hyvällä tuulella. Pieni vaara tällaisessa kerronnassa toki on se, että tarina voi luiskahtaa lapsekkaan puolelle. Näin ei mielestäni kuitenkaan käy Kamulan teoksessa, sillä kansanuskon lisäksi kirjassa on myös inhimillinen puolensa: Ihmiset elävät arkeaan, joka on kuvattu elävästi ja myös rakkaus leiskuu kirjassa, kun Tenhon isoveli Heiska tapaa ihanan naisen ja rakastuu tähän päätäpahkaa. 

Kirjassa on melkoista seikkailua sekä miesten kauaksi yltävällä metsästysmatkalla että lähimetsässä, jossa veljekset metsästävät aarnivalkeiden lupaamaa aarretta. 

Ihastuin kirjaan täysin, ja yritin lukea tarinaa rauhallisesti, ettei se loppuisi liian aikaisin. No, kirjan melkein 700 sivua loppuivat kuitenkin, joten toivon, että jatko-osa olisi jo tulossa. Mutta, kaiken kaikkiaan aivan mahtava teos näin Suomen juhlavuoden kunniaksi. 

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla 
2017, Gummerus
680 sivua

Helmet-haasteessa 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (vähintään)
Kirjassa liikutaan luonnossa & 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt & 41. Kirjan kannessa on eläin

torstai 2. maaliskuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Meillä Keski-Suomen keskussairaalassa koko sydäntautien osasto seurasi sitä Miedon kisaa. Kun kamppailu lopulta ratkesi Wassbergille, osastonlääkäri sanoi: "Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan." 

Suomen historia

Petri Tammisen Suomen historia (2017, Otava) kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi nimensä mukaisesti Suomen historiasta. Tamminen on haastatellut kirjaansa varten yli viittäsataa ihmistä, joiden kertomuksista on valikoitunut kirjaan tarinoita, joissa käydään Suomen historian merkittävät tapahtumat läpi alkaen vuodesta 1917. Sotien lisäksi tärkeitä tapahtumia ovat mm. Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi, olympialaiset,  Tuntematon sotilas -kirjan julkaiseminen, Kekkonen ja keskiolut - ja myöhemmiltä vuosilta Estonian uppoaminen, EU ja jääkiekon MM. Tarinat ovat todellakin lyhyitä, yllä lainaamani teksti on yksi tarina. 

Pituutensa puolesta uskon, että kaikki jaksavat lukea tämän kirjan, ja teoksesta voi helposti esittää Suomen tärkeimmät tapahtumat sellaiselle, joka ei ole aiemmin tutustunut Suomen historiaan. Jos taas tuntee tärkeimmät tapaukset sadan vuoden ajalta, niin sitten kirjassa ei mitään yllätyksiä tule - hauskoja jotkut tarinat ovat kaikesta huolimatta. 

Petri Tamminen: Suomen historia
2017, Otava
157 sivua

Helmet-haaste kohtaan 8. Suomen historiasta kertova kirja

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Lämmittelin itseäni Martina Haagin teoksilla vuoden alussa, kun luin teokset Ihana ja todella rakastettu (ja töissä menee myös superhyvin)  ja Radan väärällä puolella (linkki). 

Olin niin varma meistä (2017, Atena) jatkoi tavallaan tarinaa, joka alkoi sinkkuelämästä ensimmäisestä kirjasta ja jatkui ruuhkavuosien kuvaamiseen kakkoskirjassa. Tässä kolmannessa kirjassa avioliitto on sitten kulkenut sen loppuunsa. 

OlinNiinVarmaMeista

Olin niin varma meistä -teoksessa päähenkilön nimi on vaihtunut Isabellasta Petraksi. Petra on kirjailija ja hänen aviomiehensä Anders tv-kasvo, joten samoilla urilla pyöritään kuin aiemmissa kirjoissakin. 

Aiempien teosten tapaan on vaikea vetää huumorilinjaa, sillä teos alkaa siitä, kun Petra ymmärtää, että avioliitto Andersin kanssa on ohi. Petra lähtee pohjoisen erämaahan mökkivahdiksi, koska hän ei halua olla tekemisissä kenenkään kanssa, ja toisaalta hän haluaa jatkaa uraansa ja kirjoittaa kirjaansa. Mökillä vierailee vaeltajia, ja en ole varma, onko vierailijoiden käytös humoristista, vai kenties vain röyhkeää. Mutta vaeltajilla, jotka ovat tietenkin norjalaisia, on melkoisia vaatimuksia. 

