MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kun on lukenut viikon espanjalaisten kirjailijoiden pitkiä lauseita ja koukeroisia juonia, kotimaisen kirjallisuuden lukeminen tuntuu suurinpiirtein siltä, kun törmäisi seinään. Varsinkin sellaisen yksinkertaisten lauseiden tyylitaiturin kuin Kari Hotakaisen kirjojen lukeminen.



Ihmisen osa (2009, Siltala) nousi kesäkirjojen lukupinoon, sillä olen lukenut Hotakaisen aikaisempia teoksia (Juoksuhaudantie, Bronks, jotka ovat myös suosikkejani Hotakaiselta) ja myöhäisempää tuotantoa (Luonnon laki), mutta en mitään siitä väliltä. Aloin lukea kirjaa luottavaisena, sillä Hotakainen on yksi kotimaisista suosikeistani, tai ainakin on jossain vaiheessa ollut. 

Ihmisen osa alkoikin miellyttävästi ja erikoisesti, kun 80-vuotias Salme Malmikunnas myy elämänsä kirjailijalle, joka aikoo laittaa naisen elämän kansien väliin tarinaksi. Salmen elämäntarina poukkoilee nykyhetkestä menneisiin ja vihjaa, että jotain traagista, joka teki hänen aviomiehestään mykän, tapahtui heidän perheessään. No, eikun vain asiaa selvittämään ja lukemaan kirjaa innolla eteenpäin!

Kerrontatapa kuitenkin muuttuu hetikohta kirjan alussa, Salme ikään kuin unohtuu ja lukijalle annetaan Salmen aikuisiksi kasvaneiden lasten elämä. Siis, voihan lukiessa miettiä hieman sitä, miten paljon lasten elämät eroavat siitä, miten äiti ne kertoo: onko kirjailija päättänyt ottaa erivapauksia ja värittää tarinaa, vai näkeekö äiti elämän eri tavalla kuin lapset? En oikein osannut päättää lukiessa, että miksi kerrontatyyli muuttuu kirjan tarinassa, enkä keksinyt syytä jättää Salme kokonaan pois. 

Tarina itsessään on hieman liian stereotyyppinen, tai ei ehkä tarina, mutta henkilöt. Kirja toistaa kaikkia mahdollisia stereotyyppisiä ajatuksia ja henkilöhahmoja, enkä mitenkään jaksanut innostua, miten kaikki onnettomuudet ja huono-osaisuus on koottuu kirjan kansien väliin. Viikon some-aiheeseen sopivasti mainitsen vielä, että Hotakainen on tuonut kirjaan Bikon, Salmen vävyn, joka on tummaihoinen mies. Arvattavasti Biko on bussikuski ja kokee asiakkaiden huudot niin pahasti, että lopettaa työt, koska haluaa aurinkoa elämäänsä, eikä pahoja fiiliksiä. Bikon monologi rasisteja vastaan on yksi kirjan hauskimmista, vaikka olisin mieluusti nähnyt Bikon jossain toisessa ammatissa kuin bussikuskina. 

Kyllä, kirja oli siis välistä hauska, mutta pääosin lukiessani tuli sellainen olo, että olen lukenut tämän jo niin monta kertaa, että ei jaksa. Seuraavana listalla ollut kirja: Tuomas Kyrön 700 grammaa koki kovin kohtalon: kun aloitin kirjan heti Hotakaisen teoksen jälkeen, tuntui, kuin olisin taas syönyt ihan samaa puuroa. Jätän suosilla puuron väliin, ja seuraavaksi aivan jotain muuta. 

Kirjasta lisää: Kirsin kirjanurkka.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
2009, Siltala
276 sivua

Kirjankansibingo-haaste: mustavalkoinen


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tunnelmia Barcelonasta



Barcelonassa on moni käynyt ja kaupunki onkin yksi Euroopan suosituimpia kaupunkikohteita. Turismi alkaa olla ongelma kaupungissa, jonka asukkaat haluaisivat palan kaupungista itselleen takaisin. Barcelona ei ollut oikeastaan matkamme pääkohde, mutta velvollisuudentuntoisesti vierailimme kaupungissa parina päivänä. Olin ostanut talvella kirpparilta Barcelona-oppaan, koska joskus kuitenkin vierailisin kaupungissa - ja yritin saada tuntumaa kaupunkiin oppaan avulla. En oikein saanut, mutta yritin bongata joitain helppoja kohteita kaupungista. Sitä mukaa kuin viihdyimme rannalla, vierailukohteet vähenivät listalta. Barcelonan 30 asteen kuumuuteen ei tehnyt mieli ennen kuin oltiin totaalisen kyllästyneitä rantalöhöön. 

