MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Miika Nousiainen: Metsäjätti

 Mietin turvakaukaloa ja lapsuuteni automatkoja. Oliko meillä edes turvavöitä? Nykyisin lapsille ostetaan pyöräilykypärä ennen kävelemään oppimista, ja sata metriä ilman turvaistuinta tulkitaan lastensuojelurikokseksi. - -
Kun muistelen lapsuuttani auringonpaahteessa, tupakansavussa ja vaarallisissa vempaimissa, niin tuntuu siltä, ettei ikäluokkani edes haluttu jäävän henkiin.




Pelkäsin vähän tarttua Miika Nousiaisen uusimpaan teokseen Metsäjätti (2011, Otava), koska olen pitänyt paljon Nousiaisen aiemmista teoksista, niin Vadelmavenepakolaisesta kuin Maaninkavaarastakin. Nousiaisen teoksiin on helppo astua sisään, koska Nousiainen on oman ikäpolveni kertoja. Kun Nousiainen kirjoittaa 80- ja 90-luvuista, on kuin mies kirjoittaisi omasta elämästäni. Pikkuiset paikkakunnat kehä kolmosen ulkopuolella eivät kovinkaan paljon eroa toisistaan: kun on elänyt siellä yhdessä, tietää ja tuntee, minkälaisen elämän muutkin ovat eläneet. 

Metsäjätti on metsäteollisuusyritys, joka haluaa uusintaa ja tehostaa tehdastaan Törmälässä, joka on rakentunut ainoastaan ja vain tehtaan ympärille. Tehdas ja sen työntekijät jakautuvat paikkakunnan sosiaaliverkostossa: on tehtaanomistaja ja sen poika, jotka asuvat omakotitalossa ja viettävät joulua yhdessä isovanhempiensa kanssa. Ja sitten ovat ne duunarit, jotka asuvat kuin kiusaksi kerrostaloissa paikkakunnalla, jossa olisi tilaa rakennuttaa jokaiselle oma talo. Duunareiden pojat eivät leiki tehtaanjohtajan pojan kanssa, paitsi paikkakunnalle uutena poikana muuttanut Pasi Kauppi, jonka vanhemmat eivät ehdi kieltää poikaansa. Tehtaan työntekijöiden isät ovat enemmän, tai vielä enemmän juoppoja, jotka heittävät perheensä hankeen jouluaattoina.



Aikuisena Pasi Kauppi on suorittanut opinnot kauppatieteellisessä ja hän palaa kotipaikkaansa yrityksen viestintuojana, jonka on tarkoitus laittaa vireille yt-neuvottelut. Pasi kohtaa Jannen, joka oli hänen lapsuudenystävänsä ja joka on jäänyt paikkakunnalle. Jannen halut jatko-opintoihin ja omaan suuntaan elämässä on tapettu, pikkupaikkakunnan tapaan, luokittelemalla poika siihen sakkiin, josta ei mitään tule. 

Pasi sen sijaan on jättänyt ahtaan paikan luokittelut taakseen, hän on kiipinyt yhteiskunnassa eteenpäin: muuttanut Helsinkiin, joka on jo sinällään kova juttu, ja saanut hyvän työpaikan, kauniin vaimon, jonka suomenruotsalainen porvaritausta on välillä hepreaa Pasille, joka haluaa unohtaa oman menneisyytensä. Mutta voiko juuriaan koskaan täydellisesti unohtaa? Sinuiksi pääsee vasta kun menneisyytensä kohtaa face-to-face, niinpä Pasikin antautuu lopulta ajatuksineen omaan lapsuuteensa. Elämä lopultakin on suruja ja iloja, huolimatta siitä, ovatko vaatteet tarjoustalosta vai gantin liikkeestä.

Niin se on. Sama suru jäytää rikkaitakin, mutta kyyneleet kuivataan parempiin kangaslaatuihin. Voi olla, että suru koskee hyväosaisiin vielä kovemmin. Onhan se isku kovempi, kun korkeammalta pudotaan. Valmiiksi masentunut ei pienistä järkyty.

Nousiaisen teoksessa menneisyys tulee nykypäivään. Samoin se Suomi, joka on unohdettu (tai haluttu unohtaa) Helsingin taakse, kohtaa helsingin herrat, tahtomattaankin. Tasa-arvoisuuteen pyrkinyt ja tasa-arvoisena pidetty Suomi onkin täynnä rajoja ja raja-aitoja, joita ei niin vain ylitetä.

Kirjaa lukiessa ryhdyin miettimään oman kotipaikkani rajoja ja sosiaaliluokkia. Omille vanhemmilleni ne olivat selvästi olemassa, mutta oma sukupolveni ei niitä tainnut kannatella enää niin selvinä. Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun suuntasimme kohti jatko-opintoja. Me, joita Nousiaisen kirjan tapaan opot eivät saaneet lannistettua. Tosin itse en muista mitään suuntaviittoja saaneeni, ehkä niitä ei haluttu antaa kovin selvinä, kun ei uskottu mahdollisuuksiin. Helsingissä eläessäni ja tutustuttuani Helsingissä eläneisiin, olen huomannut, että omani ja heidän lähtökohdat ovat varsin erilaiset. Kun itselle Ruotsin-risteily oli kova juttu, pitihän ennen laivamatkaa matkustaa kahdeksan tuntia bussilla, täällä sellaiset asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Nousiaisen teoksessa Metallican konsertti Helsingissä on se nuoruuden kovin juttu: muutenkin musiikki yhdistää vielä aikuisena toisiaan tapaavia nuoruudenystäviä, Jannea ja Pasia. Kehä kolmosen ulkopuolella mahdollisuudet ovat kovin vähäiset, kun taas Helsingissä on ehkä helpompaa suunnata omasta taustastaan huolimatta eteenpäin. 