Kun vaeltajat loppuvat syksyn tultua, alkaa Petra käydä läpi avioeroaan. 

Pidin kirjassa sen alusta: oli kiinnostavaa ajatella, miten huonosti luontoa tunteva nainen selviää yksinäisessä mökissä. Takaumat Petran ja Andersin elämään olivat raastavia, mutta veivät tarinaa eteenpäin. Kaikki teoksessa tuntui hyvältä, mutta sitten sen loppu. Kun metsästä ja läheisestä järvestä oli luvassa kaikkea mystistä ja pelottavan houkuttelevaa, ei kirjassa käytetty näitä etukäteen maalattuja elementtejä hyödyksi - jännitystä luvattiin, mutta sitten tarina vain loppui ilman kunnollista huippua. Pidin kirjasta, mutta en sen lopusta. 

Kirjan on lukenut jo tosi moni, linkki Leena Lumin tekstiin, jossa linkkejä muihin teksteihin. 

Martina Haag: Olin niin varma meistä 
2017, Atena
Det är något som inte stämmer 2015
suomentanut Riie Heikkilä 
212 sivua

tiistai 21. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelalta olen lukenut varmaankin kaikki häneltä tähän mennessä julkaistut kirjat, ja Haahtela alkaa olla ykkösnimi minulle kotimaisista mieskirjailijoistamme. Mistä maailmat alkavat (2017, Otava) löytyi siis hetimiten julkaisunsa jälkeen käsiini ja luettavaksi. 



Mistä maailmat alkavat pääsi yllättämään minut: se ei ollut samanlainen kuin Haahtelan aiemmat teokset. Vaikka tietyllä tavalla olikin. Jos en aivan päässyt mukaan Tähtikirkas, lumivalkea -kirjaan, niin tähän oli helppo lähteä ja pysyä vauhdissa mukana. Mistä maailmat alkavat on taiteilijaromaani, jossa avataan kärsivällisesti sivu sivulta elämänkulkua taiteilijuuteen. 

Teos kertoo taiteilijasta nimeltä Visa Lehtonen, joka varttuu isättömänä sodan jälkeisessä Helsingissä. Eräänä iltana nuorena ollessaan hän näkee elokuvan Vincent van Goghista, eikä mikään ole enää entisellään: Visa tietää, että hänestä tulee isona taiteilija. Hetki on kirjassa maaginen ja tunnelmallinen: hennon lumisateen tipahdellessa Visan päälle hän näkee tulevaisuutensa selkeänä. Tämä hetki jää Visan, ja myös lukijan mieleen. 

Teoksessa seurataan Visan elämää nuoruusvuosien läpi taiteilijakoulussa ja myöhemmin Italiassa opiskelemassa lisää taiteesta ja maalaamisesta. Ystävät ja tyttöystävät ovat tärkeitä, siinä missä taidekin. Mutta erityisesti suhde äitiin säilyy hyvänä - vaikka isänikävä kummitteleekin taustalla. 

Palattuaan Helsinkiin Visa ikuistaa sodassa haavoittuneita miehiä tauluihinsa. Vaikka kaikki eivät aivan ymmärrä Visan aiheen valintaa, piirtyy tarinassa kaunis kuva Suomesta ja Helsingistä sotavuosien jälkeisestä ajasta juuri näiden miesten välityksellä. Visa on kuin kokonainen uusi sukupolvi, joka on kasvamassa, mutta nämä sodassa kärsineet miehet ovat antaneet maan, jossa kasvaa. 

Kirja on ehyt kokonaisuus, ja oikeastaan koko teoksen ajan odotin, milloin kirjassa lähdettäisiin sivuraiteille, milloin tipahtaisin menosta, sillä Haahtelan teoksissa on aiemmin ollut aina joku asia tai tapahtuma, joka on salakavalasti yllättänyt. No, tällä kertaa sellaista ei tullut, olen tyytyväinen, mutta hieman hämmentynyt. Tunnelman luojana Haahtela pitää pintansa myös tässä uusimmassa romaanissaan. 