Barcelonassa olimme lopultakin vain kaksi päivää, joista ensimmäisenä kävelimme La Ramblaa edestakaisin ja bongasimme mm. Antoni Gaudin arkkitehtuuria, hassuja nimiä ja paljon erilaisia ihmis- kuten turistiryhmiä. 







La Ramblalta poikkesimme ihanan ilmastoituihin kauppoihin sekä vanhankaupungin kujille, joilla lapset yrittivät saada käsiinsä tärkeät Barca-paitansa ja minä itse nähdä jotain Barcelonan must-see-kohteita, niin kuin katedraalin. Kapeat kujat olivat miellyttäviä kävellä, La Ramblalla iski ihmispaljous väliin liiaksi ja vaikka kadulla voi kävellä puiden varjoissa, niin myös kuumuus tuli päälle hieman hiostavasti. 









Onneksi pitkän kadun päässä alkoi viiletä ja väljetä, katuesiintyjät olivat kiinnostavia ja lähestyvä Kolumbuksen-patsas näytti komealta. Päädyimme ihastelemaan kaiverruksia - kuumuus esti kiipeilemisen patsasta ympäröivien leijonien päälle ja patsasta ympäröivä liikenne jäämästä patsaalle pidemmäksi aikaa. Jotenkin päällimmäisenä kaupungista jäi mieleen kuumuus ja ihmispaljous, jota teki mieli lähteä pakoon. 

Lepäsimme ja joimme ja ihastelimme sataman isoja veneitä ja laivoja, mutta lopultakin kierros Ramblalla ja vanhankaupungin kujilla alkoi riittää ensimmäisen päivän ohjelmaksi. Tibidabo-kukkula olisi kiinnostanut, mutta ei mahtunut päivän ohjelmaan, koska halusimme vaihteeksi syödä jotain hyvää ja muuta kuin hotellin ruokaa. Ravintola oli yllättävänkin mukava ja väljällä ja viileällä terassilla olisi voinut lojua vaikka kuinka kauan. Tarjoilijamme oli matkan mukavimmasta päästä ja jutteli lasten kanssa ja hauskuutti näitä. 

Barcelonan ihmisistä jäi sellainen pieni kiukku ja äksyisyys mieleen, mutta myönnän, että itseäkin ärsytti kuumuus ja tönivät ihmiset. Sinällään taas isommissa kaupoissa oli ystävällisiä myyjiä ja pienissä kahviloissa oli hauskaa, kun myyjät puhuivat espanjaa. On nimittäin kaksi tapaa puhua vierasta kieltä: sellainen nopea ja kiukkuinen ja toisaalta yksinkertainen ja helppo. Jälkimmäistä ymmärtää, vaikka sanoja ei tietäisikään ja tällaisia puhujia sattui tielle mukavasti. 

Kaupunki on hieno ja nähtävää paljon, mutta perustarpeista, lähinnä janosta ja sen hallinnasta, tuli nähtävää tärkeämpi asia - ja minulle jäi hieman huono omatunto, kun tutustuin kaupunkiin niin huonosti. Tunnelmia kuitenkin parin päivän aikana tuli imettyä ja jäi mieleen elämään. 













Lapsille kaupungista taisi olla tärkeintä tarpeeksi kylmä vesi, hyvä ruoka ja Messi-paidat. Oltiin melkoisen kypsiä etsiytymään taas rannalle vievään junaa, ja siinäpä hiki virtasi, kun aloin tutkia metrokarttaa, tietenkin sen jälkeen, kun olin jo ostanut metrolipun. Ajattelin, että kaikki linjat vievät juna-asemalle, mutta sain huomata olevani melkoisen väärässä. Seurattiin erivärisiä linjoja ja jouduttiin varmasti maailman pisimpään maanalaiseen ilmastoimattomaan tunneliin, mutta päästiin perille mutkittelevalla metrolla (ja minä kun olen luullut, että metrot rakennetaan kulkemaan suoraan). Huh, kaupunkireissun jälkeen taas maistui rannalla ja uima-altaalla löhöily. Saatiin Barcelona-reissun jälken sopivasti toinen hotelli, jossa levättiin pari tuntia kylpylän hierovissa suihkuissa - elämä alkoi taas voittaa nopeasti!