Nousiaisen kirja sai minut kohtaamaan paitsi oman menneisyyteni myös Suomen nykytilanteen. Kun kehä kolmosen ulkopuolelta äänestetään protestiäänillä mitä oudoimpia ihmisiä kansanedustajiksi, niin politiikan ääni on suunnilleen sama kuin Nousiaisen teoksessa: Helsinki ja muu Suomi elävät kovin erillään toisistaan. Kun on 20 vuotta elänyt siellä toisaalla, niin on kovin helppo ymmärtää sitä elämää toisaalla. Toisaalta, kun on elänyt myös täällä toisessa päässä, niin on pakko todeta, että ei se elämä todellisuudessa niin erilaista ole kummassakaan päässä. Mutta itse kuulun siihen joukkoon, joka on lähtenyt etsimään jotain muuta; Nousiaisen kirja on minulle kurkkaus menneeseen, josta olen hypännyt pois. Sellainen Nokian takana -nostalgia kirja, joka kertoo vielä nyky-Suomestakin niin paljon.    



on myös luettu tämä kirja. 




Lokakuun luetut

Lokakuussa on tapahtunut ja sattunut kaikenlaista
omituista ja outoa.
Lukemiseen keskittymisessä on ollut hieman vaikeutta,
kun päässä pyörii monta asiaa päällekkäin.
Osa kirjoista on jäänyt tylysti kesken,
osaan palaan vielä,
kunhan parempi aika koittaa.


Kaikesta huolimatta näyttää siltä, että
olen lukenut kirjoja loppuunkin.
13 kappaletta yhteensä,
näistä yksi kokkauskirja ja yksi sarjakuvakirja.
Yksi kirja on vielä postaamatta, mutta yritän kirjoittaa sen blogiini tänään. 



Aloitan syksyn uutuuskirjoista, joista yksi oli ylitse muiden: 


Vai voiko tätä uutuudeksi kutsua, kun se on kirjoitettu jo vuonna 2002?

Muita uutuuksia (suomalaisittain) oli:

Suositeltava kirja jokaiselle ja niin ajankohtainen, kun tuntuu, että tässä kuussa itselle on satanut erityisen paljon huonoa karmaa.
  
oli tämän kuun sarjakuvani, ja se oli hyvä kirja, vaikkakin ahdistava. Suosittelen myöskin! 

oli vähän välipalana, mutta herkullisena sellaisena mukana. Naisviihteestä innostuneelle oikein hieno kirja.

oli Shamsien ohella yksi syksyn kirjoista, joita tuskin maltoin odottaa; kirja vastasi odotuksiini samoin kuin Shamsien suomennos ja oli tämän kuun toinen suosikkini (Shamsien ohella). Hienoa luettavaa, tietoa intialaisesta kirjallisuudesta ja herkullisia ohjeita. Nyt kun olen saanut makunystyräni taas omikseni, niin täytyy alkaa kokkailla herkkuja.

ei aivan yltänyt kuun suosikikseni, vaikka kosiskelikin pohjoiskarjalaista mieltäni. Mutta koska syyslomani meni poskille, niin olkoon tämä nyt mielenlämmitystä, kun en aitoon Pohjois-Karjalaani koskaan päässyt perille.

ei myöskään lyönyt itseään läpi ja sisään, vaan aiheutti hieman mutinaa lukiessani. Marttinen on kyllä kieleltään lahjakas ja viihdyttävä ja varmasti monen mieleen.

Näistä uutuuksista ei mikään ollut huono, mutta Shamsie oli vain muita parempi.  









Olen tainnut juuttua vuoteen 2011 lokakuun luetuissa,
sillä myöskin nämä on julkaistu suomeksi kuluvana vuonna:

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedän huomisesta (Siltala 2011)
- kirja, joka yllätti mut positiivisesti.
Sairausloman yksi tylsä päivä kului sujuvasti kirjan parissa ja juoni yllätti hauskasti.

Damon Galgutin Vieraassa huoneessa (Basam books 2011)
oli myöskin kiinnostava kirja,
erilainen ja väkevä.

Austin Wrightin Tony & Susan (Avain 2011/1993)
oli myöskin nautittavaa ja kiinnostavaa luettavaa,
koska oli tavallisuudesta poikkeavasti kirjoitettu kirja.


Vaikka osa uutuuksista oli aiemmin kirjoitettu alkuperäisellä kielellään, niin ihan yllätyin, kuinka monta tänä vuonna julkaistua kirjaa olen peräkkäin lukenut. 
Täytyy ensi kuun tavoitteeksi kenties ottaa hieman vanhempienkin kirjojen lukeminen, etteivät ne vallan unohdu. Kyllä mulla onkin pari vanhempaa kirjaa kesken lukemisen. Palaan niihin toivottavasti pian.  