Muualla TuijaTa:n teksti, jossa myös linkkejä muihin teksteihin. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
2017, Otava
300 sivua

Helmet-haasteen kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, koska Haahtela on ammatiltaan lääkäri


maanantai 20. helmikuuta 2017

Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti

Nappasin kirjaston pikalainahyllyltä Elizabeth Gilbertin Big Magic - uskalla elää luovasti (2016, Gummerus) -teoksen. Minuun Eat, pray, love -elokuva on tehnyt lähtemättömän jäljen, ja vaikka joku lyttäisi elokuvan, ei sen jälki lähde pois. Samaan tyyliin kirjoittaa Gilbert teoksessaan: jos joku arvostelee sitä, mikä sinulle on tärkeää, tai mitä olet tehnyt, älä välitä. 

Tärkeää on, että teet sitä, mitä haluat ja mikä on luovuutta sinulle. Toiselle luovuutta voi olla puutarhan pitäminen, toiselle taiteen tekeminen. Arvostelua saat osaksesi joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa. 



Gilbertin teos jakaantuu kuuteen osaan, joissa ensimmäisessä rohkaistaan, toisessa lumoudutaan ja kolmannessa vakuutetaan, että lupaa luovuuteen ei tarvitse pyytää keneltäkään. Sitten ollaan sinnikäitä ja luotetaan, ja näin päästään jumalallisuuteen. 

Gilbert kirjoittaa, ettei kirjoita muille, vaan siksi, että haluaa pohtia luovuutta. No, minusta teos on kuitenkin opas esimerkiksi aloittelevalle kirjailijalle, jossa kirjoittaja vastaa kysymyksiin: Tarvitaanko kirjoittamiseen kirjailijakoulutusta? Ei tarvita, mutta kannattaa elää ja matkustaa, jotta näkisi ja kokisi erilaisia asioita; Kannattaako heittäytyä kirjailijan uralle ja unohtaa kaikki muu? Ei kannata, koska lottovoitto ei todennäköisesti osu kohdallesi, vaan tarvitset päivätyön saadaksesi asuntosi ja elämisesi maksetuksi. Lisäksi Gilbert kertoo, mitkä asiat eivät auta luovuuteen, esimerkiksi juopottelu ja alkoholisoituminen, myöskään hulluus ja pessimismi eivät tarkoita, että on luova. Luova voi olla näistä asioista huolimatta. 

Pääsanoma on, että jokainen voi omalla tavallaan olla luova, täytyy vain uskoa tekemiseensä ja olla tarpeeksi motivoitunut asiastaan. Jos on tarpeeksi motivaatiota, aikaa tekemiseen löytää päivätyönsä ohella. Käytännön vinkkejä teoksessa esimerkiksi kirjoittamiseen ei juurikaan ole; kirja on enemmänkin tsemppaava ja luo uskoa siihen, että jokainen kykenee tekemään, jos vain haluaa. Toisaalta kirjan sanoma on myös, että pidä jalat maassa, kaikki teokset eivät myy miljoonia. 

Pidin kirjan positiivisesta otteesta - tämän kirjan myötä alkaa uskoa, että kykenee vaikka mihin! 



Elizabeth Gilbert: Big Magic - uskalla elää luovasti 
2016, Gummerus
Big Magic, 2015
suomentanut Laura Beck
286 sivua 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Leffoja kirjoista - osa 1

Kotiin on tullut kasa elokuvia, jotka olen ajatellut katsoa "sitten joskus". No, joskus oli nyt, kun halusin parannella flunssani. Katsottavakseni valikoitui elokuvia, jotka ovat myös kirjoina olemassa - halusin nähdä kirjojen leffaversiot, osan kirjoista olen lukenut ja osaa en ollenkaan - ja siksi halusin muistutella/ tietää, mitä näissä tarinoissa tapahtuu

Sinä päivänä -kirjan luin vuonna 2011, joten oli kiinnostava katsoa kirja elokuvana - tapahtumat tulivat mieleeni sitä mukaa kuin filmi eteni. Kirjan lukeminen ei ollut mitenkään järisyttävä lukuelämys ja kirjassa oli valmiiksi paljon dialogia, joten tarina toimi elokuvana. Jim Sturgess oli loistava valinta Dexteriksi, ja Anne Hathawayn tarvitsi vain ottaa silmälasit pois muuttuakseen kaunottareksi. Elokuvan tarina pääsi yllättämään, koska en muistanut enää kaikkia kirjan käänteitä. Surullinen elokuva, joka sai miettimään: mitä jos ajan olisi käyttänyt toisin?