Toinen Barelona-päivä oli samalla Espanjan-loman viimeinen päivä, tuotiin matkatavarat säilytykseen asemalle ja ostettiin tuliaisia. Lupasin lapsille käynnin Akvaariossa, jossa on aivan oikeita haita. Sisäänpääsy oli melkoisen hinnakas tällaiselle budjettimatkalaiselle, mutta toisaalta, jotain kivaa ja kiinnostavaa sitä haluaa matkalla nähdä. Akvaariossa opittiin, että hai on hollanniksi hai (haai varmistaa kääntäjä) ja että pingviinit ovat mahdottoman pieniä, samoin kuin lasten elokuvissa seikkailevat Nemo-kalat.

Akvaario oli hinnastaan huolimatta hyvä valinta, sillä hait tekivät ikimuistoisen vaikutuksen: haiden elämää on mietitty ja pohdittu ja tietoa etsitty matkan jälkeen melkein joka päivä. Ihmisiä oli täälläkin paljon, mutta ei ahdistavuuteen asti, haiallasta päästiin ihailemaan pitkällä kävelymatolla, säästyi omalta kävelyltä ja ihmisten eteenryntäilyltä. Altaiden jälkeen oli vielä peuhapaikkoja lapsille, joten suosittelen kyllä lapsiperheille tätä paikkaa! 

Akvaario-visiitin jälkeen käytiin viereisessä Maremagnum-kauppakeskuksessa ihailemassa esimerkiksi Barca-fanituotteita, teki mieli ostaa oma Suarez-nukke, mutta ehkä ensi kerralla sitten. 

Päivä oli kiva, mutta uuvuttava ja päättyi sakkoihin ja vatsapöpöön. Mikään ei ollut parempaa päivän päätteeksi kuin päästä lentokenttähotellin uima-altaaseen (vatsapöpö ei vielä vaivannut) ja leveään sänkyyn odottelemaan aamun lentoa Suomeen.

Sakot tuli siitä, että ymmärsin, että Barcelonassa ei tarvitse ostaa lapsille lippuja junaan/metroon. Varmistin tätä asiaa moneen kertaan, mutta en silti ollut saanut asiaa ymmärretyksi: lapsille ilmeisesti pitää ostaa aikuisten lippu (sanottakoon, että en vieläkään ymmärtänyt asiaa, kuten tuossa aiemmin totesin, on erilaisia tapoja puhua kieliä: toinen on se, että varmistetaan, että asia tulee ymmärretyksi helpolla puheella ja toinen on se, että huudetaan kovaa, ja nyt tapa oli tuo jälkimmäinen). Meillä ei ollut lastenlippuja, tai lapsilla aikuisten lippuja - ja maksoin sitten sakkoni, oli kuitenkin loman viimeinen päivä ja meitä alettiin uhkailla poliisilla ja passien ottamisella. Väärinymmärrystä vielä lisäsi se, että vartija kertoi ilmeettömästi, että "it's fine", jolloin välillä olin valmis lähtemään ja sitten taas jäämään - siis että onko se ok vai sakot, jäi vähän hämärän peittoon. 

No, olkoon miten on, päästiin lähelle lentokenttää ja matka kotimaahan tuntui tuollaisen päivän jälkeen ihan hyvältä ajatukselta. Pääosin kuitenkin matkalla oli niitä mukavia kohtaamisia ihmisten kanssa ja vieläkin naurattaa, kun muistelen tavarasäilytyksessä olleen miehen Hasta la vista -huikkausta. Oli hassu mies, jonka puheesta ymmärsin kaiken, vaikka se olikin espanjaa ja käsien heiluttelua. 

Jotenkin etukäteen muuten kuvittelin, että Espanja ja Italia olisivat enemmän toistensa kaltaisia, mutta aivan eri tunnelma maissa silti oli - enkä osaa sanoa, kummassa oli parempi.