Vanhempia kirjoja tulikin sitten luettua vain kaksi, molemmat Arto Salmisen kirjoittamia: Paskateoria (WSOY 2001) ja Turvapaikka (Otava 1995).
Näitä oli kiinnostava lukea, ajatukset olivat luettavia, kielestä en ilahtunut.



Lokakuu on tullut sairasteltua, mutta myös nautittua,
keltaiset metsät ovat vaihtuneet yhtäkkiä alastomiin puihin.
Tässä vaiheessa vuotta yleensä alkaa harmaus masentaa,
mutta toivottavasti kirjat tuovat väriä ja iloa elämään.

Susa on kirjoittanut blogiinsa hienot ohjeet siitä, miten kirjoja saisi luettua enemmän
ja vaikka en ihan ilahdu siitä, että kirjan kanssa pitäisi treenatakin, niin voin aivan mieluusti jättää imuroinnin ja keskittyä senkin ajan kirjan lukemiseen.
Vaikka välillä on kyllä mukavaa olla lukemattakin. 
Sitten kirjat maistuvat taas ikään kuin vähän paremmalta.  


keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Musiikkihaaste - viikko 13

Onpa ollut niin kiireinen viikko, että en ole ehtinyt lukemaan mitään, enkä edes hoksaamaan, että musiikkikin on myöhässä =)
Olen ollut niin vahvalla lääkekuurilla, että olen alkanut ymmärtää vanhuksia, jotka ovat hiukkasen pihalla elämästä. Nämä lääkkeet vaikuttavat tosiaan elämään aivan arjen tehtävissä. Lääkekuuri on voimakas, mutta ei kuitenkaan ole lannistanut itse pöpöjä. Joten ehkä hieman hiljaiseloa täällä vietellään, kun veto on poissa. 
Mutta, itse haasteeseen: tällä viikolla piti valita a song that is a guilty pleasure.
Sen enempiä analysoimatta annan vuoron Akonille, jonka äänelle olen menettänyt mieleni.

day 01 - your favorite song
day 02 - your least favorite song
day 03 - a song that makes you happy
day 04 - a song that makes you sad
day 05 - a song that reminds you of someone
day 06 - a song that reminds you of somewhere
day 07 - a song that reminds you of a certain event

day 08 - a song that you know all the words to
day 09 - a song that you can dance to
day 10 - a song that makes you fall asleep
day 11 - a song from your favorite band

day 12 - a song from a band you hate
day 13 - a song that is a guilty pleasure


day 14 - a song that no one would expect you to love
day 15 - a song that describes you
day 16 - a song that you used to love but now hate
day 17 - a song that you hear often on the radio
day 18 - a song that you wish you heard on the radio
day 19 - a song from your favorite album
day 20 - a song that you listen to when you’re angry
day 21 - a song that you listen to when you’re happy
day 22 - a song that you listen to when you’re sad
day 23 - a song that you want to play at your wedding
day 24 - a song that you want to play at your funeral
day 25 - a song that makes you laugh
day 26 - a song that you can play on an instrument
day 27 - a song that you wish you could play
day 28 - a song that makes you feel guilty
day 29 - a song from your childhood
day 30 - your favorite song at this time last year

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Arto Salminen: Turvapaikka / Paskateoria

Me ei tulla yhtään tämän onnellisemmiksi,
vaikka meillä olisi kuinka monta neliötä ympärillä.
 Päinvastoin.
Isossa asunnossa me ruvettaisiin tuntumaan pienemmiltä.
Me ei enää löydettäisi omia ajatuksia mistään.
Ne katoaisi sinne kodinhoitohuoneeseen.
Ja meidän pienet puheet olisi ihan hyödyttömiä.
Me ei kuultaisi niitä itsekään.
Pitäisi alkaa huutaa niin kuin huudetaan
niityn toiselle laidalle.
Heidi katsoi minua eikä sanonut vähään aikaan mitään.
- Minkä ihmeen niityn?
Mä alan epäillä että sä olet jotenkin sekaisin.
- Kirjoita mulle diagnoosi.
Potilas on tullut hulluksi.
Syy: ei halua taloa.




Arto Salminen (1959 - 2005) oli minulle aiemmin Kalavale-teoksesta tuttu,
ja muista teoksista kiinnostuin muiden kirjablogien kautta:
Booksy taisi olla viimeisin,
joka luki Salmista.
Samoin Jori ja Salla ovat lukeneet Salmista.
Arto Salmisen kirjat eivät vaikuttaneet sellaisilta, 
jotka olisivat oman kiinnostukseni ja mukavuusalueeni 
listalla. 
Siispä, ajattelin, että luen Salmisen teokset.
Ihan vaikka vain ärsyttääkseni itseäni. 
Tai antaakseni itseni ärsyyntyä. 

Ja mitä sitä voi oikeastaan sanoa kuin että yllätyin todella positiivisesti. 
Nämähän ovat yhteiskunnallista tekstiä, 
joita voi lukea monella eri tavalla. 