Ps. Rakastan sinua on  alun perin Cecelia Ahernin kirjoittama teos, enkä ole varma, olenko lukenut sen vai en. No, joka tapauksessa Ahern kirjoittaa viihdekirjallisuutta, joten tiesin odottaa viihdettä. Odotuksiini vastattiin: kirjassa on kyse rakkaudesta ja siitä, miten rakkaus vie kuolemankin yli. Hollyn (Hilary Swank) irlantilainen aviomies kuolee, mutta lähettelee kuolemansa jälkeen kirjeitä vaimolleen. Holly itkee ja suree, mutta jotenkin kirjeiden voimalla jaksaa jatkaa elämäänsä. Swank ei ole lempinäyttelijättäriäni, mutta menee tässä leffassa, jossa parasta oli ehdottomasti Irlannin maisemat ja irkkumiehet.






Talvinen tarina on kirjana odottanut kirjahyllyssäni, ja ajattelin, että ehkä katson kirjan vain elokuvana. Täytyy sanoa, että en ymmärtänyt elokuvasta oikein mitään - ja jotenkin lentävä valkoinen hevonen meni yli ymmärrykseni. Onko tämä tarina fantasiaa? Hyvän ja pahan taistelusta selvästi oli kyse, mutta en jaksanut kovin paljon innostua loppukohtauksestakaan. Odotin elokuvasta enemmän, Russell Crowe sentään pahiksen roolissa, mutta en vain tajunnut: oliko kyseessä rakkaustarina? Pitääkö lukea kirja, että ymmärtäisin?







lauantai 18. helmikuuta 2017

Joël Dicker, Jojo Moyes, Heidi Köngäs -yhteispostaus



Lukujumi alkaa olla ohitettu, ja luetut kirjat taas tuntuvat joltain. Pari kirjaa tuli kirjaston laina-ajan loppumisen myötä lukuun ja myös yksi oman kirjahyllyn kirja tuli luettavaksi. Tässä yhteispostaus kolmesta kirjasta, kuvituksena helmikuun maisemia lähialueilta. 

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
2016, Tammi
Les livre des Baltimore 2015
suomentanut Kira Poutanen
555 sivua

Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia (2016, Tammi) kiinnosti minua jonkin verran, kun huomasin Dickeriltä tulevan jo toisen suomennoksen, ja vaikka en ole lukenut sitä ensimmäistä, päätin lukea tämän nyt.

Kirja oli kutakuinkin täysin erilainen kuin etukäteen ajattelin, Baltimore kirjan nimenä sai minut luulemaan, että kirjailija on yhdysvaltalainen. No, Dicker onkin ranskankielinen sveitsiläinen. Olisihan tuollainen asia pitänyt tietää jo! Kirjan tapahtumat kuitenkin ovat Yhdysvalloissa.  

Teoksen päähenkilö Marcus Goldman on kirjailija, joka kohtaa entisen rakastettunsa, Alexandran. Tarinassa avataan muistoja, jotka kertovat Marcusin suvun tarinaa, ja tapahtumat avautuvat vähän kerrassaan lukijalle. Jotain traagista on tapahtunut, minkä jälkeen rakkaiden tiet ovat eronneet, samoin kuin sukulaisten suhteet ovat rakoilleet. 

Menneisyydessä, tarinan takaumissa, elävät ja voivat hyvin Goldmanin Baltimoren veljekset, Woody ja Hillel, ja heidän rikas Saul-isä, joiden kanssa köyhemmän perheen serkkupoika Marcus pääsee viettämään lapsuutensa ja nuoruutensa lomat. 

Marcusia alkaa kiinnostaa, miksi Saul-setä oli rikas ja miksi hänen perheensä ei? Mitä tapahtui, ja mitä salaisuuksia jäi kertomatta. 

Pidin kirjailijan tavasta kertoa tarinaa, mikään ei selvinnyt liian aikaisin, vaan juuri sopivasti vähän kerrassaan avautuen. Eihän tässä auta muu kuin lukea myös Dickerin Harry Quebert. 



Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
2017, Gummerus
The One Plus One 2014
suomentanut Heli Naski
482 sivua

Jojo Moyesin uutuus Parillisia ja parittomia tuli luettavakseni pikavauhtia kirjastosta, ja kirja olikin pakko lukea heti, koska se on melkoisen haluttu (varattu) kirjaston puolella. Moyesilta olen aiemmin lukenut vain Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -kirjan, mutta pitäisi lukea ne muutkin.
Moyesin teokset käsittelevät vähän hömppää, mutta niissä henkilöt ovat vähän erilaisia, niitä joita ei oteta mukaan koulussa ja jotka ovat jollain tavalla normista poikkeavia.

Tässä teoksessa päähenkilönä on Jess Thomas, yh-äiti, jolla on kaksi lasta: matikkanero Tanzie ja Nicky, nörtti, joka juoksee karkuun naapurin lapsia, jotka uhkaavat hakata hänet.

Tanzien olisi mahdollista aloittaa opiskelut yksityiskoulussa stipendin turvin. Koska stipendi ei korvaa opintomaksuja 100 %, yrittää perhe saada rahoja loppumaksuihin niin, että Tanzie osallistuu matikkaolympialaisiin, ja voittorahoilla maksaa opintomaksut. Kisa on Skotlannissa, ja sinne on kallista matkustaa.

Jess tekee kahta työtä, jossa toisessa siivoaa mm. Ed Nichollsin vapaa-ajanasuntoa. Ediin Jess törmää matkalla Skotlantiin. Näin ja Ed ja Jess pääsevät tutustumaan toisiinsa ja hyvin erilaisiin maailmoihinsa. Ed on menestynyt it-alalla, mutta tehnyt jotain tosi typerää, ja joutuu olemaan töistä pois vähän aikaa. Lopulta molemmat joutuvat miettimään, mitä perhe ja raha merkitsee elämässä. Loppuratkaisu oli kirjassa kovin ennalta-arvattava, seikkailu ennen loppua oli kuitenkin kiinnostavaa lukea. 




Heidi Köngäs: Hyväntekijä
2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava 
221 sivua

Heidi Köngäs tuli minulle tutuksi teoksesta Hertta. Nyt lukuun pääsi hänen aiempaa tuotantoaan Hyväntekijä (2007, seven-pokkari, 1. painos 2006, Otava), jonka löysin kirpparilta euron hintaan kirjahyllyyni. 

Hyväntekijä kertoo suomalaisesta naisesta Almasta, joka on yh-äiti ja joka painaa Moyesin Jessin tavoin kahta työtä maksaaksen asuntolainansa. Onneksi koulutus on Suomessa ilmaista ja hänen poikansa jo niin vanha, että osaa elää jo varsin itsenäistä elämää. Työssään baarissa Alma tapaa erilaisia miehiä, ja erityisesti erään Juhanin. Alma tykästyy mieheen, mutta Juhania vetää kutsumus työhön Afrikkaan.

Almakaan ei ehdi koko ajan miettiä miestä, sillä hänen vanhenevat vanhempansa tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä Alma juoksee työn ja vanhempiensa kodin väliä. Tämä on hänen elämänsä, ja aikaa muuhun ei juurikaan ole. 

Nyt kun kirjat luettuani mietin, lähtötilanne on kovin samanlainen Moyesin ja Köngäksen teoksissa, mutta käsittelytapa kovin erilainen. Kun Moyes virittelee romanttisia kohtaamisia, Köngäs taas saa elämän raskassoutuisemmaksi, jossa miehen tapaaminen on vain yksi asia lisää elämään. Jännää, miten erilainen vire näissä kirjoissa olikaan. Pidin kaikista kirjoista, niin erilaisia kuin ne olivatkin. 