No, matkasta selvittiin ja vatsakin alkaa olla taas kunnossa - ja seuraavalla lomalla taas kaikki uusiksi. 




lauantai 25. heinäkuuta 2015

Matkalla Kataloniassa


Kuten blogini lukija onkin huomannut, olen lukenut espanjalaista kirjallisuutta parin viime viikon aikana Espanjan-matkamme innoittamana. Suuntasimme tämän kesänä kohti Espanjan aurinkoa, koska näytti siltä, että kotimaa ei suo juurikaan lämpöä. Ruhtinaallisesta kahden viikon kesälomastani hytisin viikon Hesa Cupin sateissa ja heti, kun lapsen jatkopelit päättyivät, hyppäsimme koneen siiville ja saavuimme sademyrskystä aurinkoon. 

Barcelonan kentällä paistoi aurinko ja aamupäivä lämpeni 30 asteeseen. En ollut ehtinyt kovin paljon ottaa selvää matkakohteesta, sillä ostin lentoliput viikkoa ennen matkan alkua. Alun perin suunnittelin matkaa Kroatiaan tai Kreikkaan, mutta sitten lopulta Espanja kiinnosti enemmän, ja Kreikan tilanne vaikutti liian sekavalta. Googletin Barcelonan lähialuetta etsiessäni sopivaa rantakohdetta läheltä kaupunkia, sillä kahden vilkkaan kouluikäisen lapsen kiinnostuksenkohde ei ole kaupunki ja sen rakennukset, vaan ranta ja uima-allas - tämän opimme viime vuoden Rooman-matkalta. 

Barcelonaan ensi kosketuksemme oli Placa d' Espanya, johon astuimme lentokenttäbussista. Saimme bussijonossa Barcelonan kartan ja noin 25 minuutin matkalla ehdin tutustua kaupunkiin sen verran, että huomasin bussin pysäkeistä Espanjan aukion olevan lähimpänä rautatieasemaa, jonne halusimme. Lämpöön tottuessa tuo kahden metroaseman välinen matka kävellen tuntui tosin melkoisen pitkältä... mutta asemalla tankatut leivät ja vedet auttoivat jaksamaan eteenpäin. 

Junalipun sain ostettua automaatista - mutta oikean junan ja raiteen löytäminen vaati noin kolmen ihmisen vaivaamista, joista yksi kuului aseman asiakaspalveluun. Barcelonan rautatieyhteydet vaikuttivat vähintäänkin hämmentäviltä, sillä junalinjat erottuvat kirjain- ja numeroyhdistelmien perusteella, ja lopulta oikean raiteen vieressä kytättiin monitorista, mitkä ovat kunkin junan pysäkit. Ehkä junissa on joku järkevät ja looginen systeemi, mikä ei avautunut kuitenkaan minulle. Onneksi aina on mukavia ihmisiä, jotka auttavat tai vähintäänkin etsivät käsiinsä jonkun, joka osaa englantia. Näinpä ei tälläkään kertaa astuttu väärään junaan, vaikka lähellä sekin oli, kun junia meni parin minuutin välein raiteelta ties minne. 

Junien ja julkisten kulkuneuvojen ilmastointi oli koko matkan ajan aivan järkyttävän ihanaa ja toimivaa. Junassa unohtui, että ulkona on oikeastaan kuuma ja maisemat näyttivät, että hyvää saattaa olla luvassa. Matka kesti reilun tunnin ja maksoi 4,90 (vertailuna: bussimatka lentokentältä maksoi hieman yli 5 euroa). 



Valitsimme matkakohteeksi Calellan, josta en kovin paljon ennakkotietoa löytänyt. Jos olisin löytänyt, niin olisimme valinneet kaiketi jonkun toisen kohteen - valinnanmahdollisuuksia olisi ollut muitakin. Heti hotellille saapumisen jälkeen kävi ilmi, että Calellassa nimittäin oli noin tuhat saksalaista abiturienttia, jotka Saksa on järjestänyt ranta- ja rälläyslomalle juuri meidän valitsemaan kohteeseen. Hotellimme oli täynnä saksalaisia teinejä ja voi sitä schuhauttelujen määrää, mikä korviin kantautui noiden päivien aikana. Valitsin ensimmäisen hotellin sen perusteella, että se oli edullinen ja siinä oli iso uima-allas. Hotelliöihin kuuluivat kaikki ruoat ja juomat, mikä oli hyvä asia, sillä lasten kanssa matkustaessa oikean ruoan löytyminen on joskus vaikeaa - buffet-pöydistä taas löytyy valinnanvaraa, tai ainakin ranskalaisia ja ketsuppia.