 

Turvapaikka (1995, Otava) kertoo pakolaisista, jotka on sijoitettu vastaanottokeskukseen.
Tässä kirjassa seurataan, kuinka keskus vetää viimeisiä henkosiaan ennen sen sulkemista,
keskuksen työntekijät Sundqvist ja Hynynen ovat pääosissa,
samoin pari muuta työntekijää,
ja myöskin ne ihmiset, jotka on keskukseen toimitettu.

Sitten siitä lukemisesta.
Kirjan voi lukea realistisena kuvauksena somaleiden ja albaanien likaisuudesta, sillä kun ghanalaisten keittiöt ovat putipuhtaita,
niin edellä mainittujen keittiöt ovat niin likaisia, ettei niihin voi oikeastaan normaali ihminen edes astua sisään.
Tai sitten teosta voi lukea toisinkin.
Kun keskuksen asukkaita viedään paikalliseen kouluun tutustumaan,
vetäisee musiikinopettaja nopeasti soittimet esille:
afrikkalaiset voivat esittää afrikkalaista musiikkia.
Tietysti, sillä afrikkalaisillahan on rytmi veressä.

- Ei nämä taida olla musiikkimiehiä, sanoi Sundqvist. - Sitä paitsi ne on ihan eri puolilta Afrikkaa. Tässä on zairelaisia, liberialaisia, ghanalaisia ja somaleita. Ei niillä ole yhteistä musiikkia paitsi Madonna ja sellaiset.

Samalla kun Sundqvist tietää asukkaiden tavat ja tottumukset,
hän epäilee kaikkea katastrofia, mikä voi tapahtua, esimerkiksi kun
somaliperhe muuttaa uuteen asuntoon.
Heillä kun ei ole tapana turhaan (tai edes tarpeen vuoksi) sammutella sähkölevyjä päältä pois.
Kuitenkin, kun Sundqvist saa kuulla, että erästä somalimiestä epäillään raiskauksesta, hän miettii ja pelkää, että nyt rasistit saavat vettä myllyynsä.
Tunnistamistilaisuudessa on ollu neljä suomalaista miestä ja yksi somali rivissä.

Salmisen teksti ei ole kaunista, siinä vierailevat paska ja muut eritteet,
ja siinä on miehisen porukan sovinismia keskustelujen täytteenä.
Muita arvioidaan suoraan, eikä elämää kaunistella.
Ei keskusteluissa eikä muussa tekstissä.
Suhteet turvapaikan työntekijöiden ja asukkaiden välillä ovat etäiset,
vaikkakaan miehet eivät pysty pitämään itseään irti keskuksen naisista.
Työntekijät ovat kuitenkin lähempänä pakolaisia kuin alueen asukkaat ja muu väestö.

En ehkä välttämättä ihastunut Salmisen eritteiden viljelyyn,
mutta pidin hänen tyylistään:
tekstin tulkinta on lyhyttä ja perustuu paljon keskusteluihin.
Tai jos joku aihe on liian arka aihe keskusteluihin, selviävät tapahtumat niin, että osa siitä selviää toisen kanssa keskustelussa ja asian toinen puoli taas toisen kanssa.
Esimerkiksi, kun Sundqvistin vaimo käy lääkärillä.
Salmisen tyylissä pidin kuitenkin siitä, että tulkinta jää täysin lukijan varaan.
Vihjeitä lukijalle tosin annetaan rutkasti, esimerkiksi
somalin epäilty raiskaus ja epäiltyjen tunnistaminen
antaa tästä viitteitä.

Oikeastaan pidin kirjasta,
mietin aika paljon myös sitä, että
minkälainen kirjasta olisi tullut nyt,
vuonna 2011.
Ehkä siinä ei olisi ollut yhtä paljon naureskelua sähköhellan käytöstä,
kun hirveän monta asuntoa ei ehkä kuitenkaan ole palanut levyjen päälle jättämisen syystä.
(Miettii hän, joka tuskaili muutaman viikon ajan kaasuhellan käyttöä
vironkielisten ohjeiden kanssa
ja mietti, miten helppoa olisikaan käyttää saviuunia.)

  - Harmittaa vain kun porukka jakautuu hyväosaisiin ja päähänpotkittuihin jo täällä keskuksessa. Olisi kiva kun kaikilla olisi yhtä hyvät lähtökohdat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan. 
- Ei me sille mitään voida, sanoi Hynynen. - Tämä on pakolaiskeskus eikä mikään peruskoulu. Eväät on jaettu jo ennen kuin ne tänne tuli. 
- Toiset lukee täällä ydinfysiikkaa ja toiset sähköhellan käyttöohjeita. Paitsi että se sähköhellaväki ei osaa lukea, sanoi Sundqvist. 