3023322833151471Hyväntekijä

Helmetin-lukuhaasteessa kirjat: 

23. Käännöskirja: Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
26. Sukutarina: Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Heidi Köngäs: Hyväntekijä


torstai 2. helmikuuta 2017

Katherine Pancol: Suudelkaa minua

Katherine Pancol on kirjailija, jota olen halunnut lukea pitkään lisää, ensimmäisen hänen teoksistaan luin vuonna 2011, ja siitä asti kirjailija on ollut lukulistallani - aika kauan siis! Krokotiilin keltaiset silmät luin ja ihastuin siihen niin, että hankin kirjan jatko-osat itselleni. Ja ajatelkaa, ne ovat todellakin odottaneet minua lukijaksi kaikki nämä vuodet! Aion ottaa Pancolin tänä vuonna lukuun, ja lämmitelläkseni ajatusta luin Suudelkaa minua (2016, Bazar) -teoksen, joka on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2003, mutta suomennettu myöhemmin. 




Teoksen päähenkilö on Angela, joka on ranskalainen nainen New Yorkissa. Hän keskustelee kahden Louisen kanssa, joista vanhempi on mykkäelokuvan näyttelijä, Louise Brooks, joka oikeasti oli olemassa ja joka oli tekemisissä mm. Chaplinin kanssa. Brooks on Angelan keskustelukaveri ja yhdessä he miettivät naisten asioita, kuten suhteitaan miehiin. Brooks on kuollut, joten keskustelut tapahtuvat lähinnä Angelan puolelta ja muistoissa. 

Angelalle toinen tärkeä henkilö on Virgile, ja myös kaikki menneet miesystävät, Mathias ja Simon. Angelalla kestää aikansa, kunnes hän ymmärtää, mikä on hänen elämänsä suunta. Ja ymmärtämisessä tarvitaan kaikkia edellä mainittuja henkilöhahmoja - ja 400 sivua kirjan tekstiä! 

Kirja oli alussa vaikea, sillä en tajunnut, kuka oli Louise tai Virgile. Loppua kohden asiat alkoivat selkiytyä ja lukeminen kävi helpommaksi ja aloin nauttia kirjan ideasta. Mielenkiintoista oli Louise Brooks yhtenä henkilöhahmona, ja ajan kulku tavalla, joka tuotti myös välillä vaikeuksia: muistot ja nykyhetki kiertelivät toisiaan, eivätkä päästäneet lukijaa kovin helpolla. 

Katherine Pancol: Suudelkaa minua
2016, Bazar
Embrassez-moi, 2003
suomentanut Lotta Toivanen
430 sivua

Helmet-haaste 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

tiistai 31. tammikuuta 2017

Tammikuun viimeiset: Joonas Konstig & Linda Olsson

12811531

Välillä tulee sellainen jakso, että kaikki luetut kirjat tuntuvat tasapaksulta tarinalta, eivätkä kirjat saa aikaan minkäänlaisia riemunkiljahduksia. Nyt tuntuu olevan menossa sellainen jakso, että kaikki kirjat, joihin tartun, tuntuvat ihan ok:lta, mutta en oikein jaksa keksiä, miksi niitä edes luen. Mahdollista tietysti, että kun yksi kirja tekee niin ison vaikutuksen, tällaisen kirjan jälkeen mikään ei tunnu miltään. Minulle se suuri kirja oli Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - ja nyt nämä kaksi kirjaa kärsivät lukukokemuksestani, joka sai minut pyörryksiin.  

Joonas Konstigin esikoisteos Ahneet ja viattomat (2008, Gummerus) on ollut lukulistallani, koska halusin tutustua Konstigin ensimmäiseen. Novellikokoelma on kovin tyypillinen esikoisteos: siinä on novellien henkilöhahmoina nuoria aikuisia, jotka etsivät elämänsä suuntaa - opiskelevat, rakastuvat ja ovat epävarmoja. Teoksesta jäi erityisesti mieleeni Ella ja Karhu, joiden rakkaustarinalle ennustin loppua; mutta toisin kävi. Novellit eivät ole oikein omaa suosikkiluettavaani, sillä tuntuu, että lämpenen hyvin hitaasti henkilöhahmoille, ja novelleissa tuntuu, että tulen tuttavaksi vasta sitten, kun tarina jo loppuu. No, kirja sopii lukijalle, joka etsii nopeaa luettavaa ja elää aikuistumisen kynnyksellä. 