No joo, en voi kehua hotellia, vaikka sen uima-allas oli melkoisen iso (se ei paljon auttanut, kun teinit valtasivat alueen) ja ruoka syötävää, ja huoneet puhtaita. Hotelli oli meluisa ja mölinää kesti yöllä keskiyöhön asti. Toisaalta omia lapsiani metakka ei juurikaan häirinnyt, ja ehkä pahinta oli se, että jokaiseen ruokailuun piti jonottaa (paitsi aamupalalle) aivan järkyttävän kauan. Saksalaisia oli Calellan jokaisessa isossa hotellissa, ja sama Abireisen järjestetään myös ensi kesänä, joten neuvon matkalle halajavaa valitsemaan joko toisen rantakaupungin tai pienen hotellin Calellasta, sillä ihan jokaisessa hotellissa saksaa ei kuullut.

Onneksi murheet unohtuivat, kun pääsimme rannalle, sillä eihän tällaisessa rantakohteessa hotellissa kovin paljon olla. Rantaan oli hotellista matkaa etukäteistietojen mukaan 400 metriä, mikä piti paikkansa. 

Kuva hotellin parvekkeelta. 



Rannalle päästääkseen pitää alittaa rautatie, sillä juna kulkee rannan ja kaupungin välistä, mikä on jännää, mutta toisaalta ihan toimivaa: ihmiset pääsevät Barcelonasta helposti uimaan ilman omaa autoa ja maisemat junasta ovat huikeat. Todettakoon, että Barcelonan ja Calellan välillä oli ainakin kaksi nudistirantaa, joten hieman täytyy katsoa, mille pysäkille jää, ellei juurikin tykkää rusketuksesta ilman rajoja. 

Rannalle pääsi helposti, radan alituksia oli juuri oikeissa kohdin. Rantaa riitti kaikille (wikipedia kertoo Calellassa olevan rantaa kahden kilometrin verran), ja rannalla oli juuri oikeanlaiset aallot. Aallot olivatkin melkoiset ja syvyyttäkin rannassa sen verran, etten varmaan olisi nauttinut kovin paljon omasta olostani, jos lapset eivät olisi osanneet uida. 

Suurin osa lomasta meni rannalla lojumiseen ja vaikka suunnitelmissamme oli mennä takaisin Barcelonaan hetikohta, Suomen vesisateista toipumiseen meni kokonaiset neljä löhöpäivää rannalla. Välillä käytiin toki uimassa myös hotellin uima-altaalla. Ainahan vaihtelu on hyväksi.







Calella on pieni ja vanha kaupunki (wikipedia antaa asukasluvuksi 18 000). Keskustassa on vanhoja taloja ja kapeita kujia, sekä paljon turistikrääsäkauppoja. En itse viihdy ollenkaan kauppiaiden seassa, jotka työntävät väkisin tavaraa ja juoksevat perässä. Ostimme Calellasta yhden uimarenkaan ja kaksi vesipyssyä ja välttelimme muuten kauppiaita. Suurin osa kauppojen myyjistä on kotoisin jostain Pakistanin seuduilta, joten hinnatkin vaihtuivat kauppiaan tuulen ja myyntiajankohdan mukaan. Kaupungissa on paljon turisteja, en yhtään ihmettelisi, josko välillä on hieman rasittavaa elää turistien kansoittamilla kaduilla. Espanjan televisiossa näytettiinkin, miten turisteista käytiin vilkasta keskustelua (Yle uutisoi heinäkuun alussa Barecelonasta). Kun Suomessa sataa vettä koko kesän, niin itsestäni on toki mukavaa välillä käydä hengähtämässä paikassa, jossa aurinko paistaa. Turismi on varmasti asia, jossa on hyvät ja huonot puolensa, itse haluaisin pitää itseäni siinä mielessä hyvänä turistina, että en melua enkä oksentele kalsareissa kadulle. 