Koska Salmisen teokset ovat aika lyhyitä ja siksikin nopealukuisia, niin luin heti perään
Paskateorian (2001, WSOY), joka kannenkin mukaan kertoo lähiöistä ja niiden ongelmista.
Lähiön ovat valtaamassa huorat, narkkarit ja ne kaikkein pelottavimmat,
joilla on varaa mersuihin:
huumekauppiaat.
Eritteitä ei tästäkään kirjasta puutu, kun toimittaja Suurnäkki tutkii jutun aiheita ja käy vierailulla lähiössä Jasminen luona, joka on hänen rakastettunsa.
Samalla kun hän tutustuu Jasminen ruumiineritteisiin,
tippuu yläkerrasta kodintavaroita, kun slummilähiön uudet asukkaat heittävät vanhat pois.
Poliisi käy kääntymässä paikalla, mutta ei voi mitään asialle.
Eikä kukaan tunnu voivan millekään muullekaan asialle mitään.
Myöskin media on voimaton,
Suurnäkki saa pomoltaan ohjeet, minkälaisia juttuja hänen tulee kirjoittaa,
ja vaikka Suurnäkki yrittää tehdä ohjeiden mukaan, hän ei silti osaa olla aivan niin kovapäinen tyyppi kuin pitäisi.
Suurnäkki saa vihjeen siitä, että slummit ovat nousemassa, mutta se ei ole aivan sellainen juttu, joka möisi lehteä
ja toisi rahaa kenellekään, toteaa päätoimittaja.
Salmisen teoksessa Suomi on jakautunut kahtia, jossa rikkaat pärjäävät ja köyhät köyhtyvät.
Jos Salmisen teosta yrittäisi miettiä tähän päivään,
se olisi tietysti

Pidin tästäkin ja Salmisen tyyli oli kovin samanlainen kuin edellisessäkin: 
asioita ei selitelty, vaan ne sai lukija tulkita itse. 
Kun Suurnäkin vaimo haaveilee omasta talosta, jossa ei tarvitsisi käyttää samaa uima-allasta muiden kanssa, 
hänen miehensä vierailee Jasminen luona, joka ei haaveile mistään. 

Yhteiskunta on nyt parempi kuin ikinä. 
Katso huviksesi tuosta ikkunasta keskustan vilinää. 
Ihmiset ovat niin rikkaita, että vain harvassa maassa. 
Ne ostaa niin perkeleesti. 
Kyllä mä tiedän, että tuolla itäpuolen slummeissa paska haisee ja veri lentää mutta sen tietää kaikki muutkin, ei se ole mikään uutinen. Ja vaikka olisikin, niin ei ainakaan järkevä uutinen 


Suosittelen sellaiselle, joka haluaa lukea yhteiskunnallista tekstiä.
Se ei ehkä ole kerrottu kauniissa paketissa eikä korulausein,
mutta molemmissa teoksissa oli ajattelun aihetta.
Ja mikä parasta, se aihe oli lukijan löydettävissä.

lauantai 22. lokakuuta 2011

David Safier: Huono karma

Kun aurinko nousi Venetsian ylle, sanoin Alexille: "Minä luulen, että me ollaan sieluntovereita", ja Alex vastasi:
 "Minä en pelkästään luule niin,
minä tiedän sen."
Hitsit miten pieleen meni!
Panin kännykän takaisin laukkuun ja tunsin oloni äkkiä yksinäiseksi ylellisen hotellihuoneeni pehmeässä sängyssä.
Kamalan yksinäiseksi.
Tänään olisi minun suuri päiväni,
mutta Alex ei ollut jakamassa sitä kanssani.
Enkä minä viitsinyt edes soittaa hänelle.
Käsitin lopullisesti, että me emme enää rakastaneet toisiamme.
Emme vähääkään.
Tämä oivallus ylsi kolmannelle sijalle päivän kurjimpien hetkien joukossa.



Kim Lange on kolmikymppinen nainen, jolla on aviomies ja yksi tytär; loistava ura, joka vie kaiken Kimin ajan. Aikaa ei ole tyttärelle, ja työ vie vieraiden miesten (tai no, miehen) sänkyyn.
Kim on saamassa Saksan suurinta palkintopystiä, kun
hän nousee sen vieraan miehen sängystä ja
saa avaruusasemalta tipahtaneen lavuaarin niskaansa
ja kuolee.
Alkuasetelma onkin aika ajankohtainen,
kun avaruus tiputtelee koko ajan
ihmisten niskaan.

David Safier on saksalainen käsikirjoittaja, joka on itse palkittu monella tv-alan palkinnolla; romaaneja Safier on kirjoittanut kolme, joista
Huono karma (2011, Bazar, suomentanut Tiina Hakala, alkuperäinen teos saksaksi Mieses Karma)
on ensimmäinen kansainvälinen bestseller.
Seuraava Safierin teos tullaan julkaisemaan suomeksi vuonna 2012, joten pitää laittaa kirjailija muistiin, 
koska Huono karma oli hauska ja hyvä kirja, 
ja koska saksalaista nykykirjallisuutta ei tule paljon luettua. 

Teoksessa Kim siis muuttuu muurahaiseksi, koska hän ei ole elämässään tehnyt niitä parhaista parhaita tekoja, 
ja hänellä on kirjan nimen mukaisesti huono karma. 
Kim kohtaa Buddhan, 
joka kertoo, että kiertokulku jatkuu, ja Kimillä on mahdollisuus parantaa karmaansa, jotta hän pääsisi nirvanaan.
Niinpä Kim alkaa tehdä hyviä tekoja eri eläinten hahmoissa.