Joonas Konstig: Ahneet ja viattomat
2008, Gummerus
269 sivua


Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan 42. Esikoisteos





33849941

Linda Olssoniin minulla on kahtiajakoinen suhde: välillä on ollut helpompaa, välillä vaikeampaa. Tällä kertaa Sisar talossani (2017, Gummerus) -teos loi hyviä ennakko-odotuksia, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Espanjaan, Costa Bravan rannikoille kylään, jonka nimeä en ehtinyt kirjoittaa muistiin, sillä vein kirjan jo vahingossa takaisin kirjastoon. Innostuin lukemaan kirjaa miljöön vuoksi, sillä varasin samaan aikaan lennot Barcelonaan. Pieni pettymys kirjaa lukiessani oli se, että miljöötä ei kuvailtu niin paljon kuin odotin, toki tässä käveltiin ympäriinsä haistelemassa rantatuulia ja muita nähtävyyksiä. 

Kirjan pääosassa ovat sisarukset Maria ja Emma. Maria on muuttanut asumaan Espanjaan, ja puolivahingossa hän kutsuu luoksensa kylään Emman, sisarensa, joka on kuitenkin jäänyt hieman etäiseksi. Kohdatessaan toisensa sisaret ovat hieman vieraskoreita, eikä ole helppoa päästä kunnon keskusteluun. Lukijalle tulee selväksi, että lapsuudessa on tapahtunut jotain, mikä on ajanut sisaret kauaksi toisistaan. Molemmilla on myös salaisuuksia, jotka he haluavat kertoa toiselle. Molemmilla on halua saada toisen tietoon nämä asiat, keinot puhua puuttuvat. No, mutta lopulta he saavat puhutuksi salaisuutensa, joita lukija onkin jo aavistellut. 

En aivan ihastunut tähän kirjaan, mutta se meni samanlaisena välipalana kuin Konstigin teos: kumpikaan kirja ei vaatinut kovinkaan paljon. 

Linda Olsson: Sisar talossani 
2017, Gummerus
En syster i mitt hus
suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lav
243 sivua

Lisää kirjasta kertoo Leena Lumi

Helmet-haasteessa kirja menee kohtaan Vuoden 2017 uutuuskirja

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian ehdokkaani Finlandia/ Globalia ja Kuopus



Vuoden parhaat kotimaiset Blogistanian Finlandia 2016, emännöijänä Krista

Ehdokkaani ovat:

1. Pajtim Statovci: Tiranan sydän 2016, Otava 3 pistettä 
2. Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa 2016, Gummerus  - 2pistettä 
3. Tommi Kinnunen: Lopotti 2016, WSOY - 1 piste

Edit. Koko Blogistanian äänet menivät näille kirjoille, jotka olen muuten kaikki itsekin lukenut: 

Viisi eniten ääniä saanutta olivat: 

Minna Rytisalo: Lempi, 44 pistettä

Riitta Jalonen: Kirkkaus, 32 pistettä

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, 30 pistettä

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet, 24 pistettä

Tommi Kinnunen: Lopotti, 13 pistettä

K

Blogistanian Globalia eli vuoden 2016 parhaat käännösromaanit, emännöi Yöpyödän kirjat

Ehdokkaani:

1. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu - 3 pistettä 
2016, Bazar 
The Midnight Rose, 2013
suomentanut Hilkka Pekkanen

2. Chigozie Obioma: Kalamiehet - 2 pistettä 
2016, Atena
The Fishermen 2015
suomentanut Heli Naski

2016, WSOY
L'amica geniale 2011
suomentanut Helinä Kangas


Edit. Ja koko Blogistanian tulokset. Jännää, että näistä kirjoista olen myöskin lukenut kaikki, sijalla 2 ja 4 omat suosikkini. 


  • 22 pistettä - Sadie Jones: Kotiinpaluu
  • 18 pistettä - Elena Ferrante: Loistava ystäväni
  • 17 pistettä - Colm Tóibin: Nora Webster
  • 14 pistettä - Chigozie Obioma: Kalamiehet
  • 11 pistettä - Sara Strindsberg: Niin raskas on rakkaus
  • 10 pistettä - Kate Atkinson: Hävityksen jumala
  • 10 pistettä - Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja



Ja vielä Blogistanian Kuopus 2016, emännöi Notko, se lukeva peikko

Ehdokkaani: 

1. Seita Vuorela: Lumi WSOY - 3 pistettä
2. Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita Aula & co - 2 pistettä 
3. Juuli Niemi: Et kävele yksin WSOY  - 1 piste