Calella on niin kuin Barcelonakin Kataloniaa, eikä seuduilla Espanjan lippuja näkynyt, Katalonia lippuja sen sijaan oli melkeinpä jokaisen talon parvekkeella. Vaikka olen ollut tietoinen Katalonian halusta itsenäisyyteen (Ylen uutinen), niin jotenkin olin yllättynyt kaikista lipuista, joita jokaisessa niemennotkossa liehui. 






Loma Calellassa oli totaalista lomailua ja rentoutumista: uimista ja lämmöstä nauttimista sekä valmiista pöydästä syömistä, ettei näistä lomapäivistä oikeastaan muuta voi kertoa. Rannalla oli tällainen kiipeilypaikka, johon ei tutustuttu, koska se oli hieman syvemmällä vedessä ja kiipeilijät olivat hieman isompia lapsia (nuoria), joille se on varmaan kiva paikka. Kaikenlaisia muitakin vesi- ja ilmakuljetuksia rannalla tuntui olevan, joten jännitystä rantaelämään saa varmasti. Suomalaisiin ei Calellassa ja sen rannoilla hirveästi törmännyt, viikon aikana lapset tapasivat yhden suomalaisen perheen lapset ja hotellissa kuulin myös yhden toisen perheen puhuvan suomea. 

Rannalla oli saksalaisten teinien lisäksi paljon perheitä ja ehkä paikallisia, ainakin espanjalaisa, lapsia isovanhempien kanssa ja viikonloppuna myös isompia espanjalaisia perheitä. 



Hotelleista vielä: halpishotellimme oli Olympic, jossa parasta oli uima-allas ja lastenaltaalla pelattu bingo (hieno tapa lasten opiskella numerot espanjaksi, omani taisivat oppia kymmeneen asti). Vaihdoimme loppuviikosta Hotel Sant Jordiin, tämä vaihto oli etukäteen suunniteltu, sillä ajattelinkin, että halpisversio voi olla hermoja raastava. Sant Jordin palveluihin ja hintaan kuului järkyttävän ihanan hiljaisuuden lisäksi parin tunnin kylpylävierailu päivässä, kylpylän nimi olikin jänskästi Silence (linkki). Tämä kuva hotellin parvekkeelta, kylpylä sijaitsi tuossa viereisessä talossa, jonka pihalla on iso uima-allas, jossa voi myöskin uiskennella samaan tahtiin brasilialaisten uintileiriläisten kanssa. 

Sanotaanko, että pidin tästä hotellista huomattavasti enemmän, oli hiljaista ja ruokakin parempaa. 

Ainoa miinus hotellissa oli, että televisiosta näkyi hyvin ainoastaan Barca TV, mutta toisaalta oli kiinnostavaa katsoa Barca-Real-matseja vuosien takaa. Tosin viimeinenkin kanava hyytyi ja oli pakko lähteä aurinkoon....

Vietimme hotellissa lepotaukoja, joiden aikana oli kiinnostava katsella maan uutisia, jotka menivät järjestyksessä kutakuinkin näin: Pamplonan härät, Madridin 40 asteen helle ja Iker Casillasin kyyneleet. 



perjantai 24. heinäkuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Carlos Ruiz Zafón on kirjailija, jonka kirjoihin minun on pitänyt tutustua jo kauan aikaa, ja vihdoin sain innoituksen Espanjan-matkastani alkaa lukea Ruiz Zafónia. Hyvä niin, sillä kirja oli kiinnostava alusta loppuun saakka. 



Kirjojen ystävälle kiinnostavalla tavalla Tuulen varjo vie lukijan ja tarinan päähenkilön Danielin unohdettujen kirjojen hautausmaalle, josta 10-vuotias Daniel poimii yhden kirjan luettavakseen ja oppaaksi elämälleen. Kirja on Julián Caraxin Tuulen varjo. Kirjailija ei koskaan myynyt paljon kirjojaan, ja koko mies unohtui. Nyt Danielia ajaa intohimo selvittää, kuka Julián Carax oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui. 