Safierin teksti oli sujuvaa ja hauskaa, 
kirjan kansi kiinnosti myöskin lapsia, ja 
kirjan juoni oli 6-vuotiaastakin hauska
(joo, kerroin siitä valitut palat ja 6-vuotiaan korville sopivasti). 
Ehkä tämä olikin sellainen aikuisten satu, 
jossa piilee opetus sisällään:
Silloin, kun elää, pitää muistaa elää 
ja valita ne tärkeimmät asiat, joiden eteen tekee töitä
ja joille antaa aikansa.
Kirjassa oli mukavaa myös leppoinen asenne:
Kun kuollaan, niin jokainen kohtaa sen uskonnon hahmonsa,
johon on elämässään uskonut.


Luulen, että luen myös seuraavan Safierin teoksen, 
vaikka ei tämä nyt mikään superhyperelämys ollut. 
Kiva kuitenkin,
koska ei ollut sellaista ryppyotsaista realismia. 

Aiemmin kirjan ovat ehtineet lukaista ja siitä kirjoittaa 

ja 
Maija

Ps. alla toinen postaus, 
jossa arvonnan tulokset! 



ARVONNAN tulokset

Arvonta on nyt vihdoinkin suoritettu
ja alla arvonnan suoritus
ja tulokset:






Perinteisin menetelmin ja lapsityövoimalla mentiin.
Adlibrikseen pääsee shoppailemaan Hanna:



Hanna sanoi...
Miekin luulin vanhemmaksi. Meitä 1-vuotiaita on syntynyt kuin sieniä blogisateella viime syksynä. :)

Osallistun kahdella!

13. lokakuuta 2011 0.06


Ja lohtusyöpöksi pääsi Kaisa:

Kaisa sanoi...
Paljon onnea blogillesi! :-) Kolmella arvalla mukana!
16. lokakuuta 2011 1.38

Ottakaatten yhteyttä s.postiini, joka näkyy yllä (huomaathan, että se on vaihtunut!)

perjantai 21. lokakuuta 2011

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedän huomisesta

Perheen sinä sivuutit. Ja minut.
Niin kauan kuin ne eivät puhu, kaikki on hyvin.
Sellaista elämää, jossa lopulta liikutaan kuin posliinimuseossa ettei vain mitään särkyisi, jossa säpsähdetään jokaista kilahdustakin.
Ei Helen sellaista elämää ollut itselleen suunnitellut.
Vai oliko sittenkin?
Ehkä he päätyivät yhteen koska jakoivat unelman elämän rakentamisesta täydelliseksi. Martti kurotti ja rakensi ja Helen piti tikkaita pystyssä.



Miehet rakastavat silmillään, kuten jokainen nainen hyvin tiesi, eikä ikä vähentänyt ihmisen tarvetta olla rakastettu.

Taina Haahti kirjoittaa teoksessaan Kaikki mitä tiedän huomisesta (2011, Siltala) 60-vuotiaasta (tai no, 59-vuotiaasta) Helenistä, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. Kunnes saa kummallisen yhteydenoton kiinteistönvälittäjältä, joka utelee, josko vanha asunto olisi myynnissä, kun uusi asunto on ostettu. Helenille selviää, että hänen miehensä, Martti Partola, on ostanut uuden asunnon, johon aikoo muuttaa uuden, 20 vuotta nuoremman, naisen kanssa. 30 avioliiton vuotta ovat kuin tuhkaa ja Helenille jää vain sijoitusyksiö Kalliossa, kasa tauluja, työpaikka ja sijoitusrahasto. Ex-mies on tiukan avioehdon vuoksi saava kaiken pariskunnan omaisuuden.

Helen alkaa sijoitella rahaa ja muuttaa yksiöönsä Kallioon, kolmensadan neliön puutarhavillasta Westendistä. Helen käy välillä masennuksen suossa, mutta päättää nousta elämään mukaan. Hän näkee nuoren lupaavan sijoitusten hoitajan, Mikaelin, jonka tehtävänä on auttaa Heleniä paitsi raha-asioissa myös lohdun tuojana makuuhuoneessa. Mutta Helen ei voi olla varma, onko Mikael rahan perässä, sillä Helen nyt kuitenkin on jo melkein 60-vuotias.

Kirjassa pohditaan naisten ja miesten eriarvoisuutta: miten naisen tulee näyttää hyvältä ja nuorelta, että kelpaisi elämässä; kun mies vanhenee, hän ottaa nuoremman vaimon - ja ilmeisesti nuorenee itse samalla.

Nuoruus on kaunista. On rumaa vanhentua. On rumaa lihoa. On rumaa väsyä. On rumaa sairastua. Ja kuoleminen on niin rumaa, ettei siitä edes kehtaa puhua.

Kun Helen alkaa elää uutta elämäänsä, hän näkee myös, miten tyhjää hänen entinen elämänsä edustusrouvana onkaan ollut.

Katsoessaan ympärilleen, nähdessään ihmiset ostoskasseineen, kaikki tuoleille nostetut pussit ja paketit, hän oli ohikiitävän hetken tuntenut yhteenkuuluvuutta maailmaan joka ei vain pyörinyt hulluna itsensä ympäri, vaan jolla oli määränpää, joka tiesi minne oli menossa. Joka osti ja oli olemassa.



 
Tiina Haahti oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta kirjan sisällä on luettelo hänen aiemmista kirjoistaan, joissa näyttäisi olevan sekä aikuisten että nuorten kirjoja. Pidin Haahden tekstistä paljon ja harkitsen kovasti, että tutustuisin myös hänen aiempiin teoksiinsa (vuosilta 1996 - 2004). Minulla on aika pahoja ennakkoluuloja kotimaisia naiskirjailijoita kohtaan, jotka käsittelevät aika usein naisten elämää: eroja ja rakkauksia. Niinpä tämäkin teos oli vaarassa lähteä takaisin kirjastoon, mutta sen pelasti luettavakseni sairausloma, jolla olen sohvaillut tämän viikon. Teos on 360-sivuinen, enkä olisi aivan huonoa tekstiä jaksanut lukea loppuun asti. Tämä teos kuitenkin yllätti positiivisesti, sekä tarinaltaan, joka oli yllättäviä (mutta ei naurettavia) juonenkäänteitä täynnnä, että tekstiltään, joka oli loistavan humoristista. Sopiva sairaspäiviin, kun elämä ei aivan aurinkoiselta näytä joka hetki. 

Kirjan aiemmin lukenut Morre on luokitellut kirjan kypsän naisen chick lit -kirjallisuudeksi, mikä olisi aivan hyvä ajatus kirjasta: tässä kirjassa Helenin ystävät, Irma ja Annette ovat Helenin tukena ja turvana, kun he kaikki kolme istuvat kahvilassa pohtimassa miehiä, elämää, naiseutta - ja kypsän naisen tyyliin - vanhenemista. Ja viihdyttävä kirja toki oli myös, ja siinä oli naisviihteelle tyypillistä naiseuden pohdintaa: pitääkö naisen olla aina hoikin, nuorimman näköinen ja kaunein?

Itse pidin kirjasta tosi paljon, ja lukukokemuksena tämä oli paljon mielekkäämpi kuin Härkösen Onnen tunti, joka halusi olla hauska ja samalla pohtia vakavia asioita, niin kuin äitiyttä. Haahden kirja halusi olla samoin hauska, missä se onnistui, ja myös pohtia vakaviakin aiheita, missä se myös onnistui. Itse mietin lukiessani sitä, että miksi joku toinen kirjailja nousee suosituksi ja sitten joku toinen, kuten Taina Haahti jää kovin tuntemattomaksi kirjailijaksi. Aina ei ole kyse siitä, että toinen olisi toista lahjakkaampi.

Myönnän myös, että lukukokemukseni ovat paljon riippuvaisia kulloisestakin olotilastani ja jossain toisessa tilanteessa olisin varmaan pitänyt kirjan juonenkäänteitä kovin epäuskottavina ja joitakin henkilöistä vähän bimboina, mutta nyt juuri tähän paikkaan kirja upposi.

Myöskin Arja ja Hesari on kirjoittanut kirjasta.




keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Amir & Khalil: Zahran paratiisi

Pitkästä aikaa elokuussa luin sarjakuvakirjan Kiinasta, joten nyt kun eteeni kirjastossa tupsahti toinen sarjakuvakirja, niin
uskalsin sen ottaa mukaani.

Zahran paratiisi (2011, Like, suomentanut Petri Stenman, alkuteos Zahra's Paradise) on Amirin kirjoittama ja Khalilin piirtämä poliittinen sarjakuva Iranin presidentin vaalien jälkeisistä mielenosoituksista ja niiden seurauksista kertova kirja.

 Amir on iranilais-amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti, toimittaja ja dokumenttifilmien tekijä. 
Khalil on ylistetty taiteilija, joka on piirtänyt sarjakuvia varhaisnuoresta asti.
Tekijät ovat päättäneet olla kertomatta sukunimiään ilmeisistä poliittisista syistä. 
Sarjakuva ilmestyy myos internetissä osoitteessa www.zahrasparadise.com jo 11 kielellä, ja sillä on kymmeniätuhansia lukijoita ympäri maailman.



Vuonna 2009 Iranissa järjestettiin presidentin vaalit, joiden epäilyttävää lopputulosta kansa nousi vastustamaan mielenosoituksissa.
Neda Agha Soltan oli yksi mielenosoitusten uhreista:
hänen kuolemansa levisi youtubessa ja myös Paulo Coelhon kotisivuille,
se oli myös inspiraationa kirjalle,
joka myöskin on netissä monien luettavissa.


Teoksessa Zahran paratiisi mielenosoituksissa katoaa Mehdi, jota hänen veljensä ja äitinsä alkavat etsiä. He kaivavat Mehdiä netistä mutta myös virastoista, joissa mielenosoituksista ja mielenosoitusten uhreista ei kukaan suostu kertomaan mitään.



Teoksessa näytetään, miten koneisto toimii hävittääkseen poliittisesti epämiellyttävät ihmiset maassa,
ja miten pienempiä päättäjiä vaiennetaan.
Toisaalta kirjassa näytetään, miten ihmisiä on vaikea vaientaa: 
sen ääni on siirtynyt nettiin, joka on vaikeampi saada hiljaiseksi. 