Kirjan edetessä Danielista kasvaa nuori mies, joka on rakastunut kuolettavasti Beaan, hänen parhaan ystävänsä siskoon. Tytön vanhemmat eivät halua Danielia perheeseensä ja nuoret tapailevat kaikilta salaa. Danielin elämä alkaa muistuttaa Juliánin elämää, sillä myös Julián rakasti Penélopeaan salaa kaikilta. Daniel ei välillä Juliánin kohtaloa selvittäessään tiedä, kuka on hänen puolellaan ja kuka häntä vastaan - samoin Julián kohtasi vihamiehiä eläessään - ja kuollessaan, sillä Juliánin tuttavat kertovat, että mies kuoli jo aikaa sitten. Danielia ajaa pakkomielteeksi kasvava halu selvittää, mitä Juliánille oikeastaan tapahtui ja miksi tämä kuoli. Daniel rientää haastattelemassa Juliánin lähipiiriä ottaakseen selvää tapahtumista, ja kirjan edetessä lukija saa vastaan useita mahdollisia selityksiä. Mikään selitys ei ole kuitenkaan ole täydellinen, ja tarina jatkuu. Kirjassa kiehtoo totuuden etsinnän lisäksi myös se, miten Danielin ja Bean rakkaustarinan käy. Ennen Ruiz Zafónin kirjaa lukemani Mariasin Rakastumisia-teoksen tavoin tässäkin mennään eteenpäin vielä sen jälkeen, kun luulin saavani selville, mitä oikeastaan tapahtui. Kirja on sekä rakkaustarina että jännäri. 

Kirjassa eletään Barcelonan kaduilla, vuodesta 1945 vuoteen 1950 ja takaumissa tutustutaan Juliánin elämään parikymmentä vuotta aiemmin. Samalla kirjassa luodaan kiinnostavaa katsausta eri aikakausien elämään Barcelonassa: siihen, miten mahtisuvut pitävät hallussaan kaupunkia ja miten suvut nousevat ja tuhoutuvat - ja myös, miten rikkaat voivat nostaa tai tuhota muita ihmisiä. Rikas suku nostaa poikien tulevaisuutta, kun herra Aldaya, Juliánin hattukauppiasisän asiakas, maksaa Juliánin koulunkäyntimaksut ja avaa tien pojalle "parempien" ihmisten joukkoon. Aikakausien lisäksi kirjassa luodaan kuvaa Barcelonasta. Kaikkein eniten kirjassa riennetään La Ramblaa pitkin, melkein kaikki tuntuu tapahtuvan tämän kauppakadun varrella. Tosin kirjassa katu on usein tyhjä ja siellä tuulee viileästi.




Saapuessani Katalonian aukiolle huomasin, että kyyhkysparvi oli laskeutunut aukion keskusympyrään. Linnut peittivät sen kokonaan kuin valkoinen, kevyesti keinahteleva siipipeitto. - - Kun olin päässyt aukion keskelle, kuulin katedraalin kellojen kumahtelevan puolenyön merkiksi. 




Kaikkien vanhojen kaupunkien tapaan Barcelona on raunioiden summa. Ne paraatipaikat, joilla me niin mielellämme ylpeilemme, palatsit, tehtaat ja muistomerkit, identiteettimme perustavat tunnusmerkit, ovat enää vain ruumiita, sammuneen sivilisaation pyhäinjäännöksiä. 






Portal de la Pazin aukiolla pysähdyin katsomaan satama-altaan laitureita. 





Ostin Katalonian rautateiden lippuluukulta kolmannen luokan matkalipun Tibidabon asemalle. - - Nojasin päätäni ikkunaan ja katselin ulos silmät raollaan, kunnes juna syöksyi tunnelin pimeyteen ja kaupungin uumeniin Tibidabon kukkuloiden juurelle asti. Kun taas nousin katutasolle, tuntui kuin olisin saaounut toiseen Barcelonaan. Aamu oli valkenemassa ja purppuranpunainen valokaistale repi rikki pilviä ja välkehti Avenida del Tibidaboa reunustavien palatsien ja huviloiden seinissä. 

Palasin vajaa viikko sitten Barcelonasta, ja mikään ei ollut parempaa kuin viipyä matkan miljössä vielä pienen hetken verran, kun luin Ruiz Zafónin kirjaa tällä viikolla sateisessa ja viileässä Espoossa. Osa kirjan kiinnostavuudesta syntyi varmaan siitä, että luin sen oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. 

Kirjasta on kirjoittanut myös mm. MarikaOksa.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
2004, Otava (2005, Loisto-pokkari)
La Sombra del Viento 2001
suomentanut Tarja Härkönen
647 sivua