Kirja oli suoraan sanoen järkyttävää luettavaa,
voin suositella sitä sellaiselle,
joka on kiinnostunut historian käänteistä ja maailmasta ja sen muutoksesta
nykypäivinä:
Iranin mielenosoitukset olivat kirjan jälkisanojen mukaan
sytytyslankana Tunisian ja Egyptin kansannousuun.

Kiina-sarjakuvan tavoin tämäkin kertoo poliittisista asioista,
jotka tuodaan arkeen ja yksittäisten ihmisten elämään:
miten poliittinen elämä vaikuttaa yhden perheen elämään.
Itse pidän sarjakuvan keinoista kertoa elämää ja historiaa:
sarjakuvassa on mahdollista kertoa monesta eri näkökulmasta
samaa tarinaa.

Suosittelen tarttumaan sarjakuvaan!


Teoksen on aiemmin maininnut Hanna, ja tämän voi lukea myös netistä:

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

Niin minä aloitin ETSÄ-projektini.
Etsin isää tuleville lapsilleni.
Vaikka Saku toista todisti, ensimmäisenä päätin kohentaa ulkonäköäni.
Laadukkaat isätyypit vaativat luksusta joka tasolla.
Leikkautin hiuksiini muodikkaan revityn mallin, ramppasin kuntosalilla kiinteytymässä
 ja hankin pari kutkuttavaa bileasua.
Sitten suuntasin kentälle.
Pörräsin yökerhoissa ja notkuin baaritiskeillä.
Viikko viikon perään hioin saalistajankynsiäni.
Mutta haaviini tarttui vain sekundaa.

Katariina Romppaisen edellisen, ja ensimmäisen aikuisten romaanin, Pitkät päiväunet (2010) luin kesällä ja pidin Romppaisen tyylistä jo silloin. Minulla on (ei-niiin-salattukaan) historiani naisviihteen saralla, enkä enää jaksaa vääntää kättä ja spekuloida sitä, mikä on naisviihteen arvo. Minulle se on pitkälti sitä, että nautin kirjailijan, joka osaa kertoa tarinansa hauskasti, ansioista kielenkäyttäjänä ja myöskin tarinasta, jossa on jotain kantaaottavuutta. Edellisessä Romppaisen teoksessa sen päähenkilö tutustui vanhustenhoitoon; tässä teoksessa tutustutaan miesten iskemiseen, ja sopivan isäehdokkaan löytämiseen. 

Romppaisen Mustikkasoppa-teoksessa (2011, Karisto) on naisviihteelle sopivat 200-sivua, se on helppo-, nopea- ja hauskalukuinen kirja siitä, millaista kolmikymppisen naisen on etsiä ja löytää miestä tässä maailmassa. Ja millaisia odotuksia nainen, pian 30-vuotias, kohtaa elämässä. On avioliitto, kaksi lasta ja omakotitalo, sopiva työ. Mutta entäs jos ei ole niistä ainuttakaan? Kirjan päähenkilö Sini-Marja eli Mustikka kohtaa vaatimukset ja alkaa etsiä edellä mainittuja asioita elämäänsä. 

Romppaisen teos toi kovasti mieleeni Virve Sammalkorven Sinkkuleikin, joka on kirjoitettu vuonna 1999, Romppaisen teoksessa maailma on tosin jo vähän muuttunut ja sopivaa miestä voi etsiä netti-ilmoituksella. Sini-Marjan netti-ilmoitus tuottaa joukon mitä ihmeellisempiä miehiä hänen eteensä - ja samalla teoksessa näytetään, miten kovin pinnallista, ja kummallista miesten etsiminen voi olla. Tällaisen aika monta chick-lit-kirjaa lukeneen ja ehkä jo vähän kyynistyneenkin lukijan on pakko myöntää, että välillä nauroin hervottomasti kirjan tapahtumille. Tosi kyyninen lukija voisi sanoa, että tarinassa ei juuri mitään uutta ollut, mutta en suostu kyyniseksi lukijaksi.  

Kunnon viihdekirjan tapaan Se Oikea löytyy tietenkin lopulta lähempää kuin mitä olisi voinut kuvitellakaan. 

Romppaisen teoksen alussa Sini-Marja kohtaa oman perheensä vaatimukset ja odotukset joulunpyhinä, kun Sini-Marja kohtaa siskonsa (jolla on kaikki vaaditut asiat: perhe, lapset, talo) ja vanhempansa. Siksi tämä kirja voisi olla aika täsmäisku sinkkunaiselle joululahjaksi. Voin kuvitella, miten vapauttavaa tätä olisi lukea kinkun syönnin jälkeen, kun siskonlapset mesoavat ympärillä.

Pidinkö kirjasta?
Kyllä pidin.
Oliko kirja kliseinen?
Kyllä oli.
Oliko kirja viihdyttävä?
Aivan ehdottomasti kyllä.

***

Muita teoksen lukeneita aivan uusissa kirjablogeissa (tai siis joihin en ole aiemmin törmännyt):
Taavalla
ja
Vauhkolla.
Keskustelua kirjasta Kirsti Ellilällä.